Arvostelu: Emilia Pérez (2024)

EMILIA PÉREZ

Ohjaus: Jacques Audiard

Pääosissa: Zoe Saldaña, Karla Sofía Gascón, Selena Gomez, Adriana Paz, Édgar Ramírez ja Mark Ivanir

Genre: musikaali, draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Emilia Pérez on Jacquas Audiardin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka pohjautuu löyhästi Boris Razonin kirjaan Écoute vuodelta 2018. Audiard suunnitteli työn alun perin oopperaksi ja kirjoittikin aluksi libretton, kunnes päätti muovata projektin elokuvaksi. Alun perin elokuva oli tarkoitus kuvata paikan päällä Meksikossa, mutta Audiard päätti lopulta, että leffa kuvattaisiin Ranskassa studioissa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja Emilia Pérez sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon ja parhaan naispääosan palkinnon. Festivaalien jälkeen elokuva on hissuksiin saanut kunnon teatterikierroksia maailmalla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin Emilia Pérezistä heti, kun kuulin sen erikoisesta premissistä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, sen kontroversiaalisuuskin nousi tietoisuuteeni ja kävin katsomassa Emilia Pérezin uteliaana.

Meksikolainen asianajaja Rita Mora Castro saa yllättäen tehtäväkseen auttaa yhtä maan pahimmista kartellipomoista toteuttamaan unelmansa: hän haluaa korjata sukupuolensa naiseksi ja paeta rikollista elämää.

Sinisten ja vihreiden avaruusolentojen rooleista parhaiten tunnettu Zoe Saldaña voitti parhaan naissivuosan Golden Globe -palkinnon Emilia Pérezistä. Palkinto kummaksuttaa siinä mielessä, että Saldaña oli merkitty sivunäyttelijäksi, vaikka elokuvan nimestä huolimatta hän on eniten esillä ja lähes koko leffa esitetään hänen hahmonsa vinkkelistä. Hän olisikin ansainnut vähintään ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Saldaña näyttelee Rita Mora Castroa, asianajajaa, joka saa erikoisen työkeikan, josta maksettaisiin paremmin kuin mistään hänen varsinaisesta oikeusjutustaan. Saldaña heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla antaumuksella.

     Karla Sofía Gascón on historian ensimmäinen transnainen, joka on saanut parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden elokuvasta. Gascón näyttelee huumekartellin pomoa Manitasia, joka haluaa jättää rikollisen elämän taakseen ja toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa korjauttaa sukupuolensa naiseksi. Gascón on myös mainio roolissaan, tulkiten hyvin niin häikäilemätöntä kartellijohtajaa kuin toimenpiteiden jälkeen itse Emilia Péreziä. Hahmo on kuitenkin hieman köykäisesti kirjoitettu, aivan kuin elokuva tuumisi, että transnaisena tämä saisi aiemmat hirmutekonsa anteeksi, niin muiden meksikolaisten kuin katsojan silmissä.

     Elokuvassa nähdään myös laulaja Selena Gomez Manitasin vaimona Jessinä, Mark Ivanir professori Wassermanina, joka auttaa Manitasia/Emiliaa toimenpiteidensä kanssa, Adriana Paz kadonnutta miestään etsivänä Epifaníana ja Édgar Ramírez Jessin salarakkaana Gustavona. Gomez on pääkolmikon heikoin lenkki, mutta ajaa silti menevästi asiansa.

Enpä ole hetkeen nähnyt näin kontroversiaalia elokuvaa, joka jakaisi mielipiteitä näin rajusti. Festivaaleilla ja erilaisissa gaaloissa Emilia Pérez on ollut voitokas ja kriitikotkin ovat ympäri maailman lähes yksimielisesti kehuneet elokuvaa, monien valitessa leffan yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista. Sitten taas Meksikossa elokuva on haukuttu lyttyyn niin kriitikoiden kuin erityisesti kansan toimesta, jotka mieltävät leffan kuvauksen maastaan ja kansalaisistaan stereotyyppisenä ja jotka kokevat elokuvan tekevän maan ongelmista mautonta ja löysää viihdettä. Ohjaaja Audiardin kommentit siitä, ettei hän pahemmin vaivautunut tutustua Meksikon kulttuuriin ja että hän palkkasi muunmaalaisia näyttelijöitä, koska Meksikosta ei löydy hänen mukaansa tarpeeksi lahjakkaita esiintyjiä, olivat omiaan ruokkimaan suuttumusta. Myös iso osa transyhteisöstä on torjunut elokuvan, kokien sen olevan kömpelö ja haitallinen kuvaus siirtymisestä. Emilia Pérez onkin monien meksikolaisten ja HLBTQ+ -yhteisön jäsenten toimesta tuomittu valkoisten cis-ihmisten kuvaukseksi vähemmistöjen elämistä representaatiopisteiden saamiseksi. 

Inhoan yleensä nimitystä "Oscar-baitti", mutta kun Emilia Pérezistä huokuu, että se tehtiin eri akatemioille, jotka näkevät sen representaation pinnallisesti ja vain lähinnä keinona taputella itseään selkään, kun jakavat elokuvalle palkintoja, eikä nimenomaan niille ihmisille - meksikolaisille ja transyhteisölle - joita elokuva käsittelee, on vaikea keksiä parempaa nimitystä kuin "Oscar-baitti".

Ei Emilia Pérez mielestäni huono elokuva ole, se on vain yksi turhauttavimmista ja kyseenalaisimmista pitkään aikaan. Toisaalta elokuva sisältää todella väkeviä näyttelijäsuorituksia, minkä lisäksi paperilla sen premissi on kieltämättä omalaatuinen ja kiehtova. Elokuva kertoo huumekartellin pomosta, joka haluaa korjauttaa sukupuolensa naiseksi ja tämä kerrotaan vieläpä musikaalin kautta. Mukaan mahtuu pari erittäin mainiota biisiä. Meksikon korruptiota käsittelevä El Mal on sanoituksiltaan väkevä ja yleisesti todella tarttuva rallatus, joka vielä esitetään tyylikkään koreografian ja teknisen toteutuksen kera. Manitasin/Emilian pojan laulama Papa ikävästä isäänsä kohtaan on onnistuneen herkkä.

Mutta sitten taas toisaalta ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Audiard on selvästi haukannut aivan liian ison palan kakkua ja osa Emilia Pérezistä on todella tyylitajuton, oli kyse sitten ihan audiovisuaalisesta toteutuksesta tai siitä, kuinka elokuva käsittelee vaikeita aiheitaan. En yhtään ihmettele, että meksikolaiset ovat raivostuneet, kun leffa käsittelee näin huolimattomasti valtavaa ongelmaa, missä huumekartellien toimesta ihmisiä katoilee satapäisin joukoin. Entisenä huumekartellipomona Emilia on ollut vastuussa osasta näistä katoamisista ja kuolemista, ja leffan puolivälin paikkeilla hän päättää omantunnontuskissaan perustaa hyväntekeväisyysjärjestön, jonka tarkoitus on löytää näitä ihmisiä. Tämä juonikuvio jää totaalisesti puolitiehen ja koin itsekin mauttomaksi, kun kadonneiden omaiset pistetään lopussa hoilaamaan ylistyslaulua Emilialle, tietämättä tämän olleen alun perin merkittävä osa heidän tuskaansa.

Ja tästä päästäänkin elokuvan toiseen vaikeaan aiheeseen, jota Audiardilla ei ole kykyä käsitellä, eli tarinan transpuoleen. Sen lisäksi, että elokuva tuntuu toivovan, että katsoja antaisi Emilian entisen elämän syntejä anteeksi pelkän sukupuolenkorjauksen takia, on itse korjausprosessi esitetty tavalla, joka väkisinkin saa kohottelemaan kulmiaan. Laulusta La Vaginoplastia on ihan syystä muodostunut meemi, kun se typistää sukupuolenkorjauksen kiusallisesti sanoitettuun ja laulettuun kappaleeseen. Laulussa Rita matkustaa Bangkokiin kysymään lääkäriltä korjauksen proseduurista ja laulu menee jotakuinkin näin:

Lääkäri: "Miehestä naiseksi, vai naisesta mieheksi?"

Rita: "Miehestä naiseksi."

Lääkäri: "Eli peniksestä vaginaksi."

Tämän perään lääkäri ja potilaat vain toistelevat erilaisia leikkaustoimenpiteitä, samalla kun Rita toistelee "kyllä!" yhä vain innokkaammin.

Emilia Pérezin musikaalinumerotkin vaihtelevat tasoltaan todella rajusti, oli kyse laulamisesta, sanoituksesta tai teknisestä toteutuksesta. Jotkut biisit ovat vain tylsiä, toiset taas täysin tyylitajuttomia. Joidenkin aikana tuntuu siltä kuin Audiard yrittäisi parhaansa mukaan matkia räikeistä kohtauksistaan tunnettua Baz Luhrmannia. Esimerkiksi Gomezin osittain itse selfienä kuvaama ja sitten tönköllä tanssilla höystetty Bienvenida on kaikin puolin kökkö. Muukin tekninen toteutus ailahtelee läpi leffan. Tyylikkäiden kuvien vastapainona on heikkoa kameratyöskentelyä ja valaisunkin räikeydet ovat ajoittain häiritsevät. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta Manitasin maskeeraukset tekopartoineen kaikkineen eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Emilia Pérez, 2024, Pathé, Canal+, Why Not Productions, Page 114, France 2 Cinéma, Saint Laurent, Logical Content Ventures, Les Films du Fleuve, Ciné+, OCS, France Télévisions, Casa Kafka Pictures, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)