Arvostelu: World War Z (2013)

WORLD WAR Z

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Brad Pitt, Mireille Enos, Abigail Hargrove, Sterling Jerins, Fana Mokoema, Daniella Kertesz, James Badge Dale, Ludi Boeken, David Morse, Elyes Gabel, Pierfrancesco Favino, Ruth Negga, Moritz Bleibtreu ja Peter Capaldi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

World War Z perustuu löyhästi Max Brooksin kirjaan World War Z: An Oral History of the Zombie War vuodelta 2006. Brad Pittin tuotantoyhtiö Plan B Entertainment nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Marc Forster palkattiin ohjaajaksi ja J. Michael Straczynski ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti vuoti nettiin alkuvuodesta 2008 ja vaikka se sai paljon kehuja, käsikirjoitus työstettiin uudestaan Matthew Michael Carnahanin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2011. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä joulukuussa 2012, mutta koska tekijät olivat tyytymättömiä kuvaamaansa loppuhuipennukseen, he palkkasivat Damon Lindelofin kirjoittamaan uuden finaalin leffalle, mikä kuvattiin syksyllä 2012. Lopulta World War Z saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen menestys. Itse näin World War Z:n vasta vuokralta tätini kanssa, joka halusi nähdä elokuvan Brad Pittin takia, muttei tiennyt kyseessä olevan kauhuelokuva, millaisia hän ei voi sietää. Olen nähnyt leffan kertaalleen uudestaankin ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Entisen YK-agentti Gerry Lanen täytyy suojella perhettään, kun mystinen tauti muuttaa ihmisiä ympäri maailman raivopäisiksi ja ihmislihaa himoitseviksi zombeiksi.

Elokuvan tuottajanakin toimiva Brad Pitt nähdään Gerry Lanena, entisenä YK:n agenttina, joka on siirtynyt hiljaiseloon vaimonsa Karinin (Mireille Enos) ja lastensa Rachelin (Abigail Hargrove) ja Connien (Sterling Jerins) kanssa. Kuitenkin kun maailma ajautuu kaaokseen zombiepidemian takia, Gerry tarvitaan takaisin palvelukseen yrityksessä pelastaa ihmiskunta. Gerryn agenttitaustat jätetään hieman epäselviksi läpi leffan, mutta niiden ansiosta hän on tavallista fiksumpi zombileffan päähenkilö. Maalaisjärkeä käyttävää Gerryä seuraa mielellään, lähinnä karismaattisen Pittin pätevän roolityön takia. Hänen vaimonsa ja lapsensa saavat kuitenkin harmillisen vähän sisältöä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen muu perhe unohdetaankin lähes täysin, kun Gerry lähetetään tehtävälleen.

     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös muun muassa Fana Mokoena Gerryn entisenä YK-kaverina, James Badge Dale armeijan kapteenina, Elyes Gabel nuorena ja nerokkaana tiedemiehenä, Ludi Boeken Israelin salaisen palvelun johtajana, Daniella Kertesz israelilaissotilaana, sekä Pierfrancesco Favino ja Doctor Who -sarjan (1963-) yhtenä Tohtorina tunnettu Peter Capaldi WHO:n tiedemiehinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta hahmot jäävät pahvisiksi. Lähinnä kaikki toimivat Gerryn apukäsinä, kun tämä matkaa paikasta A paikkaan B... ja siitä vielä paikkaan C ja D.

World War Z on ihan kelvollinen zombiraina, mutta löytyy siitä kyllä selvät vikansakin. Ensinnäkin kirjan lukijoille tulee varmasti pettymyksenä, kuinka vähän filmillä onkaan tekemistä alkuperäisteoksen kanssa. Lisäksi on selvää, että elokuvan loppuhuipennus kirjoitettiin viime hetkellä uusiksi ja kuvattiin vuotta myöhemmin alkuperäisen finaalin tilalle. Vaikka huipennuksesta löytyy hyvät ja jännittävät hetkensä, hahmojen hiipiessä pitkin tutkimuslaitoksen tiloja, on siinä jotain antikliimaksista kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Loppuratkaisu on turhankin helppo, mistä erityisesti huomaa alkuperäisten suunnitelmien menneen uusiksi.

Sitä ennen kyseessä on kuitenkin varsin mainio leffa, joka tarjoaa elokuvahistorian kenties sekopäisimpiä ja vaarallisimpia zombeja. Elokuvan ilmestymisestä lähtien World War Z:n zombien kustannuksella on naureskeltu ja niitä on jopa kutsuttu parkouraajiksi. Klassisten laahustajien sijaan nämä elävätkuolleet loikkivat katoilta toisille ja kipittävät varmaan urheiluautonkin perässä hengästymättä. Vaikka itseänikin hieman huvittaa katsoa, kun nämä mörököllit juoksevat kuin päättömät kanat uhriensa perässä, tosielämässä niiden vimmaisuus ja väsymättömyys olisivat kauhistuttavaa koettavaa. Zombit muodostavatkin oivallisen uhkan, vaikka jään yhä kaipaamaan, että elokuva uskaltaisi olla brutaalimpi ja oikeasti näyttää, mitä käy niille poloisille, jotka jäävät näiden olentojen hampaisiin.

World War Z lähtee napakasti käyntiin ja on vangitsevaa seurata, kun Gerry yrittää epätoivoisesti pitää perheestään huolta yhtäkkisen kaaoksen keskellä. Tämän perhepuolen tiputtaminen pois tarinasta lähes täysin elokuvan edetessä tuo ensimmäisenä miinuspisteitä, sillä etenkin lapsiin kohdistuva vaara muodostaa suurta jännitettä. Gerryn matka sinne sun tänne elokuvan edetessä toimii näinkin, mutta häntä kannustaisi enemmän onnistumaan, jos perheen vaara toimisi kunnon motivaattorina. Vajaan parin tunnin kestossaan World War Z kulkee nopeasti, tarjoten onnistuneen erilaisia kohtaamisia zombien kanssa. Harmillisesti loppuhuipennus on tosiaan aika lattea kaiken jälkeen ja minua kiinnostaisikin kovasti nähdä alkuperäinen finaali.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffa Quantum of Solacen (2008) ohjaaja Marc Forster, joka hoitaa hommansa sujuvasti hieman sekavasta käsikirjoituskokonaisuudesta huolimatta. Usean kirjoittajan kädenjälki näkyy selvästi ja jälkitöissä olisi voinut panostaa enemmän siihen, että homman kulkemisen luontevuus pysyisi ennallaan alkuteksteistä lopputeksteihin. World War Z on tekniseltä puoleltaan myös kelvollinen, joskin tietokoneella tehdyt zombilaumat ovat nähneet parhaat päivänsä jo jokunen vuosi sitten. Kuvaus on oivallista, lavasteet mainiot ja zombimaskeeraukset sopivan karmivat. Ääniefektit toimivat hyvin, eikä leffa onneksi luota liikaa koviin säikyttelyääniin kauhupuolellaan. Musiikeista vastaa Marco Beltrami, mutta hänen työnsä jää lopulta täysin taka-alalle, sillä lähinnä elokuvassa soi suosikkiyhtyeeni Musen The 2nd Law: Isolated System -kappale. Kyseinen aavemainen pianonpimputtelu sopii elokuvaan hyvin, mutta sitä käytetään lopulta turhankin paljon - jopa viisi kertaa!

Yhteenveto: World War Z on kelpo zombiraina, joka kuitenkin turhauttaa antikliimaksisella lopetuksellaan ja alkuperäisen kirjan faneja sillä, kuinka vähän elokuvalla onkaan tekemistä lähdemateriaalinsa kanssa. Elokuva lähtee mukaansatempaavasti käyntiin, mutta menettää tehoaan vähitellen. Gerryn matka nappaa kivasti kyytiinsä, mutta menettää jännitettään, kun hänen perheensä ei ole enää selvässä vaarassa joutua zombien ateriaksi. Paikasta toiseen hyppiminen ja sekopäisinä juoksevat zombit aiheuttavat varmasti monenlaisia tunteita ja kyseessä onkin varsin ailahteleva ja epätasainen paketti. Elokuvasta huokuu, että sitä on ollut kirjoittamassa useampi eri tyyppi ja että finaali kuvattiin jälkikäteen uusiksi. Heikkouksineenkin World War Z ajaa asiansa, etenkin Brad Pittin karismaattisen roolisuorituksen ansiosta. Elokuvasta suunniteltiin uuden zombisaagan avausta, mutta sen lipputulojen jäätyä hieman vaatimattomiksi, ideat jatko-osasta ovat vuosien varrella kariutuneet kerran jos toisenkin. Yhdessä kohtaa kakkososaa oli tarkoitus kuvata ihan täällä Suomen Helsingissä, mutta tällainen "Torille!" -hetki jäi lopulta pelkäksi haaveeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

World War Z, 2013, Paramount Pictures, Skydance Media, Hemisphere Media Capital, GK Films, Plan B Entertainment, 2DUX², Apparatus Productions, Latina Pictures

Arvostelu: The Suicide Squad: Suicide Mission (The Suicide Squad - 2021)

THE SUICIDE SQUAD: SUICIDE MISSION

THE SUICIDE SQUAD

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.

Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.

     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.

Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.

Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.

Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment

Arvostelu: David Copperfieldin elämä ja teot (The Personal History of David Copperfield - 2019)

DAVID COPPERFIELDIN ELÄMÄ JA TEOT

THE PERSONAL HISTORY OF DAVID COPPERFIELD

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Dev Patel, Tilda Swinton, Peter Capaldi, Hugh Laurie, Darren Boyd, Gwendoline Christie, Daisy May Cooper, Aneurin Barnard, Benedict Wong, Ben Whishaw, Morfydd Clark, Rosalind Eleazar, Nikki Amuka-Bird, Anthony Welsh, Aimee Kelly, Paul Whitehouse ja Bronagh Gallagher
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Personal History of David Copperfield, eli suomalaisittain David Copperfieldin elämä ja teot perustuu Charlie Dickensin klassikkokirjaan David Copperfield vuodelta 1850. Vuosien varrella kirja on kääntynyt lukuisten radiokuunnelmien, teatteriesitysten, televisiosarjojen ja elokuvien muotoon, ja alkuvuodesta 2018 ilmoitettiin, että Armando Iannucci työstäisi uutta tulkintaa kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja David Copperfieldin elämä ja teot sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu Suomen teattereihin. Itselleni Dickensin kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta koska tiesin muita hänen kertomuksiaan ja pidin niin Iannuccista ohjaajana kuin näyttelijäkaartista, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan David Copperfieldin elämää ja tekoja sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rikkaaseen perheeseen syntyneen David Copperfieldin elämä mullistuu, kun hänen äitinsä menee naimisiin ilkikurisen tehtaanomistajan kanssa, joka pakottaa pojan töihin. Elämänsä varrella David huomaa päätyvänsä ties minkälaisiin tapahtumiin ties minkälaisten ihmisten kanssa, joista harva kutsuu häntä oikealla nimellä.

Pääroolissa David Copperfieldina (tai kuten häntä leffassa kutsutaan myös Davyksi, Daisyksi, Doadyksi ja Trotwoodiksi) nähdään mahtava Dev Patel, joka eläytyy rooliin kuin rooliin yhtä suurella innolla. Hän osoittaa lahjansa jälleen kerran ja jo hänen roolityönsä vuoksi Davidin elämää lähtee seuraamaan niin mielellään. Hahmosta pitää yhä enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Lapsena Davidia näyttelee Jairaj Varsani, joka on myös erittäin mainio ja hyppää hahmonsa vietäväksi yhtä täysillä kuin Patel.

Elokuvassa nähdään myös liuta sivunäyttelijöitä, jotka esittävät erilaisia hahmoja, joita David kohtaa elämänsä varrella. Darren Boyd näyttelee häijyä isäpuolta ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Gwendoline Christie esittää tämän vielä häijympää siskoa. Tilda Swinton nähdään Davidin eksentrisenä tätinä ja Hugh Laurie tämän kanssa asuvana, myös kummallisena herra Dickinä. Peter Capaldi näyttelee jatkuvissa veloissa olevaa herra Micawberia, jonka luokse David yhdessä kohtaa muuttaa, kun taas Ben Whishaw esittää erikoista Uriah-pyrkyriä. Benedict Wong esittää juoppoa bisnesmiestä ja Rosalind Eleazar tämän tytärtä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä ja revittelevät vekkulimaisesti hauskoissa rooleissaan. Pitkin leffaa voi huomata, että hassut sivuhahmot ovat mielenkiintoisempia tapauksia kuin heihin tutustuva Copperfield.

Sen lisäksi, että näyttelijät pääsevät hassuttelemaan läpi leffan, myös ohjaaja Iannucci irrottelee tuttuun tyyliinsä. Kyseessä ei ole yhtä hulvaton elokuva kuin julmahko satiiri The Death of Stalin (2017), mutta kyllä tämäkin tarjoaa ainakin useita positiivisia ja hilpeitä hymähdyksiä. Jotkut vitseistä osuvat täysin nappiin ja aiheuttavat makeat naurut, mutta mukaan mahtuu myös muutamia juttuja, jotka lentävät ohi maalitaulun. Pari näistä vitseistä on vielä liian pitkiksi venytettyjä. Parasta ovat nopeat sutkautukset, joiden avautuminen saattaa kestää hieman katsojan päässä. David Copperfieldin elämässä ja teoissa on jotain viehättävää tyylillisesti ja tunnelmallisesti. Se tuntuu satumaiselta ja elokuvaan on saatu sisäistettyä 170 vuotta vanhaa kirjaa muistuttava henki. Elokuva jättää hyvän mielen, vaikka samalla se ei pääse pakoon sitä, kuinka unohdettava hömppä se lopulta on. Leffan parissa viihtyy mainiosti, mutta ei siitä ihan hirveästi jää lopulta käteen.

Kyseessä voisi olla erittäin hyvä teos, mutta harmillisesti David Copperfieldin elämästä ja teoista löytyy omat vikansa ja heikkoutensa, mitkä latistavat kokonaisuutta hieman. Isoin ongelma on leffan rakenne, tarinan hyppiessä vähän sinne sun tänne. Etenkin alkupäässä yksi ratkaisu sai minut ajattelemaan, että eräs pidempi pätkä oli vain lapsi-Davidin mielikuvitusta, pakoa kauheasta arjesta, kunnes samoihin kuvioihin palataan myöhemmin takaisin ja silloin se onkin täyttä totta. Kyseessä ei ole mikään helppo ryysyistä rikkauksiin -kertomus, vaan enemmänkin rikkauksista ryysyihin ja takaisin rikkauksiin ja sitten taas ryysyihin ja sitten taas rikkauksiin jne. -tarina. Poukkoilua on paljon ja tämä tekee filmistä välillä hieman sekavan. Toisaalta tällainen hassuttelu on varmaankin jopa ollut Iannuccin tarkoitus.

Tiettyjä sekavia leikkausratkaisuja lukuunottamatta David Copperfieldin elämä ja teot on tekniseltä toteutukseltaan laadukas teos. Kuvaus on taidokasta ja kameralla kikkaillaan välillä nokkelasti, oli kyse sitten kameran liikkeistä tai kuvasommitteluista. Näyttävillä lavasteilla ja asuilla on luotu upea 1800-luvun maailma. Visuaalisia tehosteita taas hyödynnetään oivallisesti hyödyksi ja mukana on pari erittäin tyylikästä efektitemppuilua. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja Christopher Willisin säveltämät musiikit säestävät Davidin elämänseikkailua sujuvasti.

Yhteenveto: David Copperfieldin elämä ja teot on mainio ja viihdyttävä satu, mistä jää hyvä mieli, mutta mikä myös katoaa pian mielestä katsomisen jälkeen. Tarinankerronta on paikoitellen hieman sekavaa, Davidin elämän hyppiessä ja loikkiessa sinne sun tänne. Jotkut osiot vaikuttavat jopa pelkältä mielikuvitukselta tiettyjen ratkaisujen vuoksi, mutta myöhemmin käykin ilmi, että ne olivat totta. Ohjaaja Armando Iannucci leikittelee kertomuksellaan ja tarjoaa useita hilpeitä hetkiä. Valitettavasti mukaan mahtuu myös monia vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa. Dev Patel on erittäin hyvä pääroolissa David Copperfieldinä, mutta jää lopulta eksentrisiä hahmoja esittävien sivunäyttelijöiden, kuten Tilda Swintonin, Hugh Laurien ja Peter Capaldin varjoon. David Copperfieldin elämässä ja teoissa olisi potentiaalia vieläkin parempaan elokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi lumoava ja viehättävä satu, minkä parissa viihtyy enemmän tai vähemmän hyvin läpi parin tunnin keston.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Personal History of David Copperfield, 2019, Film 4, FilmNation Entertainment, Searchlight Pictures

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

CHRISTOPHER ROBIN

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Jim Cummings, Hayley Atwell, Brad Garrett, Nick Mohammed, Bronte Carmichael, Peter Capaldi, Mark Gatiss, Toby Jones, Sophie Okonedo, Sara Sheen ja Oliver Ford Davies
Genre: seikkailu, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Christopher Robin, eli suomalaisittain Risto Reipas ja Nalle Puh perustuu A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin ("Winnie-the-Pooh" - 1926-1928). Elokuvan taustalla pyörivä tuotantoyhtiö Walt Disney hankki oikeudet Milnen kirjoihin jo 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän Puh-leffansa, Nalle Puhin (The Many Adventures of Winnie the Pooh) vuonna 1977. Suuren suosion takia Disney on jatkanut Puolen hehtaarin metsään sijoittuvien leffojen tekoa ja vuosien varrella onkin ilmestynyt piirrettyjä kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003). Vuonna 2015 Disney ilmoitti tekevänsä Milnen kirjojen pohjalta näytellyn filmin. Kuvaukset alkoivat pari vuotta myöhemmin ja lopulta Risto Reipas ja Nalle Puh sai ensi-iltansa monissa maissa jo elokuussa. Suomeen filmi rantautui valitettavasti vasta nyt. Itse kauhistuin hieman, kun Disney ilmoitti tekevänsä näytellyn version Nalle Puhista ja kumppaneista. Pohdiskelin, kuinka tutut ja monille (myös itselleni) rakkaat hahmot toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden kanssa kunnioittavasti. Huojennuin kuitenkin suuresti, kun leffan ensimmäinen traileri julkaistiin ja digihahmot näyttivät suoraan sanottuna täydellisiltä. Aloinkin odottamaan elokuvaa suurella innolla ja vaikka minua suututtikin, että myös tämä Disney-leffa saapuu Suomeen myöhässä, menin todella positiivisin mielin katsomaan Risto Reipas ja Nalle Puhin sen ensi-iltapäivänä.

Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, unohtanut Puolen hehtaarin metsän ystävänsä ja perustanut perheen vaimonsa Evelynin kanssa. Vuosien jälkeen erilaisten huolten musertama Risto kohtaa Nalle Puhin, joka on kadottanut kaikki ystävänsä. Vain Risto Reipas voi löytää heidät, mutta pystyykö hän enää palaamaan lapsuutensa maailmaan?

Pääosassa Risto Reippaana nähdään Star Wars -esiosista tuttu Ewan McGregor, joka sopii rooliinsa kuin valettu. Tämä Risto Reipas ei ole vanha tuttu leikkisä ja huolehtiva ystävä, vaan työnarkomaani, sekä aika kehno isä ja aviomies. Ristolla ei ole aikaa perheelleen, sillä hänen täytyy jatkuvasti paiskia töitä ja hän ajautuu vain kauemmas rakkaistaan. Puolen hehtaarin metsän väen Risto on unohtanut täysin, eikä häneltä todellakaan löydy aikaa höpsötteleville pehmokavereilleen. Tästä syystä katsojana tekisi useasti mieli läpsäistä Ristoa ja käskeä tätä keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. McGregor on erittäin hyvä osassaan ja esiintyy täysin luontevasti ilman oikeita vastanäyttelijöitä. Takaumissa lapsi-Ristoa esittää Orton O'Brien.
     Hayley Atwell näyttelee Riston vaimoa, Evelyn Reipasta, ja Bronte Carmichael esittää pariskunnan tytärtä Madelinea. Valitettavasti heidän tehtäväkseen jää lähinnä haikailu kiinnostuneemman aviomiehen/isän perään, mutta onneksi loppupäässä he saavat enemmän tekemistä. Atwell toimii roolissaan, muttei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta. Carmichaelkin suoriutuu kelvollisesti roolistaan, vaikkakin parissa kohtaa hänen esiintymisensä tuntuu hieman teennäiseltä.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Riston inhottava pomo Giles Winslow (Mark Gatiss) ja tämän isä, yhtiön johtaja herra Winslow (Oliver Ford Davies). Gilesin ärsyttävyys aukeaa lähinnä aikuiskatsojille, eikä filmi yritä väkisin tehdä lapsille selväksi, miksi hän on kehno työssään.
     Ja nyt, kun ihmishahmot on käsitelty, on aika siirtyä elokuvan parhaimpaan antiin, eli Puolen hehtaarin metsän ihaniin hahmoihin! Jo kolmen vuosikymmenen ajan Nalle Puhia ja Tiikeriä ääninäytellyt Jim Cummings palaa rooliinsa ja tekee sen yhtä ilahduttavasti kuin aina. Cummings heittäytyy täysillä molempiin hahmoihin, jotka saavat hyvin ruutuaikaa kumpikin. Nalle Puh on tietty vanha tuttu hajamielinen (mutta yllättävänkin filosofinen) karhu, joka rakastaa hunajaa, kun taas Tiikeri pomppii energisesti ympäri metsää ja iloitsee ollessaan ainoa laatuaan. Myös pelokas Nasu-possu (Nick Mohammed) ja masentunut Ihaa-aasi (Brad Garrett) saavat paljon ruutuaikaa, mutta harmillisesti komenteleva Kani (Peter Capaldi), viisas Pöllö (Toby Jones), sekä Kengu-äiti (Sophie Okonedo) ja Ruu-poika (Sara Sheen) jäävät taka-alalle. On selvää, että elokuvan tekijät halusivat keskittyä hahmoista rakastetuimpiin, jolloin heidän täytyi tiputtaa muiden ruutuaikaa huomattavasti.

Suureksi ilokseni voin todeta, etten voisi kuvitella parempaa näyteltyä Nalle Puh -filmiä. Risto Reipas ja Nalle Puh on aivan valloittavan ihana teos, mistä todella huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja kohtaan. Kaikkea käsitellään niin suurella lämmöllä ja huolella, että jo pelkästään siitä itsellä meinasi tulla tippa linssiin. Elokuva tuntuu täysin selkeältä jatkumolta Walt Disneyn Nalle Puh -piirretyille, minkä lisäksi se osoittaa huomattavan paljon kunnioitusta A. A. Milnen kirjoja kohtaan. Alkutekstien aikana näkyvät luonnokset ovat kuin suoraan kirjan kuvittaneen E. H. Shepardin jälkeä, minkä lisäksi leffa osoittaa alussa olevansa satukirja. Tavalliseen Nalle Puh -tyyliin tässä ei kuitenkaan kuulla kertojaa, joka selittäisi tapahtumia tai kävisi keskusteluja hahmojen kanssa, eivätkä Puh ja kumppanit loiki kirjan sivuja pitkin, vaan tekijät ovat päättäneet säilyttää tietyn illuusion läpi elokuvan. Shepardin kuvituksia kunnioitetaan myös Nasun vartalon värillä, mikä ei ole pinkki Disney-piirrettyjen tapaan, vaan vihreä.

Kaikista tärkeimmin Risto Reipas ja Nalle Puh kunnioittaa sekä Milnen kirjoja että Disneyn leffoja siten, ettei kyseessä ole mikään huima seikkailu. Puh-tarinat ovat aina olleet hyvin pienimuotoisia ja hahmopainotteisia, miksi onkin mahtavaa, että vielä nykypäivänä, jolloin lapset ovat tottuneet vauhdikkaaseen menoon, voidaan tehdä näinkin rauhallinen elokuva. Seikkailuhenkeä on toki mukana ja lopussa mennään hieman tavallista lujempaa, mutta pääasiassa filmin tempo on aivan täydellinen. Itse tarina on hyvin kiehtova, mutta kenties enemmän aikuisen näkökulmasta. Alkupäässä leffa menee yllättävänkin kypsäksi, näyttäessään kuinka Risto joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa kotiin lähtiessään sotaan. Kyseessä on muutenkin hyvin kypsä teos, mistä olin todella tyytyväinen. Läpi vuosien Nalle Puhia on käsitelty psykologian kautta, näyttäen, että jokainen hahmoista omaa jonkinlaisen häiriön. Puhilla on syömishäiriö, Ihaalla masennus, Tiikeri on ylivilkas ja Risto Reipas... noh, skitsofreenikko kuvitellessaan kaiken. Tässä elokuvassa tehdään selväksi, että Puolen hehtaarin metsän asukit eivät ole pelkkää mielikuvitusta, vaan täysin todellisia, mutta on hienoa, että kohdatessaan Puhin aikuisena, Risto kyseenalaistaa samantien mielenterveytensä.

Vaikka mukana onkin paljon kaikenlaista aikuiskatsojille, ei tämä todellakaan tarkoita, etteivätkö lapsetkin voisi nauttia elokuvasta. Näytöksessä, missä kävin katsomassa leffan, edessäni istui kaksi lasta ja etenkin nuorempi heistä oli aivan innoissaan läpi elokuvan. Kun Puh palaa kuvioihin alun draamapuolen jälkeen, lapsi oli täpinöissään ja selkeästi täysillä mukana. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen, oli kyse sitten perinteisestä hölmöilystä, Puhin hajamielisyydestä tai Ihaan masennusvitseistä. Nalle Puh -leffat ovat tunnettuja nokkelasta dialogistaan ja sitä löytyy paljon myös tästä. Aikuiskatsojat löytävät paljon syvällisyyksiä, mikä sai minut arvostamaan elokuvaa suuresti. Yleensä Risto Reippaan tehtävä on ollut pelastaa ystävänsä pulasta, mutta kenties tällä kertaa Nalle Puhin ja kavereiden täytyykin pelastaa Risto, ennen kuin tämän perhe ja samalla koko elämä häviää kuin tuhka tuuleen. Huumorin ja syvällisyyksien lisäksi Risto Reipas ja Nalle Puh tarjoaa myös surullisia kohtauksia. Paljon. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä itse pidättelin itkua lähes koko leffan ajan. Jotkut hetket ovat aivan sydäntäsärkeviä ja on mahtavaa, että tekijät ovat ottaneet tällaisia riskejä elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka aiempi elokuva Finding Neverland - tarinan lähteillä (2004) käsitteli myös hyvin rakastavasti klassikkokirjaa. Forster osoittautuukin erinomaiseksi tekijäksi siinä puuhassa, kun hän on saanut luotua upean filmin tästäkin. Forster tasapainottelee hienosti surullisuuden ja huumorin kanssa, ilman että kumpikaan tunne syö pois toisesta. Käsikirjoittajakolmikko Alex Ross Perry, Tom McCarthy ja Allison Schroeder ovat tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja he ymmärtävät hahmoja täydellisesti. Risto Reipas ja Nalle Puh on myös erittäin taidokkaasti kuvattu. Filmi leikkaa useaan otteeseen lähikuviin eri asioista, mitkä eivät välttämättä ole tarpeellisia otoksia, mutta tuovat silti jotain koskettavaa mukaan. Leikkauskin on onnistunutta, kuten on myös valaisu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1940- ja 1950-lukujen henkeä. Ällistyttävintä visuaalisessa puolessa ovat kuitenkin elokuvan tehosteet. Nalle Puh, Nasu, Tiikeri ja muut ovat tietty digitaalisesti toteutetut, mutta hahmoihin on panostettu niin paljon, että he oikeasti näyttävät eläviltä, ajan kanssa kuluneilta pehmoleluilta (paitsi Kani ja Pöllö, jotka ovat hauskasti todellisia eläimiä). Hahmojen ulkoasu on täydellinen ratkaisu, enkä voisi toivoa parempaa digitoteutusta. Jokainen hahmoista kuvastaa ulkonäöllään elokuvan haikean kaunista tunnelmaa. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Geoff Zanelli ja Jon Brion ovat tehneet mainiota työtä musiikkien parissa. Parasta musiikissa ovat tietty vanhat tutut sävelmät, joita kierrätetään aivan ihanilla tavoilla.

Yhteenveto: Risto Reipas ja Nalle Puh on hellyyttävän suloinen ja ihana teos, mikä toimii takuuvarmasti niin vanhemmille kuin nuoremmillekin Puh-faneille. Elokuvasta huokuu tekijöiden rakkaus hahmoja kohtaan, sekä kunnioitus A. A. Milneä kohtaan, jolloin filmiä on tehty huolella ja lämmöllä. Elokuva tasapainottelee upeasti komedian ja draaman välillä, tarjoten välillä hassuja höpsöilyjä ja välillä sydäntäsärkevän surullisia hetkiä. Tarinassa hienoa on, ettei kyseessä ole mikään hurja seikkailu, vaan pienimuotoisempi, hahmo- ja tunnevetoinen satu. Pienessä seikkailussaankin elokuva onnistuu tarjoamaan aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Puolen hehtaarin metsän digiasukkaat eivät todellakaan ole mikään pyhäinhäväistys, vaan mitä täydellisin ratkaisu toteuttaa Nalle Puh ja kumppanit oikeiden näyttelijöiden vierelle. Kyseessä on kaikin puolin fantastinen, syvällinen ja rakastettava elokuva, ja suosittelenkin Risto Reipas ja Nalle Puhia aivan kaikille. Tiettyjen dramaattisten hetkien takia se ei sovellu vielä perheen pienimmille, mutta muuten siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. En koe, että elokuvalle tarvitsisi tehdä jatkoa, mutta toivon todella, että tämän jälkeen Disney innostuisi tekemään lisää Nalle Puh -piirrettyjä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Christopher Robin, 2018, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Paddington 2 (2017)

PADDINGTON 2

Ohjaus: Paul King
Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Sally Hawkins, Julie Walters, Hugh Grant, Brendan Gleeson, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Peter Capaldi ja Imelda Staunton
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Michael Bondin luoma karhuherra Paddington teki ensiesiintymisensä kirjassa "A Bear Called Paddington", joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä asti hahmo on ilahduttanut lapsia ja aikuisia ympäri maailman kirjoissa, sarjakuvissa, televisiosarjoissa ja vuodesta 2014 lähtien myös elokuvissa. Vuoden 2014 Paddington-elokuva esitteli hahmon uudelle sukupolvelle ja se yllätti vanhatkin fanit lämpimällä sydämellään ja riemukkaalla seikkailullaan. Alkuvuodesta 2015 ilmoitettiinkin, että jatkoa olisi tulossa. Loppuvuodesta 2016 alkoivat kuvaukset ja nyt Paddington 2 on viimein saamassa ensi-iltansa - Yhdysvaltoihin se saapuu tosin vasta ensi vuoden puolella, kerrankin niin päin! Vaikka karhuherra Paddington ei oikeastaan kuulunut lapsuuteeni, on vuoden 2014 leffa minulle todella tärkeä. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta se oli ensimmäinen arvostelu, jonka kirjoitin Elokuvan taikaa -sivulle! Ja nyt, 375 arvostelua myöhemmin on tiedossa sen jatko-osa! Ja se jos mikä sai minut arvostamaan tekemääni työtä. Itse aloin odottamaan Paddington 2:ta heti kun siitä ilmoitettiin ja sovin äitini kanssa meneväni katsomaan sen hänen kanssaan kuten edellisenkin osan. Jostain syystä Finnkino ei kuitenkaan ilmoittanut, että elokuvasta olisi tulossa alkuperäinen englanniksi puhuttu versio, ja mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin, sitä enemmän aloin jännittämään, enkö näe filmiä lainkaan teattereissa?! Onneksi leffasta järjestettiin kuitenkin englanniksi puhuttu lehdistönäytös ja kun päivää ennen sitä ei Finnkinon sivuilla ollut vieläkään tietoa englanniksi puhutuista näytöksistä, päätin etten ota riskiä ja menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paddington!

Paddington aikoo ostaa harvinaisen kirjan syntymäpäivälahjaksi satavuotiaalle Lucy-tädilleen, mutta ennen kuin hän ehtii kerätä siihen tarvitsemansa rahat, kirja varastetaan. Paddingtonin täytyy Brownin perheen kanssa selvittää, kuka on varkauden takana.

Ben Whishawin ääninäyttelemä karhuherra Paddington on yhtä hurmaavan ihana hahmo kuin edellisessäkin osassa. Paddington on mukava kaikille ja hieman naiivisti uskoo kaikesta hyvää, jolloin häntä on helppo huijata. Leffan aikana hän saakin oppia uusia asioita, mutta niin myös muutkin päätyvät ymmärtämään asioita karhun vinkkelistä. Paddington on erittäin hassu tapaus, joka ihmettelee jälleen eri asioita Lontoossa ja päätyykin toilailemaan, vaikka tarkoittaa pelkkää hyvää. Hahmoa on todella mukava katsoa ja hänen seikkailuitaan toivoisi näkevänsä kauemminkin. Whishawin pehmeä ääni sopii taas kerran erinomaisesti lempeälle karhuherralle.
     Edellisestä osasta tuttu Brownin perhe tekee tietysti paluun, sillä heidän luokseen Paddington on jäänyt asumaan. Jokaiselle perheenjäsenelle on luotu oivasti jonkinlainen asia, jota he päätyvät tietty hyödyntämään jossain kohtaa. Perheen isä Henry Brown (Hugh Bonneville) kärsii keski-iän kriisistä ja hänen stressailuaan on huvittavaa seurata. Perheen äiti Mary Brown (Sally Hawkins) työstää uutta seikkailukirjaa ja hänestä riittää äidillistä lämpöä myös Paddingtonille. Judy-tytär (Madeleine Harris) on perustanut koululehden, kun taas Jonathan-poika (Samuel Joslin) on kehittänyt itselleen rap-persoonan, mitä ei kuitenkaan tuoda kovin onnistuneesti esille. Lapsihahmot jäävät muutenkin pahasti sivuun pitkiksi pätkiksi, mikä on iso harmi. Julie Waltersin näyttelemä rouva Bird puuhailee yhä Brownien talossa ja on oma koomisen kiukkuinen itsensä, mutta muuten hänen osansa on lähinnä roikkua mukana.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Hugh Grantin itseironisesti esittämä näyttelijä Phoenix Buchanan, Brendan Gleesonin näyttelemä tympeä kokki Knuckles, sekä edellisestä leffasta tutut Jim Broadbentin näyttelemä antiikkikauppias Gruber, Peter Capaldin esittämä Paddington-vihaaja Curry ja Imelda Stauntonin ääninäyttelemä Paddingtonin karhutäti Lucy. Hugh Grantin suoritus jää hauskasti mieleen ja on mahtavaa, kun näyttelijä kykenee heittämään vitsiä itsestään. Brendan Gleesonilta yrmyilyhahmo sujuu tietysti luonnostaan.

Paddington 2 on alusta alkaen erittäin riemukas seikkailuelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Se ei ole pelkästään lapsille tehty, vaan se on toteutettu tavalla ja hengellä, josta aikuisetkin voivat innostua. Itse hymyilin iloisena lähes koko elokuvan ajan ja ainoat hetket, jolloin en hymyillyt, olivat hieman jopa koskettavia. Tällaisia koko perheen seikkailufilmien kuuluukin mielestäni olla. Paddington 2 saa nauramaan, liikuttumaan, sekä pienesti jännittämään, ja mikä tärkeintä, sen parissa aika tuntui kuluvan todella nopeasti, sillä filmi on niin mukaansatempaava. Varsinaista mysteeriä siinä ei ole, vaan ryöstäjä paljastetaan heti elokuvan alussa. Paljastus on kuitenkin hoidettu niin hyvin ja on hauska nähdä varas tekemässä muitakin ryöstöjä, ettei mysteerin puuttuminen ei haittaa. Ja kun rosvohahmo on vielä paljon parempi pahis kuin edellisen osan Millicent Clyde, jota Nicole Kidman todella kehnosti näytteli, niin katsojaa ei haittaa. Parissa kohtaa minua tosin hieman häiritsi, että rosvon täytyi vähän väliä kertoa katsojille suunnitelmansa, mutta sen pystyy katsomaan sormien läpi, koska filmiä on selkeästi tehty lapsiyleisö mielessä.

Lapset kokevatkin varmasti paljon iloa Paddingtonin kohelluksesta, mutta se on tarpeeksi onnistunutta, jotta aikuinenkin voi viihtyä pöhköilyn parissa. Paddingtonin parturi- ja ikkunanpesuhetket ovat todella koomista seurattavaa kaikenikäisille. Vankilakohtaukset ovat varmasti aikuiskatsojille kiinnostavampaa nähtävää, sillä niihin on otettu vaikutteita filmeistä, joita lapset eivät joko saa katsoa tai jotka eivät heitä vielä kiinnosta. Loppuhuipennus on mitä luultavimmin jännittävä lapsille (muttei kuitenkaan mikään erityisen hurja), minkä lisäksi se pitää aikuisenkin hienosti otteessaan, vaikka kestääkin aika kauan. Koko elokuva pitää katsojia otteessaan alusta loppuun ja saa välittömästi vaatimaan jatkoa. Kyseessä on siis huikean hienosti onnistunut filmi, jonka jälkeen jää innolla odottamaan mahdollista Paddington 3:a. Elokuvassa on samaa lämmintä tunnelmaa kuin edellisessäkin osassa, minkä lisäksi se on myös tyylillisesti hyvin samanlainen. Lapsille ja edes pienesti lapsenmielisille aikuisille Paddington 2 on pakko-katsottavaa!

Filmin ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Paul King, jonka luoma tunnelma on erittäin hieno. Mukana on paikoitellen selkeää teatraalisuutta, mutta King saa sen tuntumaan täysin normaalilta. King vastaa edellisen osan tavoin myös käsikirjoituksesta yhdessä Simon Farnabyn kanssa. Kaksikon kirjoittama tarina on oivallisen koukuttava ja vauhdikas. Paddington 2 on myös hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Paikoitellen leikkaukset ovat jopa erittäin nokkelia ja taidokkaasti toteutettuja. Lavasteet ovat tyylikkäät, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Digi-Paddington sopii realistisiin ympäristöihin täydellisesti ja välillä pääsee oikein ihailemaan, kuinka tarkasti karhuherra on toteutettu. Harmillisesti loppuhuipennuksessa efektit eivät ole mitä parhaimmat ja taustakankaan käytön huomaa selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin mainiot ja Dario Marianellin säveltämät musiikit toimivat oivasti filmin aikana, vaikka eivät jääkään kovin hyvin mieleen. Edellisestä osasta tuttu jazz-porukka on mukana tässäkin.

Yhteenveto: Paddington 2 on mitä erinomaisin seikkailuelokuva koko perheelle! Se on mukaansatempaava, hauska, lämminhenkinen, liikuttava, sekä pienesti lapsia jännittävä kokonaisuus. Elokuva kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi. Sen aikana ei aika käy kertaakaan pitkäksi, vaan se pitää otteessaan alusta loppuun. Vaikka hahmot yrittävätkin keksiä rosvon henkilöllisyyttä, ei siitä ole katsojille luotu mysteeriä. Varkaan henkilöllisyyden paljastaminen heti alussa voisi olla leffaa heikentävä tekijä, mutta tempausta onkin hyödynnetty erittäin hyvin. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan ja visuaaliset tehosteet ovat loppuhuipennusta lukuunottamatta tyylikkäät. Mukana on pieni heikkous, että rosvo selittää jatkuvasti katsojille suunnitelmaansa, mutta silloin pitää muistaa, että elokuvaa on tehty lapsiyleisöä varten. Aikuisia ei kuitenkaan ole unohdettu, vaan hekin voivat kokea paljon riemua leffan aikana. Itse hymyilin lähes koko elokuvan ajan ja uskon saman tapahtuvan myös monille muille. Jos piditte edellisestä osasta, kannattaa ehdottomasti katsoa myös Paddington 2. Vanhemmat viekää lapsenne katsomaan tätä elokuvaa ja olen varma, että tekin nautitte kokemuksesta. Lopputekstien aikana nähdään vielä huvittava kohtaus, joten ei kannata poistua teatterista heti, kun ensimmäiset tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017 - Muokattu 10.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Paddington 2, 2017, Heyday Films, Amazon Prime Instant Video, Anton Capital Entertainment, Canal+, Ciné+, Marmalade Films Ltd., StudioCanal, TF1 Films Production, The Weinstein Company

Arvostelu: Paddington (2014)

PADDINGTON

Ohjaus: Paul King
Pääosissa: Hugh Bonneville, Sally Hawkins, Julie Walters, Jim Broadbent, Peter Capaldi, Nicole Kidman ja Ben Whishaw Paddingtonin äänenä
Genre: lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Michael Bondin luoma karhuherra Paddington on varmasti monelle tuttu hahmo, onhan hän ollut olemassa jo vuodesta 1958 asti. Oma "suhteeni" hahmoon ei ole koskaan ollut kovin erikoinen. Tiesin, että kyseessä on ruskea nalle, jolla on punainen hattu, sininen takki, matkalaukku ja joka rakastaa marmeladivoileipiä, mutta siihen se jäi. Ymmärsin kyllä, että kyseessä oli jotakin ns. pyhää nykypäivän aikuisten lapsuudesta, joten itseänikin alkoi hieman pelottaa, kun näin ensimmäisen julisteen isohkon budjetin digi-Paddingtonista. Ajattelin, että monien lastensuosikki pilattaisiin täysin. Trailerit saivat oloni onneksi hieman huojentuneeksi, herättäen mielenkiintoni ja vuoden 2015 alussa menin avoimin mielin katsomaan elokuvan teattereissa ja olin yllättynyt positiivisesti! Niin positiivisesti, että elokuva oli pakko saada ja pukinkontistahan se hyllyyni saapui. Katsoin Paddingtonin toista kertaa tänään Blu-raylta ja päätin siitä kirjoittamalla arvostelullani aloittaa tämän blogin.

Elokuva kertoo karhusta, joka lähtee matkalle Perun perukoista Lontooseen etsimään tutkimusmatkailijaa, joka kertoi hänen perheelleen viidakkoa ympäröivästä maailmasta. Hän tupsahtaa Paddingtonin asemalle, jonka mukaan hänet nimetään. Brownin perhe ottaa hänet - hieman vastahakoisesti - kotiinsa ja auttaa häntä etsimään tutkimusmatkailijaa. Harmi vain, Paddington herättää samalla väärän ihmisen huomion...

Elokuvan hahmoista suosikiksi nousee ehdottomasti itse Paddington, joka valloittaa katsojan sydämen suurella mielenkiinnollaan ihmisten maailmaa... ja niitä iänikuisia marmeladileipiään kohtaan. Paddingtonin toilailuja on erittäin viihdyttävää katsoa ja muutamaan otteeseen elokuvassa saa nauraa ääneen. Skyfallista (2012) Q:na tutun Ben Whishawin ääni on mukavan lempeä ja sopii Paddingtonille erinomaisesti. Downton Abbeysta monille tuttu Hugh Bonneville on hyvä Brownin perheen isänä, joka ei halua olla missään tekemisissä pienen karhuherran kanssa. Muutkin perheenjäsenet ovat omilla tavoillaan kiinnostavia ja Sally Hawkinsin esittämän perheen äidin nopeasti kerrotusta kirjojen kuvittajan ammattista on hyötyä myöhemmin elokuvassa. Harry Pottereista (2001-2011) tutut Michael Gambon ja Imelda Staunton ovat antaneet äänensä Paddingtonin sedälle ja tädille. Valitettavasti Nicole Kidmanin esittämä pahishahmo tuntuu jotenkin väkisin väännetyltä ja yksiulotteiselta verrattuna muihin päähahmoihin.

Elokuvan visuaalisesta ilmeestä on sanottava, että värit ovat kivan kirkkaita - Perun metsien puiden vihreys näyttää upealta, varsinkin teräväpiirtona katsoen. Luminen Lontoo näyttää myös hienolta. Tapahtumapaikkoja ei ole hirveän paljon, mutta lavasteet ovat hyvin tehty ja mietitty. Digitaalinen Paddington ei onneksi näytä epäaidolta, joten tietokonetehosteisiin ei kiinnitä paljoa huomiota. Elokuvassa tulee välillä flashbackeja ja menneisyyden muisteluja, jotka on tehty hupaisasti ja alun mustavalkoinen pätkä pohjustaa hyvin elokuvaa, varsinkin kun värit alussa muuten ovat niin kirkkaat.

Elokuva on suunnattu pääasiassa lapsille, mutta siitä voi nauttia myös lapsenmieliset nuoret, aikuiset ja vielä vanhemmat. Angstaavalle teinille tai ahdasmieliselle aikuiselle on kai turha yrittää näyttää Paddingtonia, koska elokuvan hyvä mieli ei välttämättä tartu toivotulla tavalla. Paddingtonissa on onneksi myös muutamia vitsejä, jotka naurattavat enemmän vanhempia kuin perheen pienimpiä.

Elokuvaharrastajan näkökulmasta - ainakin omalla kohdalla - Paddington on must have -elokuva tai ainakin pakko nähdä, jos samankaltaisista elokuvista tykkää. Elokuvassa on kivoja yksityiskohtia, jotka saattavat mennä ohi ensimmäisellä kerralla, joten jos tykkää Paddingtonista, niin kannattaa se katsoa jossain kohtaa uudestaan. Lapsen kanssa vietettävään elokuvailtaan Paddington sopii mainiosti.

Blu-rayn kuvanlaatu on moitteetonta. Elokuva on kuvattu hyvin, enkä nähnyt epätarkkoja tai täriseviä kuvia. Ainoa huono asia on, että elokuva alkaa ilman valikkoa välissä. Kielet ja tekstitykset voi kuitenkin valita elokuvan aikana pop-up -valikosta. Elokuvasta on suomenkielinen versio, mutta taidan pysyvästi jättää sen väliin. Blu-ray ei ainakaan takakannen mukaan sisällä lisämateriaalia.

Yhteenveto: Paddington toimii varmasti, jos kyseisen lajityypin edustajista tykkää. Minulle se toimii. Elokuva on oikein hyvä, mutta se ei ole kuitenkaan täydellinen. Juoni on yksinkertainen, mikä on omalla tavallaan hyvä juttu, eikä elokuva tunnu kiirehtivän puolentoistatunnin kestonsa takia. Ainoa oikea ongelmani elokuvassa on Nicole Kidman. En myöskään täysin ymmärrä tarvetta kaduilla soittavalle bändille. Jos oikeanlainen tarina löytyy ja samat näyttelijät pysyvät (paitsi Kidman), katsoisin mielelläni jatko-osan. Mieluiten tässä parin vuoden sisällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2016
Lähteet: tiedot elokuvasta imdb.com ja elokuvan juliste images.fandango.com
Paddington, 2014, StudioCanal, Heyday Films