Arvostelu: David Copperfieldin elämä ja teot (The Personal History of David Copperfield - 2019)

DAVID COPPERFIELDIN ELÄMÄ JA TEOT

THE PERSONAL HISTORY OF DAVID COPPERFIELD

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Dev Patel, Tilda Swinton, Peter Capaldi, Hugh Laurie, Darren Boyd, Gwendoline Christie, Daisy May Cooper, Aneurin Barnard, Benedict Wong, Ben Whishaw, Morfydd Clark, Rosalind Eleazar, Nikki Amuka-Bird, Anthony Welsh, Aimee Kelly, Paul Whitehouse ja Bronagh Gallagher
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Personal History of David Copperfield, eli suomalaisittain David Copperfieldin elämä ja teot perustuu Charlie Dickensin klassikkokirjaan David Copperfield vuodelta 1850. Vuosien varrella kirja on kääntynyt lukuisten radiokuunnelmien, teatteriesitysten, televisiosarjojen ja elokuvien muotoon, ja alkuvuodesta 2018 ilmoitettiin, että Armando Iannucci työstäisi uutta tulkintaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja David Copperfieldin elämä ja teot sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu Suomen teattereihin. Itselleni Dickensin kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta koska tiesin muita hänen kertomuksiaan ja pidin niin Iannuccista ohjaajana kuin näyttelijäkaartista, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan David Copperfieldin elämää ja tekoja sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rikkaaseen perheeseen syntyneen David Copperfieldin elämä mullistuu, kun hänen äitinsä menee naimisiin ilkikurisen tehtaanomistajan kanssa, joka pakottaa pojan töihin. Elämänsä varrella David huomaa päätyvänsä ties minkälaisiin tapahtumiin ties minkälaisten ihmisten kanssa, joista harva kutsuu häntä oikealla nimellä.

Pääroolissa David Copperfieldina (tai kuten häntä leffassa kutsutaan myös Davyksi, Daisyksi, Doadyksi ja Trotwoodiksi) nähdään mahtava Dev Patel, joka eläytyy rooliin kuin rooliin yhtä suurella innolla. Hän osoittaa lahjansa jälleen kerran ja jo hänen roolityönsä vuoksi Davidin elämää lähtee seuraamaan niin mielellään. Hahmosta pitää yhä enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Lapsena Davidia näyttelee Jairaj Varsani, joka on myös erittäin mainio ja hyppää hahmonsa vietäväksi yhtä täysillä kuin Patel.

Elokuvassa nähdään myös liuta sivunäyttelijöitä, jotka esittävät erilaisia hahmoja, joita David kohtaa elämänsä varrella. Darren Boyd näyttelee häijyä isäpuolta ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Gwendoline Christie esittää tämän vielä häijympää siskoa. Tilda Swinton nähdään Davidin eksentrisenä tätinä ja Hugh Laurie tämän kanssa asuvana, myös kummallisena herra Dickinä. Peter Capaldi näyttelee jatkuvissa veloissa olevaa herra Micawberia, jonka luokse David yhdessä kohtaa muuttaa, kun taas Ben Whishaw esittää erikoista Uriah-pyrkyriä. Benedict Wong esittää juoppoa bisnesmiestä ja Rosalind Eleazar tämän tytärtä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä ja revittelevät vekkulimaisesti hauskoissa rooleissaan. Pitkin leffaa voi huomata, että hassut sivuhahmot ovat mielenkiintoisempia tapauksia kuin heihin tutustuva Copperfield.

Sen lisäksi, että näyttelijät pääsevät hassuttelemaan läpi leffan, myös ohjaaja Iannucci irrottelee tuttuun tyyliinsä. Kyseessä ei ole yhtä hulvaton elokuva kuin julmahko satiiri The Death of Stalin (2017), mutta kyllä tämäkin tarjoaa ainakin useita positiivisia ja hilpeitä hymähdyksiä. Jotkut vitseistä osuvat täysin nappiin ja aiheuttavat makeat naurut, mutta mukaan mahtuu myös muutamia juttuja, jotka lentävät ohi maalitaulun. Pari näistä vitseistä on vielä liian pitkiksi venytettyjä. Parasta ovat nopeat sutkautukset, joiden avautuminen saattaa kestää hieman katsojan päässä. David Copperfieldin elämässä ja teoissa on jotain viehättävää tyylillisesti ja tunnelmallisesti. Se tuntuu satumaiselta ja elokuvaan on saatu sisäistettyä 170 vuotta vanhaa kirjaa muistuttava henki. Elokuva jättää hyvän mielen, vaikka samalla se ei pääse pakoon sitä, kuinka unohdettava hömppä se lopulta on. Leffan parissa viihtyy mainiosti, mutta ei siitä ihan hirveästi jää lopulta käteen.

Kyseessä voisi olla erittäin hyvä teos, mutta harmillisesti David Copperfieldin elämästä ja teoista löytyy omat vikansa ja heikkoutensa, mitkä latistavat kokonaisuutta hieman. Isoin ongelma on leffan rakenne, tarinan hyppiessä vähän sinne sun tänne. Etenkin alkupäässä yksi ratkaisu sai minut ajattelemaan, että eräs pidempi pätkä oli vain lapsi-Davidin mielikuvitusta, pakoa kauheasta arjesta, kunnes samoihin kuvioihin palataan myöhemmin takaisin ja silloin se onkin täyttä totta. Kyseessä ei ole mikään helppo ryysyistä rikkauksiin -kertomus, vaan enemmänkin rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin ja sitten taas ryysyihin ja sitten taas rikkauksiin jne. -tarina. Poukkoilua on paljon ja tämä tekee filmistä välillä hieman sekavan. Toisaalta tällainen hassuttelu on varmaankin jopa ollut Iannuccin tarkoitus.

Tiettyjä sekavia leikkausratkaisuja lukuunottamatta David Copperfieldin elämä ja teot on tekniseltä toteutukseltaan laadukas teos. Kuvaus on taidokasta ja kameralla kikkaillaan välillä nokkelasti, oli kyse sitten kameran liikkeistä tai kuvasommitteluista. Näyttävillä lavasteilla ja asuilla on luotu upea 1800-luvun maailma. Visuaalisia tehosteita taas hyödynnetään oivallisesti hyödyksi ja mukana on pari erittäin tyylikästä efektitemppuilua. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja Christopher Willisin säveltämät musiikit säestävät Davidin elämänseikkailua sujuvasti.

Yhteenveto: David Copperfieldin elämä ja teot on mainio ja viihdyttävä satu, mistä jää hyvä mieli, mutta mikä myös katoaa pian mielestä katsomisen jälkeen. Tarinankerronta on paikoitellen hieman sekavaa, Davidin elämän hyppiessä ja loikkiessa sinne sun tänne. Jotkut osiot vaikuttavat jopa pelkältä mielikuvitukselta tiettyjen ratkaisujen vuoksi, mutta myöhemmin käykin ilmi, että ne olivat totta. Ohjaaja Armando Iannucci leikittelee kertomuksellaan ja tarjoaa useita hilpeitä hetkiä. Valitettavasti mukaan mahtuu myös monia vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa. Dev Patel on erittäin hyvä pääroolissa David Copperfieldinä, mutta jää lopulta eksentrisiä hahmoja esittävien sivunäyttelijöiden, kuten Tilda Swintonin, Hugh Laurien ja Peter Capaldin varjoon. David Copperfieldin elämässä ja teoissa olisi potentiaalia vieläkin parempaan elokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi lumoava ja viehättävä satu, minkä parissa viihtyy enemmän tai vähemmän hyvin läpi parin tunnin keston.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Personal History of David Copperfield, 2019, Film 4, FilmNation Entertainment, Searchlight Pictures

Arvostelu: The Death of Stalin (2017)

THE DEATH OF STALIN

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Paddy Considine, Tom Brooke, Richard Brake ja Adrian McLoughlin
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

The Death of Stalin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan "La Mort de Staline" vuodelta 2010, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalinin kuolemasta. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 Cannesin elokuvajuhlilla ja se kuvattiin samaisena kesänä. Filmi sai ensi-iltansa jo viime vuonna Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on hiljalleen alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Nyt The Death of Stalin saapuu myös Suomeen. Itse kuulin leffasta ensimmäisen kerran, kun sitä alettiin kehumaan eri elokuvasivuilla. Kiinnostuin teoksesta sen näyttelijöiden takia, sekä sen takia, että elokuva käsittelee karua maailmaansa komedian kautta. Kun viikot kuluivat, aloin jo epäillä, ettei filmi näkisi päivänvaloa Suomen elokuvateattereissa ja aloinkin tutkimaan, milloin se ilmestyisi vuokralle. Ilahduinkin huomatessani, että The Death of Stalin onkin saamassa teatterilevityksen ja menin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuolee, jolloin ministerikomitea kokoontuu pohtimaan valtion uutta suuntaa.

Elokuvassa seurataan pääasiassa ministerikomitean jäseniä, kun heistä jokainen yrittää nousta vaivihkaa muiden yläpuolelle, mutta silti pitää ryhmän kasassa. Tärkeimmät heistä ovat poliitikko Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), venäläisen salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija (Simon Russell Beale), varajohtaja Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Neuvostoliiton entinen pääministeri Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), jonka mukaan molotovin cocktail -polttopullo on nimetty. Nelikko on loistokkaasti roolitettu ja jokainen sopii osaansa täydellisesti, mistä olin jopa yllättynyt. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Steve Buscemista. Olen nähnyt hänet useissa komediarooleissa, joissa hän on ollut lähinnä ärsyttävä, joten olin todella yllättynyt, kuinka mainion roolityön hän tässä tekee. Kenties Buscemi on vanhoina päivinään oppinut oikeasti näyttelemään. Myös Monty Python -komediaryhmästä tuttu hauskuuttaja Michael Palin sai minut vakuuttuneeksi lahjoistaan, minkä takia ihmettelin usein, miksei häntä muuten nähdä elokuvissa nykyään? Simon Russell Beale taas on erinomainen inhottavana Berijana, jota katsojana alkaa halveksumaan hyvinkin nopeasti. Jeffrey Tambor on nappivalinta epävarmaksi varajohtaja Malenkoviksi, joka hermoilee siitä, että hänen pitäisi pystyä samanlaiseen johtajuuteen kuin Stalinin (Adrian McLoughlin).
     Muita hahmoja filmissä ovat Josif Stalinin lapset Svetlana (Andrea Riseborough) ja Vasili (Rupert Friend), sotamarsalkka Žukov (Jason Isaacs), pianisti Maria (Olga Kurylenko), sekä radiotoimittajat (Paddy Considine ja Tom Brooke), jotka tarjoavat mainiot naurut leffan alussa. Olin hieman pettynyt, kuinka pienessä roolissa Isaacs loppujen lopuksi on, ottaen huomioon, että hän on isoimpana julisteessa. Koska Isaacs saapuu mukaan tarinaan vasta puolessa välissä elokuvaa, ehdin jo ihmetellä, muistinko väärin, että hän edes on mukana? Riseborough ei taas jää erityisemmin mieleen Stalinin tyttärenä, mutta Friend on huvittava juoppona epäonnistujapoikana.

The Death of Stalinin ensimmäinen näytös, eli alun jakso, missä hahmot ja maailma esitellään, on aivan mahtava. Kyseessä on mustalla huumorilla viljelty komedia, joka käsittelee yllättävän hilpeästi yllättävän rankkoja aiheita. En ihmettele yhtään, että elokuva on kielletty Venäjällä, sillä se ei todellakaan esitä venäläisiä hyvässä valossa. Heti leffan alku heittää katsojan mukaan outoon tunnelmaansa, kun ministerit illallistavat Stalinin kanssa ja vitsailevat siitä, kuinka vankileireillä vältettiin tylsyyttä heittämällä kranaatteja vankien keskelle ja katselemalla, kun vangit yrittävät päästä niistä eroon, aivan kuin he leikkisivät kuumaa perunaa. Kohtauksen aikana sotilaille jaetaan tappolistat ja he lähtevät kylmästi teloittamaan listan henkilöitä ympäri Moskovaa. Jossain toisessa leffassa tapahtumat olisivat vain ahdistavia ja kauheita, mutta The Death of Stalin onnistuu tekemään niistä kierolla tavalla todella hupaisia. Elokuva on täynnä nokkelan synkkiä vitsejä ja hauskoja hetkiä, jotka saivat ajan kulumaan todella nopeasti. Kun nykypäivänä kaikesta vain valitetaan ja vitsitkin täytyy miettiä äärimmäisen tarkkaan ennen kuin niitä kertoo, olin äärimmäisen tyytyväinen, että tänäkin päivänä joku uskaltautuu tekemään tällaisen leffan.

En ole mikään historiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka tarkkaan The Death of Stalin seuraa todellisia tapahtumia. Tutkin hieman asiaa ja luin, että filmiä on kritisoitu siitä, kuinka se ottaa selkeitä vapauksia. Omasta mielestäni elokuvan ei tarvitse seurata historiaa tarkkaan, etenkään jos se on komedia. Minulle on siis ihan sama, kuinka paljon tässä on keksitty omia käänteitä. Olisikin ollut hauska, jos leffa olisi entistäkin enemmän kritisoinut Venäjän nykytilannetta ja ministerikomitea päättäisikin muuttaa Neuvostoliiton amerikkalaisemmaksi. Jo tällaisenaan kritiikkiä löytyy kuitenkin tarpeeksi, joten filmi toimii oikein hyvin sellaisena kuin se on - vaikkakin olisin itse tiivistänyt sitä hieman. Kuten komedioille tuppaa käymään, vitsit katoilevat loppupäässä, jolloin alkupuoliskon erinomaisuutta ei enää löydy. Ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat, mutta sen jälkeen taso alkaa hiljalleen pudota. Mihinkään pohjamutiin taso ei onneksi tipahda, vaan kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin hyvä ja rankasti hauska elokuva, minkä katsoisin mielellään muutamaan otteeseen uudestaankin.

Leffan ohjaajana toimii Armando Iannucci, joka on tätä ennen ohjannut elokuvien puolella vain Tube Talesin (1999) ja In the Loop - silmukka kiristyy (In the Loop - 2009). Pääasiassa Iannucci tekee hommia television parissa, mikä selittää, miksei filmistä välillä löydy tiettyä elokuvallisuutta, vaan se tuntuu paikoitellen televisiosarjalta. Iannucci on silti osaava tekijä, joka on hienosti yhdistänyt hyvin rankat aiheet onnistuneeseen huumoriin ja luonut yhdistelmästä kantaaottavan elokuvan. The Death of Stalin sai ainakin itseni kiinnostumaan hänen muusta tuotannostaan ja toivonkin, ettei hän pidä tulevaisuudessa kymmenen vuoden taukoja elokuvaohjausten välillä. Hänen, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoitus on hyvin kekseliäs. Nelikko todella taitaa dialogin, mikä onkin hyvä, kun lähes koko elokuva käytetään puhumiseen. He ovat onnistuneet tekemään jopa normaalisti pitkäveteisistä kokouksista kiehtovaa katseltavaa. Myös visuaalisesti The Death of Stalin on onnistunut teos. 1950-luvun ajankuva, eli ankea Neuvostoliitto on toteutettu upeasti aina lavastuksesta puvustukseen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkausta rytmittävät hyvin tekstit, jotka kertovat, mitä tapahtuu johtajan menehtyessä. Chris Willisin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti leffan aikana ja tuovat oman lisäyksensä venäläiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: The Death of Stalin on erittäin mainio ja hauska filmi, mikä aivan varmasti pahoittaa useiden katsojien mielet (mikä on mahtavaa). Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat loistavat ja ne tarjoavat yhä vain hauskempia ja rankempia juttuja. Harmillisesti loppupäässä vitsit vähenevät ja elokuvan erinomainen tunnelma alkaa rakoilla. Onneksi näyttelijät tekevät kuitenkin niin hyvää työtä oivallisen käsikirjoituksen kanssa, että elokuvan katsoo erittäin mielellään loppuun - ja kenties uudestaankin. Olin todella yllättynyt, kuinka hyvän roolisuorituksen Steve Buscemi tarjoaa. Michael Palinkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, eikä vain kelpo hauskuuttaja. Harmillisesti Jason Isaacsin osuus jää liian pieneksi, sillä hänessä kyllä riittää karismaa. Ohjaaja Armando Iannucci on onnistunut todella hyvin tasapainottaessaan rankkoja aiheita ja huumoria. Mukana on myös erinomaisesti luotu ajankuva, jolloin historiallisista tapahtumista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä - vaikkei elokuva täysin kulkisikaan oikeiden tapahtumien mukaisesti. Tänä päivänä, kun ties mistä vitseistä vedetään herne nenään, on roisi The Death of Stalin varjeltava helmi, jonka toivoo menestyvän, jotta samanlaisia teoksia saisi lisää. Rankemman huumorin ystäville tämä sopii varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.co.uk
The Death of Stalin, 2017, Quad Productions, Main Journey, Gaumont, France 3 Cinéma, Compagnie Cinématographique, Panache Productions, Canal+, Cine+, France Télévisions, Free Range Films, Title Media