Arvostelu: R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013)

R.I.P.D. - HAAMUKYTÄT

R.I.P.D.

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Ryan Reynolds, Jeff Bridges, Kevin Bacon, Stéphanie Szostak,  Mary-Louise Parker, James Hong, Marisa Miller, Devin Ratray, Robert Knepper ja Mike O'Malley

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

R.I.P.D., eli Rest in Peace Department, eli suomalaisittain Haamukytät perustuu Peter M. Lenkovin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2001. Hollywoodissa kiinnostuttiin tekemään elokuvasovitus sarjakuvan pohjalta. Dark Horse Entertainment ja Original Film ostivat sarjakuvan elokuvaoikeudet, kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2011 ja lopulta R.I.P.D. - Haamukytät sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sen lisäksi, että kriitikot lyttäsivät elokuvan, se oli iso taloudellinen epäonnistuminen, tienaten vain 78 miljoonaa dollaria, budjetin oltua noin 130 miljoonaa. Itse katsoin R.I.P.D. - Haamukytät vasta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Bostonilainen poliisi Nick Walker kuolee yrittäessään napata etsittyä rikollista ja tuonpuoleisessa hänelle annetaan kaksi mahdollisuutta: joko hän saa tuomion joutua taivaaseen tai helvettiin tai sitten hän voi palvella R.I.P.D:ssä, haamukyttien erikoisyksikössä.

Pääroolissa kuolevana poliisi Nick Walkerina nähdään Ryan Reynolds, joka hoitaa osansa todella reynoldsmaiseen tyyliinsä. Hän sopii passelisti osaansa, joskin hän ei ole läheskään niin hauska kuin voisi toivoa. Hänen hahmollaan on ihan mielenkiintoiset lähtökohdat. Nick ei nimittäin ole täysin puhtoinen poliisi, sillä hän oli päättänyt varastaa rikospaikalta kultaa ja haudata sen pihalleen. Pelätessään tämän synnin lähettävän hänet helvettiin, Nick päättääkin siis astua Rest in Peace Departmentin palvelukseen. Kelpo lähtökohdista huolimatta Nick tuntuu silti aika tylsältä tapaukselta omassa leffassaan. Hänen kautta katsoja pääsee lähinnä näkemään tätä tuonpuoleista maailmaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Stéphanie Szostak Nickin vaimona Juliana, Kevin Bacon Nickin työparina Bobbynä, sekä Mary-Louise Parker R.I.P.D:n Bostonin yksikköä valvovana Proctorina ja Jeff Bridges konkarihaamukyttä Roynä, jonka pariksi Nick määrätään. Valitettavasti leffan näyttelijät eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Szostak on aika mitäänsanomaton Juliana, Baconin mopo lähtee keulimaan kiusallisesti elokuvan edetessä, Parkerilta puuttuu karisma poliisivoimien johtajaksi ja Bridges ylinäyttelee niin paljon, että suorastaan hävettää. Yleensä mahtava Bridges tekee elokuvassa yhden uransa huonoimmista roolitöistä.

Minun olisi pitänyt olla antamatta R.I.P.D. - Haamukytille uutta mahdollisuutta, sillä vaikka pidin sitä jo ensimmäisellä katselulla heikkona rainana, tällä kertaa koin sen jopa lähes tuskastuttavan surkeana. Elokuvan idea on ihan veikeä, joskin toteutus saa sen muistuttamaan aivan liikaa Men in Black - miehet mustissa -leffaa (Men in Black - 1997). Komedioista tunnetun nuoren näyttelijän esittämä poliisi päätyy palvelemaan todella kummallisessa kyttäjoukossa ja saa parikseen iäkkään, tympeän ja naljailevan konkarin. Aluksi kaksikko ei tunnu tulevan toimeen, mutta kun maailma pitäisi pelastaa yliluonnolliselta uhkalta, on yhteistyötä tehtävä. Mielleyhtymiä herää väkisinkin ja elokuvalla on selvästi yritetty toistaa Men in Blackin suosiota. Siinä selvästi pahasti epäonnistuen.

Ensimmäinen iso ongelma muodostuu jo näyttelijöistä. Reynolds hoitaa hommansa niin tylsällä perusvaihteella, ettei hänestä saada mitään irti. Bridges taas on kiusallisen huono, yrittäessään olla hauska. Kaksikon kemiat eivät millään osu yhteen ja niinpä potentiaalisesti toimivat päänäyttelijätkin on menetetty. Tähän kun lisää päälle sen, että elokuvan tarina on kömpelösti rakennettu, leffan huumori saa lähinnä pyörittelemään silmiään ja että toimintakohtaukset ovat surkuhupaisan huonosti tehtyjä sekamelskoja, R.I.P.D. - Haamukytistä on vaikea löytää positiivista sanottavaa. Se ei viihdytä ja puolentoista tunnin kestossaankin se on aika pitkäveteinen. Bridges on jälkikäteen avoimesti kritisoinut, että studio ohjaili naruista liian paljon, eikä antanut tekijöiden tehdä sellaista elokuvaa kuin he halusivat. Vaikka näin olisikin käynyt, on vaikea kuvitella, että jostain R.I.P.D. - Haamukyttien uumenista löytyisi hyvä elokuva.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, joka oli tätä ennen tehnyt sarjakuviin perustuvan elokuvan Red (2010), joka on ihan viihdyttävä pätkä. Schwentken työ ei ole kaksista ja vaikka studiolla olisi ollut sormensa pelissä, herran muut työt, kuten parin vuoden takainen Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021) näyttävät, ettei hän ole muutenkaan kummoinen ohjaaja. Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoitus on myös kehno, eivätkä he saa veikeästä ideasta muuta irti kuin laiskan kopion edelleen mainiosta scifikomediasta. Sentään R.I.P.D. - Haamukytät on kuvattu ihan hyvin ja siitä löytyy oivallisia lavasteita, asuja ja äänityöskentelyä. Leikkaus on kuitenkin aika kömpelöä ja erikoistehosteet ovat naurettavan huonot. Mihin ihmeeseen elokuvan noin 130 miljoonan dollarin budjetti oikein meni? Ei ainakaan hyviin efekteihin, sillä Nickin ja Royn jahtaamat mörököllit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty suoraan PlayStation 2:n peleistä. Tehosteet näyttävät läpi leffan todella keskeneräisiltä ja kun ympärillä ei ole hyvää käsikirjoitusta tai näyttelijäsuorituksia korvaamassa, on surkeita efektejä mahdoton katsoa sormien läpi.

Yhteenveto: R.I.P.D. - Haamukytät sisältää veikeän premissin, mutta sen pohjalta tehty elokuva on surkeasti toteutettu. Men in Blackia kiusallisuuteen asti kopioiva elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, vaan se on yllättävänkin tylsä, vaikka vauhtia riittääkin. Puolentoista tunnin leffa on kömpelösti rakennettu, täynnä epähauskoja vitsejä ja toinen toistaan kökömmin tehtyjä toimintakohtauksia. Elokuvan erikoistehosteet ovat pöyristyttävän kehnot, ihan kuin parinkymmenen vuoden takaisista videopeleistä revittyjä. Valitettavasti edes yleensä mainiot Ryan Reynolds ja Jeff Bridges eivät onnistu pelastamaan elokuvaa. Reynolds suoriutuu tylsän innottomalla perusvaihteella ja kiusallisesti ylinäyttelevä Bridges tekee leffassa yhden uransa huonoimmista roolisuorituksista. R.I.P.D. - Haamukytät on todella huono scifiraina, jota voi suositella oikeastaan vain katsottavaksi kaveriporukalla, samalla kun sen huonoudelle voi yhdessä naureskella. Ei ole mikään ihme, että elokuva otti pahasti turpiinsa lippuluukuilla. Suunnitellun jatko-osan sijaan viime vuonna ilmestyi suoraan DVD:llä julkaistu esiosa R.I.P.D. 2: Rise of the Damned (2022), joka vähemmän yllättäen sai vielä huonomman vastaanoton kuin edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

R.I.P.D., 2013, Universal Pictures, Original Film, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021)

SNAKE EYES: G.I. JOE ORIGINS

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Henry Golding, Andrew Koji, Haruka Abe, Takehiro Hira, Eri Ishida, Iko Uwais, Samara Weaving, Úrsula Corberó, Peter Mensah ja Steven Allerick

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

Snake Eyes: G.I. Joe Origins perustuu Hasbron G.I. Joe -leluihin, joita on tehty vuodesta 1964 lähtien ja joiden ympärille on luotu sarjakuvia, animaatioita ja kaksi näyteltyä elokuvaa, G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009) ja G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation - 2013). Leffojen julkaisun jälkeen alkoi puhe elokuvasta, joka keskittyisi G.I. Joe -ryhmään kuuluvaan Snake Eyesiin. Elokuvissa hahmoa näytellyt Ray Park päätettiin kuitenkin korvata Henry Goldingilla, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisu siirrettiin ensin lokakuulle ja sitten kesälle 2021. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa Snake Eyes: G.I. Joe Origins sai ensi-iltansa heinäkuussa 2021, mutta koska elokuva sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin G.I. Joen faneilta, minkä lisäksi se osoittautui suureksi flopiksi lippuluukuilla, ei sitä tuotu Suomen teattereihin. Itse innostuin, kun ensi kerran kuulin, että Snake Eyesista tehtäisiin oma elokuvansa - onhan hän ehdoton suosikkini G.I. Joe -ryhmästä. Heikoista trailereista ja huonoista arvioista huolimatta minua harmitti, kun ilmoitettiin, ettei elokuva saapuisi Suomessa teattereihin. Kun Snake Eyes: G.I. Joe Origins oli vihdoin saapunut vuokrattavaksi, katsoin sen heti... enkä enää yhtään ihmettele, miksei sitä julkaistu Suomen elokuvateattereissa. Hyvä, jos leffaa olisi kehdannut julkaista suoraan johonkin Prisman alelaariin.

Isänsä kuoleman lapsena todistanut Snake Eyes työskentelee rikosorganisaatiolle, kun hän saa tehtäväkseen tappaa organisaation johtajan serkun, Tommyn. Tappamisen sijaan Snake Eyes päättää auttaa Tommya, joka värvää hänet mukaan Arashikage-klaaniin, joka on vannonut suojelevansa myyttistä jalokiveä.

Henry Golding näyttelee Snake Eyesia, supercoolia ninjaa, joka ei koskaan riisu päheää naamiotaan, eikä ikinä sano sanaakaa... Siis mitä? Snake Eyes ei pidä naamiota elokuvan aikana kuin noin viisitoista sekuntia ja puhuu läpi leffan? No kai leffa sentään antaa jonkin hyvän selityksen sille, miksi Snake Eyes päätyy lopulta olemaan puhumatta ja peittämään kasvonsa kaikilta? Eikö? No mikä helvetti tämän elokuvan pointti sitten on? Se on kuin Batman-elokuva, jossa Bruce Wayne päättää pukeutua Batmaniksi juuri, kun lopputekstit alkavat. En nyt lähde syyttämään Goldingia; hän tekee tarpeeksi kelvollista työtä sillä, mitä ohjaus ja käsikirjoitus hänelle tarjoavat. Enemmänkin jopa säälin Goldingia. Hänelle on tarjoutunut mahdollisuus esittää tätä fantastista hahmoa, mutta elokuvan tekijöitä ei ole kiinnostanut tehdä minkäänlaista kunniaa hahmolle. Snake Eyesilta on viety kaikki hahmolle ominaiset jutut ja jäljelle jää vain tylsäksi ja tympeäksi kirjoitettu tyyppi, joka jopa hieman pakotettuna vedetään johonkin ninjakouluun. Itse pidän hahmoa todella siistinä, mutten silti koe olevani mikään Snake Eyesin tai G.I. Joen fani. Silti minua suututtaa ja voin vain kuvitella, kuinka raivoissaan todelliset fanit ovat olleet elokuvaa katsoessaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Takehiro Hira rikollispomo Kentana, jolle Snake Eyes työskenteli, Andrew Koji Kentan serkkuna Tommyna, jota Snake Eyes päätyy auttamaan, Eri Ishida Arashikage-klaanin johtajana Seninä, Haruka Abe klaanin turvallisuuspäällikkö Akikona, sekä Peter Mensah ja Iko Uwais klaanin ninjoja kouluttavina mentoreina. Ja jotta leffaan saataisiin väkisin ympättyä mukaan lisää G.I. Joe -juttuja, Samara Weaving piipahtaa majuri Scarlett O'Harana ja Rahapajasta (La casa de papel - 2017-2021) tuttu Úrsula Corberó yrittää vakuuttaa Cobra-järjestöön kuuluvana Paronittarena. Sivunäyttelijöistä ainoastaan Koji onnistuu hieman vakuuttamaan Tommyna, jonka tulevaisuuden alter egon katsoja voi nopeasti arvata. Muut näyttelijät takeltelevat pahvisissa rooleissaan - etenkin pahisosastoa edustavat Hira ja Corberó.

Jos Snake Eyes: G.I. Joe Origins jaksaisi välittää edes pienesti nimikkohahmostaan ja Golding nähtäisiin puvussa ja maskissa edes toisen puoliskon ajan filmistä, eikä hän sanoisi mitään silloin, voisin kenties katsoa hieman joitain ongelmia sormien läpi ja pitää elokuvaa ihan kivana kertakäyttöisenä popcornviihteenä. Tällainen jossittelu on kuitenkin täysin turhaa, sillä näin ei ole käynyt. Snake Eyes: G.I. Joe Origins on tehty helppojen rahojen perässä. Voin kuvitella, kuinka näistä hahmoista paskat nakkaavat tuottajat ovat myhäilleet iloisina, että kuinka he voivat suoltaa täyttä roskaa ja tienata sillä helpot miljoonat. Ja sitten voin itse myhäillä iloisena, kun totuus iskeytyi päin näiden tyyppien naamoja ja he tajusivat, että kun kohtelee fanejaan kuin roskaa, lopputuloksena onkin kymmenien miljoonien tappiot.

Nimikkohahmoa kohtaan tehdyt vääryydet eivät harmillisesti jää elokuvan ainoiksi ongelmiksi, ne ovat vain silmiinpistävimmät ja ärsyttävimmät. Leffan käsikirjoitus on todella kökkö niin hahmoja kuin tarinaa myöten. Tarina on todella tönkösti rustattu ja kuten ehkä takeltelevasta juonikuvauksestani voi päätellä, elokuvan tarinaa on hieman vaikeaa saada tiivistettyä muutamaan lauseeseen. Se rönsyilee sinne ja tänne, saa jatkuvasti uusia puolia jostain täysin puskista ja on muutenkin välinpitämättömästi kynäilty. Suuren osan ajan leffasta pohdin, että mikä elokuvan todellinen tarina on ja ennen kaikkea että kuka edes on elokuvan pahis? Selvä vastus löytyy vasta myöhemmässä vaiheessa, jolloin suuren osan ajasta leffasta ei löydy mitään uhkaa tai jännitettä.

Jos elokuva ymmärtäisi kaikessa huonoudessaan edes tiivistää kestonsa siedettävämpään noin puolentoista tunnin mittaan, Snake Eyes: G.I. Joe Originsin katsoisi huomattavasti helpommin läpi. Nyt se on kuitenkin jaaritteleva ja pitkäveteinen mössö, mikä ei tunnu ikinä pääsevän vauhtiin. Asiaa ei auta toimintakohtausten vähyys ja vieläpä laiskuus. Elokuvaan on pestattu Iko Uwaisin kaltaisia kamppailulajien mestareita, mutta eipä näitä taitoja hyödynnetä. Näyttävien turpaanvetojen ja miekkamatsien sijaan elokuva tyytyy hätäisesti editoituihin ja pliisuihin mätkintöihin. Tunnelmaltaankin leffa on vaisu. Sen lisäksi, ettei mukana ole jännitettä, ei sekaan ole heitetty edes huumoria. Elokuva ottaa itsensä turhan vakavasti, kun se voisi olla häpeilemätöntä hömppää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013) ja pari osaa Outolintu-sarjasta (Divergent - 2014-2016), eli kovin vahvaksi en herran filmografiaa kutsuisi. Snake Eyes: G.I. Joe Origins onnistuu olemaan vielä isompi lässähdys, eikä Schwentke tunnu yhtään tietävän, mitä leffallaan tehdä. Asiaa ei helpota Evan Spiliotopoulosin, Joe Shrapnelin ja Anna Waterhousen surkea käsikirjoitus. Joko kolmikko ei ole millään päässyt yhteisymmärrykseen siitä, kuinka leffaa pitäisi kuljettaa eteenpäin tai sitten jokainen on toisen selän takana rustaillut mukaan omiaan, mikä on johtanut valtavaan epätasaisuuteen. Teknistäkään puolta ei voi pahemmin kehua. Kuvaus ja leikkaus eivät ole kaksisesti toteutettuja. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma rymistelee parhaimmillaan ihan mukavasti. Martin Todsharow'n säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lavastajat ja puvustajat tekevät kelpo työtä ja Snake Eyesin asu kypärineen näyttää todella hienolta. Joten on siis vaan todella kumma, että Golding ei pääse esiintymään siinä asussa kuin sekuntien ajan! Hän varmaan piti asua kauemmin päällään, kun hänestä otettiin valokuvia julisteisiin kuin itse elokuvan varsinaisissa kuvauksissa.

Yhteenveto: Snake Eyes: G.I. Joe Origins on surullisen surkeaa roskaa ja aikamoinen keskisormi kaikille Snake Eyesin ja G.I. Joen faneille. Nimikkohahmosta riisutaan kaikki hänelle olennaiset asiat ja jäljelle jää vain tympeä tyyppi, jonka koettelemukset eivät jaksa kiinnostaa. Henry Golding yrittää parhaansa pääroolissa, mutta sääliksi käy, kun hän pääsee pukeutumaan hahmon ikoniseen asuun vain muutamiksi sekunneiksi. Andrew Koji on myös kelpo roolissaan, mutta muut eivät erityisemmin vakuuta, etenkään roistoina nähtävät Takehiro Hira tai Úrsula Corberó. Tarina on kömpelösti kyhätty kasaan ja se leviää niin moniin suuntiin, että tuntuu kuin käsikirjoittajatiimistä jokainen olisi työstänyt tekstiä omillaan, konsultoimatta muille aikaansaannoksiaan. Harmillisesti elokuva ei vakuuta edes toimintaosastollaan. Taistelut ovat tönkösti rakennettuja ja hätäisesti leikattuja mätkimisiä, joista puuttuu mielenkiinto ja jännite. Elokuva myös ottaa itsensä liian vakavasti, eikä seasta löydy huumoria lähes lainkaan. Snake Eyes: G.I. Joe Origins tekee monia asioita väärin nimikkohahmon kohtelusta siihen, ettei se ymmärrä olevansa pöljää popcorn-viihdettä ja lopputuloksena onkin ärsyttävä pökäle, jonka olemassaolon haluaisi unohtaa heti sen näkemisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snake Eyes: G.I. Joe Origins, 2021, Paramount Pictures, Skydance Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Hasbro Studios, Di Bonaventura Pictures, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: The Divergent Series: Allegiant / Outolintu-sarja: Uskollinen (2016)

THE DIVERGENT SERIES: ALLEGIANT (2016)

OUTOLINTU-SARJA: USKOLLINEN

Ohjaus: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Miles Teller, Ansel Elgort, Naomi Watts, Octavia Spencer, Jeff Daniels ja Maggie Q
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Kirjasarjafilmatisointien trendiksi on tullut jakaa viimeinen teos kahteen osaan. Lähes tuhatsivuisessa Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjassa (2007) jakaminen tuntui järkevältä ajatukselta, mutta Twilight-sarjan neljännen osan; Aamunkoin (2008) ja Nälkäpeli: Matkijanärhen (2010) jakamiset tuntuivat hieman pakotetuilta ratkaisuilta. Divergent-kirjasarja (2011-2013) on vain trilogia, mutta tietysti elokuvia tulisi neljä (Noh, on olemassa sarjaan liittyvä neljäs kirja Four - 2014, mutta Divergent itsessään on trilogia). Onneksi kyseessä ei ole kuitenkaan "Allegiant - Part 1" ja "Allegiant - Part 2", vaan neljännen elokuvan nimi vaihdettiin Ascendantiksi (2017). Silti pelkäsin hieman, että Allegiantissa (2016) olisi kyse vain turhasta väliosasta, joka ainoastaan pohjustaa loppuskabailua. Kahden edellisen osan uudelleenkatsomisen jälkeen koin olevani valmis näkemään sarjan kolmannen osan ja tänään kävin katsomassa sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia, Divergent (2014) ja Insurgent (2015).

Jeanine on kuollut ja osastojärjestelmä on rikki. Oikeudenkäyntien alkaessa kansa jakaantuu kahteen ryhmään: Johannan uskollisiin ja Evelynin joukkoihin, jotka aloittavat taistelun Chicagon hallinnasta. Samaan aikaan Tris ja Four kumppaneineen päättävät lähteä etsimään kaupunkia ympäröivän aidan toiselta puolelta osastojärjestelmän perustajia.

Shailene Woodley ei pääse kunnolla esille tässä elokuvassa. Hänen hahmonsa Tris on muuttunut yhtäkkiä kansalaisten haluamaksi johtajaksi, mutta hän kuitenkin vetäytyy pois asemasta, ennen kuin hänelle sitä ehditään antaa. Suurimman osan elokuvan alusta Tris on kädet puuskassa ja katsoo maailmansa meininkiä tympeä ilme kasvoillaan. Vasta loppupuolella Tris pääsee jälleen olemaan tarinan päähenkilö.
     Allegiant on nimittäin pääasiassa Fourin show. Kahdessa edellisessä elokuvassa kylmäksi jättänyt Theo James vetää yhtäkkiä hyvin ja hänen hahmonsa mielenkiintoisuustaso nousee koko elokuvan ajan. Four on myös aika äijä vetäessään porukkaa turpaan läpi elokuvan. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa Trisin ja Fourin asemat saadaan tasaisiksi, eikä katsojana jää miettimään, että kuka tässä olikaan päähahmo?
     Miles Teller... Miles v*tun Teller. Ihan oikeasti, jos hänen Peter-hahmonsa ei kuole seuraavassa osassa, niin haluan rahat takaisin.
     Ansel Elgortin hahmo Caleb pääsee vihdoin edes jotenkin vauhtiin, eikä enää tarvitse miettiä, miksi hahmo on tungettu mukaan sarjaan.
     Naomi Wattsin Evelyn-hahmo on vain korvike Kate Winsletin Jeanine-hahmolle, mutta se on varmaan tarkoituskin. Evelyn halusi ajaa Jeaninen alas hallitsijan paikalta, sillä hän ei usko siihen, mitä Jeanine edustaa... vain päätyäkseen kopioksi henkilöstä, jota hän niin vihasi.
     Octavia Spencerin Johanna-hahmo pääsee vihdoin hieman enemmän esille tässä elokuvassa. Spencer on oikein hyvä näyttelijä ja toimii tässä yhtä hyvin kuin kaikissa muissa rooleissa, jotka olen häneltä nähnyt. Hyvä Octavia!
     Isoimpana uutena hahmona on Jeff Danielsin esittämä David, joka johtaa Geneettisen hyvinvoinnin virastoa (tai jotain siihen suuntaan) aidan toisella puolella. Danielsin hahmo on todella ennalta-arvattava ja hänen roolituksensa on hyvin kyseenalainen. Itse ainakin mietin, kun hän ilmestyi ruudulle, että "älä ajattele Nuija ja tosinuijaa... älä ajattele Nuija ja tosinuijaa..." Sitä kun näkee jonkun hölmöilemässä Jim Carreyn kanssa (Dumb & Dumber - 1994), niin on häntä vaikea  ottaa tosissaan missään vakavammassa pätkässä.

Edellinen elokuva, eli Insurgent, jäi niin ikään The Maze Runnerin (2014) kaltaiseen cliffhangeriin, jossa jätettiin asiat pahasti kesken. Kaikki mitä Chicagossa tapahtui, osastojärjestelmä jne, olivat vain koe. Insurgentissa ratkaisu ärsytti, mutta onneksi Allegiant tekee siitä loogista ja tuo mukaan hyvää tarinaa, joka tekee koko Divergentin ideasta mielenkiintoisemman.

Allegiant vie muutenkin Divergentin tarinan uudelle tasolle. Elokuva on teemoiltaan paljon synkempi kuin edelliset osat. Alun julmat oikeudenkäynnit näyttävät, etteivät hyviksetkään ole täysin puhtoisia ja pääosien esittäjät näyttävät hyvin kasvoillaan, että heidän mielestään muiden toiminta heidän ympärillään on väärin. Elokuvassa näytetään, mitä on kaupunkia ympäröivän aidan takana ja kerrotaan koko jutun lähtökohdista tarkemmin. Tuntuu, että vasta nykyään elokuvien jatko-osissa käsitellään edellisen osan jättämiä jälkiä kunnolla. Ainoa ongelma jatkumolle on, että muuten tuntuu kuin Allegiant tapahtuisi vain hetken Insurgentin tapahtumien jälkeen, mutta Tris on yhtäkkiä omaksunut sankariroolin, mikä oli vielä hakusessa edellisen osan lopussa. Muuten ei ole alkupuolesta valitettavaa. Ongelmat tulevat vasta loppupuolella, mutta ne katsoja saa huomata itse.

Ohjaaja Robert Schwentke ja yhtiö Summit Entertainment ovat selkeästi vihdoin tietäneet, mitä haluavat The Divergent Seriesiltä ja varman otteen myös näkee. Harmi, että Schwentke ei ohjaa sarjan päätösosaa, kun hänellä on hyvä meno päällä ja harmi, että nyt kun varma ote on löytynyt niin sarja on jo loppumassa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Musiikki on toimivaa, muttei jää mieleen. Tehosteet ovat myös sarjan parhaimmat, vaikka lentävät alukset näyttävät välillä hieman liian CGI-tehosteilta. Visuaalisesti maailma näyttää vihdoin siltä, miltä toivoisi. Harmi, ettei elokuva menestynyt kunnolla ja seuraavan osan budjettia on leikattu, jotta se toisi omansa takaisin ja yhtiö jäisi voitolle, eli samanlaisia efektejä ei ole varmaan odotettavissa.

Yhteenveto: The Divergent Series: Allegiant on sarjan paras osa. Muutamia heikkoja asioita on mukana, muttei samalla lailla kuin edellisissä. Jos pidit edellisistä osista, niin tämä toimii varmasti. Toimintaa on vihdoin kunnolla - lähitaistelu- ja ampumiskohtaukset toimivat erittäin hyvin, etenkin kun on kyseessä teinihömppäleffa. Vaikka se on vain puolikas viimeisestä osasta, niin se tuntuu siltä, kuin se olisi oma kirjansa alunperin. Ymmärtääkseni elokuvan käsikirjoitus ottaa vapauksia kirjasta, juurikin jotta Allegiant tuntuisi kokonaisemmalta elokuvalta, eikä vain viimeisen osan mainokselta. Elokuva jää silti tietenkin kesken ja isoin taistelu on vielä edessä. Kesää 2017 ja Ascendantia odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan, 8.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.fashiongonerogue.com
The Divergent Series: Allegiant, 2016, Summit Entertainment

Arvostelu: The Divergent Series: Insurgent / Outolintu-sarja: Kapinallinen (2015)

THE DIVERGENT SERIES: INSURGENT (2015)

OUTOLINTU-SARJA: KAPINALLINEN

Ohjaus: Robert Schwentke
Pääosissa: Shailene Woodley, Theo James, Jai Courtney, Kate Winslet, Miles Teller, Ansel Elgort, Zoë Kravitz, Octavia Spencer, Maggie Q ja Naomi Watts
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun Divergent ilmestyi vuonna 2014, niin koko juttu ei oikein kiinnostanut minua, mutta silloin kun jatko-osa Insurgentin (2015) trailereita alkoi näkyä elokuvateattereissa, niin mietin, että näyttääpäs ihan viihdyttävältä teinitoimintahömpältä. Syy, miksi edes katsoin Divergentin oli, että voisin katsoa Insurgentin, ymmärtäenkin siitä jotain. Divergent oli mielestäni ihan kiva ja Insurgentin menin elokuvateattereihin asti katsomaan. Nyt ennen kolmannen osan, Allegiantin (2016), näkemistä, oli tietenkin hyvä virkistää muistia ja katsoa aikaisemmat osat.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Divergent.

Tris Prior, Four, Caleb ja Peter pakenevat divergenttejä jahtaavia Jeaninen joukkoja. Samaan aikaan Jeanine löytää osastojärjestelmän perustajien viestin, mutta sen voi avata vain divergentti ja hänen kohteenaan on tietenkin Tris.

Shailene Woodley on edelleen paras näyttelijä elokuvasarjassa. Valitettavasti suurimmaksi osaksi hänen hahmonsa (päähenkilö Tris) vain itkee, eikä pääse oikeuksiinsa elokuvassa. Itkemisen ymmärrän - Trishän menetti vanhempansa edellisessä elokuvassa, kuten myös ampui yhden ystävistään (mitä en edes muistanut, vaikka edellisen osan näkemisestä on kulunut vasta viikko), mutta olisi hahmo voinut tehdä enemmänkin ja muuallakin kuin vain simulaatiossa.
     Theo James on yhtä pöhkö Fourina kuin edellisessä elokuvassa. Hahmon tehtävänä on pääasiassa pelastaa Tris vaaratilanteista ja yrittää estää Trisiä leikkimästä sankaria.
     Jai Courtneyn Eric on yhä todella ärsyttävä hahmo. Tai sitten Courtney on vaan erittäin sietämätön näyttelijä. Ei näyttelijä, eikä myöskään hänen esittämänsä hahmo toimi minulle.
     Myös Miles Tellerin Peter-hahmo pysyy ärsyttävänä. Alussa toivoisi, että Tris oikeasti tappaisi hänet veitsellään ja katsojana pettyy, kun ei näekään k*sipään kuolevan. Myös hahmon tarkoitus elokuvassa on hieman epäselvä, sillä hän vaihtaa puolta kaiken aikaa ja itse ainakin pidin outona, että kukaan ylipäätään haluaa tehdä mitään hänen kanssaan.
     Ansel Elgortin hahmo Caleb tuntuu vielä turhemmalta ja kun hän poistuu yhdessä kohtaa elokuvasta, niin hänen mukanaolonsa unohtaa, kunnes hänet näkee taas seuraavan kerran.
     Mutta kaikkein turhin "tärkeä" hahmo on Kate Winsletin esittämä Jeanine. Suurimmaksi osaksi elokuvaa hahmo on tablettinsa takana, eikä häntä voi mitenkään ottaa uhkaavana. Asiat, joita hän pistää joukkonsa tekemään, tuntuvat kauheilta, mutta hahmo käskyjen takana tuntuu nopeasti luodulta.
     Uutena tuttavuutena on Naomi Watts, jonka hahmolla on jonkinlainen menneisyys Fourin kanssa... Tuolla lailla kirjoitettuna kuulostaa siltä, että kyseessä olisi suhde, mikä tulee Trisille yllätyksenä, mutta voin sen verran paljastaa, että siitä ei (onneksi) ole kyse.

Koko Divergent-sarja tuntuu siltä, että kirjailija Veronica Roth (jonka kirjoja en ole siis lukenut) näki The Matrixin (1999) ja The Hunger Gamesin (2012), ja päätti yhdistää ne. Joku fani voi rauhassa mussuttaa siitä, kuinka Divergent-kirja tuli ennen ensimmäistä Nälkäpeli-elokuvaa - kyseessä on nyt siitä, että miltä konsepti tuntuu minusta. Mukana on samanhenkisiä mielimanipulaatioita, teknologisia härpäkkeitä ja simulaatioita kuin Matrix-sarjassa (1999-2003) ja se on laitettu mukaan teiniseikkailuun, jossa on vahva naispääosa, vierellään huonosti näyttelevä "pretty boy". Vähän niin kuin Nälkäpeleissä. Hyvä puoli Divergentissa on, ettei siinä ole turhaa kolmiodraamaa, vaan rakkaustarina on hyvin selkeä, eikä onneksi ole liian painotettu elokuvassa. Divergent ei kuitenkaan toimi yhtä hyvin kuin Nälkäpelit (2012-2015), vaan on enemmänkin samaa tasoa Maze Runnereiden (2014-) kanssa.

Insurgent jatkuu siitä, mihin Divergent päättyi. Jatkumo on selkeä ja toimiva, vaikka en muistanut, että Peter olisi lähtenyt Trisin ja Fourin mukaan. Ehkä en vain kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Insurgent on toimivampi elokuva kuin Divergent, vaikka sen juoni onkin perinteinen väliosa-tarina. Asiat jatkuvat edellisestä osasta, mutta ne jätetään vielä pahemmin auki, jotta ne voi ratkoa seuraavassa. Tuntuu, ettei tarinassa ole ollut tarpeeksi sisältöä ja siksi mukaan on täytynyt tunkea turhia asioita, kuten Trisin hiustenleikkuu. Sille ei anneta kunnolla mitään selitystä - kunhan nyt vaan oli kiva muuttaa tyyliä. Elokuvaan oli varmasti tehty muitakin turhia asioita, mutta ne ovat onneksi jääneet leikkauspöydällä pois valmiista tuotoksesta ja löytyvät varmaan poistetuista kohtauksista. Voin tietenkin olla väärässä. Aiemmin mainitsemiani simulaatioita on elokuvassa jälleen todella paljon. Ne eivät ärsyttäisi samalla lailla, jos lähes jokaisessa ei yritettäisi vedättää katsojaa.

Elokuvasarjan ohjaus vaihtui Neil Burgerilta Robert Schwentkelle, joka ohjasi myös sarjan kolmannen osan. Schwente ei nimenä ole varmaan kovin tuttu, mutta hän on ohjannut elokuvia, kuten Flightplan (2005), RED (2010) ja R.I.P.D. - Rest In Peace Department (2013). Ohjaajan vaihdos ei tunnu kovin merkittävältä elokuvassa ja elokuvan tyylin on varmaan päättänyt tuotantoyhtiö. Tai sitten Schwentke on pystynyt kunnolla jäljittelemään Burgerin työtä. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavia, vaikka Insurgent näyttää ja tuntuu isomman luokan elokuvalta kuin edellinen osa. Musiikki soi taustalla toimivasti, muttei jää mieleen.

Yhteenveto: The Divergent Series: Insurgent on hieman parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta silti vain "ihan kiva". Mukana on turhia juttuja, mutta paketti on toimivampi ja viihdyttävämpi kuin Divergent. Ehkä yksi syy siihen, että elokuva menee nopeammin eteenpäin on, että maailmaa ei tarvitse selittää alussa. Elokuva on noin 20 minuuttia lyhyempi kuin ensimmäinen osa ja sen myös huomaa, sillä tuntuu kuin elokuva loppuisi juuri, kun sitä on alkanut kunnolla katsomaan. Näyttelijäntyö ei ole erityistä - Woodley varastaa jälleen shown. Elokuvassa on myös paljon hyviä kohtauksia, esimerkiksi kaiken toiminnan ohessa oleva kohtaus, jossa Trisiin ja Fouriin käytetään totuusseerumia, mitä on todella mielenkiintoista katsoa. Loppu jättää hieman kylmäksi, mutta ehkä sitä selvennetään enemmän kolmannessa osassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screencrush.com
The Divergent Series: Insurgent, 2015, Summit Entertainment