Koston liekki, kausi 1 (Man on Fire - 2026) - sarja-arvostelu

KOSTON LIEKKI - KAUSI 1

MAN ON FIRE

Luoja: Kyle Killen

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Billie Boullet, Alice Braga, Scoot McNairy, Bobby Cannavale, Paul Ben-Victor, Thomás Aquino, Iago Xavier, Jefferson Baptista ja Revel Cabral

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 42 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Man on Fire, eli suomalaisittain Koston liekki perustuu A. J. Quinnellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1980. Kirjan pohjalta oli tehty jo neljä elokuva-adaptaatiota, Scott Glennin tähdittämä Man on Fire vuonna 1987, Denzel Washingtonin tähdittämä Koston liekki (Man on Fire) vuonna 2004, sekä kaksi intialaista elokuvaa, hindiksi puhuttu Ek Ajnabee ja tamiliksi puhuttu Aanai, molemmat vuonna 2005. Maaliskuussa 2023 Netflix paljasti tekevänsä ensimmäistä televisiosarjasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024, mutta ne jouduttiin hetkeksi keskeyttämään, päätähti Yahya Abdul-Mateen II:n loukkaannuttua stuntin aikana. Kuvaukset saatiin lopulta valmiiksi ja nyt Koston liekin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Quinnellin kirjaa, enkä myöskään nähnyt ainuttakaan sen pohjalta tehtyä leffaa. Kiinnostuin kuitenkin sarjasta, kun näin sen mainoksen Netflixissä ja ryhdyinkin uteliaana katsomaan Koston liekkiä.

Entinen armeijan erityisjoukkojen komentaja John Creasy matkustaa Rio de Janeiroon, tehdäkseen töitä ystävälleen Paul Rayburnille. Mutta kun Poe-tytärtä lukuun ottamatta Rayburnin perhe kuolee pommi-iskussa, Creasyn täytyy suojella tyttöä tahoilta, jotka haluavat viedä työnsä päätökseen.

John Creasya on aiemmin näytellyt Denzel Washington ja nyt rooliin on valittu Aquaman-elokuvista (2018-2023) tuttu Yahya Abdul-Mateen II. Creasy on entinen Yhdysvaltojen armeijan erityisjoukkojen komentaja, joka kuitenkin jättäytyi virastaan muutamaa vuotta aiemmin pieleen menneen tehtävän takia. Tästä muodostunut trauma kummittelee Creasyn mieltä edelleen, mutta hänen on pakko skarpata, kun hän saa vastuulleen nuoren Poe-tytön (Billie Boullet), jonka muu perhe tapetaan pommi-iskussa. Abdul-Mateen II on mainio valinta päärooliin. Hänestä löytyy oikeaa uskottavuutta ja karskiutta, mitä rooli vaatii ja pidin Creasyssa erityisesti siitä, ettei hän ole tavoissaan mikään puhdas pulmunen. Jos hänen pitää saada tietää jotain, on hän valmis kiduttamaan varsin mielikuvituksellisinkin keinoin, puristaakseen tarvitsemansa tiedon ulos. Boullet on myös oiva valinta Creasyn suojelemaksi Poeksi.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Bobby Cannavale Poen isänä Paul Rayburnina, Alice Braga tapahtumaketjuun sekoittuvana Valeriana, Paul Ben-Victor CIA:n johtajana Moncriefina, Scoot McNairy CIA:lle myös työskentelevänä Henrynä, sekä Thomás Aquino Brasilian presidentin turvamiehenä Soaresina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan.

En tosiaan ole lukenut A. J. Quinnellin alkuperäistä kirjaa tai katsonut esimerkiksi Washingtonin tähdittämää elokuvasovituksista suosituinta, mutta mitä nyt luin jälkikäteen netistä, niin monia kirjan ja leffan faneja voi turhauttaa, kuinka löyhä adaptaatio Koston liekki on. Toki nähtävästi jo Washingtonin leffa otti selkeitä irtiottoja lähdemateriaalistaan, mutta sarja kertoo jo melkein omaa tarinaansa. Mutta koska lähdemateriaali tai aiemmat adaptaatiot eivät olleet minulle tuttuja, itse pystyin viihtymään Netflixin Koston liekin parissa oikein passelisti. Ei kyseessä mikään maata järisyttävän hyvä teos ole, mutta täysin kelpuutettava toimintajännäri.

Vain seitsemästä jaksosta koostuva avauskausi nappaa sujuvasti mukaansa heti avausjaksossa, varsinkin kun jakson päätteeksi tapahtuu pommi-isku, mikä jättää Poen Creasyn vastuulle. Pian käy selväksi, että myös tyttö on kohteena ja tästä käynnistyykin oiva kissa-ja-hiiri -leikki pitkin Rio de Janeiroa. Mukaan on saatu sopivan jännittäviä tilanteita, sekä mainioita toimintakohtauksia. Kakkosjakson lentokoneosio on tuotantokauden huippuhetki. Takaa-ajosta ja räiskeestä huolimatta parasta on kuitenkin Creasyn ja Poen välille muodostuva lämmin side, mikä alkaa tietty hissuksiin parantamaan kylmää Creasya. Mielsin Netflixin Koston liekin toimivaksi tapaukseksi, enkä pistäisi vastaan, jos sarjalle päätetään tehdä jatkoa.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa oivallisesti, sekä saavat näyttelijät irrottelemaan hyvin. Kyle Killenin käsikirjoitukset toimivat mainiosti, vaikka niiden poikkeavuus lähdemateriaalista saattaakin turhauttaa osaa katsojista. Koston liekki on myös teknisesti pääasiassa mainio, vaikka kaikki digitehosteet eivät täysin vakuutakaan. Kameratyöskentely on pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista, maskeeraukset ovat sopivan rujoja ja äänimaailma jytisee mukavasti. Pidin paljon Max Arujin säveltämistä musiikeista, etenkin alkutekstien aikana soivasta melodiasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Man on Fire, Yhdysvallat, 2026-, Chapter Eleven, Chernin Entertainment, New Regency Productions, Redrum Studios

Arvostelu: The Suicide Squad: Suicide Mission (The Suicide Squad - 2021)

THE SUICIDE SQUAD: SUICIDE MISSION

THE SUICIDE SQUAD

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.

Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.

     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.

Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.

Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.

Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment

Arvostelu: Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020)

SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

SOUL

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!

Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.

Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.

Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.

Pixar teki sen taas! Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.

Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta. Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin. 

Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.

Yhteenveto: Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: The New Mutants (2020)

THE NEW MUTANTS

Ohjaus: Josh Boone
Pääosissa: Blu Hunt, Maisie Williams, Anya Taylor-Joy, Charlie Heaton, Henry Zaga, Alice Braga ja Adam Beach
Genre: jännitys, fantasia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

The New Mutants perustuu Marvelin sarjakuvissa vuonna 1982 esiteltyyn supersankariryhmään. Vuonna 2014 ohjaaja Josh Boone alkoi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvien pohjalta ja sai 20th Century Foxille X-Men -supersankarileffoja (2000-2020) tuottavan Simon Kinbergin kiinnostumaan ideoistaan. Boone ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mikä muovautui monenlaiseksi, ennen kuin kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2017. Ongelmia alkoi kuitenkin kasaantua kerta toisensa perään. Boone halusi alunperin tehdä kauhupainotteisemman leffan, mutta studio taas halusi kevyemmän supersankarielokuvan nuorisolle. Se-kauhufilmin (It - 2017) valtava suosio sai kuitenkin studion antamaan Boonelle vapaammat kädet. Leffalle oli tarkoitus tehdä lisäkuvauksia, mutta kun Fox myytiin Disney-yhtiölle, lisäkuvaukset jäivät tekemättä, sillä Disney ei uskonut elokuvan potentiaaliin lippuluukuilla. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2018, mutta jotta se välttäisi kilpailemisen Deadpool 2:n (2018) kanssa, se siirrettiin helmikuuhun 2019. Siitä se siirrettiin elokuuhun 2019, jotta se välttäisi kilpailun X-Men: Dark Phoenixin (Dark Phoenix - 2019) kanssa. Disneyn ostettua Foxin, elokuva siirrettiin huhtikuuhun 2020, minkä jälkeen se siirrettiin vielä pidemmälle, kun koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman. Nyt The New Mutants on kuitenkin vihdoin ja viimein pitkän odotuksen jälkeen saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja pidin kauhu-supersankarifilmiä kiehtovana ideana. Elokuvan julkaisun jatkuvat siirtymiset ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani, sillä se viesti aivan liikaa studion epävarmuudesta leffaa kohtaan. Lisäksi yhä vain uusi siirtäminen teki koko hommasta lähinnä naurettavan. The New Mutantsia pidettiinkin pitkään kirottuna ja sosiaalisessa mediassa vitsailtiin, ettei elokuvaa tulla näkemään meidän elinaikanamme. Odotuksiani vain latisti, kun ensimmäiset arvostelut julkaistiin ja elokuva lähestulkoon haukuttiin lyttyyn. Sekään ei viestinyt hyvää, että filmin lehdistönäytös järjestettiin Suomessa ensi-iltapäivän aamuna. Meninkin katsomaan The New Mutantsia jännittynein mielin - sekä epäuskoisena siitä, että pitkän odotuksen jälkeen näkisin filmin viimeinkin.

Reservaattinsa tuhouduttua mutantti Dani Moonstar herää kummallisesta laitoksesta neljän muun nuoren mutantin kanssa. Aluksi hoitopaikalta vaikuttava laitos paljastuu pian vankilaksi, missä alkaa tapahtua kauheuksia.

Elokuvan nuoret mutantit ovat ensimmäistä kertaa pitkässä leffassa esiintyvän Blu Huntin näyttelemä Dani Moonstar, Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Maisie Williamsin näyttelemä Rahne, Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Charlie Heatonin esittämä Sam, Henry Zagan esittämä Roberto ja Anya Taylor-Joyn näyttelemä Ilyana. Taylor-Joy nähtiin viime vuonna Glass-elokuvassa (2019), mikä kertoi myös laitoksessa olevista supervoimaisista yksilöistä, mutta siinä hän näytteli tavallista ihmistä. Nyt hän saa aikamoiset voimat käyttöönsä Ilyanana, kuten myös hupsun pehmolohikäärme Lockheedin, kehnon venäläisaksentin, sekä ärsyttävän luonteen. Olen pitänyt Taylor-Joysta näyttelijänä hänen aiemmissa filmeissään, mutta tässä hän tekee uransa huonoimman työn. Taylor-Joy ei ole ainoa kökön aksentin uhri, vaan myös Williams ja Heaton joutuvat kamppailemaan hahmojensa korostusten kanssa. Muuten Williams ja Heaton toimivat kuitenkin rooleissaan kelvollisesti. Hunt on pääroolissa Danina hieman pökkelö, lähinnä aika tylsän hahmonsa takia, mutta kehnoin näyttelijöistä on yliesittävä Zaga. Hahmoviisikko on ihan mielenkiintoinen, mutta yksikään hahmoista ei saavuta potentiaaliaan, eikä heidän välille synny sellaista voimavaraa, mikä pitäisi elokuvaa kasassa.
     Alice Braga taas näyttelee laitosta johtavaa tohtori Reyesiä, joka on aluksi mukava, mutta josta alkaa vähitellen paljastumaan uudenlaisia puolia. Braga sopii osaansa, mutta hänenkin hahmonsa jää lopulta aika vaisuksi.

Ei ole mikään ihme, että ensin 20th Century Fox siirsi The New Mutantsia jatkuvasti isompien mutanttielokuviensa tieltä ja sitten Disney taas etsi sopivaa koloa, milloin tuupata filmin elokuvateattereihin, siinä toivossa, että se tienaisi edes budjettinsa takaisin. Tämä on toki harmillista kaikille niille, jotka ovat kovasti odottaneet elokuvan näkemistä, mutta bisnesmielessä ei ole ihme, että leffa julkaistaan teattereihin juuri silloin, kun maailmalla riehuu pandemia, eikä elokuvalle ole kilpailevaa sarjakuvafilmatisointia teattereissa juuri nyt. Valitettavasti on pakko sanoa, että The New Mutantsin kanssa kannattaa säästää lippurahat ja odottaa siihen asti, että se saapuu vuokrattavaksi. Elokuva jättää nimittäin pahasti kylmäksi kaikilla osa-alueillaan. Esimerkiksi kyseessä ei todellakaan ole sellainen synkkä kauhumainen filmi, millaisena sitä on markkinoitu.

The New Mutants on itse asiassa yllättävänkin tylsä tekele. Sillä kestää todella kauan, että se lähtee oikeasti käyntiin ja sitten kun hahmot pääsevät vihdoin hyödyntämään voimiaan, on luvassa jo lopputaistelu. Tästä tuleekin helposti mieleen toinen Foxin epäonnistuminen Marvel-sarjakuvien pohjalta, viiden vuoden takainen Fantastic Four (2015). Tällä kertaa ei tosin voi syyttää studiota leffan pilaamisesta (ainakaan täysin), kuten Fantastic Fourin ohjaaja Josh Trank teki leffansa ilmestyttyä. The New Mutants on kaiketi juurikin ohjaajansa Josh Boonen näkemys. Lopputuloksesta ei kuitenkaan välity ollenkaan intoa projektia kohtaan, vaan Boone hoitaa kaiken laiskasti, jättäen katsojalle puisen maun suuhun - varsinkin kun filmin näkemistä piti odottaa näin kauan.

On toisaalta hyvä juttu, että elokuva päättää käyttää suuren osan ajastaan hahmojensa esittelyyn ja heidän voimiensa selventämiseen, mutta leffa kuin leffa lässähtää, jos sitä ei osaa tehdä oikein. Eikä Boone tosiaankaan tee sitä kummoisesti. Suuri osa elokuvasta käytetään tylsään jaaritteluun ja lähes kaikki trailerissa nähdyt vauhdikkaat osiot tulevat vasta loppuhuipennuksen aikana, jolloin peli on jo menetetty. Pienimuotoisuutensa, vain muutaman näyttelijänsä ja kauhumaisuutensa kanssa The New Mutants voisi olla loistava ja raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta toteutus jää niin puolitiehen kaikilla osa-alueilla, että katselukokemus käy sekä rasittavaksi että puuduttavaksi. Se vähäinen kauhukin, mitä elokuva lopulta tarjoaa, pohjautuu lähinnä kehnoihin digiefekteihin ja typeriin äkkisäikäytyksiin. Pari onnistunuttakin puolta filmistä löytyy, kuten kahden mutantin välille muodostuva romanssi, mutta siihen se sitten jää.

Josh Boone oli tätä ennen ohjannut rakkausleffan Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), mikä on mielestäni aidosti hyvä ja koskettava filmi. Hyppy siitä muka-kauhumaisen supersankarifilmin puikkoihin ei luonnistu Boonelta. Voi toki olla, että jos Boone olisi saanut tehdä uusintakuvauksia, lopputulos olisi eheämpi paketti. Sitä ei voi muuta kuin jossitella, samalla kun katsoo, kuinka epätasainen tekele olemassa olevasta materiaalista pyöriteltiin kasaan. Sentään The New Mutants on ihan kelvollisesti kuvattu. Kauhukohtauksissa hyödynnetään valaisua kivasti, laitoksen lavasteet ovat tyylikkäät ja asutkin ajavat asiansa. Erikoistehosteet saavat loppuhuipennuksen kuitenkin näyttämään ajoittain videopeliltä. Hölmöjä böö-säikäytysääniä lukuunottamatta äänimaailmakin on tarpeeksi menevä ja Mark Snow'n säveltämät musiikit yrittävät rakentaa tunnelmaa, kun leffa ei siihen muuten kykene.

Yhteenveto: The New Mutants on valitettava pettymys pitkän odotuksen jälkeen ja heikko lopetus Foxin X-Men -saagalle. Elokuvalla kestää todella kauan lähteä käyntiin ja vasta loppuhuipennus pistää haisemaan. Siinä kohtaa katsoja on kuitenkin jo puutunut, kun hahmoistakaan ei ole saatu oikein mitään irti ensimmäisen tunnin aikana. Trailereiden lupailemaa kauhua on tuskin nimeksikään ja sekin vähä pohjautuu lähinnä pöljään äkkisäikäyttelyyn kehnojen digimörköjen kera. Uusien mutanttien ryhmä ei tee kummoista vaikutusta. Jos pääviisikon yhteishenki olisi iskevästi rakennettu, pelastaisi se jo paljon. Blu Hunt on aika tylsä pääroolissa, kun taas Henry Zaga on jopa huono. Anya Taylor-Joy ärsyttää omassa osassaan ja kärvistelee kökön aksenttinsa kanssa, kuten tekevät myös Maisie Williams ja Charlie Heaton. Elokuvassa olisi valtavasti potentiaalia ja jossain The New Mutantsin uumenissa piileksii erinomainen supersankari-kauhuleffa. Tämä on kuitenkin pelkkä heikko pintaraapaisu siitä, eikä ole ihme, että elokuvan julkaisua on jatkuvasti lykätty. Alunperin tästä suunniteltiin jopa trilogiaa, mutta The New Mutants tulee todennäköisesti jäämään vain yksittäiseksi, mitäänsanomattomaksi ja nopeasti unohdettavaksi rainaksi. Vaikkei Foxia olisi myyty Disneylle, eikä studio olisi päättänyt aloittaa koko X-Men -saagaa alusta, en silti usko, että The New Mutants -trilogiaa olisi toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The New Mutants, 2020, Marvel Entertainment, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Predators (2010)

PREDATORS

Ohjaus: Nimród Antal
Pääosissa: Adrien Brody, Alice Braga, Topher Grace, Oleg Taktarov, Walton Goggins, Mahershala Ali, Louis Ozawa Changchien, Danny Trejo ja Laurence Fishburne
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuoden 1987 scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator) oli menestys ja kriitikoiden pitämä teos, joten sille tehtiin jatkoa. Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990) menestyi ihan hyvin, mutta sai muuten pääasiassa negatiivisen vastaanoton, joten sarjaa ei enää ennen 2000-lukua jatkettu. Hahmo nähtiin kuitenkin yhdessä Alien-sarjan (1979-) Xenomorph-hirviön kanssa leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta ne saivat niin huonon vastaanoton, ettei niitä yritetty tehdä lisää. Kun 20th Century Fox huomasi, etteivät ne olleet pidettyjä, yhtiö päätti toteuttaa Robert Rodriguezin kirjoittaman tarinan, jota hän oli ehdottanut yhtiölle jo vuonna 1994. Uudesta elokuvasta päätettiin tehdä jatkoa pääasiassa alkuperäiselle Predatorille, eikä sitä haluttu yhdistää Alien vs. Predator -sarjaan. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2009 ja Predators ilmestyi kesällä 2010. Leffa menestyi todella hyvin ja se sai hyviä arvosteluja, kuten myös negatiivista palautetta. Itseäni ärsytti todella paljon sinä kesänä, sillä minulla ei ihan ollut tarpeeksi ikää päästä katsomaan elokuvaa, joten näin sen vasta loppuvuodesta, kun sain sen lahjaksi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaankin, viimeksi pari vuotta sitten. Kun huomasin, että sarja on vihdoin saamassa jatkoa teoksella The Predator (2018), oli jälleen aika katsoa Predators uudestaan yhdessä kahden edellisen osan kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Predator ja Predator 2!

Joukko erilaisia tappajia herää oudossa viidakossa ja alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, että he ovatkin saaliina vaarallisten avaruusolentojen planeetalla.

Elokuvan pääosassa nähdään Pianistista (The Pianist - 2002) Oscarin voittanut Adrien Brody, joka näyttelee kylmän etäistä palkkasoturia. Hahmo ei tunnu välittävän muista kuin itsestään, mutta hän ei silti vaikuta inhottavalta. Hän on päättäväinen, määrätietoinen ja tarkka, jolloin hän alkaa välittömästi miettiä tapaa voittaa, jos hän päätyy pahaan tilanteeseen. Ja niitähän leffassa riittää. Hahmoon on luotu oivaa salaperäisyyttä, mikä lisää hänen kiinnostavuuttaan, jolloin katsojana seuraa palkkasoturia oikein mielellään läpi leffan. Brodya ei yleensä nähdä toimintasankarina ja onkin erinomainen yllätys, että tässä hän toimii todella mainiosti läpi leffan.
     Muita tappajajoukkoon kuuluvia ihmisiä ovat tarkka-ampuja Isabelle (Alice Braga), murhista vangittu Stans (Walton Goggins), isolla aseella ampuva Nikolai (Oleg Taktarov), hiljainen Hanzo (Louis Ozawa Changchien), sotilas Mombasa (Moonlightista, 2016, Oscarin voittanut Mahershala Ali tai kuten hänen nimensä on merkitty elokuvaan: Mahershalalhashbaz Ali), huumejengiläinen Cuchillo (Danny Trejo), sekä lääkäri Edwin (Topher Grace), joka ei tunnu kuuluvan joukkoon. Jokaiselle hahmolle on onnistuttu luomaan jonkinlainen piirre - parille useampikin - jolloin he jäävät edes jollain tapaa muistiin. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja he ovat uskottavia tilanteissa, joihin hahmot joutuvat. Isabellesta on onnistuttu luomaan naissankari ilman, että hänestä on vain väännetty todella miehekäs nainen, kuten Predator 2:ssa tehtiin Maria Conchita Alonson esittämälle Leonalle.
     Filmin nimen mukaisesti mukana on useampi kuin yksi Predator. Tai noh, jos puhutaan tavallisesta Predatorista, jollainen on jo nähty muutamassa elokuvassa, niin niitä on vain yksi ja sitä esittää Derek Mears. Se yksilö on todella samanlainen kuin alkuperäisen leffan hirviöhahmo, kun taas kolme muuta Predatoria (joita esittävät Brian Steele ja Carey Jones) ovat selkeästi erilaiset, vaikka niissä on myös paljon samaa. Tämä ratkaisu on todella mielenkiintoinen ja tuo jälleen hienoa lisäystä Predator-maailmaan. Toivottavasti erilaisia lajin edustajia nähdään jatkossakin. Kun ensimmäisen kerran näin elokuvan, olin pettynyt, että siinä nähdään vain neljä Predatoria, kun taas Aliens - paluu -leffassa (Aliens - 1986) monikko tarkoitti kymmeniä alieneja, eli Xenomorpheja. Olin toivonut näkeväni ainakin kymmenen Predatoria, joten ei ihme, että olin pettynyt. Kuitenkin parin katselukerran jälkeen tajusin, että sana "predator", eli suomeksi "saalistaja" ei tarkoita tässä vain avaruusolentoja, vaan myös leffan ihmisiä. Elokuvan nimi tarkoittaa siis kaikkia hahmoja elokuvassa.

Predatorsissa on päivänselvästi palattu takaisin leffasarjan juurille: aseistetut miehet (ja nainen) taistelemassa avaruuden olentoa vastaan. Tällä kertaa se on tosin niin, että olioita onkin muutama ja miehet (ja nainen) ovat avaruuden mörköjä, ollessaan saalistajien planeetalla. Elokuvasta löytyy paljon samaa kuin alkuperäisestä Predatorista. Mukana on useita repliikkejä, jotka on suoraan varastettu leffasta, minkä lisäksi loppuhuipennus on hyvin samanlainen. Yhdessä kohtauksessa tietty viitataan alkuperäisen filmin tapahtumiin ja lopputekstien aikana soi Little Richardin kappale "Long Tall Sally", joka kuultiin ensimmäisessä leffassa, sotilaiden lentäessä helikopterilla viidakkoon. Nämä "ryöstöt" eivät kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä on oikein mainio toimintaelokuva. Lainaukset ovat enemmänkin hauskoja viittauksia ja elokuva kykenee hyödyntämään niitä taidokkaasti. Ihan alkuperäisen osan tasolle ei päästä, mutta ei tarvitsekaan, sillä tällaisenaan filmi viihdyttää läpi kestonsa ja saa napattua heti ensimmäisestä kohtauksesta mukaansa. Tunnelmaan on saatu mystisyyttä ja jännitystä, sillä mukaan on lisätty asioita, joita ei olla koskaan ennen nähty sarjan osissa. Yllätyksiäkin on luvassa ja jos ei katso paljon elokuvia, eikä kiinnitä huomiota alkupään vihjeisiin, voi lopun yllätys tulla ihan puskista. Leffan selviytymispanokset ovat myös korkeammalla, sillä vieraalta planeetalta ei noin vain lähdetäkään.

Valitettavasti yllätysten vastapainona on kliseitä. Leffan aikana on helppo arvata kuka kuolee seuraavaksi ja mitä jossain kohtaa tulee tapahtumaan. Mukaan on ollut tietenkin pakko tunkea kohtaus, jossa yksi hahmoista näyttää kuvan lapsistaan, jolloin kaikki jotka katsovat vähänkin tämän tyylisiä elokuvia huutavat päänsä sisällä: "Ei! Miksi menit tekemään noin! Nyt sinä varmasti kuolet!" Eipä siinä, hyvin nopeasti leffan alussa arvaa muutenkin, kuka tai ketkä jäävät henkiin. Erikoista kyllä, sekään ei erityisemmin haittaa, sillä elokuva tietää täysin, mitä se on ja hoitaa hommansa niin oivallisesti, että katsoja haluaa seurata tarinan loppuun asti. Toimintakohtaukset ovat hyviä ja vaikkei leffa olekaan K18, on mukana ihan tarpeeksi verta ja väkivaltaa. Huumoriakin on mukana ja elokuvan aikana saa nauraa yllättävän useasti. Predatorsissa ei aika käy koskaan pitkäksi, vaan teos osaa pitää otteessaan loppuun asti ja kun lopputekstit alkavat, haluaa katsojana heti nähdä jatkoa filmin tarinalle.

Ohjaaja Nimród Antal on tehnyt hommansa hyvin ja leffasta huokuu, että hän ja filmin tarinan kirjoittanut Robert Rodriguez ovat alkuperäisen Predatorin suuria fanittajia. Käsikirjoitus toimii pääosin, mutta mukana on harmillisen monia repliikkejä, joissa vain selitetään asioita. Kun ei juosta saalistajia pakoon tai taistella niitä vastaan, dialogi koostuu lähinnä siitä, että hahmot kertovat itsestään toisilleen. Yhdessä kohtaa mukaan ilmestyy ison näyttelijän esittämä hahmo, joka vaikuttaa kiehtovalta, mutta joka on loppujen lopuksi vain selittämässä planeetasta ja Predatoreista muille ihmisille. Leffa on kuvattu ja leikattu mainiosti, minkä lisäksi valaisu toimii, varsinkin pimeissä kohtauksissa. Maskeeraus ja puvustus on tehty todella hyvin etenkin Predatorien kohdalla, minkä lisäksi avaruusaluksen lavaste on tyylikäs. Visuaaliset tehosteet ovat suurimmaksi osaksi hyvät, mutta mukaan on lipsahtanut muutamia heikommin toteutettuja efektejä. Äänimaailma on erinomainen ja John Debneyn säveltämät musiikit toimivat. Mukana on tietty hieman tuttuja sointuja alkuperäisestä leffasta.

Yhteenveto: Predators on oiva scifitoimintaleffa, josta löytyy paljon tuttuja juttuja alkuperäisestä elokuvasta, mutta se myös tarjoaa hieman yllätyksiäkin. Kliseitä on paljon ja monet repliikit toimivat selityksinä, mutta filmi onnistuu viihdyttämään niin paljon ja se vie mukanaan heti ensimmäisten kuvien aikana, jolloin hyvästä elokuvasta on kyse. Toiminta on mainiota, huumoria on kelpo määrä ja vertakin löytyy, kuten sarjan leffoista kuuluukin löytyä. Näyttelijät suoriutuvat todella hyvin rooleistaan, etenkin Adrien Brody. Tekninen toteutus on erittäin hyvä ja tunnelma on saatu kohdalleen. Jos pidit alkuperäisestä Predator - saalistajasta, mitä luultavimmin myös Predators toimii. Ja kun elokuva ei ole mitään selkeää jatkumoa aiemmille tarinoille, voi sen katsoa yksinäänkin. Tavallaan toivon, että tämän teoksen tarinaa jatkettaisiin joskus, mutta samalla toivon, että tämä taru olisi tässä. Innolla jään odottamaan tulevaa The Predatoria ja minulla on vahva usko siihen, että ohjaaja Shane Black onnistuu luomaan jotain todella mainiota.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Predators, 2010, Twentieth Century Fox Film Corporation, Troublemaker Studios, Davis Entertainment, Dune Entertainment III

Arvostelu: Elysium (2013)

ELYSIUM (2013)

Ohjaus: Neill Blomkamp
Pääosissa: Matt Damon, Jodie Foster, Sharlto Copley, Alice Braga, Wagner Moura, William Fichtner ja Faran Tahir
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Aivan loistavan District 9:n (2009) jälkeen ohjaaja Neill Blomkamp jatkoi scifi-leffojen parissa elokuvalla Elysium. Blomkampin edellisestä elokuvasta innostuneena odotin kovasti näkeväni Elysiumin, enkä muista, miksi en mennyt katsomaan sitä elokuvateatteriin, kun se ilmestyi 2013. Näin se lopulta vasta alkuvuodesta 2014, vuokrattuani sen Makuunista... ja jösses, mikä pettymys oli kyseessä. Päätin nyt kuitenkin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja onneksi se tuli televisiosta, josta sen sai tallennettua, eikä siihen tarvinnut laittaa rahaa uudestaan.

Tehdasonnettomuuden sattuessa Max Da Costa altistuu kuolettavalle säteilylle ja hänelle annetaan noin viisi päivää elinaikaa. Max tajuaa, että hänen ainoa pelastuksensa on Maapalloa kiertävä Elysium, jossa mitkä tahansa sairaudet voi parantaa. Hän päättää tehdä kaikkensa päästäkseen Elysiumille ja selvitäkseen hengissä.

Max Da Costaa esittää Matt Damon. The Bourne -sarjasta (2002-) tuttu Damon ei ole koskaan vakuuttanut minua näyttelemisellään. Elysiumissa hänen suorituksensa on kuitenkin ihan kelvollinen. Yksi mielenkiintoisimmista asioista hahmossa on, ettei hän yritä leikkiä koko maailman sankaria, vaan ajaa omaa henkilökohtaista asiaansa, vaikka on tietoinen kärsimyksestä hänen ympärillään.
     Elokuvan pahiksena on Jodie Fosterin esittämä Delacourt. Jossain kohtaa lähielokuvahistoriaa päädyttiin siihen, että paras pahis scifielokuvalle olisi tympeä nainen. Samankaltaista hahmoa on käytetty myös elokuvissa Paul (2011), The Divergent Series (2014-2017) ja Chappie (2015). The Silence of the Lambsissa (1991) huikean vedon suorittanut Foster vetää todellisen rimanalituksen Elysiumissa. Ehkä häntä ei vain kiinnosta elokuva tai sitten hänen hahmonsa on alunperin suunniteltu tylsäksi.
     Sharlto Copleyn agentti Kruger -hahmo on toiseksi mielenkiintoisin elokuvassa. Blomkampin luottonaama vetää hyvän suorituksen, vaikka ihan elokuvan lopussa hahmo alkaakin hieman tympiä.
     Alice Braga esittää Maxin lapsuudentuttua, Freytä, jolla on vakavasti sairas tytär. Braga vetää huolehtivan äidin roolin hyvin.
     Wagner Mouran Spider-hahmo auttaa Maxia suorittamaan tehtävänsä. Spider on aluksi erittäin taka-alalla; suurimmaksi osaksi tietokoneruutujen ääressä, mutta lopussa hahmo pääsee paremmin toimintaan.
     William Fichtner esittää John Carlyleä, joka ei oikeastaan tee mitään elokuvassa. Hahmo on tavallaan tärkeä juonen kannalta, mutta hahmon osuuden olisi voinut hoitaa myös monilla muilla eri tavoilla.

Elysiumin maailma on karu. Maapallo on saastunut ja rikkaat ovat lähteneet planeettaa kiertävälle avaruusasemalle, Elysiumille. Elokuva tapahtuu Los Angelesissa vuonna 2154, vaikka kaupunkia ei missään vaiheessa tunnista elokuvan aikana. Tulevaisuudessa kun kerran eletään, niin mukana on tietysti robotteja, jotka valvovat järjestystä kaduilla. Maapallolta yrittää välillä lähteä köyhiä Elysiumiin, mutta heidät ammutaan alas, ennen kuin he ehtivät saavuttaa avaruusasemaa. Ja jos köyhiä pääsee asemalle, niin heidät vangitaan. Rikkaat eivät selkeästi pidä köyhiä missään arvossa.

Elokuvan alussa selitetään teksteillä tarinan lähtökohdat. Sen jälkeen nähdään Maxin lapsuuteen, mistä juoni lähtee liikkeelle. Alussa esitellään selkeästi tuhoutuneen Maapallon ja hienon Elysiumin eroja. Elysium on hienon näköinen paikka ja sen design on tyylikäs. Myös robottien designit ovat hienoja ja maailma elokuvassa muistuttaa monin tavoin District 9:n maailmaa.

Elokuvan tehosteet ovat hienoja. Avaruusalukset, robotit ja Elysium on tehty tyylikkäästi. Raunioitunut Los Angeles on myös hienon näköinen, vaikka hiekoittunut kaupunki onkin paikoitellen todella ankeaa katsottavaa. Visuaalisesti elokuvassa ei ole moitittavaa, vaan juonessa kyllä. Ohjaaja Blomkamp on myös käsikirjoittanut elokuvan ja tuntuu, että hän on tehnyt sen hieman kiireellä. Juoni kulkee välillä hyppien eteenpäin. Yksi ongelma elokuvassa on myös se, että isommalla budjetilla Blomkamp on selkeästi yrittänyt saavuttaa kunnon Hollywood-tehostesekoilun, mutta ujuttanut mukaan omia juttujaan, eikä elokuvasta oikein saa kunnollista käsitystä, että mitä siinä on haettu. Hieman hillitympänä versiona elokuva voisi ehkä toimia paremmin.

Kuvaus Elysiumissa ei ole kovin hyvää. Kamera heiluu ties kuinka paljon ja monia toimintakohtauksia on vaikea seurata, varsinkin kun ne on leikattu yhtä sekavasti. Laajat kuvat näyttävät hienoilta, mutta monissa kohdissa, joissa kamera voisi olla paikoillaan jalustalla, on turvauduttu käsivarakuvaan.

SPOILER! Elysiumissa on useita asioita, joista tulee mieleen District 9. Kummankin juoni seuraa hahmoa, joka töissään joutuu jonkin sortin onnettomuuteen, mikä saa hänen henkensä vaaraan. Henkilö löytää apua hieman itselleen odottamattomalta taholta ja häntä jahtaa kylmäverinen tappaja. Kumpikaan ei ole täysin perinteinen scifihömpötys, vaan niihin on pyritty luomaan vakavuutta. Ylipäätään se on yhdistävää, että samanlaiset juonet tapahtuvat scifiympäristössä. Kumpikaan ei ole kovin hauska elokuva ja tietenkin molemmissa esiintyy Sharlto Copley.

Yhteenveto: Elysium on parempi elokuva, kuin muistin, mutta se on silti heikko ja District 9:ään verrattuna mitäänsanomaton. Verta lentää ja ihmisiä räjähtää, mutta hillitymmin. Elokuvassa kiroillaan myös paljon. Näiden asioiden takia Elysium ei ole lastenelokuva. Muutenkin maailmankuva elokuvassa voi olla hieman kaamea perheen pienimmille. Yksittäisenä elokuvana Elysium on aika kertakäyttökamaa. Jos on Neill Blomkamp -fani, niin kannattaahan se ostaa koristamaan Blomkamp-kokoelmaa (johon tosin kuuluu vain kolme elokuvaa). Elysiumin olemassaolon unohtaa helposti, eikä se tarjoa "hei vau!" -fiilistä katsojalle. Kai minunkin on jossain kohtaa pakko hommata Elysium, jotta minun Blomkamp-kokoelmani olisi täydellinen. Jossain kohtaa arvostelen vielä herran kolmannen elokuvan, Chappien.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Elysium, 2013, TriStar Pictures, Sony Pictures Entertainment