Arvostelu: Emilia Pérez (2024)

EMILIA PÉREZ

Ohjaus: Jacques Audiard

Pääosissa: Zoe Saldaña, Karla Sofía Gascón, Selena Gomez, Adriana Paz, Édgar Ramírez ja Mark Ivanir

Genre: musikaali, draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Emilia Pérez on Jacquas Audiardin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka pohjautuu löyhästi Boris Razonin kirjaan Écoute vuodelta 2018. Audiard suunnitteli työn alun perin oopperaksi ja kirjoittikin aluksi libretton, kunnes päätti muovata projektin elokuvaksi. Alun perin elokuva oli tarkoitus kuvata paikan päällä Meksikossa, mutta Audiard päätti lopulta, että leffa kuvattaisiin Ranskassa studioissa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja Emilia Pérez sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon ja parhaan naispääosan palkinnon. Festivaalien jälkeen elokuva on hissuksiin saanut kunnon teatterikierroksia maailmalla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin Emilia Pérezistä heti, kun kuulin sen erikoisesta premissistä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, sen kontroversiaalisuuskin nousi tietoisuuteeni ja kävin katsomassa Emilia Pérezin uteliaana.

Meksikolainen asianajaja Rita Mora Castro saa yllättäen tehtäväkseen auttaa yhtä maan pahimmista kartellipomoista toteuttamaan unelmansa: hän haluaa korjata sukupuolensa naiseksi ja paeta rikollista elämää.

Sinisten ja vihreiden avaruusolentojen rooleista parhaiten tunnettu Zoe Saldaña voitti parhaan naissivuosan Golden Globe -palkinnon Emilia Pérezistä. Palkinto kummaksuttaa siinä mielessä, että Saldaña oli merkitty sivunäyttelijäksi, vaikka elokuvan nimestä huolimatta hän on eniten esillä ja lähes koko leffa esitetään hänen hahmonsa vinkkelistä. Hän olisikin ansainnut vähintään ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Saldaña näyttelee Rita Mora Castroa, asianajajaa, joka saa erikoisen työkeikan, josta maksettaisiin paremmin kuin mistään hänen varsinaisesta oikeusjutustaan. Saldaña heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla antaumuksella.

     Karla Sofía Gascón on historian ensimmäinen transnainen, joka on saanut parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden elokuvasta. Gascón näyttelee huumekartellin pomoa Manitasia, joka haluaa jättää rikollisen elämän taakseen ja toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa korjauttaa sukupuolensa naiseksi. Gascón on myös mainio roolissaan, tulkiten hyvin niin häikäilemätöntä kartellijohtajaa kuin toimenpiteiden jälkeen itse Emilia Péreziä. Hahmo on kuitenkin hieman köykäisesti kirjoitettu, aivan kuin elokuva tuumisi, että transnaisena tämä saisi aiemmat hirmutekonsa anteeksi, niin muiden meksikolaisten kuin katsojan silmissä.

     Elokuvassa nähdään myös laulaja Selena Gomez Manitasin vaimona Jessinä, Mark Ivanir professori Wassermanina, joka auttaa Manitasia/Emiliaa toimenpiteidensä kanssa, Adriana Paz kadonnutta miestään etsivänä Epifaníana ja Édgar Ramírez Jessin salarakkaana Gustavona. Gomez on pääkolmikon heikoin lenkki, mutta ajaa silti menevästi asiansa.

Enpä ole hetkeen nähnyt näin kontroversiaalia elokuvaa, joka jakaisi mielipiteitä näin rajusti. Festivaaleilla ja erilaisissa gaaloissa Emilia Pérez on ollut voitokas ja kriitikotkin ovat ympäri maailman lähes yksimielisesti kehuneet elokuvaa, monien valitessa leffan yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista. Sitten taas Meksikossa elokuva on haukuttu lyttyyn niin kriitikoiden kuin erityisesti kansan toimesta, jotka mieltävät leffan kuvauksen maastaan ja kansalaisistaan stereotyyppisenä ja jotka kokevat elokuvan tekevän maan ongelmista mautonta ja löysää viihdettä. Ohjaaja Audiardin kommentit siitä, ettei hän pahemmin vaivautunut tutustua Meksikon kulttuuriin ja että hän palkkasi muunmaalaisia näyttelijöitä, koska Meksikosta ei löydy hänen mukaansa tarpeeksi lahjakkaita esiintyjiä, olivat omiaan ruokkimaan suuttumusta. Myös iso osa transyhteisöstä on torjunut elokuvan, kokien sen olevan kömpelö ja haitallinen kuvaus siirtymisestä. Emilia Pérez onkin monien meksikolaisten ja HLBTQ+ -yhteisön jäsenten toimesta tuomittu valkoisten cis-ihmisten kuvaukseksi vähemmistöjen elämistä representaatiopisteiden saamiseksi. 

Inhoan yleensä nimitystä "Oscar-baitti", mutta kun Emilia Pérezistä huokuu, että se tehtiin eri akatemioille, jotka näkevät sen representaation pinnallisesti ja vain lähinnä keinona taputella itseään selkään, kun jakavat elokuvalle palkintoja, eikä nimenomaan niille ihmisille - meksikolaisille ja transyhteisölle - joita elokuva käsittelee, on vaikea keksiä parempaa nimitystä kuin "Oscar-baitti".

Ei Emilia Pérez mielestäni huono elokuva ole, se on vain yksi turhauttavimmista ja kyseenalaisimmista pitkään aikaan. Toisaalta elokuva sisältää todella väkeviä näyttelijäsuorituksia, minkä lisäksi paperilla sen premissi on kieltämättä omalaatuinen ja kiehtova. Elokuva kertoo huumekartellin pomosta, joka haluaa korjauttaa sukupuolensa naiseksi ja tämä kerrotaan vieläpä musikaalin kautta. Mukaan mahtuu pari erittäin mainiota biisiä. Meksikon korruptiota käsittelevä El Mal on sanoituksiltaan väkevä ja yleisesti todella tarttuva rallatus, joka vielä esitetään tyylikkään koreografian ja teknisen toteutuksen kera. Manitasin/Emilian pojan laulama Papa ikävästä isäänsä kohtaan on onnistuneen herkkä.

Mutta sitten taas toisaalta ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Audiard on selvästi haukannut aivan liian ison palan kakkua ja osa Emilia Pérezistä on todella tyylitajuton, oli kyse sitten ihan audiovisuaalisesta toteutuksesta tai siitä, kuinka elokuva käsittelee vaikeita aiheitaan. En yhtään ihmettele, että meksikolaiset ovat raivostuneet, kun leffa käsittelee näin huolimattomasti valtavaa ongelmaa, missä huumekartellien toimesta ihmisiä katoilee satapäisin joukoin. Entisenä huumekartellipomona Emilia on ollut vastuussa osasta näistä katoamisista ja kuolemista, ja leffan puolivälin paikkeilla hän päättää omantunnontuskissaan perustaa hyväntekeväisyysjärjestön, jonka tarkoitus on löytää näitä ihmisiä. Tämä juonikuvio jää totaalisesti puolitiehen ja koin itsekin mauttomaksi, kun kadonneiden omaiset pistetään lopussa hoilaamaan ylistyslaulua Emilialle, tietämättä tämän olleen alun perin merkittävä osa heidän tuskaansa.

Ja tästä päästäänkin elokuvan toiseen vaikeaan aiheeseen, jota Audiardilla ei ole kykyä käsitellä, eli tarinan transpuoleen. Sen lisäksi, että elokuva tuntuu toivovan, että katsoja antaisi Emilian entisen elämän syntejä anteeksi pelkän sukupuolenkorjauksen takia, on itse korjausprosessi esitetty tavalla, joka väkisinkin saa kohottelemaan kulmiaan. Laulusta La Vaginoplastia on ihan syystä muodostunut meemi, kun se typistää sukupuolenkorjauksen kiusallisesti sanoitettuun ja laulettuun kappaleeseen. Laulussa Rita matkustaa Bangkokiin kysymään lääkäriltä korjauksen proseduurista ja laulu menee jotakuinkin näin:

Lääkäri: "Miehestä naiseksi, vai naisesta mieheksi?"

Rita: "Miehestä naiseksi."

Lääkäri: "Eli peniksestä vaginaksi."

Tämän perään lääkäri ja potilaat vain toistelevat erilaisia leikkaustoimenpiteitä, samalla kun Rita toistelee "kyllä!" yhä vain innokkaammin.

Emilia Pérezin musikaalinumerotkin vaihtelevat tasoltaan todella rajusti, oli kyse laulamisesta, sanoituksesta tai teknisestä toteutuksesta. Jotkut biisit ovat vain tylsiä, toiset taas täysin tyylitajuttomia. Joidenkin aikana tuntuu siltä kuin Audiard yrittäisi parhaansa mukaan matkia räikeistä kohtauksistaan tunnettua Baz Luhrmannia. Esimerkiksi Gomezin osittain itse selfienä kuvaama ja sitten tönköllä tanssilla höystetty Bienvenida on kaikin puolin kökkö. Muukin tekninen toteutus ailahtelee läpi leffan. Tyylikkäiden kuvien vastapainona on heikkoa kameratyöskentelyä ja valaisunkin räikeydet ovat ajoittain häiritsevät. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta Manitasin maskeeraukset tekopartoineen kaikkineen eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Emilia Pérez, 2024, Pathé, Canal+, Why Not Productions, Page 114, France 2 Cinéma, Saint Laurent, Logical Content Ventures, Les Films du Fleuve, Ciné+, OCS, France Télévisions, Casa Kafka Pictures, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)

Arvostelu: Jungle Cruise (2021)

JUNGLE CRUISE

Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Emily Blunt, Dwayne Johnson, Jack Whitehall, Jesse Plemons, Édgar Ramírez, Veronica Falcón ja Paul Giamatti
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Jungle Cruise perustuu Disney Parksin samannimiseen huvipuistoajeluun. Pian Disneyn huvipuistoajeluun perustuvan elokuvan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) osoittauduttua jättihitiksi, Disney ryhtyi kehittelemään elokuvaa toisesta ajelusta. Kesti kuitenkin useampi vuosi, ennen kuin idea lähti vihdoin toteutukseen. Aluksi leffaan suunniteltiin päätähdiksi Toy Story -animaatioita (1995-2019) tähdittäneet Tom Hanks ja Tim Allen, mutta kun projekti ei edennyt, näyttelijäkaksikko jätti leffan. Vuonna 2015 Disney ilmoitti aloittaneensa projektin suunnittelun alusta ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo lokakuussa 2019, mutta koska elokuvan jälkituotanto oli vielä kesken, ensi-iltaa siirrettiin heinäkuulle 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa jouduttiin siirtämään vielä vuodella eteenpäin. Nyt Jungle Cruise saa kuitenkin vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. Olin huomattavasti kiinnostuneempi filmistä viime kesänä, kun sen piti ilmestyä ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan useaan otteeseen, ennen kuin alkoi näyttää varmalta, että se olisi ihan oikeasti tulossa teattereihin. Kävinkin katsomassa Jungle Cruisen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1916 brittiläistutkija Lily Houghton ja hänen veljensä MacGregor pestaavat jokilaivakapteeni Frank Wolffin auttamaan heitä myyttisen ja parantavia voimia omaavan puun löytämisessä Amazon-joelta.

Hiljainen paikka -kauhuelokuvista (A Quiet Place - 2018-) tuttu Emily Blunt näyttelee Lily Houghtonia, tutkijaa, joka on ollut vuosia kiinnostunut myyttisestä amazonilaispuusta ja sen parantavista voimista. Lilyä ajaa eteenpäin tunne siitä, että hänen pitää saada autettua muita puun voimilla kuin myös se, että hän haluaa osoittaa lahjansa konservatiivisen tutkijaseuran edessä, joka ei huoli häntä joukkoonsa sukupuolen vuoksi. Blunt hyppää yllättävänkin innokkaasti seikkailun vietäväksi ja hänessä on selvästi ainesta toimintaleffojen tähdeksi. Mukanaan Lilyllä on MacGregor-veli, jota esittää Jack Whitehall. Aluksi lähinnä koomisena sivuhahmona esitelty MacGregor on lopulta Disney-leffan hahmoksi yllättävänkin rohkea veto. Whitehall suoriutuu hyvin roolistaan hienostoherrana, joka kammoaa jopa ajatusta vaatteiden likaantumisesta retken aikana.

     Avukseen Lily ja MacGregor saavat Dwayne "The Rock" Johnsonin näyttelemän jokilaivakapteeni Frank Wolffin, joka on persoonaltaan aikamoinen vekkuli. Johnson istuukin rooliin täydellisesti, sillä hänestä löytyy muskeleidensa kanssa karismaa seikkailusankariksi, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmassa, jolla hän tekee Frankista erittäin hilpeän tapauksen. Hahmokolmikko toimii vallan mainiosti ja heidän kanssa lähtee mielellään hurjalle matkalle. Johnsonin ja Bluntin kemioiden kohtaaminen on yksi elokuvan isoimmista onnistumisista ja jo heidän ansiosta filmiä on ilo seurata.

Haasteita jo valmiiksi vaaralliselle matkalle tuottavat Elämän puun perässä oleva saksalaisprinssi Joachim (Jesse Plemons), Frankin velkoja Nilo (Paul Giamatti), sekä konkistadori Aguirre (Édgar Ramírez), joka on etsinyt puuta jo muutaman vuosisadan ajan. Ramírez ei tee erityistä vaikutusta osassaan, mutta hänen hahmoaan syvennetään hyvin filmin edetessä. Sen sijaan Plemons ja Giamatti ovat aivan loistavia yliampuvan eksentrisinä pahiksina. Näyttelijäduolla on selvästi ollut hauskaa kuvauksissa ja he ovat kummatkin löytäneet sen tarkan rajan, kuinka pitkälle he voivat mennä, ennen kuin homma lässähtää.

Jungle Cruise osoittautui onneksi pitkän odotuksen arvoiseksi elokuvaksi ja yllättävänkin mainioksi seikkailuksi, joka saattaa jopa olla tämän elokuvakesän viihdyttävintä antia. Se kumartelee onnistuneesti vanhan koulukunnan seikkailufilmeille ja tarjoaa kunnon matkan, jollaisia ei nykyään enää tehdä. Pirates of the Caribbeanin tavoin Disney on hämmentävänkin hyvin saanut rakennettua kiinnostavan tarinan huvipuistolaitteen ympärille, eikä elokuvaa koskaan näe hävyttömänä rahastuksena. Sen voimakas seikkailuhenki nappaa heti alussa mukaansa ja vaikka riemastuttava kyyti alkaakin puolen välin paikkeilla hieman hidastella, se pitää silti ilahduttavasti kiinni loppuun saakka.

Elokuvasta löytyy sellaista ehtaa seikkailun tuntua ja henkeä, jollaista en ole hetkeen kokenut. Sellaista tunnetta, joka oikeasti saa katsojan haluamaan lähteä tälle vaaralliselle matkalle, mistä ei välttämättä ole enää takaisin tulemista. Monista seikkailufilmeistä uupuu se into ja puhti, joita Jungle Cruise onnistuu tarjoamaan. Elokuvassa hilpeä meno ja hurjat vaaratilanteet kulkevat hyvin käsikädessä ja leffan aikana saa niin nauraa kuin jännittää. Erityisesti nuoremmille katsojille jotkut kohtaukset saattavat olla todella tiivistunnelmaisia. Ohjaaja Jaume Collet-Serra on siis hyvin onnistunut työssään. Loppuhuipennus ei mielestäni valitettavasti täysin yltänyt sellaisiin korkeuksiin, joita olisin elokuvalta kaivannut, mutta jo tällaisenaan se toimii. Yksi iso syy tälle on, että leffa ei saanut minua sen kummemmin kiinnostumaan siitä maagisesta puusta, jonka perässä kaikki ovat. Se ajaa hyvin asiansa ja pitää hahmot alati liikkeessä, mutta tämä on hyviä esimerkkejä siitä, että joskus tärkeintä on matka, eikä se määränpää.

Vuosien varrella Jungle Cruisea on käsikirjoittanut useampikin henkilö, mutta lopullisesta filmistä käsikirjoittajan kunnian ovat lopputeksteihin saaneet Michael Green, Glenn Ficarra ja John Requa, joiden työ on muuten mainiota, mutta jo he olisivat voineet tiivistää puoltaväliä hieman. Lisäksi parissa kohtaa kolmikon kirjoittama dialogi on turhankin selittelevää. Oman huvittavuutensa näihin selityskohtauksiin tuo Metallican Nothing Else Matters -kappaleen käyttö. Vaikka instrumentaalinen ja orkesterin kera soitettu sovitus onkin todella hyvä, jokin siinä ei vain istunut täysin elokuvaan mukaan. Muuten elokuvan musiikit, joista vastaa James Newton Howard, ovat erittäin menevät ja tunnelmoivat. Howardin työn lisäksi äänipuolella väkevää on erityisesti jokilaivan moottorin jyskytys. Visuaalinenkin puoli toimii hyvin. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet, maskeeraukset ja varsinkin asut ovat näyttävät. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee hieman pitkin leffaa. Välillä maisemat ovat upeat ja joissakin kuvissa tietokoneella tehty jaguaari vakuuttaa täydellisesti, mutta toisissa kuvissa digitaalisuus paistaa läpi.

Yhteenveto: Jungle Cruise on erittäin viihdyttävä vanhan koulukunnan filmeille kumarteleva seikkailuelokuva, jollaisia harvemmin enää nykyään näkee. Se saa oikeasti innostumaan tästä hurjasta matkasta, vaikka itse matkan kohde ei sen kummemmin kiinnostaisi. Vahva seikkailuhenki on kaiken aikaa läsnä ja filmi pitää pääasiassa tiukasti kiinni katsojastaan. Vain noin puolen välin kohdalla leffa ryhtyy turhaan hidastelemaan, eikä se pidä alkupään puhtia täysillä yllä ihan loppuun saakka. Elokuva tarjoaa paljon toimintaa, huumoria ja jännitystä, jotka tehoavat takuulla kaikenikäisiin seikkailunnälkäisiin katsojiin. Emily Blunt ja Dwayne Johnson säkenöivät pääosissa ja Jesse Plemons ja Paul Giamatti edustavat riemastuttavan yliampuvia pahishahmoja. Elokuvan visuaalinen ilme on suurimmaksi osaksi toimiva, mutta välillä osa efekteistä näyttää pienesti viimeistelemättömiltä. James Newton Howardin säveltämät musiikit vain nostattavat mukaansatempaavan seikkailun tuntua, mutta Metallican käyttö leffassa särähtää hieman korvaan. Heikkouksistaan huolimatta Jungle Cruise on juuri sellaista rehtiä kesäviihdettä, jollaista etenkin juuri nyt tarvitaan ja suosittelenkin katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka lehdistölle elokuva esitettiinkin 2D:nä, uskoisin leffan tehoavan vielä paremmin 3D:nä, sillä leffa puskee usein asioita todella lähelle kameraa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jungle Cruise, 2021, Walt Disney Pictures, Zaftig Films, Davis Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Kyllä-päivä (Yes Day - 2021)

KYLLÄ-PÄIVÄ

YES DAY

Ohjaus: Miguel Arteta

Pääosissa: Jennifer Garner, Édgar Ramírez, Jenna Ortega, Julian Lerner, Everly Carganilla, Nat Faxon, Fortune Feimster, Arturo Castro ja H.E.R. 

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: S

Yes Day, eli suomalaisittain Kyllä-päivä on Netflixin uusi koko perheen komediaelokuva. Leffasta ilmoitettiin syksyllä 2018 ja kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Nyt Kyllä-päivä on julkaistu Netflixissä ja itse kiinnostuin filmistä hieman, kun Netflix näytti sen mainoksen muutamaa viikkoa ennen julkaisua. Elokuvan juoni vaikutti ihan hauskalta, minkä lisäksi minua kiinnosti nähdä, mitä päätähti Jennifer Garner tekee nykyään, sillä häntä ei ole viime vuosina paljoa näkynyt elokuvissa. Kun Kyllä-päivä ilmestyi Netflixin valikoimaan, pistin sen pyörimään.

Allison ja Carlos sanoivat joskus "kyllä" kaikkeen, mutta kun pari sai lapsia, "ei"-sanasta tuli huomattavasti yleisempi huushollissa. Pari päättää kerrankin jättää negatiivisuuden taakseen ja järjestää Kyllä-päivän, jolloin 24 tunnin ajan heidän lapsensa päättävät kaikesta.

Päärooleissa Allison ja Carlos Torresina nähdään Jennifer Garner ja Édgar Ramírez, jotka sopivat oikein passelisti nipottaviksi vanhemmiksi, jotka päättävät kerrankin rentoutua ja myöntyä lastensa tahtoon. Hahmoille on tietty kirjoitettu kehityskaari, jossa he lähtevät liikkeelle jatkuvasti negatiivisina ja päällepäsmäröivinä, mutta vähitellen he alkavat huomaamaan omat virheensä ja heltyvät. Erittäin tyypillistä, mutta homma ajaa asiansa. Pariskunnan lapsia taas esittävät Jenna Ortega, Julian Lerner ja Everly Carganilla, jotka ovat myös kaikki oivallisia osissaan. Ortegan näyttelemä Katie on se perinteinen itsenäistyvä teini, jolla on vaikeat välit vanhempiensa kanssa, kunnes hänkin alkaa pikkuhiljaa näkemään asioita eri perspektiivistä. Lerner ja etenkin Carganilla pitävät hauskaa, mutta eipä heidän hahmoistaan, Nandosta ja Elliestä saada mitään irti.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Nat Faxon Kyllä-päivän idean pääparille esittelevänä opinto-ohjaajana, Fortune Feimster ja Arturo Castro erittäin epäpätevinä ensihoitajana ja poliisina, sekä laulaja H.E.R. omana itsenään. Faxon on ihan hilpeä roolissaan, mutta Feimster ja Castro ampuvat vähän liikaakin yli pöljien hahmojensa kanssa.

Kyllä-päivä on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Ihan kivaa ja harmitonta hassuttelua, jonka parissa koko perhe voi viihtyä mukavasti ja jonka unohtaa nopeasti sen päätyttyä. Sen juoni on tosiaan veikeä ja varmasti joka lapsen unelma. Alle puolentoista tunnin kesto takaa sen, ettei aika ehdi sen kummemmin käydä pitkäksi, vaan vauhdikas filmi on nopeasti ohi. Toisin kuin joitain ylienergisiä perheleffoja katsoessa, Kyllä-päivä ei missään kohtaa käynyt hermoilleni. Eipä se toisaalta herättänyt sen kummemmin positiivisiakaan tunteita.

Lapsikatsojille leffa tarjoaa luultavasti paljon riemua ja uskoisin, että aikuinenkin viihtyy paremmin, jos on oma lapsi, jonka kanssa katsoa tätä ja jakaa lapsen ilo. Täytyy kyllä myöntää, että naurahdin muutamaan otteeseen ihan ääneen ja hymähtelin joillekin kommelluksille tyytyväiseen sävyyn, vaikka katsoinkin elokuvaa yksin. Parasta on katsoa, kun perheen vanhemmat yrittävät mahdollisimman innostuneesti lähteä mukaan lastensa villityksiin, vaikka voi heti arvata, ettei niistä seuraa hyvää. Filmin ensimmäinen puolikas toimi itselleni paremmin, sillä se keskittyy juurikin siihen viihdyttämiseen. Toisella puoliskolla elokuva tuo mukaan pohdintaa siitä, kuinka lasten täytyy joskus ymmärtää, etteivät vanhemmat käske ja kommenna pelkän kiusan takia, mutta myös vanhemmat voisivat ymmärtää joskus rentoutua ja antaa lapsilleen rohkeammin vapauksia. Vaikka sanomat ovatkin toki tärkeitä, on niitä nähty vastaavissa leffoissa jo vuosien ajan, eikä Kyllä-päivä tuo mitään uutta pöytään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Miguel Arteta, jonka aiemmista filmeistä olen nähnyt hauskan Youth in Revoltin (2009) ja Kyllä-päivän kanssa aika samantasoisen perhehömpän Alexander and the Terrible, Horrible, No Good, Very Bad Dayn (2014). Arteta on lähtökohtaisesti päättänyt tehdä todella kevyttä viihdettä ja siinä hän onnistuu sujuvasti. Mitään ihmeellistä hän ei tarjoa, eikä se selvästi ole ollut pyrkimyskään. Käsikirjoittaja Justin Malen kulkee hyvin tuttuja latuja, eikä vekkulimaista ideaa lukuunottamatta keksi mitään uutta. Tekniseltä puoleltaan Kyllä-päivä on myös tarpeeksi toimiva. Kuvaus, leikkaus, lavasteet, valaisu, äänimaailma, kaikki on kelvollista. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Michael Andrews, mutta eipä hänen työnsä koskaan nouse esille leffan käyttämien eri artistien ja yhtyeiden tekemien kappaleiden alta.

Yhteenveto: Kyllä-päivä on harmitonta hömppäviihdettä perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Se tarjoaa varmasti paljon riemua lapsille ja aikuinenkin voi huomata nauravansa muutaman kerran. Tietty ylipirteys pitää menon menevänä ja vauhdikkaan temponsa kanssa leffan alle puolitoistatuntinen kesto on pian ohi. Jälkikäteen elokuvasta ei oikein jää käteen mitään. Tuttu ja turvallinen meno ei yllätä ketään, joka on katsonut vastaavia filmejä omassa lapsuudessaan ja sanomatkin ovat useasti nähtyjä. Silti elokuva on ihan sujuvaa ja passelia katseltavaa. Sen aikana ei ärsytä, mutta eipä se tarjoa tunteita toiseenkaan suuntaan. Jennifer Garner ja Édgar Ramírez ovat kelpo valinnat päärooleihin ja lapsinäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Kohdeyleisölle Kyllä-päivä varmasti toimii. Itse en kohderyhmään valitettavasti enää kuulu, mutta silti onnistuin välillä löytämään edes jotain hupia katselukokemuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Yes Day, 2021, Entertainment 360, Grey Matters Productions, Netflix

Arvostelu: Titaanien raivo (Wrath of the Titans - 2012)

TITAANIEN RAIVO

WRATH OF THE TITANS

Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Sam Worthington, Rosamund Pike, Toby Kebbell, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Bill Nighy, Édgar Ramírez, Danny Huston, John Bell ja Lily James
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Elokuvan Jumalten taistelu (Clash of the Titans - 1981) uudelleenfilmatisointi Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Louis Leterrier ei kuitenkaan halunnut jatkaa, joten hänet korvattiin Jonathan Liebesmanilla. Myös näyttelijöiden puolelta jotkut eivät halunneet jatkaa sarjan parissa, joten heidät joko vaihdettiin tai kirjoitettiin ulos tarinasta. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2011 ja lopulta Wrath of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien raivo sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta miessivuosasta (Liam Neeson). Itse näin leffan vasta vuonna 2015, enkä oikeastaan pitänyt siitä. En ole siis katsonut leffaa toistamiseen, kunnes nyt huomasin ensimmäisen osan täyttävän kymmenen vuotta ja arvostelin sen tämän kunniaksi. Samalla päätin antaa Titaanien raivolle toisen mahdollisuuden ja katsoin sen uudestaan.

Kuolemanjumala Haades vangitsee ukkosenjumala Zeuksen ja aikoo herättää pahan titaanin Kronoksen takaisin henkiin. Zeuksen pojan Perseuksen täytyy vapauttaa isänsä ja pysäyttää Haades, ennen kuin maailma kohtaa tuhonsa.

Pökkelö Sam Worthington palaa Perseuksen rooliin, eikä hän onnistu parantamaan suoritustaan edellisestä leffasta. Tässä on vielä ongelmana, että Perseuksen hahmo on tällä kertaa todella tylsästi kirjoitettu, eikä katsoja lähde hänen uuteen seikkailuun lainkaan innoissaan tai kiinnostuneena. Perseus on mennyt Ion (Gemma Arterton) kanssa naimisiin ja saanut pojan nimeltä Helius (John Bell). Arterton ei tosin halunnut jatkaa sarjan parissa, joten hänen hahmonsa on tapettu leffojen välillä, mikä on todella hölmöä, sillä edellinen filmi kirjaimellisesti päättyi siihen, kun Zeus herätti Ion takaisin henkiin Perseuksen rakkaaksi.
     Worthingtonin lisäksi myös Liam Neeson, Ralph Fiennes ja Danny Huston palaavat rooleihinsa jumalveljeksinä Zeuksena, Haadeksena ja Poseidonina. Neeson sopi erittäin hyvin jylhän jumalan osaan ensimmäisessä filmissä, mutta tässä hän ei tunnu millään tavalla suurelta ja vahvalta voimalta, vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Fiennesin Haadesta uhkaa sama ja ensimmäisestä osasta tuttu aavemainen savuvartalo on jätetty tekemättä ja Haades tallustaa tavallisten ihmisten tavoin. Kumpikaan ei tunnu jumalilta ja niissä parissa kohtaa, kun he käyttävät voimiaan, katsojalle herää lähinnä mielikuva kahdesta ikälopusta supersankarista, jotka haluaisivat vain jäädä jo eläkkeelle. Fiennes ja Neeson eivät siis pääse millään oikeuksiinsa elokuvassa. Edellisen osan tavoin Poseidonin rooli on aika mitätön, eikä Huston saa tälläkään kertaa kuin pari minuuttia ruutuaikaa.

Muuten näyttelijät ovat joko pistetty vaihtoon tai he esittävät uusia hahmoja. Prinsessa Andromeda on kruunattu kuningattareksi ja samalla näyttelijä on vaihtunut Alexa Davalosista Rosamund Pikeen. Vaihto ei ole tapahtunut parempaan päin, sillä Pike ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Pidin hänestä paljon Gone Girlissä (2014), mutta muissa rooleissa hän jättää pahasti kylmäksi jokseenkin tympeän olemuksensa vuoksi ja sama tapahtuu tässä. Myös sodanjumala Areksen näyttelijä on vaihdettu Tamer Hassanista Édgar Ramíreziin. Uusina hahmoina taas esitellään Poseidonin kapinahenkinen poika Agenor (kamalaa peruukkia pitävä Toby Kebbell) ja jumalten aseita takova Hephaestus (aina mahtava Bill Nighy). Nykyään elokuvista kuten Baby Driver (2017) ja Mamma Mia! Here We Go Again (2018) tunnettu Lily James tekee tässä ensimmäisen leffaroolinsa sotilaana.

Siinä, missä itselleni Titaanien taistelu tuntui muuttuvan viihdyttävämmäksi paketiksi joka katselukerran myötä, ei samaa voi sanoa Titaanien raivosta. Leffa oli mielestäni jopa kehnompi kuin ensimmäisellä kerralla. Elokuva tuntuu todella kiirehtien toteutetulta ja jopa jollain tapaa keskeneräiseltä. Se alkaa todella tönkösti ja lähes heti katsojan pitäisi olla valmis hyppäämään mukaan seikkailuun. Kyseessä on kestoltaan vielä edellistäkin osaa lyhyempi filmi ja alkulogoja ja lopputekstejä lukuunottamatta leffa on vain puolitoista tuntia pitkä. Ylimääräiselle ei siis taaskaan ole aikaa ja edellisen osan tavoin leffan täytyy painaa menemään aikamoista turbovauhtia. Hahmojen täytyy kohdata mahdollisimman monta hirviötä matkallaan, jotta toimintaa saataisiin mukaan paljon, mutta kaikki tuntuu aivan liian helpolta ja esimerkiksi taistelu legendaarista Minotaurusta vastaan tuottaa suuren pettymyksen. Sen ja valtavien kyklooppien kohdalla katsoja ehtii todella lyhyeksi aikaa innostua, että kenties nyt leffa lähtisi käyntiin, mutta kun ei niin ei.

Jo edellinen osa kärsi liian nopeatempoisesta rytmityksestä, mutta siitä sentään löytyi hieman mukaansatempaavaa ja viihdyttävää seikkailuhenkeä. Titaanien raivosta se puuttuu kokonaan ja kun leffasta on päätetty vielä tehdä ankean harmaa, on sitä aika tylsää katsoa. Edellisessäkään leffassa ei ollut hahmoissa liiemmin kehumista, mutta tässä sekin vähä puuttuu. Elokuva yrittää hieman saada mukaan draamantynkää erilaisilla isä-poika-suhteilla, mutta se on niin kömpelösti kirjoitettua, että katsoja toivoisi sen ajan käytettävän pidempiin hirviötaisteluihin. Loppumäiskeestä tulee vahvasti mieleen ensimmäisen osan finaali Krakenin kanssa ja jos se tuotti pettymyksen, on sama luvassa myös tässä. Ei Titaanien raivo aiheuttanut mitään raivoa itsessäni, kun sitä katsoi, vaan se on lähinnä niitä leffoja, mistä on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Lähinnä vain harmittaa, sillä elokuva, mikä sisältää miekkataistoja, kyklooppeja, jumalolentoja, hirviöitä sun muuta, on ajatuksen tasolla erittäin hyvä. Mikä tekijöillä meni siis vikaan, että lopputulos on näin huono?

Leffan ohjauksesta vastaa Jonathan Liebesman, joka osoitti tämän lisäksi pari vuotta myöhemmin Teenage Mutant Ninja Turtlesissa (2014) osaavansa tehdä vauhdikasta, mutta sielutonta toimintahömppää. Liebesman ei onnistu saamaan katsojaa kiinnostuneeksi näkemästään ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Elokuvan rytmitysongelmista voi syyttää käsikirjoittajaduo Dan Mazeauta ja David Leslie Johnsonia, sekä leikkaaja Martin Walshia. Iso tekijä leffan tiivistykseen on myös luultavasti studio, joka on halunnut mahdollisimman vauhdikkaan tekeleen. Sentään Titaanien raivo on kuvattu kelvollisesti ja siinä on tyylikkäitä lavasteita ja asuja. Ääniefektit toimivat, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole erityisen hyviä. Javier Navarreten säveltämät musiikit ovat lähinnä pauhaavaa meteliä.

Yhteenveto: Titaanien raivo on todella surkea seikkailutoimintaelokuva, mistä puuttuu seikkailuhenki täysin ja minkä toimintakohtaukset ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Taisteluja on haluttu paljon, mutta kaikki ratkeaa turhan helposti, eikä jännitettä löydy lainkaan. Jos edellisessä elokuvassa Kraken-hirviö tuotti pettymyksen, tässä kaikki mahtavat monsterit esitetään laimeasti. Leffan rytmitys on erittäin kömpelö ja kaikella on kauhea kiire. Mihinkään ei keskitytä, eikä katsojaa lopulta kiinnosta kenenkään kohtalo. Draaman takia mukaan tuodut isä-poika-juonikuviot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää kehnolla kirjoituksellaan. Näyttelijöissäkään ei ole liiemmin kehumista ja jopa Liam Neeson ja Ralph Fiennes vaikuttavat tässä väsähtäneiltä. Sam Worthington on entistä puisempi Perseuksena, eikä Rosamund Pike toimi kuningattarena. Leffa ei onnistu tarjoamaan edes näyttäviä efektejä. Titaanien raivo voisi olla parhaimmillaan eeppinen seikkailuelokuva, mutta tekijät ovat menneet täysin siitä, mistä aita on matalin. Erittäin huono raina, eikä ihme, ettei elokuvalle suunniteltua jatko-osaa, "Revenge of the Titansia" ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wrath of the Titans, 2012, Warner Bros., Legendary Entertainment, Cott Productions, Furia de Titanes II, A.I.E., Thunder Road Pictures, Sur-Film

Arvostelu: The Bourne Ultimatum / Medusan sinetti (2007)

THE BOURNE ULTIMATUM (2007)

MEDUSAN SINETTI

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, David Strathairn, Joan Allen, Paddy Considine, Albert Finney, Édgar Ramírez, Joey Ansah, Scott Glenn ja Daniel Brühl
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen kerran aiemmin nähnyt Bourne-elokuvat (2002-). Silloin en niistä pahemmin perustanut, mutta nyt kun uusi Jason Bourne (2016) on ilmestymässä, niin päätin antaa edellisille osille mahdollisuuden ja katsoa ne uudestaan. The Bourne Identity (2002) ei vieläkään oikein vakuuttanut, mutta The Bourne Supremacy (2004) sai minut jollain tapaa jopa hieman innostumaan sarjasta. Innostuin jopa niin paljon, että katsoin kolmannen osan, The Bourne Ultimatumin, lähes putkeen toisen osan päättymisen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan kahta edellistä osaa; The Bourne Identity ja The Bourne Supremacy!

Lehtimies Simon Ross kirjoittaa juttua Jason Bournesta, mikä kiinnittää Bournen huomion. Bourne lähtee etsimään Rossin lähdettä, Neal Danielsia ja hänelle selviää asioita CIA:n uudesta operaatiosta, joka lähti alunperin liikkeelle hänestä itsestään.

Matt Damon palaa kolmatta kertaa Jason Bourneksi ja tuntuu parantavan suoritustaan jälleen. Hymyä ei ole vieläkään nähtävissä, mutta muuten Damon pääsee jälleen mätkimään turpaan ja piilottelemaan CIA:lta. Kyllä tämä rooli vaan on Damonille tarkoitettu.
     Julia Stilesin esittämän Nickyn rooli kasvaa jälleen ja hän päätyykin Bournen mukaan ympäri Eurooppaa. Kahdessa edellisessä osassa ontoksi jäänyt hahmo saadaan nopeasti tykättäväksi ja Stilesin näyttelijänsuoritus on hyvä.
     Pamela Landy palaa mukaan ja häntä esittää Joan Allen. Tällä kertaa hän onkin salaa Bournen puolella, mutta Bourne ei vieläkään ole turvassa CIA:lta, sillä tässä elokuvassa häntä jahtaa David Strathairnin näyttelemä Noah Vosen. Harmi, että jahtaajahahmot jäävät usein ontoiksi ja niin jää myös tämä. Toisaalta hahmo on parempi kuin ensimmäisessä elokuvassa nähty Chris Cooperin näyttelemä Conklin.
     Onttoja hahmoja ovat myös Bournen kohtaamat palkkatappajat, joita on tässä kaksi ja heitä esittävät Édgar Ramírez ja Joey Ansah. Daniel Brühl nähdään edellisessä elokuvassa kuolleen Marien veljenä, Martinina, ja toivoisi, että häntä näkisi enemmän, sillä Brühl on hyvä näyttelijä. Lehtimies Simon Rossina nähdään Paddy Considine.

Elokuva jatkuu The Bourne Supremacyn tapahtumista. Bourne pakenee Venäjällä ja kärsii jälleen näyistä menneisyydestään. Siitä hypätään kuusi viikkoa eteenpäin. Supremacyn lopetus, kun Pam Landy paljastaa Bournelle tämän oikean nimen, on nokkelasti lisätty mukaan Ultimatumiin ja tässä se tapahtuu noin puolessa välissä elokuvaa. Alussa nähtävä Waterloo-asemalla tapahtuva kohtaus nappaa katsojan samantien mukaansa ja elokuva pitääkin suurimmaksi osaksi otteessaan loppuun asti, vaikka välillä heikompiakin kohtia löytyy.

Jälleen päästään näkemään enemmän tai vähemmän maailmaa. Elokuvassa käydään mm. Venäjällä, Italiassa, Ranskassa, Englannissa, Espanjassa, Marokossa ja New Yorkissa. Etenkin Marokon takaa-ajokohtaus on oikein toimiva pätkä. Toimintaa on mukana useassa kohtaa, mutta silti elokuva perustuu enemmän jännitykseen kuin puhtaaseen väkivaltaan. Lähitappeluissa kuultavat äänet korostuvat selkeinä ja yksinkertaisina. Jotkut lyöntiäänet kuulostavat niin kliseisiltä, että niitä voisi löytää ennemminkin paljon vanhemmista elokuvista tai netistä löytyvistä videoista. Mistä lie valmiita äänitehosteita on ladattu elokuvaa varten. Joka tapauksessa elokuva sai Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista, enkä oikein tiedä oliko tämä oikea vaihtoehto niille pysteille.

Elokuva sai Oscar-palkinnon myös kuvauksesta ja sitä tämä ei todellakaan ansaitse. Leikkaus on hieman rauhoittunut, mutta kuvaaja ei. Yhä on turvauduttu käsivarakuvaan ja sen myös huomaa. Kamera liikkuu usein liikaa aivan turhaan ja kameran asemoinnit olisi voitu miettiä useassa kohdassa uudestaan. Elokuvassa on myös käytetty zoomauksia, jotka näyttävät aivan hirveiltä. Ohjaajana jatkaa Paul Greengrass ja toivon todella, ettei kuvaustyyli ollut hänen ideansa. Elokuvan director of photography on Oliver Wood, enkä muista, että muissa hänen kuvaamissaan elokuvissaan olisi niin holtitonta kameratyöskentelyä. Wood on ollut kuvaamassa mm. elokuvia Die Hard 2 (1990), Face/Off (1997), sekä tulevaa Ben-Huria (2016).

Sitten hieman The Bourne -trilogiasta kokonaisuutena, sillä vaikka sarjaa on jatkettu, niin tämän voi miettiä alkuperäisenä trilogiana, The Bourne Legacyn (2012) lisäosana ja Jason Bournen uuden sarjan aloittavana elokuvana. Sisällöltään elokuvissa on aika samanlainen kaava, kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään, häntä jäljitetään ja hän joutuu kohtaamaan palkkatappajia. Vakava tunnelma kulkee läpi sarjan, eikä päähenkilö näytä hymyä varmaan kertaakaan trilogiassa. Samanlaisuudessaankin kaikki sarjan osat eivät silti ole täysin onnistuneita. Sarjan aloittaja The Bourne Identity jää mielestäni selkeästi heikoimmaksi osaksi. Se alkaa toimivasti, mutta jännitys ei jaksa kantaa loppuun saakka. The Bourne Supremacy nousee suosikikseni, vaikka elokuvan kuvaus ja leikkaus ovatkin jotain aivan kamalaa. Siinä jännitys pysyy läpi elokuvan, kuten myös katsojan mielenkiinto. The Bourne Ultimatum jää näiden kahden osan väliin. Se on hyvä, muttei niin mainio kuin Supremacy.

Yhteenveto: The Bourne Ultimatum on mainio pätkä, joka olisi sellaisenaan toiminut hyvänä lopetuksena Bourne-sarjalle. Kuvaus on jälleen sekavaa, mutta tarina toimii. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä uusi Jason Bourne tarjoaa. Tässä välissä on kuitenkin vielä Jeremy Rennerin tähdittämä sarjan lisäosaelokuva The Bourne Legacy. Jos pidit kahdesta edellisestä Bourne-elokuvasta, niin tämä toimii mitä luultavimmin. Jos et ole nähnyt kahta edellistä osaa, niin käy vilkaisemassa ne ennen tätä. Vieläkään en tiedä, mistä suomennetun nimen "Medusa"-kohta tulee. Jännä juttu, että kaikissa osissa Bournesta leviävä kuva on lähestulkoon aina täsmälleen sama. Eikö nuoresta Matt Damonista ollut muita valokuvia?

Kirjoittanut: Joonatan, 4.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Bourne Ultimatum, 2007, Universal Pictures, MP BETA Productions, The Kennedy/Marshall Productions, Ludlum Entertainment