Arvostelu: The Death of Stalin (2017)

THE DEATH OF STALIN

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Paddy Considine, Tom Brooke, Richard Brake ja Adrian McLoughlin
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

The Death of Stalin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan "La Mort de Staline" vuodelta 2010, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalinin kuolemasta. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 Cannesin elokuvajuhlilla ja se kuvattiin samaisena kesänä. Filmi sai ensi-iltansa jo viime vuonna Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on hiljalleen alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Nyt The Death of Stalin saapuu myös Suomeen. Itse kuulin leffasta ensimmäisen kerran, kun sitä alettiin kehumaan eri elokuvasivuilla. Kiinnostuin teoksesta sen näyttelijöiden takia, sekä sen takia, että elokuva käsittelee karua maailmaansa komedian kautta. Kun viikot kuluivat, aloin jo epäillä, ettei filmi näkisi päivänvaloa Suomen elokuvateattereissa ja aloinkin tutkimaan, milloin se ilmestyisi vuokralle. Ilahduinkin huomatessani, että The Death of Stalin onkin saamassa teatterilevityksen ja menin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuolee, jolloin ministerikomitea kokoontuu pohtimaan valtion uutta suuntaa.

Elokuvassa seurataan pääasiassa ministerikomitean jäseniä, kun heistä jokainen yrittää nousta vaivihkaa muiden yläpuolelle, mutta silti pitää ryhmän kasassa. Tärkeimmät heistä ovat poliitikko Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), venäläisen salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija (Simon Russell Beale), varajohtaja Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Neuvostoliiton entinen pääministeri Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), jonka mukaan molotovin cocktail -polttopullo on nimetty. Nelikko on loistokkaasti roolitettu ja jokainen sopii osaansa täydellisesti, mistä olin jopa yllättynyt. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Steve Buscemista. Olen nähnyt hänet useissa komediarooleissa, joissa hän on ollut lähinnä ärsyttävä, joten olin todella yllättynyt, kuinka mainion roolityön hän tässä tekee. Kenties Buscemi on vanhoina päivinään oppinut oikeasti näyttelemään. Myös Monty Python -komediaryhmästä tuttu hauskuuttaja Michael Palin sai minut vakuuttuneeksi lahjoistaan, minkä takia ihmettelin usein, miksei häntä muuten nähdä elokuvissa nykyään? Simon Russell Beale taas on erinomainen inhottavana Berijana, jota katsojana alkaa halveksumaan hyvinkin nopeasti. Jeffrey Tambor on nappivalinta epävarmaksi varajohtaja Malenkoviksi, joka hermoilee siitä, että hänen pitäisi pystyä samanlaiseen johtajuuteen kuin Stalinin (Adrian McLoughlin).
     Muita hahmoja filmissä ovat Josif Stalinin lapset Svetlana (Andrea Riseborough) ja Vasili (Rupert Friend), sotamarsalkka Žukov (Jason Isaacs), pianisti Maria (Olga Kurylenko), sekä radiotoimittajat (Paddy Considine ja Tom Brooke), jotka tarjoavat mainiot naurut leffan alussa. Olin hieman pettynyt, kuinka pienessä roolissa Isaacs loppujen lopuksi on, ottaen huomioon, että hän on isoimpana julisteessa. Koska Isaacs saapuu mukaan tarinaan vasta puolessa välissä elokuvaa, ehdin jo ihmetellä, muistinko väärin, että hän edes on mukana? Riseborough ei taas jää erityisemmin mieleen Stalinin tyttärenä, mutta Friend on huvittava juoppona epäonnistujapoikana.

The Death of Stalinin ensimmäinen näytös, eli alun jakso, missä hahmot ja maailma esitellään, on aivan mahtava. Kyseessä on mustalla huumorilla viljelty komedia, joka käsittelee yllättävän hilpeästi yllättävän rankkoja aiheita. En ihmettele yhtään, että elokuva on kielletty Venäjällä, sillä se ei todellakaan esitä venäläisiä hyvässä valossa. Heti leffan alku heittää katsojan mukaan outoon tunnelmaansa, kun ministerit illallistavat Stalinin kanssa ja vitsailevat siitä, kuinka vankileireillä vältettiin tylsyyttä heittämällä kranaatteja vankien keskelle ja katselemalla, kun vangit yrittävät päästä niistä eroon, aivan kuin he leikkisivät kuumaa perunaa. Kohtauksen aikana sotilaille jaetaan tappolistat ja he lähtevät kylmästi teloittamaan listan henkilöitä ympäri Moskovaa. Jossain toisessa leffassa tapahtumat olisivat vain ahdistavia ja kauheita, mutta The Death of Stalin onnistuu tekemään niistä kierolla tavalla todella hupaisia. Elokuva on täynnä nokkelan synkkiä vitsejä ja hauskoja hetkiä, jotka saivat ajan kulumaan todella nopeasti. Kun nykypäivänä kaikesta vain valitetaan ja vitsitkin täytyy miettiä äärimmäisen tarkkaan ennen kuin niitä kertoo, olin äärimmäisen tyytyväinen, että tänäkin päivänä joku uskaltautuu tekemään tällaisen leffan.

En ole mikään historiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka tarkkaan The Death of Stalin seuraa todellisia tapahtumia. Tutkin hieman asiaa ja luin, että filmiä on kritisoitu siitä, kuinka se ottaa selkeitä vapauksia. Omasta mielestäni elokuvan ei tarvitse seurata historiaa tarkkaan, etenkään jos se on komedia. Minulle on siis ihan sama, kuinka paljon tässä on keksitty omia käänteitä. Olisikin ollut hauska, jos leffa olisi entistäkin enemmän kritisoinut Venäjän nykytilannetta ja ministerikomitea päättäisikin muuttaa Neuvostoliiton amerikkalaisemmaksi. Jo tällaisenaan kritiikkiä löytyy kuitenkin tarpeeksi, joten filmi toimii oikein hyvin sellaisena kuin se on - vaikkakin olisin itse tiivistänyt sitä hieman. Kuten komedioille tuppaa käymään, vitsit katoilevat loppupäässä, jolloin alkupuoliskon erinomaisuutta ei enää löydy. Ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat, mutta sen jälkeen taso alkaa hiljalleen pudota. Mihinkään pohjamutiin taso ei onneksi tipahda, vaan kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin hyvä ja rankasti hauska elokuva, minkä katsoisin mielellään muutamaan otteeseen uudestaankin.

Leffan ohjaajana toimii Armando Iannucci, joka on tätä ennen ohjannut elokuvien puolella vain Tube Talesin (1999) ja In the Loop - silmukka kiristyy (In the Loop - 2009). Pääasiassa Iannucci tekee hommia television parissa, mikä selittää, miksei filmistä välillä löydy tiettyä elokuvallisuutta, vaan se tuntuu paikoitellen televisiosarjalta. Iannucci on silti osaava tekijä, joka on hienosti yhdistänyt hyvin rankat aiheet onnistuneeseen huumoriin ja luonut yhdistelmästä kantaaottavan elokuvan. The Death of Stalin sai ainakin itseni kiinnostumaan hänen muusta tuotannostaan ja toivonkin, ettei hän pidä tulevaisuudessa kymmenen vuoden taukoja elokuvaohjausten välillä. Hänen, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoitus on hyvin kekseliäs. Nelikko todella taitaa dialogin, mikä onkin hyvä, kun lähes koko elokuva käytetään puhumiseen. He ovat onnistuneet tekemään jopa normaalisti pitkäveteisistä kokouksista kiehtovaa katseltavaa. Myös visuaalisesti The Death of Stalin on onnistunut teos. 1950-luvun ajankuva, eli ankea Neuvostoliitto on toteutettu upeasti aina lavastuksesta puvustukseen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkausta rytmittävät hyvin tekstit, jotka kertovat, mitä tapahtuu johtajan menehtyessä. Chris Willisin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti leffan aikana ja tuovat oman lisäyksensä venäläiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: The Death of Stalin on erittäin mainio ja hauska filmi, mikä aivan varmasti pahoittaa useiden katsojien mielet (mikä on mahtavaa). Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat loistavat ja ne tarjoavat yhä vain hauskempia ja rankempia juttuja. Harmillisesti loppupäässä vitsit vähenevät ja elokuvan erinomainen tunnelma alkaa rakoilla. Onneksi näyttelijät tekevät kuitenkin niin hyvää työtä oivallisen käsikirjoituksen kanssa, että elokuvan katsoo erittäin mielellään loppuun - ja kenties uudestaankin. Olin todella yllättynyt, kuinka hyvän roolisuorituksen Steve Buscemi tarjoaa. Michael Palinkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, eikä vain kelpo hauskuuttaja. Harmillisesti Jason Isaacsin osuus jää liian pieneksi, sillä hänessä kyllä riittää karismaa. Ohjaaja Armando Iannucci on onnistunut todella hyvin tasapainottaessaan rankkoja aiheita ja huumoria. Mukana on myös erinomaisesti luotu ajankuva, jolloin historiallisista tapahtumista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä - vaikkei elokuva täysin kulkisikaan oikeiden tapahtumien mukaisesti. Tänä päivänä, kun ties mistä vitseistä vedetään herne nenään, on roisi The Death of Stalin varjeltava helmi, jonka toivoo menestyvän, jotta samanlaisia teoksia saisi lisää. Rankemman huumorin ystäville tämä sopii varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.co.uk
The Death of Stalin, 2017, Quad Productions, Main Journey, Gaumont, France 3 Cinéma, Compagnie Cinématographique, Panache Productions, Canal+, Cine+, France Télévisions, Free Range Films, Title Media

Arvostelu: The Girl with All the Gifts (2016)

THE GIRL WITH ALL THE GIFTS (2016)

Ohjaus: Colm McCarthy
Pääosissa: Sennia Nanua, Gemma Arterton, Glenn Close, Paddy Considine ja Fisayo Akinade
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullut mitään The Girl with All the Giftsistä, ennen kuin minulta kysyttiin, haluanko mennä katsomaan sen yli kuukauden etuajassa. Nimi ei sanonut mitään, joten piti tehdä hieman taustatutkimusta, jotta sain selville, mistä on kyse. Luin, että kyseessä olisi jonkinlainen zombielokuva, joka perustuisi samannimiseen Mike Careyn kirjaan vuodelta 2014 ja siinä nähtäisiin mm. Gemma Arterton ja Glenn Close. Kun huomasin, että arvosteluja alkoi ilmestyä maailmalta, niin yllätyin paljon, sillä tämä zombielokuva oli saanut monesta paikkaa täydet pisteet. Mielenkiintoni nousi ja odotin jollain tapaa näkeväni elokuvan. Valitettavasti sitä tietenkin pettyy, kun odottaa näkevänsä "parhaan zombielokuvan ikinä"...

Ryhmä selviytyjiä lähtee etsimään turvapaikkaa ja yrittävät vältellä "nälkäisiä", jotka syövät ihmisiä. Ryhmään kuuluu Melanie-niminen tyttö, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi "nälkäinen".

Melanien rooliin on valittu Sennia Nanua ja tämä on ensimmäinen kokoillan elokuva, jossa Nanua esiintyy. Tätä ei voi huomata tytön suorituksesta mitenkään, sillä hän on todella hyvä pääroolissa. Yhdessä kohtauksessa hänen heittäytymisensä menee hieman oudoksi, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun muuten hänen näyttelemisensä toimii huikeasti. Melaniessa kiehtovinta on, että hän on puoliksi "tavallinen lapsi" ja puoliksi "nälkäinen", eli zombin kaltainen, aivokuollut olento, joka syö ihmisiä. Katsojana miettii, onko oikein olla hahmon puolella, joka syö muita ihmisiä? Melanie käyttää elokuvan aikana maskia, josta tulee helposti mieleen Hannibal Lecterin käyttämä naamio elokuvassa The Silence of the Lambs (1991).
     Tuntuu kuin en olisi nähnyt Gemma Artertonia vähään aikaan missään elokuvassa, joten oli kivaa vaihtelua nähdä hänet valkokankaalla. Aiemmin en ole pitänyt Artertonia kovin erikoisena näyttelijänä, mutta tässä hän on yllättävän mainio. Arterton näyttelee Helen Justineauta, joka opettaa laitoksessa Melanien kaltaisille lapsille asioita ja lukee heille paljon tarinoita.
     Glenn Close esittää tohtori Caldwellia, joka on elokuvan pakollinen "yrittää luoda vasta-ainetta zombivirukseen" -hahmo. Caldwell tarvitsee Melanieta voidakseen viimeistellä aineen, mikä ei sovi muille hahmoille, sillä operaatioon kuuluisi Melanien leikkely paloiksi. Close on hölmöstä roolistaan huolimatta hyvä ja välillä hänen hieman ilkeältäkin kuulostava suunnitelmansa ihmiskunnan pelastamiseksi tuntuu perustellulta.
     Kersantti Parks on elokuvan pakollinen sotilashahmo ja häntä näyttelee Paddy Considine. Aluksi hahmo ärsyttää erittäin paljon, mutta häneen kuitenkin tottuu, kun tarina kulkee eteenpäin. Considinen suoritus paranee myös, mutta se voi johtua lähinnä siitä, että loppupuolella hänen hahmonsa ei enää ärsytä samalla lailla. Selviytyjien ryhmään kuuluu myös kaksi muuta sotilasta, Gallagher (Fisayo Akinade) ja Dillon (Anthony Welsh), mutta heidän hahmonsa tuntuvat olevan mukana vain, jotta he voisivat toimia uhreina zombeille, jolloin katsojat pääsisivät näkemään verta.

Elokuvan alussa katsoja ei vielä saa kunnollista käsitystä, mistä oikein on kyse. Lapset sidotaan joka aamu pyörätuoleihin ja viedään luokkahuoneeseen, jossa heitä opetetaan. Yönsä lapset viettävät selleissä. Jotain hämärää on pakko olla tekeillä, sillä sotilaat pelkäävät lapsia ja heillä on aseet esillä aina, kun hakevat lapsia aamuisin. Selviää, että ihmisen haistaessaan, lasten päässä niksahtaa jokin ja he alkavat käyttäytyä kuin "nälkäiset" ja yrittävät purra ihmisiä. Melanielle selviää, että hän on asunut koko ikänsä tutkimuslaitoksessa, jossa lapsia yritetään tutkia. Kun "nälkäiset" tunkeutuvat porttien läpi laitokseen, lähtevät Melanie, Justineau, tohtori Caldwell, kersantti Parks, Gallagher ja Dillon pakomatkalle ja yrittävät päästää toiseen tukikohtaan suojaan. Matka vie heidät läpi kaupungin täynnä "nälkäisiä", jolloin syömiseksi joutumisen riski on todella suuri.

Mielestäni on hienoa, että elokuvan pääosassa nähdään zombihahmo. Yleensä zombit ovat tämän lajityypin elokuvissa "pahiksia", mutta tässä sellaista pitäisi kannustaa voittoon (tottakai muut zombit ovat uhka päähenkilöille). Hahmo on myös puoliksi ihminen, mutta pidän silti erilaisesta ratkaisusta. Pidän siitä, että alkupuoli paljastaa asioita vain vähän kerrallaan, eikä heti kerro olevansa zombielokuva. Hienoa oli myös, ettei elokuvan jännitys pohjaudu vain äkillisiin, koviin äännähdyksiin, joihin monet kauhupätkät sortuvat. Toisaalta kyseessä ei olekaan kauhuleffa. Vaikka mukana on jännitystä, niin The Girl with All the Gifts on lähinnä draamaelokuva. Se ei erityisemmin pelota katsojaa, paitsi jos on erittäin herkkä. Jännittävin kohtaus oli, kun ryhmä joutuu kulkemaan zombilauman läpi, joka tuntuu olevan vain horroksessa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä tulee tapahtumaan. Alkupuolella kun "nälkäiset" pääsevät läpi laitokseen, pääsee katsoja näkemään todella vaikuttavasti toteutettua kaaosta, kun sotilaat juoksevat ympäriinsä ammuskelemassa, eivätkä silti pääse pakoon lihanahneita zombeja. Niissä kahdessa kohtauksessa oli todella onnistunut ilmapiiri ja ne lupailivat mainiota elokuvaa.

Muttei kuitenkaan... Muuten elokuva lässähtelee useaan otteeseen, laahaa aivan liian hitaasti eteenpäin, eikä kykene pitämään katsojan mielenkiintoa kunnolla yllä. Se on suuri harmi, sillä elokuvalla olisi voinut olla potentiaalia olla enemmänkin. Hyvät näyttelijät ja muutama hyvä kohtaus eivät saa pelastettua kokonaisuutta, jolloin se ei pääse "ihan kivaa" paremmaksi. Se ei ole mielestäni todellakaan niin hieno kuin maailmalla hehkutetaan tai sitten en vain ymmärrä hyvän päälle. Toisaalta en pidä yhtään 28 Days Laterista (2002), jota monet kehuvat. Minun pitäisi varmaan vain palata katsomaan Shaun of the Deadia (2004), sillä siinä on omasta mielestäni hieno zombielokuva. Taisin eksyä aiheesta... Se pitää vielä sanoa tarinasta, että vaikka lopetuksessa oli oma hyvä juttunsa, niin se tuntui silti hieman hölmöltä ja mielestäni elokuvan viimeiset pari minuuttia olisi pitänyt leikata kokonaan pois.

The Girl with All the Giftsin on ohjannut Colm McCarthy, jolle tämä on hänen toinen kokoillan elokuvansa. McCarthy osaa selkeästi näyttelijäohjauksen, mutta sitten taas tämänkaltaisen paketin kasassa pitäminen ei tunnu sujuvan yhtä luontevasti häneltä. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Mike Carey, joka kirjoitti myös kirjan, johon elokuva perustuu. Tavallaan se on hyvä juttu, että kirja on saatu muutettua itse kirjailijan työstämänä elokuvaksi, mutta toisaalta se on huono, sillä silloin muut tekijät eivät välttämättä ole saaneet luoda omia näkemyksiään. Sinänsä sen ymmärtää, sillä oma kirja voi tuntua kuin omalta lapselta, jolloin siihen ei halua kenenkään muun koskevan. Elokuva on kuvattu ihan taidokkaasti, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Zombien äänimaailma on hyvin luotu, kuten myös niiden maskeeraukset. Visuaalisesti elokuvasta valitettavasti näkee usein, ettei budjetti ole ollut mitä huimin. Digitaalisesti tehdyt valtavat taustat näyttävät usein liiankin digitaalisilta. Onneksi raunioituneet kadunpätkät ovat paremmin tehtyjä. Todella paljon minua ärsytti, ettei veren roiskumista oltu tehty tekoveripanoksilla, vaan digitaalisesti, minkä näkee erittäin selvästi. Musiikki on aika apaattista ja siitä vastaa Cristobal Tapia de Veer.

Yhteenveto: The Girl with All the Gifts on ihan hyvä zombielokuva, muttei ihan niin erityinen kuin maailmalla väitetään. Erilainen lähestymistapa tuo siihen uutta tuntua, mutta monet asiat ovat aika lailla samankaltaisia kuin muissakin zombipätkissä. Oli hienoa, että elokuva kykeni olemaan jännittävä ilman, että se turvautui kaiken aikaa yllätyssäikäytyksiin, joita kauhuelokuvat ovat nykyään täynnä. Kovin pelottava leffa ei ole kuitenkaan kyseessä, mikä oli aika sääli. Kohtaus, jossa ryhmä kävelee zombilauman keskellä on kyllä jännittävä, kun ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kaaos laitoksen pihalla on hienosti toteutettu. Sennia Nanua on mainio löytö pääosaan. Aluksi hänen Hannibal-maskinsa hieman kummastutti, mutta toisaalta syyhän niille on tavallaan sama kuin Hannibal Lecterillä. Harmi vain, että useassa kohtaa elokuva puuduttaa ja laahaa liiankin hitaasti eteenpäin. Lopetus on hieman erilainen, mutta osittain tyhmä. Itse en erityisemmin vakuuttunut ja tuntui, että kokonaisuudesta puuttui vielä paljon. On se onneksi erilainen kuin monet muut lajityyppinsä edustajat. Jos olet kyllästynyt perinteisiin kauhuelokuviin ja kaipaisit niihin jotain tuoretta, niin käy katsomassa tämä, mutta muista, ettei tämä ole kauhuelokuva. The Girl with All the Gifts on nimittäin draama, jossa on mukana zombeja.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
The Girl with All the Gifts, 2016, Poison Chef, BFI Film Fund, Altitude Film Sales, Altitude Film Entertainment

Arvostelu: The Bourne Ultimatum / Medusan sinetti (2007)

THE BOURNE ULTIMATUM (2007)

MEDUSAN SINETTI

Ohjaus: Paul Greengrass
Pääosissa: Matt Damon, Julia Stiles, David Strathairn, Joan Allen, Paddy Considine, Albert Finney, Édgar Ramírez, Joey Ansah, Scott Glenn ja Daniel Brühl
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen kerran aiemmin nähnyt Bourne-elokuvat (2002-). Silloin en niistä pahemmin perustanut, mutta nyt kun uusi Jason Bourne (2016) on ilmestymässä, niin päätin antaa edellisille osille mahdollisuuden ja katsoa ne uudestaan. The Bourne Identity (2002) ei vieläkään oikein vakuuttanut, mutta The Bourne Supremacy (2004) sai minut jollain tapaa jopa hieman innostumaan sarjasta. Innostuin jopa niin paljon, että katsoin kolmannen osan, The Bourne Ultimatumin, lähes putkeen toisen osan päättymisen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan kahta edellistä osaa; The Bourne Identity ja The Bourne Supremacy!

Lehtimies Simon Ross kirjoittaa juttua Jason Bournesta, mikä kiinnittää Bournen huomion. Bourne lähtee etsimään Rossin lähdettä, Neal Danielsia ja hänelle selviää asioita CIA:n uudesta operaatiosta, joka lähti alunperin liikkeelle hänestä itsestään.

Matt Damon palaa kolmatta kertaa Jason Bourneksi ja tuntuu parantavan suoritustaan jälleen. Hymyä ei ole vieläkään nähtävissä, mutta muuten Damon pääsee jälleen mätkimään turpaan ja piilottelemaan CIA:lta. Kyllä tämä rooli vaan on Damonille tarkoitettu.
     Julia Stilesin esittämän Nickyn rooli kasvaa jälleen ja hän päätyykin Bournen mukaan ympäri Eurooppaa. Kahdessa edellisessä osassa ontoksi jäänyt hahmo saadaan nopeasti tykättäväksi ja Stilesin näyttelijänsuoritus on hyvä.
     Pamela Landy palaa mukaan ja häntä esittää Joan Allen. Tällä kertaa hän onkin salaa Bournen puolella, mutta Bourne ei vieläkään ole turvassa CIA:lta, sillä tässä elokuvassa häntä jahtaa David Strathairnin näyttelemä Noah Vosen. Harmi, että jahtaajahahmot jäävät usein ontoiksi ja niin jää myös tämä. Toisaalta hahmo on parempi kuin ensimmäisessä elokuvassa nähty Chris Cooperin näyttelemä Conklin.
     Onttoja hahmoja ovat myös Bournen kohtaamat palkkatappajat, joita on tässä kaksi ja heitä esittävät Édgar Ramírez ja Joey Ansah. Daniel Brühl nähdään edellisessä elokuvassa kuolleen Marien veljenä, Martinina, ja toivoisi, että häntä näkisi enemmän, sillä Brühl on hyvä näyttelijä. Lehtimies Simon Rossina nähdään Paddy Considine.

Elokuva jatkuu The Bourne Supremacyn tapahtumista. Bourne pakenee Venäjällä ja kärsii jälleen näyistä menneisyydestään. Siitä hypätään kuusi viikkoa eteenpäin. Supremacyn lopetus, kun Pam Landy paljastaa Bournelle tämän oikean nimen, on nokkelasti lisätty mukaan Ultimatumiin ja tässä se tapahtuu noin puolessa välissä elokuvaa. Alussa nähtävä Waterloo-asemalla tapahtuva kohtaus nappaa katsojan samantien mukaansa ja elokuva pitääkin suurimmaksi osaksi otteessaan loppuun asti, vaikka välillä heikompiakin kohtia löytyy.

Jälleen päästään näkemään enemmän tai vähemmän maailmaa. Elokuvassa käydään mm. Venäjällä, Italiassa, Ranskassa, Englannissa, Espanjassa, Marokossa ja New Yorkissa. Etenkin Marokon takaa-ajokohtaus on oikein toimiva pätkä. Toimintaa on mukana useassa kohtaa, mutta silti elokuva perustuu enemmän jännitykseen kuin puhtaaseen väkivaltaan. Lähitappeluissa kuultavat äänet korostuvat selkeinä ja yksinkertaisina. Jotkut lyöntiäänet kuulostavat niin kliseisiltä, että niitä voisi löytää ennemminkin paljon vanhemmista elokuvista tai netistä löytyvistä videoista. Mistä lie valmiita äänitehosteita on ladattu elokuvaa varten. Joka tapauksessa elokuva sai Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista, enkä oikein tiedä oliko tämä oikea vaihtoehto niille pysteille.

Elokuva sai Oscar-palkinnon myös kuvauksesta ja sitä tämä ei todellakaan ansaitse. Leikkaus on hieman rauhoittunut, mutta kuvaaja ei. Yhä on turvauduttu käsivarakuvaan ja sen myös huomaa. Kamera liikkuu usein liikaa aivan turhaan ja kameran asemoinnit olisi voitu miettiä useassa kohdassa uudestaan. Elokuvassa on myös käytetty zoomauksia, jotka näyttävät aivan hirveiltä. Ohjaajana jatkaa Paul Greengrass ja toivon todella, ettei kuvaustyyli ollut hänen ideansa. Elokuvan director of photography on Oliver Wood, enkä muista, että muissa hänen kuvaamissaan elokuvissaan olisi niin holtitonta kameratyöskentelyä. Wood on ollut kuvaamassa mm. elokuvia Die Hard 2 (1990), Face/Off (1997), sekä tulevaa Ben-Huria (2016).

Sitten hieman The Bourne -trilogiasta kokonaisuutena, sillä vaikka sarjaa on jatkettu, niin tämän voi miettiä alkuperäisenä trilogiana, The Bourne Legacyn (2012) lisäosana ja Jason Bournen uuden sarjan aloittavana elokuvana. Sisällöltään elokuvissa on aika samanlainen kaava, kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään, häntä jäljitetään ja hän joutuu kohtaamaan palkkatappajia. Vakava tunnelma kulkee läpi sarjan, eikä päähenkilö näytä hymyä varmaan kertaakaan trilogiassa. Samanlaisuudessaankin kaikki sarjan osat eivät silti ole täysin onnistuneita. Sarjan aloittaja The Bourne Identity jää mielestäni selkeästi heikoimmaksi osaksi. Se alkaa toimivasti, mutta jännitys ei jaksa kantaa loppuun saakka. The Bourne Supremacy nousee suosikikseni, vaikka elokuvan kuvaus ja leikkaus ovatkin jotain aivan kamalaa. Siinä jännitys pysyy läpi elokuvan, kuten myös katsojan mielenkiinto. The Bourne Ultimatum jää näiden kahden osan väliin. Se on hyvä, muttei niin mainio kuin Supremacy.

Yhteenveto: The Bourne Ultimatum on mainio pätkä, joka olisi sellaisenaan toiminut hyvänä lopetuksena Bourne-sarjalle. Kuvaus on jälleen sekavaa, mutta tarina toimii. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä uusi Jason Bourne tarjoaa. Tässä välissä on kuitenkin vielä Jeremy Rennerin tähdittämä sarjan lisäosaelokuva The Bourne Legacy. Jos pidit kahdesta edellisestä Bourne-elokuvasta, niin tämä toimii mitä luultavimmin. Jos et ole nähnyt kahta edellistä osaa, niin käy vilkaisemassa ne ennen tätä. Vieläkään en tiedä, mistä suomennetun nimen "Medusa"-kohta tulee. Jännä juttu, että kaikissa osissa Bournesta leviävä kuva on lähestulkoon aina täsmälleen sama. Eikö nuoresta Matt Damonista ollut muita valokuvia?

Kirjoittanut: Joonatan, 4.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Bourne Ultimatum, 2007, Universal Pictures, MP BETA Productions, The Kennedy/Marshall Productions, Ludlum Entertainment