Pääosissa: Hassie Harrison, Jai Courtney, Josh Heuston, Ella Newton, Liam Greinke ja Rob Carlton
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Dangerous Animals on uusi haikauhuelokuva. Nick Lepard työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Sean Byrne hyppäsi mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja Dangerous Animals sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse haikammoisena odotin leffan näkemistä kauhulla. Uskaltauduin kuitenkin käydä katsomassa Dangerous Animalsin heti sen ensi-iltapäivänä.
Surffaaja Zephyrin sieppaa häiriintynyt sarjamurhaaja, joka tykkää syöttää uhrinsa haikaloille.
Yellowstone-sarjan (2018-2024) päätöskaudella nähty Hassie Harrison esittää Zephyriä, surffaajaa, joka elää vähän siellä sun täällä, parhaiden aaltojen perässä. Nyt tie on vienyt hänet Australiaan, missä nainen joutuu huomaamaan, että vesistön vaarallisin saalistaja ei suinkaan ole kahdeksanmetrinen valkohai, vaan mieleltään täysin vinksahtanut sarjamurhaaja, joka saa kiksejä siitä, että hän syöttää ihmisiä haille. Tätä Tuckeria näyttelee Jai Courtney uransa varmaan parhaassa roolissa. Courtney ei ole juuri koskaan säväyttänyt minua, mutta tänä täysin vinksahtaneena äijänä hän vakuuttaa hyvin. Hän osaa olla todella uhkaava ja jopa karmiva, mutta myös kierolla tavalla hauska. Harrison tulkitsee hyvin hahmonsa sinnikkyyttä, kun surffausreissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä.
Elokuvassa nähdään myös Josh Heuston kiinteistönvälittäjä Mosesina, jonka Hassie tapaa elokuvan alussa ja joka alkaa ihmetellä naisen äkillistä katoamista, Rob Carlton satamassa koiransa kanssa asustelevana Davena, sekä Ella Newton ja Liam Greinke prologissa esiintyvänä pariskuntana Heatherina ja Greginä, joiden kautta nähdään, mitä Tucker on valmis tekemään. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Newton, jonka on pitänyt esittää kauhistunutta varsin intensiivisesti.
Dangerous Animals osoittautui yllättävänkin toimivaksi haikauhuleffaksi, joka ei ole mikään "creature feature" tai Tappajahain(Jaws - 1975) kopio, vaan tuo vekkulin twistin sarjamurhaajatarinoihin. Se on puhdasta b-luokan kauhuviihdettä, mutta hyvin tehtyä sellaista. Alusta asti leffassa leijailee mukavan jännittävä ilmapiiri, mikä tietty vain pahenee, kun Tucker näyttää todelliset aikomuksensa ja aloittaa ruokatarjoilun meressä uiskenteleville torahampaille. Oivallisen lisänsä tähän tuo se, että elokuva ei maalaile haista mitään hirviömäisiä tappokoneita, vaan esittää nämä kalat eläiminä, jotka toimivat vaistojensa varassa. Jos veteen laskettava uhri sätkii paniikissa, hait tarttuvat tähän hampaillaan, koska niiden saalistajavietti aktivoituu. Paikallaan oleva uiskentelija saattaa kuitenkin nähdä näiden toisinaan hurjien otusten kauneuden.
Elokuva tekeekin heti selväksi, että todellinen saalistaja on ihminen. On myös nopeasti selvää, että epätavallisesta toimintatavastaan huolimatta Tucker edustaa niitä ihmislajin pahimpia saalistajia, misogynistejä, jotka purkavat naisvihansa väkivallalla ja fyysisen ylivoiman väärinkäytöllä. Nämä puolet tuovat Dangerous Animalsiin kivaa syvyyttä. Ilmankin niitä elokuva on kelpo kauhupätkä, sopivan passeli vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan, mutta myös toisaalta äärimmäisen ennalta-arvattava. Loppuratkaisun tietää ennen kuin elokuva on edes alkanut.
Elokuvan ohjaajana toimii Sean Byrne, joka onnistuu oivallisesti tasapainottelemaan kauhun ja synkän komedian välimaastossa. Nick Lepardin käsikirjoitus toimii passelisti, joskin ajoittain hahmojen heittämät vertaukset itsensä ja haiden välillä ovat lähinnä vaivaannuttavan korneja. Dangerous Animals on taitavasti kuvattu. Tuckerin veneen lavastus on mainio ja maskeeraajat ovat päässeet tekemään varsin häijynnäköisiä vammoja hahmoille, jotka joutuvat kontaktiin haiden kanssa. Itse hait ovat pääasiassa hyvin tehtyjä tietokonekaloja. Äänimaailma luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin böö-pelotteluihin, eivätkä Michael Yezerskin säveltämät musiikit jää millään lailla mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dangerous Animals, 2025, LD Entertainment, Brouhaha Entertainment, Range Media Partners, Oddfellows Entertainment
Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16
The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.
Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.
Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.
Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.
Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.
Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.
Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.
Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment
Pääosissa: Liam Neeson, Kate Walsh, Jai Courtney, Jeffrey Donovan, Anthony Ramos ja Robert Patrick
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16
Honest Thief on Liam Neesonin tähdittämä uusi toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Steve Allrichin ja ohjaaja Mark Williamsin käsikirjoituksesta, jonka pohjalta kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2018. Leffan julkaisua on siirrelty useaan otteeseen alkuvuodesta puhjenneen koronavirustilanteen takia, mutta nyt vihdoin Honest Thief saapuu teattereihin myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä - en tosin niinkään näyttelijöiden tai trailerin vuoksi, vaan koska olen jo pidemmän aikaa kaipaillut vilpitöntä ja rehtiä toimintahuttua, minkä parissa viihtyä mukavasti vajaan parituntisen ajan. Honest Thief vaikutti juuri siltä ja meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Kaksitoista pankkia ryöstänyt Tom Carter päättää ilmiantaa itsensä ja antaa varastamansa yhdeksän miljoonaa dollaria takaisin, saadakseen pienemmän tuomion. Hänen suunnitelmansa menee kuitenkin pieleen, kun kierot FBI-agentit päättävätkin varastaa rahat itselleen.
Liam Neeson nähdään elokuvan pääroolissa Tom Carterina, joka on aika samanlainen tyyppi kuin monet Neesonin toimintahahmoista. Nimi vain vaihtuu eri leffojen myötä, mutta pääasia on, että Neeson murjoo pahiksia turpaan ja ärisee puhelimeen siitä, kuinka aikoo kostaa heille jostakin. Neeson tarjoaa hyvin pitkälti juuri sitä, mitä häneltä nykyään odottaakin. Tällä kertaa hänen hahmonsa on vain liian rehti rosvo, joka rakkauden vuoksi päättää palata kaidalle polulle. Jotta tekijät voivat perustella pankkirosvon taistelutaidot, on Tomista tottakai tehty jokin ex-sotilas.
Elokuvassa nähdään myös Kate Walsh Tomin rakkauden kohteena, Anniena, jonka vuoksi Tom on valmis antautumaan, sekä Jeffrey Donovan, Jai Courtney, Anthony Ramos ja Terminator 2 - Tuomion päivän(Terminator 2: Judgment Day - 1991) T-1000 -pahiksena parhaiten tunnettu Robert Patrick FBI:n agentteina, joista jotkut haluavat napata Tomin ja toiset taas pitää tämän ryöstämät miljoonat itsellään. Walsh on mainio pari Neesonille ja heiltä löytyy sopivaa kemiaa. Patrickin näkeminen leffassa on aina ilo, sillä häntä ei nykyään paljoa valkokankailla päästä näkemään. Hän sopiikin erittäin hyvin FBI-konkariksi. Courtney, Ramos ja Donovankin suoriutuvat osistaan sujuvasta - etenkin Donovan, jonka esittämä agentti Meyers nousi kirkkaasti omaksi suosikikseni hahmoista. Omaa avioeroaan läpi leffan selvittävä Meyers on hilpeä heppu muuten aika kivikasvoisten tyyppien keskellä.
Honest Thief oli juuri niin anteeksipyytelemättömän rehti pöljä toimintajännäri, että se toimi itselleni oikein passelisti. Luultavasti minä tahansa muuna vuotena elokuva olisi tuntunut täysin teattereiden täytteeltä tai sitten se olisi heivattu suoraan DVD:lle tai suoratoistopalveluun, mutta nyt vuonna 2020 tämä raina taitaa olla juuri sitä, mitä teatterit kaipaavatkin. Elokuva kuljettaa katsojan sopivasti pois arjen ikävyyksistä vähän yli puoleksitoista tunniksi. Leffa ei todellakaan riko mitään rajoja, mullista lajityyppiään tai tee oikeastaan mitään, mitä ei oltaisi jo aiemmin nähty (Neeson itse on tehnyt tällaisia tusinapätkiä useammankin), mutta kumma kyllä, tässä on jotain kovin viehättävää ja viihdyttävää.
Vaikka Neesonin ja Walshin väliltä löytyykin kemiaa, heidän väliset lässynlää "olet minun kaikkeni" -keskustelut samanaikaisesti niin huvittavat kuin kyllästyttävät. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta jotta rattaat pysyvät liikkeessä niin kauan, että lopputulosta voi kutsua koko illan elokuvaksi, eivät hahmot tietenkään voi tehdä loogisia ratkaisuja asioiden korjaamiseksi. Leffa tuntuu kuitenkin täysin tiedostavan oman hupsuutensa. Tiettyjen repliikkien kautta se tuntuu jopa sanovan katsojalle, että "joo, me tiedetään, tämä nyt on vähän tällainen filmi" ja samalla se sai itseni katsomaan tiettyjä ilmiselviä vikoja sormieni läpi. Seasta löytyy muutama hilpeä vitsi, pari ihan jännittävää kohtausta, sekä viihdyttävää takaa-ajoakin. Eli oikein passeli pläjäys, minkä unohtaa lähes heti sen päätyttyä.
Ohjaaja Mark Williams on tätä ennen ohjannut vain yhden filmin, Gerard Butlerin tähdittämän draamateoksen A Family Man vuodelta 2016. Williamsin ohjaus onkin hieman hakusessa, mutta kun hänellä on pääosassa Liam Neeson, joka osaisi tehdä näitä rainoja vaikka unissaan, helpottuu Williamsin homma huomattavasti. Hänen käsikirjoituksensa yhdessä Steve Allrichin kanssa ei tarjoa yllätyksiä, mutta he onnistuvat silti pitämään menon tarpeeksi mielenkiintoisena. Kuvaus on ihan tyylikästä, eivätkä toimintakohtaukset onneksi syyllisty yliampuvaan kameranheiluntaan ja silppuleikkaukseen. Elokuvan tehosteet ovat kuitenkin hämmästyttävän kehnot ja mukana on yksi räjähdys, mikä olisi näyttänyt keskeneräiseltä kymmenenkin vuotta sitten. Äänimaailma on sentään oivallinen ja Mark Ishamin säveltämät musiikit jumputtavat sopivasti taustalla, ilman että ne koskaan oikeasti erottuvat joukosta.
Yhteenveto:Honest Thief on kelpo toimintajännäri, mikä ei edes yritä keksiä pyörää uudestaan, vaan haluaa vain tarjota helppoa viihdettä kevyiden trillereiden ystäville ja sitä se kyllä tekee. Elokuva on jopa itsetietoinen omasta hölmöydestään, saaden siten katsojankin katsomaan selkeitä ongelmia sormien läpi. Romanttinen puoli on dialogiltaan aika tyhjänpäiväistä lässyttelyä, tarina on ennalta-arvattava ja monessa kohtaa hahmot hoitavat hommat tahallisen vaikeasti, jotta kestoa saadaan pidennettyä. Ja silti elokuva kestää vain hieman yli puolitoista tuntia. Liam Neeson kuitenkin murisee mahtavasti tuttuun tapaansa ja muutkin näyttelijät vähintään ajavat asiansa. Jeffrey Donovan on aidosti lystikäs avioeroaan vähän väliä selvittelevänä FBI-agenttina. Toimintaa on tarpeeksi, pari kelpo vitsiä mahtuu sekaan ja pikkuruinen jännityskin löytyy. Jos leffa olisi ilmestynyt viime vuonna, olisivat sen viat kehnoine digiräjähdyksineen olleet niin selviä, että olisin luultavasti antanut ainakin puoli tähteä pienemmät pisteet. Nyt Honest Thief oli kuitenkin juuri sitä, mitä siltä toivoinkin. Tällaista elokuvaa olen kaipaillut lähes koko kuluneen vuoden ajan. Katsonko leffaa koskaan uudestaan? Ehkä. Muistanko leffan olemassaoloa enää parin viikon päästä? Tuskin. Viihdyinkö leffan parissa? Erittäin mainiosti!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Honest Thief, 2020, Argonaut Entertainment Partners, Briarcliff Entertainment, Cutting Edge Group, Dreadnought Films, Honest Thief Productions, Ingenious Media, J Cubed Film Finance, Samuel Marshall Productions, Sprockefeller Pictures, Zero Gravity Management
Ohjaus: Alan Taylor Pääosissa: Jai Courtney, Emilia Clarke, Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, J. K. Simmons, Dayo Okeniyi, Matt Smith, Byung-hun Lee ja Courtney B. Vance Genre: scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12 James Cameronin tekemä Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joten sarjaa jatkettiin. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa seurasi jälleen. Cameron kuitenkin poistui projektista ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Kolmas osa Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta se tuotti niin paljon rahaa, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Ohjaaja vaihtui jälleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin McG, jolla oli suunnitelmia kokonaisen uuden Terminator-trilogian varalle. Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) oli taas yksi kassamagneetti, mutta koska se ei saanut kovin positiivista palautetta, eivät jatkosuunnitelmat käyneet toteen. Viidennen osan teko osoittautui myös hankalaksi sen takia, että sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertelemään yhtiöltä toiselle, kunnes lopulta ne päätyivät Annapurna Picturesille vuonna 2012. Uuden leffan suunnittelu alkoi hyvin nopeasti ja kuvaukset lähtivät käyntiin kaksi vuotta myöhemmin. Lopulta Terminator Genisys sai ensi-iltansa kesällä 2015. Elokuva menestyi hyvin, muttei tarpeeksi jotta sitä olisi voinut pitää suurhittinä. Kriitikot eivät elokuvasta pitäneet ja monet fanit olivat myös pettyneitä. Itse taas pidin leffaa viihdyttävänä, kun kävin katsomassa sen elokuvateatterissa. Vaikka ostin sen Blu-rayna, en ollut kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, kunnes vuoden alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017. Terminator-sarja voitti, jolloin oli jälleen aika katsoa filmit läpi ja arvostella ne.
Tulevaisuudessa pahaa Skynetiä ja sen tuhoajakoneita vastaan taistelevan ihmisvastarinnan johtaja John Connor lähettää uskollisen sotilaansa Kyle Reesen ajassa taaksepäin vuoteen 1984, suojelemaan Johnin äitiä, Sarahia, tuhoajalta joka on lähetetty tappamaan Sarah. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet paljon, eikä menneisyys ole samanlainen, millaisena John sen kuvaili Kylelle.
Kyle Reeseä näyttelee Jai Courtney, joka ei täysin toimi roolissa. Kyle on nuori sotilas, joka ei tiedä muuta elämää kuin taistelun Skynetiä vastaan. Hän on uskollinen John Connorille ja on heti valmis taistelemaan tämän äidin puolesta, kun John niin pyytää. Läpi elokuvan Kylen taistelutaidot pääsevät esille, mutta valitettavasti näyttelijätaidot eivät, sillä Courtney ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Tämän huomaa varsinkin kohtauksissa, joissa hänellä ei ole muuta tehtävää kuin puhuminen. Silloin hän ei kykene tuomaan tarvittavaa uskottavuutta esille. Sarah Connorina nähdään Game of Thrones -sarjan (2011-) tähti Emilia Clarke, jonka tiedän osaavan näytellä. Tässä Clarke ei kuitenkaan onnistu, sillä hän ei sovi rooliin lähes yhtään. Hän näyttää aivan liian nuorelta, eikä hän ole kaikkein uskottavin toimintakohtauksissa pistoolien ja kiväärien kanssa. Vaikka leffassa Sarah onkin samanikäinen kuin alkuperäisessä The Terminatorissa, on hahmo täysin erilainen. Sarah tietää tulevaisuudesta ja hän onkin valmistautunut sitä varten kouluttamalla itseään taistelemaan ja selviytymään.
Arnold Schwarzenegger tekee paluun sarjaan kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Herra nähdään tietty tutussa roolissaan tuhoajana, eli Terminaattorina. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saavu tulevaisuudesta leffan alussa ja heilu tunteettomana siihen asti, että häntä opetetaan ihmisten tavoille, vaan hän on kulkenut jo vuosia Sarahin mukana, joka on nimennyt hänet Papaksi. Papasta onkin muodostunut isähahmo Sarahille, jonka tehtävänä on suojella Sarahia siihen asti, että itse tuhoutuu. Papa on kiehtova ja erilainen Terminaattorihahmo, sillä hän on paljon vanhempi kuin tuhoajat yleensä ja hänessä on enemmän inhimmillisiä piirteitä. On upeaa nähdä Schwarzenegger jälleen ikonisessa roolissaan, mutta harmillisen usein elokuvan aikana hän näyttää siltä, ettei häntä oikein kiinnosta enää. John Connorina nähdään tällä kertaa Apinoiden planeetan vallankumouksesta (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) tuttu Jason Clarke, joka on kahden päänäyttelijän tavoin väärä valinta rooliin. Clarke ei ole uskottava suurena johtajana ja hän vetää osansa muutenkin aika laiskasti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä Johnin hahmo on kirjoitettu todella typerästi. Hänet on suoraan sanottuna pilattu ihan totaalisesti. Elokuvassa nähdään myös loistava (mutta tässä leffassa pahasti alikäytetty) J. K. Simmons etsivä O'Brienina, joka tietää tuhoajista menneisyydessä ja yrittää selvittää, mistä ne tulevat; Byung-hun Lee tuhoajamalli T-1000:na, joka kykenee muotoutumaan erilaisin tavoin, sillä se on tehty nestemäisestä metallista; Dayo Okeniyi Danny Dysonina, joka on luonut Genisys-ohjelman, jota ihmiset odottavat innolla; Courtney B. Vance Dannyn isänä, Miles Dysonina, joka on tuttu hahmo Terminator 2:sta; sekä uudessa Doctor Who -sarjassa (2005-) pääosaa kolmen kauden ajan esittänyt Matt Smith, joka nähdään pienessä, mutta tarinan kannalta tärkeässä roolissa.
Vaikka Terminator Genisystä pidetään sarjan viidentenä osana, ei se sitä kuitenkaan ole - ainakaan täysin. Teos on kyllä viidentenä ilmestynyt elokuva sarjassa, mutta heti alussa huomaa, ettei siinä huomioida edellisiä osia. Ensimmäisten viiden minuutin aikana Terminator 2: Tuomion päivä,Terminator 3: Koneiden kapina ja Terminator - Pelastus kirjoitetaan ulos jatkumosta, kertomalla tuomion päivän ajankohdaksi täysin eri vuosi kuin milloin se sarjassa oikeasti tapahtui ja näyttämällä Johnin ja Kylen ensikohtaaminen täysin erilaisella tavalla kuin edellisessä elokuvassa. Filmillä on selvästi yritetty aloittaa sarjaa alusta, siinä toivossa, että se nousisi yhtä suosituksi kuin esimerkiksi supersankarielokuvat, mutta siinä ei ole onnistuttu yhtään. Niissä supersankaripätkissä on nimittäin yksi asia, mitä tämä todella kaipaa: selkeä tarina.
Tuntuu siltä kuin käsikirjoittajat eivät olisi edes yrittäneet. Jos edellisissä osissa oli outouksia aikamatkustushommissa, tässä ne muuttuvat ihan käsittämättömiksi. Heti alussa tulee ensimmäinen virhe siinä, että jos kerran 1980-lukua on menty muokkaamaan, niin sen olisi pitänyt vaikuttaa tulevaisuuteenkin, eikä Kylelle pitäisi olla mikään yllätys, että Sarah olikin toimintasankari jo vuonna 1984. Juonikin poukkoilee sinne sun tänne. Yhdessä kohtaa pääkolmikko päättää matkustaa ajassa eteenpäin vuoteen 2017, ihan vain koska Kyle näki pari kertaa unta, että silloin tapahtuisi jotain jännää. Ja sitten mukaan tulee elokuvan pahis, joka on todella typerryttävän laiska ratkaisu. Elokuva on täynnä huonoja päätöksiä aina juonikuvioista roolituksiin, jolloin siitä on aika vaikea nauttia. Jo pelkästään se, että sarjaa ei keksitä jatkaa mitenkään muuten kuin kierrättämällä ensimmäisen osan juttuja uudestaan, on äärimmäisen laiska ratkaisu.
Se on kuitenkin pakko sanoa, että leffan alkupäässä nähdään erinomainen kohtaus. Siinä on nimittäin kopioitu alkuperäistä Terminator - tuhoajaa lähes kuva kuvalta, kun digitaalisesti nuorennettu Arskanaattori saapuu menneisyyteen ja käy kolmen punkkarin kimppuun. Tämä kuitenkin keskeytyy, kun paikalle ilmestyy vanha Papa, joka käy taistoon nuorempaa kyborgia vastaan. Se on selvästi koko teoksen paras kohtaus, mikä on sinänsä surullista, että mikään leffan ikioma hetki ei yllä lähellekään sen tasoa. Joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia on kyllä mukana; esimerkiksi taistelu Golden Gate -sillalla koulubussissa on oikein mainiota hömppää. Valitettavasti mukana ei ole ainuttakaan kovin ihmeellistä toimintapätkää. Lopputaistelu on myös liian pitkä, jolloin jopa sen pieni viihdyttävyysarvokin laskee. Jännitystäkään ei ole saatu luotua mihinkään kohtaan, varsinkaan kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa jännitti, milloin ja mistä pahis seuraavaksi hyökkää, tässä vain odottaa, että vastus vaivautuisi ilmestymään paikalle, jotta jotain vähänkin mielenkiintoista tapahtuisi.
Huumoria on sentään mukana ja jotkut jutut jopa hieman naurattavat - pääasiassa Papan hymyilyhetket. Romantiikkaa löytyy tietty Sarahin ja Kylen väliltä samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa, mutta sitä ei pohjusteta tarpeeksi hyvin, jotta ensisuudelma liikuttaisi katsojaa mitenkään. Loppuhuipennus on hieman antiklimaattinen ja kun filmi on ohi, ei katsojaa jaksaisi enää kiinnostaa koko sarja. Voi mikseivät tekijät vain tehneet kunnon jatko-osaa Terminator Salvationille? Alussa nähdään tyylikästä tulevaisuussotaa koneita vastaan laserpyssyjen kanssa ja sitä olisi voinut koko leffa olla täynnä. Filmin olisi pitänyt seurata Johnin ja Kylen ystävyyttä, kun he yrittävät päihittää Skynetin, ei mitään tällaista sekamelskaa. Elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää ohjaaja Alan Tayloria, joka on aiemmin tehnyt mm. Thor: The Dark Worldin (2013). On nimittäin aika vaikeaa työskennellä surkean käsikirjoituksen kanssa ja yrittää saada siitä hyvä kokonaisuus. Kirjoittajakaksikko Laeta Kalogridis ja Patrick Lussier ovat epäonnistuneet sekä tarinassa että dialogissa, joka kuulostaa välillä tosi kehnolta. Visuaalisesti Terminator Genisys näyttää kuitenkin pääasiassa hyvältä. Muutamat kohdat näyttävät liian digitaalisilta, kuten lopun helikopteriosio, mutta alun tulevaisuussotimiset ovat tyylikkäitä, minkä lisäksi tietokoneella nuorennettu Schwarzenegger näyttää oivalliselta - jopa paremmalta kuin vuosi myöhemmin ilmestyneen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) digi-Tarkin ja digi-Leia. Kuvaus on myös hyvää ja tasaista. Leikkauksessa on tehty suunnilleen parasta jälkeä, mitä kuvatusta materiaalista edes saisi aikaan. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Lorne Balfe on onnistunut musiikeissa. Tuttu teemamusiikki on mukana ja sen rummut paukkuvat mahtipontisemmin kuin koskaan ennen!
Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on näyttelijöistä ja hahmoista kertova "Family Dynamics", kuvauksista kertova "Infiltration and Termination", sekä efekteistä kertova "Upgrades: VFX of Terminator Genisys". Katsottavaa on yhteensä lähes tunniksi.
Yhteenveto:Terminator Genisys on heikko yritys jatkaa todella hyvin alkanutta sarjaa ja vielä heikompi yritys aloittaa se jollain tapaa alusta. Leffan tarinassa kuljetaan erittäin laiskoja ja tylsiä reittejä, minkä lisäksi filmi on paikoitellen jopa yllättävänkin sekava, etenkin kun käsikirjoittajat eivät ole miettineet aikamatkustusta ollenkaan loppuun asti. Teoksen pahis on äärimmäisen kehno ratkaisu. Mukana ei ole minkäänlaista jännitystä, ei edes toimintakohtauksissa, vaikka ne suurimmaksi osaksi viihdyttävätkin - varsinkin alun tulevaisuustaistot, joita toivoisi elokuvan olevan täynnä. On upeaa nähdä Arnold Schwarzenegger taas tuhoajana, mutta hän näyttää usein olevansa kyllästynyt rooliinsa. Jai Courtney, Emilia Clarke ja Jason Clarke eivät taas sovi osiinsa, minkä lisäksi harmittaa, että mahtava J. K. Simmons on todella alikäytetty. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa toimivat, mutta mukana on myös heikkoja efektejä. Säveltäjä Lorne Balfe on saanut tehtyä tutusta Terminator-tunnusmusiikista entistäkin rautaisemman. Jos pidit edellisistä sarjan osista, niin voihan Terminator Genisyksenkin vilkaista. Jos taas olet kahden ensimmäisen osan suuri fani, muttet ole pitänyt niiden jälkeisistä osista, tämä luultavasti aiheuttaa pettymyksen. Kun filmi ei ota huomioon kahta edellistä osaa (eikä Terminator 2:n loppua), niin edellisten osien näkeminen ei ole välttämättömyys. Tämä ei kuitenkaan toimi tarpeeksi hyvin yksinään, jotta tästä voisi aloittaa sarjan katselun, vaikka tarkoitus olikin tehdä tästä sarjan uudelleenkäynnistys. Ainakin alkuperäinen Terminator - tuhoaja pitää katsoa ennen tätä. Toivon, että sarja saisi vielä jatkoa, mutta toivon, että se mietitään kunnolla loppuun, ennen kuin kameraa pistetään kertaakaan päälle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theterminatorfans.com
Terminator Genisys, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media
Ohjaus: Christopher McQuarrie Pääosissa: Tom Cruise, Rosamund Pike, David Oyelowo, Jai Courtney, Richard Jenkins, Alexia Fast, Robert Duvall, Joseph Sikora ja Werner Herzog Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 16 Kun kuulin, että Jack Reacherista tehdään elokuva, nimi ei sanonut minulle mitään, ennen kuin sain selville, että kyseessä on Lee Childin kirjojen (1997-) päähenkilö. Itse en ole kirjoja lukenut, mutta tiesin kyseessä olevan jonkinlaisia jännäreitä. Mielenkiintoni heräsi, kun Tom Cruise kiinnitettiin pääosaan ja siinä kohtaa halusin varmasti nähdä elokuvan. Katsoinkin Jack Reacherin ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten. Nyt kun elokuva saa jatko-osanJack Reacher: Never Go Back (2016), niin täytyi tietysti virkistää muistia ja katsoa valmistautumiseksi ensimmäinen elokuva uudestaan ja arvostella se. Tämä kyseinen elokuva perustuu Childin kirjaan "One Shot" (2005).
Viisi ihmistä ammutaan ja väärää henkilöä syytetään tapoista. Mies nimeltä Jack Reacher saapuu paikalle tutkimaan tapausta.
Tom Cruise on oikein mainio toimintatähti ja omasta mielestäni sopii päärooliin Jack Reacheriksi. Kirjojen fanit taas eivät voi sietää ratkaisua, sillä Cruise on aivan liian lyhyt verrattuna kirjojen kuvaukseen hahmosta. Silti Cruise osaa olla juuri oikeanlainen heppu ja kykenee esittämään olevansa todellakin kova äijä. Muuten hän ei vedä erityisemmin hienoa suoritusta ja onkin aika samanlainen kuin esimerkiksi elokuvassa Knight and Day (2010). Cruise toimii elokuvassa myös tuottajana. Reacheria tutkinnassa auttaa Rosamund Piken näyttelemä asianajaja Helen Rodin. Helen yrittää saada todistettua, että tapoista syytetty mies James Barr onkin syytön. Pike on ihan hyvä roolissaan, muttei erityisemmin vakuuta, eikä jää mieleen. Hahmon isänä, piirisyyttäjä Rodinina nähdään Richard Jenkins. Helenin isä yrittää saada Barrin vankilaan. David Oyelowo nähdään etsivä Emersonina, joka yrittää myös selvittää tapausta, eikä oikeastaan lämpene ajatukselle, että Reacher "pyörii jaloissa". Hahmo on alkupuolella aika tylsä, mutta onneksi häneen saadaan lisäsisältöä lopussa. Oyelowo sopii osaansa. En erityisemmin välitä Jai Courtneysta näyttelijänä. Hän on vain yhdessä elokuvassa - Suicide Squad (2016) - saanut minut vakuutettua, että hän kuuluisi elokuviin, mutta muuten hän on pääasiassa vain heikko tai huono. En edes muistanut, että Courtney esiintyy elokuvassa ja aluksi en oikein pitänyt siitä, mutta loppujen lopuksi hän toimi ihan hyvin roolissaan. Courtney nähdään elokuvan todellisena tappajana. Elokuvassa nähdään myös Alexia Fast nuorena naisena Sandyna, joka liikkuu hieman väärissä porukoissa; Robert Duvall Martin Cashina, josta on Reacherille apua; sekä Joseph Sikora syytettynä James Barrina, joka ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Myös pääasiassa ohjaustöitä tehnyt Werner Herzog esiintyy elokuvassa ja kirjailija Lee Child tekee cameon. Jack Reacherissa on tehty hieman erilainen ratkaisu ja todellinen tappaja paljastetaan heti elokuvan alussa. Tappajan jättämä hylsy yhdistetään James Barriin, joka vangitaan. Kun häntä kuulustellaan, Barr pyytää poliiseja etsimään Reacherin. Kyseinen henkilö saapuukin yllättäen paikalle ja on aivan varma Barrin syyllisyydestä. Kun todisteet alkavatkin vaikuttaa siltä, ettei Barr olekaan oikea tappaja, Reacher alkaa yhdessä Helenin kanssa etsiä tappajaa ja he yrittävät selvittää motiivia tapoille.
Omasta mielestäni on toimiva ratkaisu, että tappaja paljastetaan jo alussa, jolloin haluaa nähdä, miten päähenkilö selvittää tappajan henkilöllisyyden, jonka itse tietää jo. Tavallaan tätä voi verrata "spoileri paradoksiin", jossa tarinan seuraaminen on miellyttävämpää, jos tietää etukäteen ratkaisun. Onneksi elokuvasta löytyy myös jonkinlainen yllätyskäänne, vaikka senkin voi helposti arvata, jos on katsonut tällaisia elokuvia paljon. Elokuvan rakenne toimii mainiosti ja kyseessä on oikein kelpo jännityselokuva. Toimintaa löytyy, lähinnä lähitaisteluita, joissa mätkitään nyrkeillä turpaan. Onhan se hienoa nähdä, kuinka pätkä-Cruise pistää isokokoisia äijiä kumoon muutamalla lyönnillä. Välillä Cruise heittää väliin toimivaa läppää, jotka saavat katsojan vähintään hymähtämään ja välillä jopa naurahtamaan. Tappelukohtaukset ovat kekseliäästi toteutettuja, etenkin kohta, jossa kaksi toheloa hyökkää Reacherin kimppuun ja lähinnä vain telovat toisiaan, samalla kun Reacher seuraa hämmentyneenä vierestä. Elokuvasta löytyy myös ammuskelua ja ihan menevä autotakaa-ajo. Lopussa nähdään aika turha nyrkkimätkintä, kun jostain kumman syystä pitää ottaa miehestä mittaa kunnolla, eikä luoti päähän yksinkertaisesti riitä. Kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä, mutta kyllä se jaksaa helposti viihdyttää läpi kestonsa, vaikka joitain hitaampiakin kohtia on mukana.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher McQuarrie, joka on tätä ennen ohjannut vain elokuvan The Way of the Gun (2000). Hänellä on selkeästi enemmän kokemusta kirjoittamisesta, mutta suoriutuu ohjauksestakin mallikkaasti. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Etenkin toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäästi kuvattuja, eikä ärsyttävää, heiluvaa kameratyöskentelyä ole nähtävissä. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailmalla on tuotu lisää voimaa nyrkkitappeluihin ja räiskintäosioihin. Jack Reacherin musiikista vastaa Joe Kraemer ja vaikka musiikki säestää ihan toimivasti elokuvaa, niin jälkikäteen se ei jää mitenkään mieleen.
Yhteenveto:Jack Reacher on kelpo toimintajännäri. Se ei ole ihmeellinen, mutta ihan viihdyttävä silti. Vaikka Tom Cruisen esittämänä Reacher ei olekaan sellainen kuin kirjat antavat ymmärtää, niin hän toimii pääosassa mainiosti. Toimintapätkät ovat hyvin toteutettuja ja kekseliäitä. Lopun lähitappelu on aika tarpeeton, mutta kyllähän se menee muun elokuvan ohessa. Huumoria on mukana juuri sopivasti ja on mielestäni toimiva ratkaisu paljastaa tappaja jo ensiminuuteilla. Jos Lee Childin kirjat uppoavat, niin kannattaa tämä katsoa - kunhan pääsee yli Cruisen koosta. Jännityselokuvien ystäville suosittelen tätä. Jack Reacher oli hieman parempi elokuva kuin muistin ja odotan kyllä näkeväni uuden Jack Reacher: Never Go Backin.
Kirjoittanut: Joonatan, 18.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jack Reacher, 2012, Paramount Pictures, Skydance Pictures, Mutual Film Company, TC Productions
Ohjaus: David Ayer Pääosissa: Will Smith, Margot Robbie, Joel Kinnaman, Viola Davis, Jai Courtney, Cara Delevingne, Jay Hernandez, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Ike Barinholtz, Jared Leto ja Ben Affleck Genre: toiminta Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
Marvel Studiosilla menee lujaa Marvel Cinematic Universensa (2008-) kanssa ja yhtiöltä tuleekin kassamagneetteja pari vuodessa, esimerkiksi tänä vuonna ilmestynyt Captain America: Civil War (2016) ja marraskuussa ilmestyvä Doctor Strange (2016). Vaikka he ovatkin tehneet muutaman heikomman pätkän, taso on pysynyt aika toimivana läpi sarjan ja monille uudet hahmot, kuten Ant-Man, ovat nousseet ison yleisön suosikeiksi. Ja sitten on DC Comics, joka huomasi muutama vuosi sitten, ettei heillä ole Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) lisäksi muita hittejä. Superman tuotiin uudestaan valkokankaille Man of Steelissa (2013), joka sai ristiriitaiset arviot, mutta joka minusta toimi hyvin. Silloin Warner Brosilla tajuttiin, että tällä saataisiin rahaa ja DC Comics voisi kilpailla kunnolla Marvel Studiosin kanssa. Harmi, että taisi olla jo liian myöhäistä... Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) ei tuntunut erityisen kokonaiselta paketilta, vaikka pääkaksikko olikin erinomainen. Se tuntui kiirehtivän, sillä studiot varmasti huomasivat, että Marvel Cinematic Universeen kuului jo kaksitoista elokuvaa, joten tahtia piti kiristää, jotta DC:n oma supersankariryhmäelokuva Justice League (2017) saataisiin valkokankaille mahdollisimman nopeasti. Jostain kumman syystä studiot päättivät, että sen sijaan että pohjustettaisiin Justice Leagueta tekemällä elokuvat Flashista ja Aquamanista, tehtäisiinkin elokuva Batmanin pahiksista. Joka tapauksessa kun mainoksia alkoi näkyä, innostuin Suicide Squadista ja odotin yhä vain enemmän näkeväni sen. Näkisimme vihdoin Harley Quinnin ja Killer Crocin valkokankaalla, sekä uuden Jokerin ja myös Batman olisi mukana! Suicide Squad on ainakin minulle loppukesän iso huipennuselokuva, joten odotukseni olivat suuret. Ehkä liiankin suuret...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel ja Batman v Superman: Dawn of Justice!
Mahdollisen vihollismielisen yli-ihmisen pelossa Amanda Waller kokoaa pahiksista koostuvan iskuryhmän taistellakseen yliluonnollista vihollista vastaan.
Isoimmissa rooleissa ryhmässä ovat Will Smithin näyttelemä Deadshotja Margot Robbien esittämä Harley Quinn. Deadshot ei ollut minulle etukäteen tuttu hahmo, mutta hänen taustaansa on pohjustettu hyvin. Smithillä on hyvät ja heikot roolinsa, ja onkin hieno nähdä, ettei hän ole tässä sama ylimielinen ääliö, mikä hän on mm. elokuvissa Pahat pojat (Bad Boys - 1995), Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) ja Men in Black - miehet mustissa(Men in Black - 1997). Hän vetää roolin vakavasti ja oikein mainiosti, kuten Margot Robbiekin, joka ei tosin ole kovin vakava. Harley Quinn on täysi hullu ja usein ennalta-arvaamaton. Hahmosta on saatu erittäin hauska. Vaikka monet ovat valittaneet siitä, että hahmon tuttu punamusta asu on vaihdettu mahdollisimman tiukkiin ja hieman liian pieniin vaatteisiin, niin monet tulevat riemastumaan, sillä sarjakuvista tuttu asu nähdään myös - tosin erittäin nopeasti. Molemmat hahmot, sekä niiden näyttelijät ovat oikein mainioita. Minua innosti Killer Crocin (Adewale Akinnuoye-Agbaje) näkyminen valkokankaalla, vaikken kovin paljoa hahmosta tiennyt. Vielä vähemmän tiesin ryhmän muista hahmoista, eli Captain Boomerang (Jai Courtney), Diablo (Jay Hernandez), Enchantress (Cara Delevingne), Slipknot (Adam Beach) ja Katana (Karen Fukuhara). Killer Croc on tyylikkäästi maskeerattu, mutta häntä ei ole kovin paljoa hyödynnetty, eikä hän puhu paljoa. Jai Courtneystä en ole aiemmin erityisemmin välittänyt, mutta Boomerangiksi hän sopi oikein hyvin ja oli jopa hauska. Diablo oli paikoitellen ihan toimiva, mutta loppupuolella hahmo vedetään niin överiksi, että itseltäni meni maku. Cara Delevingne tuli minulle tutuksi Paper Townsista (2015) ja hänen esittämänsä Enchantress-noita on aika karmiva tyyppi. Harmi vain, että elokuvan aikana Enchantressin hienous katoaa, eikä hahmo olekaan sellaisessa roolissa kuin mainokset antoivat olettaa. Slipknot ja Katana ovat aivan turhia. Slipknot esiintyy vain muutaman minuutin verran, eikä oikeastaan tee mitään ja Katana tuntuu erittäin väkisin mukaan tungetulta. Välillä jopa unohtaa hahmon mukanaolon, sillä hän ei ole esillä samalla lailla kuin muut.
Ryhmää johtaa Rick Flag, jona nähdään Joel Kinnaman. Minun on pakko tunnustaa, etten ole koskaan perustanut Kinnamanista... ja mielipiteeni pysyy samana. En tiedä oikeastaan, mikä siinä on, mutta siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa RoboCop (2014), en ole erityisemmin pitänyt häntä hyvänä näyttelijänä ja minua lähinnä ärsyttää nähdä häntä elokuvissa. Muuten Flag vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta hahmolta ja minulle toimisi paremmin, jos häntä olisi esittänyt joku toinen.
Ryhmän perustaja Amanda Walleria näyttelee Viola Davis. Waller vaikuttaa aluksi hyvältä hahmolta ja näyttäessään, ettei hänelle kannata ryttyillä, katsojana miettii, että tällainen hahmo voisi oikeasti tosissaan käyttää superpahiksia operaatiossaan. Loppupuolella hahmo valitettavasti alkaa vain lähinnä ärsyttää, eikä häntä haluaisi nähdä elokuvassa enempää. Nyt kun muut isoissa osissa olleet näyttelijät on käyty läpi, niin päästään kaikkien isoimpaan kysymykseen: onko Jared Leto hyvä Jokeri? No jaa. Tässä elokuvassa hän ei valitettavasti vakuuta. Minua eivät häiritse hänen oudot tatuointinsa tai erilainen tyylinsä, vaan Leton tapa esittää hahmoa. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä, mutta välillä tuntuu, ettei hän ole päässyt täysin hyödyntämään taitojansa tässä. Enkä nyt vain vertaa häntä lempiversiooni hahmosta, eli Heath Ledgerin Jokeriin Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008), vaan yleisesti kaikkiin versioihin, joita olen nähnyt. Psykoottisuus on onnistuneesti selkeää ja muissa hahmoissa näkyy inho ja pelko, kun Jokeri tulee liian lähelle. Silti hahmo jättää pahasti kylmäksi. Mainoksissa Jokeri näkyy isona ja Leton nimi on julisteissa toisena, mutta totuus elokuvassa on toinen. Hahmo on pienessä roolissa ja lähinnä vain käy kääntymässä muutamaan otteeseen. Tämän elokuvan Jokeri on myös kirjoitettu paikoitellen huonosti. Pidin kuitenkin ideasta, että jopa monet rikolliset pelkäävät häntä ja hän voisi tehdä, mitä ikinä huvittaakaan. Minua vain harmittaa, että tässä elokuvasta häntä ei ole hyödynnetty oikealla tavalla. Hänen esittelynsä ei ole tyylikäs, eikä hän ole samalla lailla teatraalinen kuin Jokeri oikeasti on. Leton vihreähiuksinen hymysuu ei siis ole oikeastaan Jokeri, mutta muuten kai ihan kelpo rikollispomo. Toivottavasti seuraavissa Batman-elokuvissa hahmo saataisiin monipuolisemmin käyttöön. Hauska fakta: olen nähnyt Jared Leton livenä, Thirty Seconds to Marsin konsertissa, jossa hän toimii laulajana.
Ben Affleckin esittämä Batman näkyy elokuvassa parissa kohtaa hyvin lyhyesti ja niinä muutamina minuutteina Affleck todistaa jälleen epäilijät vääriksi, sillä jösses hän näyttää tosi siistiltä Batman-puvussaan. Kun Batman ilmestyi ruudulle, meinasin lyhyen hetken ajan nostaa nyrkit ilmaan ja hurrata (en kuitenkaan tehnyt sitä). Olen sillä lailla fani, että menin katsomaan elokuvan Batman-paita päälläni - taisin olla näytöksessä ainoa, joka teki niin. Myös toinen supersankari vilahtaa nopeasti, mutten paljasta kuka. Oli silti kiva yllätys nähdä hänetkin.
Elokuva alkaa aika lailla siten, miten mainokset antavat ymmärtää. Pahikset ovat vankilassa ja Waller keskustelee pöydän ääressä muutaman tärkeän herran kanssa suunnitelmastaan käyttää superpahiksia superuhkien torjunnassa. Supermanin kuoleman jälkeen on syntynyt pelko, että seuraava samanlainen yli-ihminen ei olisikaan ihmisten puolella ja tietenkin hallitus yrittää järjestää varotoimenpiteitä. Waller esittelee pahishahmot muille ja kertoo heidän taustojaan aika laiskalla tyylillä. Tekijät eivät selvästi tiedä, kuinka tehdä monen hahmon esittelyä sujuvasti ja siksi jonkun täytyy selittää katsojalle kaikki. Kun ryhmä on vihdoin esitelty, alkaa vihdoin tapahtua. Outoa on, että kun "hyviä pahiksia" esitellään todella pitkään, "pahalle pahikselle" ei suoda samaa aikaa, vaan hänen ilkikuriset suunnitelmansa lähtevät kiirehtien käyntiin. Samaa kiirehtimistä on koko elokuva täynnä. Ryhmä kasataan ja lähdetään taistelemaan yliluonnollista pahistaa vastaan. Ja sitä on oikeastaan koko loppuleffa. Välillä nähdään lisää muistelukohtauksia. Suicide Squadissa ei ole oikein mitään rakennetta. Siinä on jonkinlainen alku ja pitkäksi venytetty lopputaistelu, muttei selkeää punaista nauhaa siinä välissä. Luulin yhdessä kohdassa nukahtaneeni, sillä elokuva hyppi niin pahasti jutusta toiseen. Paljoa ei selitellä ja leikkauspöydällä on selkeästi heitetty reilulla kädellä pois materiaalia.
Aiemmin liikkui huhu, että ryhmän tehtävänä olisi saada kiinni Jokeri, mutta näin ei ole. Oikea pahis on nimittäin Enchantress, joka alkaa rakentaa maailmantuhoamislaitetta yhdessä veljensä kanssa, joka kykenee muuttumaan isoksi, haarniskaan pukeutuneeksi valojättiläiseksi. Suicide Squad käy välillä niin höpöhöpömaailmoissa, että on vaikeaa katsoa kohtauksia, joissa esiintyy Jokeri tai Harley Quinn, sillä he ovat niin tavallisia tyyppejä, etteivät tunnu kuuluvan näihin yliluonnollisiin pätkiin mukaan. Ei minua sinänsä haittaa yliluonnollisuudet, mutta silloin kun elokuva menee liiallisuuksiin, kulmakarvat alkavat kohoilla ja syvät huokaukset kuulua. Mainokset esittävät elokuvan täysin erilaisena kuin se oikeasti on. Pelkästään värikkäät julisteet viestivät hauskasta elokuvasta, mutta valitettavasti kaikki hauskat kohdat ovat jo mainoksissa. Jos jotain hyvää pitää sanoa, niin se, ettei kyseessä ole mikään puhdas hyvän ja pahan taistelu, sillä pahikset tappelevat vielä pahempia vastaan. Valitettavasti koko juonessa on hölmö puoli. Jos Waller tarvitsi yli-ihmisten ryhmän, miksei hän valinnut Wonder Womania, joka oli mukana pysäyttämässä Doomsdayta? Tai Flashia? Tai Aquamania? Henkilöitä, joihin olisi voitu luottaa, kuten Batman? Ei. Miksi ei? Koska heitä säästellään ensi vuoden Justice League -elokuvaan. Siksi ei.
Batman v Superman: Dawn of Justicen yksi ongelma oli, ettei se osannut keskittyä omaan tarinaansa, vaan yritti liikaa pohjustaa tulevia elokuvia. Tässä ei ole oikeastaan sitä ongelmaa. Tässä ongelmana on, ettei se lopulta tunnu oikein kuuluvan siihen maailmaan, mitä Batman v Superman yritti pohjustaa. Toisaalta voihan se olla niinkin, että näille pahiksille on mietitty jo tuleva seikkailu, mihin liittyisi myös Justice League, jolloin siinä olisi jotain järkeä. Tällaisena elokuva tuntuu hieman irralliselta ja jos ei tiedä hahmoista ja universumista mitään, niin luultavasti lähtee hämmentyneenä pois teatterista.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut David Ayer, joka on aiemmin ohjannut mm. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän Sabotagen (2014) ja Brad Pittin sotaelokuva Furyn (2014). Suicide Squadia jouduttiin kirjoittaa ja kuvata paljon uudestaan, mikä todella näkyy lopputuloksessa aikamoisena sekasotkuna. Kun elokuva ei oikein tiedä, minne on menossa, katsojakin on hukassa. Itselläni oli jatkuvasti vahva tunne, että jotain puuttuu, mutten tiennyt mitä. Noh, Batman v Supermanista ilmestyi juuri puoli tuntia pidempi versio, joten toivon, että myös tästä nähtäisiin pidempi versio, sillä mainoksissa esiintyy pätkiä, joita ei tässä ole. Teknisesti elokuva on hyvin toteutettu. Kuvaus on sujuvaa ja tehosteet tyylikkäitä. Leikkaus on liian nopeatempoista tarinan kannalta. Elokuvaa varten sävelletty musiikki ei jää mitenkään mieleen, mutta siinä on käytetty paljon tuttuja kappaleita, kuten The Animalsin House of the Rising Sun,Black Sabbathin Paranoid, The White Stripesin Seven Nation Army, sekä mainoksissakin soinut Queenin Bohemian Rhapsody.
Elokuvasta on kuin onkin olemassa kaksitoista minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää pidennettyjä sekä uusia kohtauksia. Näissä syvennetään Harley Quinnin ja Jokerin suhdetta, sekä luodaan hieman lisäystä Katanan hahmoon. Nämä kohtaukset eivät oikeastaan paranna elokuvaa, mutta eivät myöskään huononna sitä.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksien lisäksi Suicide Squadin historiasta ja hahmoista kertova Task Force X: One Team, One Mission, elokuvan maailman luomisesta lyhyesti kertova Chasing the Real, Jokerista ja Harley Quinnista kertova Joker & Harley: 'It' Couple of the Underground, näyttelijöiden valmistautumisesta kertova Squad Strength and Skills", aseistuksesta kertova Armed to the Teeth, taisteluista kertova This is Gonna Get Loud: The Epic Battles of Suicide Squad ja kertojaäänellä varustettu pätkä The Squad Declassified. Katsottavaa on puoleksitoista tunniksi.
Yhteenveto:Suicide Squad on tyylikkäistä pätkistään huolimatta kiirehtivä ja sinnetänne leviävä sekasotku. Se ei tunnu kovin kokonaiselta tarinalta. Itse asiassa se ei tunnu edes elokuvalta, vaan joltain trailerin ja musiikkivideon yhdistelmältä. Mukana on jonkin sortin alku ja sitten mitäänsanomattomia toimintakohtauksia, jotka johtavat tylsään megamättömätkintään, mutta välistä puuttuu paljon. Välillä jutut menevät täysin överiksi, enkä tiennyt, pitikö niiden naurattaa vai aiheuttaa "vau"-efekti. Käsikirjoitus on hämmentävän kömpelö, mitä vain pahentaa amatöörimäinen leikkaus. Will Smith ja Margot Robbie ovat mainiot rooleissaan, mutta Jared Leton Jokeri jättää kylmäksi. Suurta osaa ryhmän jäsenistä ei erityisemmin hyödynnetä, jolloin ne olisi voitu jättää pois. Jai Courtney on yllättävän hyvä ja paikoitellen jopa hauska Captain Boomerangina. Batman on toimiva lisäys, eikä tuntunut turhalta, vaikka esiintyikin erittäin lyhyesti. Enchantress vaikutti aluksi karmivalta, mutta onkin loppujen lopuksi todella hölmö ja koominen pahis. Nyt kun tämäkin tuotti pettymyksen, eivätkä Wonder Womanin (2017) ja Justice Leaguen mainokset vakuuttaneet, niin kannattaako tulevia DC Comicsin elokuvia kovin paljoa odottaa? Studiot voisivat tarkemmin miettiä, miten tehdä hyviä elokuvia, jolloin nämä hyvät elokuvat muodostaisivat yhdessä erittäin loistavan kokonaisuuden. Batmanin sooloelokuvaa odotan, sillä Affleckin versio hahmosta on toiminut tähän mennessä kaikin puolin ja hän tulee olemaan tuotantopuolellakin isossa roolissa. Harmi vain, että elokuvaa joudutaan kuulemma odottaa aika kauan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2016 - muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Suicide Squad, 2016, Warner Bros, Atlas Entertainment, DC Comics, RatPac-Dune Entertainment, Lin Pictures
Ohjaus: Robert Schwentke Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Jai Courtney, Kate Winslet, Miles Teller, Ansel Elgort, Zoë Kravitz, Octavia Spencer, Maggie Q ja Naomi Watts Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12 Kun Divergent ilmestyi vuonna 2014, niin koko juttu ei oikein kiinnostanut minua, mutta silloin kun jatko-osa Insurgentin (2015) trailereita alkoi näkyä elokuvateattereissa, niin mietin, että näyttääpäs ihan viihdyttävältä teinitoimintahömpältä. Syy, miksi edes katsoin Divergentin oli, että voisin katsoa Insurgentin, ymmärtäenkin siitä jotain. Divergent oli mielestäni ihan kiva ja Insurgentin menin elokuvateattereihin asti katsomaan. Nyt ennen kolmannen osan, Allegiantin (2016), näkemistä, oli tietenkin hyvä virkistää muistia ja katsoa aikaisemmat osat.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Divergent.
Tris Prior, Four, Caleb ja Peter pakenevat divergenttejä jahtaavia Jeaninen joukkoja. Samaan aikaan Jeanine löytää osastojärjestelmän perustajien viestin, mutta sen voi avata vain divergentti ja hänen kohteenaan on tietenkin Tris. Shailene Woodley on edelleen paras näyttelijä elokuvasarjassa. Valitettavasti suurimmaksi osaksi hänen hahmonsa (päähenkilö Tris) vain itkee, eikä pääse oikeuksiinsa elokuvassa. Itkemisen ymmärrän - Trishän menetti vanhempansa edellisessä elokuvassa, kuten myös ampui yhden ystävistään (mitä en edes muistanut, vaikka edellisen osan näkemisestä on kulunut vasta viikko), mutta olisi hahmo voinut tehdä enemmänkin ja muuallakin kuin vain simulaatiossa. Theo James on yhtä pöhkö Fourina kuin edellisessä elokuvassa. Hahmon tehtävänä on pääasiassa pelastaa Tris vaaratilanteista ja yrittää estää Trisiä leikkimästä sankaria. Jai Courtneyn Eric on yhä todella ärsyttävä hahmo. Tai sitten Courtney on vaan erittäin sietämätön näyttelijä. Ei näyttelijä, eikä myöskään hänen esittämänsä hahmo toimi minulle. Myös Miles Tellerin Peter-hahmo pysyy ärsyttävänä. Alussa toivoisi, että Tris oikeasti tappaisi hänet veitsellään ja katsojana pettyy, kun ei näekään k*sipään kuolevan. Myös hahmon tarkoitus elokuvassa on hieman epäselvä, sillä hän vaihtaa puolta kaiken aikaa ja itse ainakin pidin outona, että kukaan ylipäätään haluaa tehdä mitään hänen kanssaan. Ansel Elgortin hahmo Caleb tuntuu vielä turhemmalta ja kun hän poistuu yhdessä kohtaa elokuvasta, niin hänen mukanaolonsa unohtaa, kunnes hänet näkee taas seuraavan kerran. Mutta kaikkein turhin "tärkeä" hahmo on Kate Winsletin esittämä Jeanine. Suurimmaksi osaksi elokuvaa hahmo on tablettinsa takana, eikä häntä voi mitenkään ottaa uhkaavana. Asiat, joita hän pistää joukkonsa tekemään, tuntuvat kauheilta, mutta hahmo käskyjen takana tuntuu nopeasti luodulta. Uutena tuttavuutena on Naomi Watts, jonka hahmolla on jonkinlainen menneisyys Fourin kanssa... Tuolla lailla kirjoitettuna kuulostaa siltä, että kyseessä olisi suhde, mikä tulee Trisille yllätyksenä, mutta voin sen verran paljastaa, että siitä ei (onneksi) ole kyse.
Koko Divergent-sarja tuntuu siltä, että kirjailija Veronica Roth (jonka kirjoja en ole siis lukenut) näki The Matrixin (1999) ja The Hunger Gamesin (2012), ja päätti yhdistää ne. Joku fani voi rauhassa mussuttaa siitä, kuinka Divergent-kirja tuli ennen ensimmäistä Nälkäpeli-elokuvaa - kyseessä on nyt siitä, että miltä konsepti tuntuu minusta. Mukana on samanhenkisiä mielimanipulaatioita, teknologisia härpäkkeitä ja simulaatioita kuin Matrix-sarjassa (1999-2003) ja se on laitettu mukaan teiniseikkailuun, jossa on vahva naispääosa, vierellään huonosti näyttelevä "pretty boy". Vähän niin kuin Nälkäpeleissä. Hyvä puoli Divergentissa on, ettei siinä ole turhaa kolmiodraamaa, vaan rakkaustarina on hyvin selkeä, eikä onneksi ole liian painotettu elokuvassa. Divergent ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin kuin Nälkäpelit (2012-2015), vaan on enemmänkin samaa tasoa Maze Runnereiden (2014-) kanssa.
Insurgent jatkuu siitä, mihin Divergent päättyi. Jatkumo on selkeä ja toimiva, vaikka en muistanut, että Peter olisi lähtenyt Trisin ja Fourin mukaan. Ehkä en vain kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Insurgent on toimivampi elokuva kuin Divergent, vaikka sen juoni onkin perinteinen väliosa-tarina. Asiat jatkuvat edellisestä osasta, mutta ne jätetään vielä pahemmin auki, jotta ne voi ratkoa seuraavassa. Tuntuu, ettei tarinassa ole ollut tarpeeksi sisältöä ja siksi mukaan on täytynyt tunkea turhia asioita, kuten Trisin hiustenleikkuu. Sille ei anneta kunnolla mitään selitystä - kunhan nyt vaan oli kiva muuttaa tyyliä. Elokuvaan oli varmasti tehty muitakin turhia asioita, mutta ne ovat onneksi jääneet leikkauspöydällä pois valmiista tuotoksesta ja löytyvät varmaan poistetuista kohtauksista. Voin tietenkin olla väärässä. Aiemmin mainitsemiani simulaatioita on elokuvassa jälleen todella paljon. Ne eivät ärsyttäisi samalla lailla, jos lähes jokaisessa ei yritettäisi vedättää katsojaa.
Elokuvasarjan ohjaus vaihtui Neil Burgerilta Robert Schwentkelle, joka ohjasi myös sarjan kolmannen osan. Schwente ei nimenä ole varmaan kovin tuttu, mutta hän on ohjannut elokuvia, kuten Flightplan (2005), RED (2010) ja R.I.P.D. - Rest In Peace Department (2013). Ohjaajan vaihdos ei tunnu kovin merkittävältä elokuvassa ja elokuvan tyylin on varmaan päättänyt tuotantoyhtiö. Tai sitten Schwentke on pystynyt kunnolla jäljittelemään Burgerin työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavia, vaikka Insurgent näyttää ja tuntuu isomman luokan elokuvalta kuin edellinen osa. Musiikki soi taustalla toimivasti, muttei jää mieleen.
Yhteenveto:The Divergent Series: Insurgent on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta silti vain "ihan kiva". Mukana on turhia juttuja, mutta paketti on toimivampi ja viihdyttävämpi kuin Divergent. Ehkä yksi syy siihen, että elokuva menee nopeammin eteenpäin on, että maailmaa ei tarvitse selittää alussa. Elokuva on noin 20 minuuttia lyhyempi kuin ensimmäinen osa ja sen myös huomaa, sillä tuntuu kuin elokuva loppuisi juuri, kun sitä on alkanut kunnolla katsomaan. Näyttelijäntyö ei ole erityistä - Woodley varastaa jälleen shown. Elokuvassa on myös paljon hyviä kohtauksia, esimerkiksi kaiken toiminnan ohessa oleva kohtaus, jossa Trisiin ja Fouriin käytetään totuusseerumia, mitä on todella mielenkiintoista katsoa. Loppu jättää hieman kylmäksi, mutta ehkä sitä selvennetään enemmän kolmannessa osassa.
Kirjoittanut: Joonatan, 7.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screencrush.com
The Divergent Series: Insurgent, 2015, Summit Entertainment
Ohjaus: Neil Burger Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Jai Courtney, Ashley Judd, Ray Stevenson, Zoë Kravitz, Miles Teller, Ansel Elgort, Maggie Q ja Kate Winslet Genre: scifi, seikkailu Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia Ikäraja: 12 Kun The Twilight Saga (2008-2012) loppui, niin The Hunger Games (2012-2015) alkoi. Ja kun The Hunger Games alkoi olla lopuillaan, niin The DivergentSeries (2014-2017) ja The Maze Runner (2014-) alkoivat. Kun yksi teini-romantiikka-toiminta-scifi-fantasia -sarja loppuu, niin uusi alkaa. The Divergent Seriesin kolmas osa, Allegiant(2016) on juuri ilmestynyt ja valmistautuakseni siihen, minun pitää tietenkin katsoa kaksi edellistä osaa uudestaan. Pienen metsästyksen jälkeen sarjan ensimmäinen osa, Divergent (2014) tai suomalaisittain Outolintu, löytyi Pasilan Makuunista ja katsoin sen ystäväni kanssa. Olin nähnyt elokuvan kerran aiemmin, noin vuosi sitten.
Dystopisessa tulevaisuudessa ihmiset on jaettu viiteen osastoon: Teräviin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin ja Vaatimattomiin. 16-vuotiaan Tris Priorin täytyy tehdä valinta, mihin osastoista hän haluaa kuulua. Testissä, jossa kerrotaan, mihin osastoon jokainen sopisi, ilmenee, että Tris ei sovi täysin mihinkään niistä, eli hän on divergentti. Tris kuitenkin päättää liittyä Uskaliaisiin, mutta siellä hänen divergenttiytensä on vaarassa paljastua ja valtaa pitävät eivät hyväksy maailmaan ketään, joka ei kuulu osastoihin.
Shailene Woodley on oiva löytö nuoreksi Trisiksi. Woodley vakuutti minut taidoillaan jo elokuvassa The Fault In Our Stars (2014) ja tässä hän sopii nousevaksi sankariksi. Tris kokee selkeää kamppailua itsensä kanssa, eikä hän tunnu kuuluvan minnekään. Hän kuitenkin yrittää antaa kaikkensa ollakseen Uskalias. Toisena päähenkilönä on kokenut Uskalias Four, jota esittää Theo James. Jamesin hahmo on aika tylsä ja hänen osansa Trisin mielenkiinnon kohteena on selvä heti alusta lähtien. Jamesin näytteleminen on myös aika heikkoa, joten häntä ei huvittaisi kummemmin katsoa elokuvassa. Tris ystävystyy Uskaliaissa mm. Zoë Kravitzin esittämään Christinaan. Kravitzin hahmo ei ole kovin mieleenpainuva, mutta hän esittää osansa ihan hyvin. Nuori lupaus Miles Teller (Whiplash, 2014) esittää Peteriä, joka on koko elokuvan ajan täysi mulkvisti. Hahmo on äärimmäisen ärsyttävä, eikä häntä jaksa paria minuuttia kauemmin katsoa. Harmi, sillä juurikin Whiplashissa Teller sai minun huomioni, mutta tässä hän on vain rasittava. Mutta ehkä niin on ollut tarkoituskin. Jai Courtneyn Eric-hahmo on yksi Uskaliaiden johtajista. Courtney ei ole vieläkään todistanut olevansa kummoinen näyttelijä ja Tellerin hahmon tapaan myös hän on ärsyttävä ääliö. Courtneyn hahmoa kuitenkin jaksaa seurata hieman kauemmin. The Fault In Our Starsissa Shailene Woodleyn näyttelijäpari Ansel Elgort on Divergentissa Trisin veli Caleb. Elgort on erittäin alikäytetty elokuvassa ja hänen hahmonsa on mitäänsanomaton. Kate Winslet esittää elokuvan pahista, Jeanine Matthewsia.Titanicista (1997) tuttu näyttelijätär ei ole ollenkaan vakuuttava pahis. Hahmo ei itsessään ole kovin hyvä ja Winsletin roolitus tuntuu tekevän hahmosta vielä hölmömmän. Mukana myös Ray Stevenson (johtaja Marcus), Ashley Judd (Natalie Prior), Tony Goldwyn (Andrew Prior) ja Maggie Q (Tori), joiden hahmot eivät jää mieleen, mutta jotka vetävät osansa suhteellisen hyvin.
Divergent perustuu Veronica Rothin samannimiseen kirjaan (2011). En ole itse lukenut kirjasta kuin alun, mutta heikko lukija, kun olen (heikko lukemaan kirjoja, en huono lukemaan yleisesti), niin en jaksanut enää jatkaa sen jälkeen, kun Tris oli päätynyt Uskaliaisiin.
Elokuva alkaa Trisin kertomuksella osastoista ja Chicagosta, jossa elokuva tapahtuu. Chicagoa ympäröi suuri aita ja asukkaat eivät oikeastaan tiedä, mitä sen ulkopuolella on. Kaupungin talot ovat erittäin huonossa kunnossa, mutta koko elokuvassa ei näytetä, että niitä millään tavalla kunnostettaisiin. Osastojen ja maailman esittelystä päästään näkemään hieman Trisin elämää, mistä itse tarina lähtee liikkeelle. Elokuvan loppupuolella aletaan tarinaan tuomaan yhtäkkiä sisältöä enemmän mukaan ja tarina lähtee hieman odottamattomaan suuntaan, mikä on toisaalta plussaa, sillä loppua ei arvaa täysin ennalta. Se on siinä mielessä kuitenkin hieman outoa, sillä uusi suunta tapahtuu todella äkkinäisesti. Tarinassa mielenkiintoisinta on osastojärjestelmä. Tris kuuluu aluksi Vaatimattomiin, mutta hän siirtyy paljon rauhattomimpiin Uskaliaisiin. Terävät ovat elokuvan pahiksia. Elokuvassa esiintyy muutamia rehtejä, mutta muuten heidän elämäänsä ei näytetä paljoa. Sopuisia ei näytetä lähes yhtään. Mukana on myös ihmisiä, jotka eivät kuulu mihinkään osastoista, eivätkä myöskään ole divergenttejä. Hauska asia elokuvassa on, että vaikka Divergent on suomennettu Outolintu, niin elokuvan suomennoksessa puhutaan divergenteistä, eikä outolinnuista.
Ohjaaja Neil Burgerin nimi oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta hän on ohjannut pari elokuvaa, jotka olen nähnyt Divergentin lisäksi: The Illusionist (2006) ja Limitless (2011). Elokuva on kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on sujuvaa ja suurin ongelma onkin leikkauksessa tarinan lähteminen yllättävään suuntaan. Visuaalisesti elokuvassa ei ole paljoa ihmeellisyyksiä. Tuhoutunut Chicago on tyylikkään näköinen ja visuaalisesti paras kohta on, kun Tris laskee vaijerilla katolta läpi kaupungin. Elokuvan musiikki toimii taustalla, muttei jää päähän.
Yhteenveto: Divergent on ihan kiva aloitus teinielokuvasarjalle. Siinä on hyviä kohtia ja muutama viihdyttävä toimintapätkä, mutta tarinapuoli jää hieman vaisuksi. Se ei nappaa katsojaa samalla lailla mukaansa, mutta sen jaksaa helposti katsoa loppuun saakka ja näköjään vielä toistamiseenkin. Jos Shailene Woodleya ei laske mukaan, niin näyttelijäntyö elokuvassa ei ole kovin kummoista. Jos tykkäsit The Hunger Games -sarjasta ja The Maze Runnerista (2014), niin tässä sinulle seuraava sarja katsottavaksi.
Kirjoittanut: Joonatan, 30.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.unitedwaykfla.ca
Divergent, 2014, Summit Entertainment
