Arvostelu: Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004)

FINDING NEVERLAND - TARINAN LÄHTEILLÄ

FINDING NEVERLAND

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Johnny Depp, Kate Winslet, Freddie Highmore, Dustin Hoffman, Julie Christie, Radha Mitchell, Nick Roud, Joe Prospero, Luke Spill, Mackenzie Crook, Kelly Macdonald, Angus Barnett, Toby Jones ja Ian Hart

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Finding Neverland, Suomessa lisänimellä "tarinan lähteillä", perustuu Allan Kneen näytelmään The Man Who Was Peter Pan vuodelta 1998, joka puolestaan pohjautuu J. M. Barrien elämään ja hänen kirjoittamaansa näytelmään Peter Paniin (1904). Miramax hankki oikeudet Kneen näytelmään, David Magee ryhtyi kääntämään sitä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja Marc Forster pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja elokuvalle suunniteltiin ensi-iltaa syksylle 2003, mutta koska Universal Pictures julkaisi tuolloin oman Peter Pan -elokuvansa, studio vaati Miramaxia joko viivästämään julkaisua seuraavalle vuodelle tai poistamaan leffasta kaikki kohtaukset Peter Pan -näytelmästä. Miramax suostui ensimmäiseen ehtoon ja lopulta Finding Neverland - tarinan lähteillä sai maailmanensi-iltansa 4. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten ja tasan 100 vuotta alkuperäisen Peter Pan -näytelmän saatua ensi-iltansa! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, sovitettu käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki), sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus ja musiikki). Itse katsoin Finding Neverlandin ensi kertaa vasta muutamia vuosia sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kirjoittaja James Barrien uusi näytelmä ei ole toivottu menestys, mikä lannistaa miehen. Kuitenkin kun hän tapaa Sylvia Llewelyn Daviesin ja tämän lapset, Barrie keksii kirjoittaa uuden koko perheen näytelmän pojasta, joka ei suostu kasvamaan aikuiseksi ja tämän seikkailuista Mikä-Mikä-Maassa.

Johnny Depp näyttelee sir James Matthew Barrieta, eli näytelmäkirjailija J. M. Barrieta, Peter Panin luojaa. Roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Depp istuu rooliin erittäin mainiosti, tehden hahmostaan lapsenmielisen ja leikkisän, mutta silti huomattavasti maltillisemman tapauksen kuin hänen merirosvokapteeni Jack Sparrow -hahmonsa vuotta aiemmin ilmestyneessä Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -seikkailuelokuvassa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Barrie on mielenkiintoinen henkilö ja Depp tuo tämän monenlaiset puolet onnistuneesti esille.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Radha Mitchell Barrien vaimona Maryna, Dustin Hoffman Barrien näytelmien tuottajana Charles Frohmanina, Kate Winslet Barrien kohtaamana, vastikään leskeksi jääneenä Sylvia Llewelyn Daviesina, Freddie Highmore, Nick Roud, Joe Prospero ja Luke Spill tämän lapsina, Peterinä, Georgena, Jackina ja Michaelina, sekä Julie Christie poikien isoäitinä, Sylvian äitinä Emma du Maurierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan onnistuneesti. Winslet on erittäin mainio Sylviana, joka yrittää toipua miehensä kuolemasta ja hoitaa neljää lastaan. Lapsista parhaiten onnistuu nuori Highmore Peterinä, joka tietty toimii innoittajana Barrien uuden näytelmän päähenkilölle. Depp oli niin vaikuttunut Highmoren suorituksesta, että kun Tim Burton etsi Jali ja suklaatehdas -elokuvansa (Charlie and the Chocolate Factory - 2006) nimikkohahmolleen lapsinäyttelijää, Depp suositteli Highmorea ja Burton uskoi konkarin sanaa. Christie on erinomainen tiukkana isoäitinä, Mitchellin jäädessä hieman varjoon Barrien toistuvasti unohtamana vaimona. Hoffmanin rooli jää myös varsin pieneksi, mutta on hupaisaa, että hänet nähdään jo toistamiseen Peter Paniin liittyvässä elokuvassa, Hoffmanin näyteltyä pahaa merirosvokapteeni Koukkua Steven Spielbergin elokuvassa Hook - Kapteeni Koukku (Hook - 1991).

Finding Neverland - tarinan lähteillä on yhä uusintakatselulla ja 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen äärimmäisen ihastuttava, liikuttava ja mielenkiintoinen tarina yhden viime vuosisadan rakastetuimman sadun synnystä - ainakin filmin mukaan. Se lumoaa heti mukaansa ja pitää hyvin katsojasta kiinni lopputeksteihin asti. On kiinnostavaa seurata Barrien elämää, kuinka tämä aluksi harmittelee viimeisimmän näytelmänsä huonoa menestystä ja sitten Llewelyn Daviesit tavatessaan saa hurjan inspiraation puuskan uuteen kertomukseensa. On hauskaa ja kekseliästä, kuinka erilaiset tutut Peter Pan -jutut löytävät muotonsa, usein sattumalta. Kun tiukka rouva du Maurier toruu lapsenlapsiaan henkari kädessään, Barrie näkee hetkellisesti katalan roiston koukku kätensä tilalla.

Vaikka elokuva onkin periaatteessa puhdas draama, joka sijoittuu yli sadan vuoden taakse, siinä vallitsee ihanan taianomainen ja satumainen henki. Kun Barrie leikkii Sylvian lasten kanssa, kohtaukset esitetään puoliksi todellisessa maailmassa, perheen kotona ja pihalla, ja puoliksi heidän kuvittelemassaan satumaassa, vaikkapa merirosvolaivassa. Kun tarina ja ilmapiiri vievät näin mainiosti mukanaan, hahmojen koettelemukset - niin hyvässä kuin pahassa - iskevät lujaa katsojan tunteisiin. Pahimmassa tapauksessa katsojan on viimeisen puolituntisen aikana saada mitään selvää tapahtumista, surun ja onnen kyynelten peittäessä silmät. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee kuin siivillä ja Finding Neverlandin katsoo erittäin mielellään uudelleenkin.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka epätasaiseen filmografiaan on vuosien varrella kuulunut muun muassa James Bond -leffa Quantum of Solace (2008), zombiraina World War Z (2013) ja suloinen Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). Finding Neverland - tarinan lähteillä saattaa jopa olla Forsterin paras työ. Forster tanssahtelee taitavasti todellisen maailman ja sadun rajamaastossa. David Mageen kirjoittama käsikirjoitus on myös onnistunut. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Mukana on muutamia hetkiä, joissa siirrytään erittäin komeasti eri tapahtumapaikkojen välillä. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hienoa työtä herättäessään vuonna 1904 takaisin henkiin. Tehosteet ovat kelvolliset ja äänimaisema oivallisesti kasattu. Jan A. P. Kaczmarekin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Finding Neverland, 2004, Miramax, FilmColony, Keylight Productions

Arvostelu: World War Z (2013)

WORLD WAR Z

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Brad Pitt, Mireille Enos, Abigail Hargrove, Sterling Jerins, Fana Mokoema, Daniella Kertesz, James Badge Dale, Ludi Boeken, David Morse, Elyes Gabel, Pierfrancesco Favino, Ruth Negga, Moritz Bleibtreu ja Peter Capaldi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

World War Z perustuu löyhästi Max Brooksin kirjaan World War Z: An Oral History of the Zombie War vuodelta 2006. Brad Pittin tuotantoyhtiö Plan B Entertainment nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Marc Forster palkattiin ohjaajaksi ja J. Michael Straczynski ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti vuoti nettiin alkuvuodesta 2008 ja vaikka se sai paljon kehuja, käsikirjoitus työstettiin uudestaan Matthew Michael Carnahanin toimesta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2011. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä joulukuussa 2012, mutta koska tekijät olivat tyytymättömiä kuvaamaansa loppuhuipennukseen, he palkkasivat Damon Lindelofin kirjoittamaan uuden finaalin leffalle, mikä kuvattiin syksyllä 2012. Lopulta World War Z saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen menestys. Itse näin World War Z:n vasta vuokralta tätini kanssa, joka halusi nähdä elokuvan Brad Pittin takia, muttei tiennyt kyseessä olevan kauhuelokuva, millaisia hän ei voi sietää. Olen nähnyt leffan kertaalleen uudestaankin ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Entisen YK-agentti Gerry Lanen täytyy suojella perhettään, kun mystinen tauti muuttaa ihmisiä ympäri maailman raivopäisiksi ja ihmislihaa himoitseviksi zombeiksi.

Elokuvan tuottajanakin toimiva Brad Pitt nähdään Gerry Lanena, entisenä YK:n agenttina, joka on siirtynyt hiljaiseloon vaimonsa Karinin (Mireille Enos) ja lastensa Rachelin (Abigail Hargrove) ja Connien (Sterling Jerins) kanssa. Kuitenkin kun maailma ajautuu kaaokseen zombiepidemian takia, Gerry tarvitaan takaisin palvelukseen yrityksessä pelastaa ihmiskunta. Gerryn agenttitaustat jätetään hieman epäselviksi läpi leffan, mutta niiden ansiosta hän on tavallista fiksumpi zombileffan päähenkilö. Maalaisjärkeä käyttävää Gerryä seuraa mielellään, lähinnä karismaattisen Pittin pätevän roolityön takia. Hänen vaimonsa ja lapsensa saavat kuitenkin harmillisen vähän sisältöä ja ensimmäisen puolituntisen jälkeen muu perhe unohdetaankin lähes täysin, kun Gerry lähetetään tehtävälleen.

     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös muun muassa Fana Mokoena Gerryn entisenä YK-kaverina, James Badge Dale armeijan kapteenina, Elyes Gabel nuorena ja nerokkaana tiedemiehenä, Ludi Boeken Israelin salaisen palvelun johtajana, Daniella Kertesz israelilaissotilaana, sekä Pierfrancesco Favino ja Doctor Who -sarjan (1963-) yhtenä Tohtorina tunnettu Peter Capaldi WHO:n tiedemiehinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta hahmot jäävät pahvisiksi. Lähinnä kaikki toimivat Gerryn apukäsinä, kun tämä matkaa paikasta A paikkaan B... ja siitä vielä paikkaan C ja D.

World War Z on ihan kelvollinen zombiraina, mutta löytyy siitä kyllä selvät vikansakin. Ensinnäkin kirjan lukijoille tulee varmasti pettymyksenä, kuinka vähän filmillä onkaan tekemistä alkuperäisteoksen kanssa. Lisäksi on selvää, että elokuvan loppuhuipennus kirjoitettiin viime hetkellä uusiksi ja kuvattiin vuotta myöhemmin alkuperäisen finaalin tilalle. Vaikka huipennuksesta löytyy hyvät ja jännittävät hetkensä, hahmojen hiipiessä pitkin tutkimuslaitoksen tiloja, on siinä jotain antikliimaksista kaiken aiemmin nähdyn jälkeen. Loppuratkaisu on turhankin helppo, mistä erityisesti huomaa alkuperäisten suunnitelmien menneen uusiksi.

Sitä ennen kyseessä on kuitenkin varsin mainio leffa, joka tarjoaa elokuvahistorian kenties sekopäisimpiä ja vaarallisimpia zombeja. Elokuvan ilmestymisestä lähtien World War Z:n zombien kustannuksella on naureskeltu ja niitä on jopa kutsuttu parkouraajiksi. Klassisten laahustajien sijaan nämä elävätkuolleet loikkivat katoilta toisille ja kipittävät varmaan urheiluautonkin perässä hengästymättä. Vaikka itseänikin hieman huvittaa katsoa, kun nämä mörököllit juoksevat kuin päättömät kanat uhriensa perässä, tosielämässä niiden vimmaisuus ja väsymättömyys olisivat kauhistuttavaa koettavaa. Zombit muodostavatkin oivallisen uhkan, vaikka jään yhä kaipaamaan, että elokuva uskaltaisi olla brutaalimpi ja oikeasti näyttää, mitä käy niille poloisille, jotka jäävät näiden olentojen hampaisiin.

World War Z lähtee napakasti käyntiin ja on vangitsevaa seurata, kun Gerry yrittää epätoivoisesti pitää perheestään huolta yhtäkkisen kaaoksen keskellä. Tämän perhepuolen tiputtaminen pois tarinasta lähes täysin elokuvan edetessä tuo ensimmäisenä miinuspisteitä, sillä etenkin lapsiin kohdistuva vaara muodostaa suurta jännitettä. Gerryn matka sinne sun tänne elokuvan edetessä toimii näinkin, mutta häntä kannustaisi enemmän onnistumaan, jos perheen vaara toimisi kunnon motivaattorina. Vajaan parin tunnin kestossaan World War Z kulkee nopeasti, tarjoten onnistuneen erilaisia kohtaamisia zombien kanssa. Harmillisesti loppuhuipennus on tosiaan aika lattea kaiken jälkeen ja minua kiinnostaisikin kovasti nähdä alkuperäinen finaali.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffa Quantum of Solacen (2008) ohjaaja Marc Forster, joka hoitaa hommansa sujuvasti hieman sekavasta käsikirjoituskokonaisuudesta huolimatta. Usean kirjoittajan kädenjälki näkyy selvästi ja jälkitöissä olisi voinut panostaa enemmän siihen, että homman kulkemisen luontevuus pysyisi ennallaan alkuteksteistä lopputeksteihin. World War Z on tekniseltä puoleltaan myös kelvollinen, joskin tietokoneella tehdyt zombilaumat ovat nähneet parhaat päivänsä jo jokunen vuosi sitten. Kuvaus on oivallista, lavasteet mainiot ja zombimaskeeraukset sopivan karmivat. Ääniefektit toimivat hyvin, eikä leffa onneksi luota liikaa koviin säikyttelyääniin kauhupuolellaan. Musiikeista vastaa Marco Beltrami, mutta hänen työnsä jää lopulta täysin taka-alalle, sillä lähinnä elokuvassa soi suosikkiyhtyeeni Musen The 2nd Law: Isolated System -kappale. Kyseinen aavemainen pianonpimputtelu sopii elokuvaan hyvin, mutta sitä käytetään lopulta turhankin paljon - jopa viisi kertaa!

Yhteenveto: World War Z on kelpo zombiraina, joka kuitenkin turhauttaa antikliimaksisella lopetuksellaan ja alkuperäisen kirjan faneja sillä, kuinka vähän elokuvalla onkaan tekemistä lähdemateriaalinsa kanssa. Elokuva lähtee mukaansatempaavasti käyntiin, mutta menettää tehoaan vähitellen. Gerryn matka nappaa kivasti kyytiinsä, mutta menettää jännitettään, kun hänen perheensä ei ole enää selvässä vaarassa joutua zombien ateriaksi. Paikasta toiseen hyppiminen ja sekopäisinä juoksevat zombit aiheuttavat varmasti monenlaisia tunteita ja kyseessä onkin varsin ailahteleva ja epätasainen paketti. Elokuvasta huokuu, että sitä on ollut kirjoittamassa useampi eri tyyppi ja että finaali kuvattiin jälkikäteen uusiksi. Heikkouksineenkin World War Z ajaa asiansa, etenkin Brad Pittin karismaattisen roolisuorituksen ansiosta. Elokuvasta suunniteltiin uuden zombisaagan avausta, mutta sen lipputulojen jäätyä hieman vaatimattomiksi, ideat jatko-osasta ovat vuosien varrella kariutuneet kerran jos toisenkin. Yhdessä kohtaa kakkososaa oli tarkoitus kuvata ihan täällä Suomen Helsingissä, mutta tällainen "Torille!" -hetki jäi lopulta pelkäksi haaveeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

World War Z, 2013, Paramount Pictures, Skydance Media, Hemisphere Media Capital, GK Films, Plan B Entertainment, 2DUX², Apparatus Productions, Latina Pictures

Arvostelu: A Man Called Otto (2022)

A MAN CALLED OTTO

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Tom Hanks, Mariana Treviño, Manuel Garcia-Rulfo, Cameron Britton, Juanita Jennings, Peter Lawson Jones, Mack Bayda, Christiana Montoya, Alessandra Perez, Kelly Lamor Wilson, Mike Birbiglia, Truman Hanks ja Rachel Keller

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

A Man Called Otto perustuu ruotsalaisen Fredrik Backmanin kirjaan Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) vuodelta 2012, jonka pohjalta oli Ruotsissa tehty jo samanniminen elokuvasovitus vuonna 2015. Syksyllä 2017 ilmoitettiin, että Yhdysvalloissa työstetään kirjan pohjalta uutta filmatisointia, jossa Tom Hanks toimisi tuottajana ja päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt A Man Called Otto on saanut ensi-iltansa. Itse en ole lukenut Backmanin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvaversiota, mutta kiinnostuin, kun huomasin Tom Hanksin tähdittävän leffaa. Meninkin ihan positiivisin mielin katsomaan A Man Called Ottoa sen ensi-iltapäivänä Finnkino Sellon VIP-salissa.

Vaimonsa menehtymisen myötä vastikään leskeksi jäänyt Otto on ärtynyt vanha mies, joka elää Pittsburghissa ja elää tiukkojen sääntöjensä mukaan. Otto pohtii päiviensä päättämistä ja vaimonsa luokse menemistä, mutta kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa meksikolaistaustainen perhe.

Tom Hanks näyttelee miestä nimeltä Otto, kuten elokuvan nimi kertookin. Otto on aikamoinen äksy vanha herra, varsinainen mielensäpahoittaja, joka murahtelee kaikille ja kokee kaikkien toimivan väärin ja typerästi. Hollywoodin herttaisena kultapoikana tunnettua Hanksia on aluksi vaikea ottaa tosissaan roolissa ja pitkään koin, että Oton rooliin olisi istunut paremmin vaikkapa Robert De Niro tai J. K. Simmons. Leffan kuluessa minulta kestikin aikaa totutella juroon Hanksiin, mutta lopulta hän onnistui voittamaan passelisti puolelleen ja tekee hyvää työtä tympeänä ukkona, joka alkaa vähitellen lämmetä naapureilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Mariana Treviño ja Manuel Garcia-Rulfo uutena naapurin pariskuntana Marisolina ja Tommynä, Christiana Montoya ja Alessandra Perez heidän lapsinaan Lunana ja Abbiena, Juanita Jennings ja Peter Lawson Jones naapurissa pitkään asuvana pariskuntana Anitana ja Reubenina, Cameron Britton naapurustossa hölkkäävänä Jimmynä, Mack Bayda lehteä jakavana Malcolmina, sekä Mike Birbiglia Dye & Merica -firman kiinteistövälittäjänä, joka havittelee Oton taloa. Lisäksi takaumissa nähdään Tom Hanksin poika Truman Hanks nuorena Ottona, sekä Rachel Keller tämän edesmenneenä vaimona, Sonyana. Treviño on aidosti mainio, lämmin ja ihastuttava innokkaan Marisolin osassa, toimien täydellisenä vastakohtana mököttävälle Otolle. Muut näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi pahveiksi.

En ole tosiaan lukenut alkuperäiskirjaa Mies, joka rakasti järjestystä tai nähnyt aiempaa ruotsalaista leffasovitusta, joten en voi verrata A Man Called Ottoa mihinkään. Tai no, siitä löytyy huvittavan paljon yhtäläisyyksiä Pixarin Up - kohti korkeuksia -animaatioon (Up - 2009), joskin ilman seikkailua ilmapallojen varassa lentävän talon ja puhuvien koirien kera. Ilman lähdemateriaalin tuntemistakin voin tosin sanoa, että on päivänselvää, ettei elokuva perustu amerikkalaistarinaan. Oton epäonniset itsemurhayritykset, miehen halutessa päästä takaisin vaimonsa luokse tuonpuoleisessa, tuntuvat todella epä-hollywoodmaisilta kohtauksilta. Kohtaukset alkavat varsin synkästi ja kouraisevasti, mutta etenevät sitten tumman huumorin kautta.

Tom Hanksin roolityön tapaan minulta kesti aika kauan lämmetä myös itse elokuvalle. Yllättäviä itsemurhayrityskohtauksia lukuun ottamatta leffa vaikutti jotenkin turhan särmittömältä rainalta, jossa yritetään liikaa toistaa vastaavanlaisten äksypappa-tarinoiden lumoa (sitä odotellessa, kun Hollywoodissa päätetään tehdä Mielensäpahoittaja-remake). Epätasainen ja väsähtänyt huumori ei oikein iske, Hanksia on vaikea ottaa tosissaan ja sivuhahmot ovat päällisin puolin ärsyttäviä. Katsoja ymmärtää, miksi Otto haluaa sulkeutua omiin oloihinsa, mutta toisinaan taas Oton äksy käytös turhauttaa. Hän kritisoi vähän väliä muiden toimintaa, mutta häneltä itseltään on käytöstavat lähes kokonaan hukassa. Elokuva paranee edetessään ja kun Hanksille lämpiää ja Oton elämästä pääsee paremmin perille, leffa osuu jopa hyvin tunteisiin. Parhaimmillaan elokuva saa myös nauramaan ihan ääneen. Silti loppuun asti leffalle tuottaa vaikeuksia tasapainotella ruotsalaisen lähdemateriaalin synkkien sävyjen ja amerikkalaisen juustoisuuden välillä. Kiinteistövälittäjäkuvio hoidetaan aika höttöisesti pois alta, minkä lisäksi transmieheksi paljastuvan Malcolmin vaikea perhesuhde sivuutetaan vain nopeasti yhdessä kohtauksessa, eikä sitä kuviota oikein viedä koskaan minnekään.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka filmografia on varsin epätasainen. Siitä löytyy koskettava Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004), keskinkertainen 007-leffa Quantum of Solace (2008), raakileeksi jäänyt zombiseikkailu World War Z (2013) kuin myös ihastuttava perhe-elokuva Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). A Man Called Otto jatkaa Forsterin tiettyä ailahtelevaa linjaa, mihin vaikuttaa David Mageen epätasainen käsikirjoitus. Filmi on kuitenkin pätevästi kuvattu ja ihan hyvin leikattukin. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta parissa takaumassa Tom Hanksin nuorennusmaskeeraukset eivät näytä kovin uskottavilta. Muutamista tietokonetehosteista myös näkyy pienehkö budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit lisäävät hyvin tunnelmaan.

Yhteenveto: A Man Called Otto on kelpo draamakomedia, jolle kestää oma aikansa lämmetä. Tom Hanks ei aluksi meinaa istua tympeäksi Otoksi, mutta vähitellen hänen roolityöhönsä alkaa tottua ja häntä alkaa ottaa tosissaan yrmynä ukkona. Samoin itse elokuva vaatii aikansa, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Alkupäässä komedian yritykset tuntuvat kömpelöiltä. Filmi ei oikein koskaan onnistu olemaan sinut itsensä kanssa, yrittäessään yhdistellä niin ruotsalaista mustaa huumoria kuin amerikkalaista hyvän mielen hömppää. Osa juonikuvioista jää hieman raakileiksi ja suuri osa sivuhahmoista pysyvät varsin yksiulotteisina pahveina. Oton kertomus kuitenkin muuttuu kohtaus kohtaukselta pidettävämmäksi ja koskettavammaksi. Parhaimmillaan elokuva on aidosti hauska, sekä iskevän liikuttava. Elokuvasta löytyy vikansa, mutta kokonaisuus jää silti ihan mukavasti plussan puolelle. A Man Called Otto tuskin tuo mitään lisää katsojille, jotka ovat nähneet aiemman ruotsalaisfilmin, mutta se on omillaan ihan toimiva draamakomedia, jolla voi pikkuhiljaa käynnistellä tämän leffavuoden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Man Called Otto, 2022, Sony Pictures Entertainment, 2DUX², Playtone, SF Productions, SF Studios, STX Entertainment

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

CHRISTOPHER ROBIN

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Ewan McGregor, Jim Cummings, Hayley Atwell, Brad Garrett, Nick Mohammed, Bronte Carmichael, Peter Capaldi, Mark Gatiss, Toby Jones, Sophie Okonedo, Sara Sheen ja Oliver Ford Davies
Genre: seikkailu, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Christopher Robin, eli suomalaisittain Risto Reipas ja Nalle Puh perustuu A. A. Milnen "Nalle Puh" -kirjoihin ("Winnie-the-Pooh" - 1926-1928). Elokuvan taustalla pyörivä tuotantoyhtiö Walt Disney hankki oikeudet Milnen kirjoihin jo 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen täyspitkän Puh-leffansa, Nalle Puhin (The Many Adventures of Winnie the Pooh) vuonna 1977. Suuren suosion takia Disney on jatkanut Puolen hehtaarin metsään sijoittuvien leffojen tekoa ja vuosien varrella onkin ilmestynyt piirrettyjä kuten Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000) ja Nasun SUURI elokuva (Piglet's BIG Movie - 2003). Vuonna 2015 Disney ilmoitti tekevänsä Milnen kirjojen pohjalta näytellyn filmin. Kuvaukset alkoivat pari vuotta myöhemmin ja lopulta Risto Reipas ja Nalle Puh sai ensi-iltansa monissa maissa jo elokuussa. Suomeen filmi rantautui valitettavasti vasta nyt. Itse kauhistuin hieman, kun Disney ilmoitti tekevänsä näytellyn version Nalle Puhista ja kumppaneista. Pohdiskelin, kuinka tutut ja monille (myös itselleni) rakkaat hahmot toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden kanssa kunnioittavasti. Huojennuin kuitenkin suuresti, kun leffan ensimmäinen traileri julkaistiin ja digihahmot näyttivät suoraan sanottuna täydellisiltä. Aloinkin odottamaan elokuvaa suurella innolla ja vaikka minua suututtikin, että myös tämä Disney-leffa saapuu Suomeen myöhässä, menin todella positiivisin mielin katsomaan Risto Reipas ja Nalle Puhin sen ensi-iltapäivänä.

Risto Reipas on kasvanut aikuiseksi, unohtanut Puolen hehtaarin metsän ystävänsä ja perustanut perheen vaimonsa Evelynin kanssa. Vuosien jälkeen erilaisten huolten musertama Risto kohtaa Nalle Puhin, joka on kadottanut kaikki ystävänsä. Vain Risto Reipas voi löytää heidät, mutta pystyykö hän enää palaamaan lapsuutensa maailmaan?

Pääosassa Risto Reippaana nähdään Star Wars -esiosista tuttu Ewan McGregor, joka sopii rooliinsa kuin valettu. Tämä Risto Reipas ei ole vanha tuttu leikkisä ja huolehtiva ystävä, vaan työnarkomaani, sekä aika kehno isä ja aviomies. Ristolla ei ole aikaa perheelleen, sillä hänen täytyy jatkuvasti paiskia töitä ja hän ajautuu vain kauemmas rakkaistaan. Puolen hehtaarin metsän väen Risto on unohtanut täysin, eikä häneltä todellakaan löydy aikaa höpsötteleville pehmokavereilleen. Tästä syystä katsojana tekisi useasti mieli läpsäistä Ristoa ja käskeä tätä keskittymään niihin oikeasti tärkeisiin asioihin. McGregor on erittäin hyvä osassaan ja esiintyy täysin luontevasti ilman oikeita vastanäyttelijöitä. Takaumissa lapsi-Ristoa esittää Orton O'Brien.
     Hayley Atwell näyttelee Riston vaimoa, Evelyn Reipasta, ja Bronte Carmichael esittää pariskunnan tytärtä Madelinea. Valitettavasti heidän tehtäväkseen jää lähinnä haikailu kiinnostuneemman aviomiehen/isän perään, mutta onneksi loppupäässä he saavat enemmän tekemistä. Atwell toimii roolissaan, muttei tarjoa mitään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta. Carmichaelkin suoriutuu kelvollisesti roolistaan, vaikkakin parissa kohtaa hänen esiintymisensä tuntuu hieman teennäiseltä.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Riston inhottava pomo Giles Winslow (Mark Gatiss) ja tämän isä, yhtiön johtaja herra Winslow (Oliver Ford Davies). Gilesin ärsyttävyys aukeaa lähinnä aikuiskatsojille, eikä filmi yritä väkisin tehdä lapsille selväksi, miksi hän on kehno työssään.
     Ja nyt, kun ihmishahmot on käsitelty, on aika siirtyä elokuvan parhaimpaan antiin, eli Puolen hehtaarin metsän ihaniin hahmoihin! Jo kolmen vuosikymmenen ajan Nalle Puhia ja Tiikeriä ääninäytellyt Jim Cummings palaa rooliinsa ja tekee sen yhtä ilahduttavasti kuin aina. Cummings heittäytyy täysillä molempiin hahmoihin, jotka saavat hyvin ruutuaikaa kumpikin. Nalle Puh on tietty vanha tuttu hajamielinen (mutta yllättävänkin filosofinen) karhu, joka rakastaa hunajaa, kun taas Tiikeri pomppii energisesti ympäri metsää ja iloitsee ollessaan ainoa laatuaan. Myös pelokas Nasu-possu (Nick Mohammed) ja masentunut Ihaa-aasi (Brad Garrett) saavat paljon ruutuaikaa, mutta harmillisesti komenteleva Kani (Peter Capaldi), viisas Pöllö (Toby Jones), sekä Kengu-äiti (Sophie Okonedo) ja Ruu-poika (Sara Sheen) jäävät taka-alalle. On selvää, että elokuvan tekijät halusivat keskittyä hahmoista rakastetuimpiin, jolloin heidän täytyi tiputtaa muiden ruutuaikaa huomattavasti.

Suureksi ilokseni voin todeta, etten voisi kuvitella parempaa näyteltyä Nalle Puh -filmiä. Risto Reipas ja Nalle Puh on aivan valloittavan ihana teos, mistä todella huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja kohtaan. Kaikkea käsitellään niin suurella lämmöllä ja huolella, että jo pelkästään siitä itsellä meinasi tulla tippa linssiin. Elokuva tuntuu täysin selkeältä jatkumolta Walt Disneyn Nalle Puh -piirretyille, minkä lisäksi se osoittaa huomattavan paljon kunnioitusta A. A. Milnen kirjoja kohtaan. Alkutekstien aikana näkyvät luonnokset ovat kuin suoraan kirjan kuvittaneen E. H. Shepardin jälkeä, minkä lisäksi leffa osoittaa alussa olevansa satukirja. Tavalliseen Nalle Puh -tyyliin tässä ei kuitenkaan kuulla kertojaa, joka selittäisi tapahtumia tai kävisi keskusteluja hahmojen kanssa, eivätkä Puh ja kumppanit loiki kirjan sivuja pitkin, vaan tekijät ovat päättäneet säilyttää tietyn illuusion läpi elokuvan. Shepardin kuvituksia kunnioitetaan myös Nasun vartalon värillä, mikä ei ole pinkki Disney-piirrettyjen tapaan, vaan vihreä.

Kaikista tärkeimmin Risto Reipas ja Nalle Puh kunnioittaa sekä Milnen kirjoja että Disneyn leffoja siten, ettei kyseessä ole mikään huima seikkailu. Puh-tarinat ovat aina olleet hyvin pienimuotoisia ja hahmopainotteisia, miksi onkin mahtavaa, että vielä nykypäivänä, jolloin lapset ovat tottuneet vauhdikkaaseen menoon, voidaan tehdä näinkin rauhallinen elokuva. Seikkailuhenkeä on toki mukana ja lopussa mennään hieman tavallista lujempaa, mutta pääasiassa filmin tempo on aivan täydellinen. Itse tarina on hyvin kiehtova, mutta kenties enemmän aikuisen näkökulmasta. Alkupäässä leffa menee yllättävänkin kypsäksi, näyttäessään kuinka Risto joutuu jättämään raskaana olevan vaimonsa kotiin lähtiessään sotaan. Kyseessä on muutenkin hyvin kypsä teos, mistä olin todella tyytyväinen. Läpi vuosien Nalle Puhia on käsitelty psykologian kautta, näyttäen, että jokainen hahmoista omaa jonkinlaisen häiriön. Puhilla on syömishäiriö, Ihaalla masennus, Tiikeri on ylivilkas ja Risto Reipas... noh, skitsofreenikko kuvitellessaan kaiken. Tässä elokuvassa tehdään selväksi, että Puolen hehtaarin metsän asukit eivät ole pelkkää mielikuvitusta, vaan täysin todellisia, mutta on hienoa, että kohdatessaan Puhin aikuisena, Risto kyseenalaistaa samantien mielenterveytensä.

Vaikka mukana onkin paljon kaikenlaista aikuiskatsojille, ei tämä todellakaan tarkoita, etteivätkö lapsetkin voisi nauttia elokuvasta. Näytöksessä, missä kävin katsomassa leffan, edessäni istui kaksi lasta ja etenkin nuorempi heistä oli aivan innoissaan läpi elokuvan. Kun Puh palaa kuvioihin alun draamapuolen jälkeen, lapsi oli täpinöissään ja selkeästi täysillä mukana. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen, oli kyse sitten perinteisestä hölmöilystä, Puhin hajamielisyydestä tai Ihaan masennusvitseistä. Nalle Puh -leffat ovat tunnettuja nokkelasta dialogistaan ja sitä löytyy paljon myös tästä. Aikuiskatsojat löytävät paljon syvällisyyksiä, mikä sai minut arvostamaan elokuvaa suuresti. Yleensä Risto Reippaan tehtävä on ollut pelastaa ystävänsä pulasta, mutta kenties tällä kertaa Nalle Puhin ja kavereiden täytyykin pelastaa Risto, ennen kuin tämän perhe ja samalla koko elämä häviää kuin tuhka tuuleen. Huumorin ja syvällisyyksien lisäksi Risto Reipas ja Nalle Puh tarjoaa myös surullisia kohtauksia. Paljon. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä itse pidättelin itkua lähes koko leffan ajan. Jotkut hetket ovat aivan sydäntäsärkeviä ja on mahtavaa, että tekijät ovat ottaneet tällaisia riskejä elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka aiempi elokuva Finding Neverland - tarinan lähteillä (2004) käsitteli myös hyvin rakastavasti klassikkokirjaa. Forster osoittautuukin erinomaiseksi tekijäksi siinä puuhassa, kun hän on saanut luotua upean filmin tästäkin. Forster tasapainottelee hienosti surullisuuden ja huumorin kanssa, ilman että kumpikaan tunne syö pois toisesta. Käsikirjoittajakolmikko Alex Ross Perry, Tom McCarthy ja Allison Schroeder ovat tehneet loistotyötä tarinan kanssa ja he ymmärtävät hahmoja täydellisesti. Risto Reipas ja Nalle Puh on myös erittäin taidokkaasti kuvattu. Filmi leikkaa useaan otteeseen lähikuviin eri asioista, mitkä eivät välttämättä ole tarpeellisia otoksia, mutta tuovat silti jotain koskettavaa mukaan. Leikkauskin on onnistunutta, kuten on myös valaisu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1940- ja 1950-lukujen henkeä. Ällistyttävintä visuaalisessa puolessa ovat kuitenkin elokuvan tehosteet. Nalle Puh, Nasu, Tiikeri ja muut ovat tietty digitaalisesti toteutetut, mutta hahmoihin on panostettu niin paljon, että he oikeasti näyttävät eläviltä, ajan kanssa kuluneilta pehmoleluilta (paitsi Kani ja Pöllö, jotka ovat hauskasti todellisia eläimiä). Hahmojen ulkoasu on täydellinen ratkaisu, enkä voisi toivoa parempaa digitoteutusta. Jokainen hahmoista kuvastaa ulkonäöllään elokuvan haikean kaunista tunnelmaa. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Geoff Zanelli ja Jon Brion ovat tehneet mainiota työtä musiikkien parissa. Parasta musiikissa ovat tietty vanhat tutut sävelmät, joita kierrätetään aivan ihanilla tavoilla.

Yhteenveto: Risto Reipas ja Nalle Puh on hellyyttävän suloinen ja ihana teos, mikä toimii takuuvarmasti niin vanhemmille kuin nuoremmillekin Puh-faneille. Elokuvasta huokuu tekijöiden rakkaus hahmoja kohtaan, sekä kunnioitus A. A. Milneä kohtaan, jolloin filmiä on tehty huolella ja lämmöllä. Elokuva tasapainottelee upeasti komedian ja draaman välillä, tarjoten välillä hassuja höpsöilyjä ja välillä sydäntäsärkevän surullisia hetkiä. Tarinassa hienoa on, ettei kyseessä ole mikään hurja seikkailu, vaan pienimuotoisempi, hahmo- ja tunnevetoinen satu. Pienessä seikkailussaankin elokuva onnistuu tarjoamaan aikamoisen tunteiden vuoristoradan. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Puolen hehtaarin metsän digiasukkaat eivät todellakaan ole mikään pyhäinhäväistys, vaan mitä täydellisin ratkaisu toteuttaa Nalle Puh ja kumppanit oikeiden näyttelijöiden vierelle. Kyseessä on kaikin puolin fantastinen, syvällinen ja rakastettava elokuva, ja suosittelenkin Risto Reipas ja Nalle Puhia aivan kaikille. Tiettyjen dramaattisten hetkien takia se ei sovellu vielä perheen pienimmille, mutta muuten siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. En koe, että elokuvalle tarvitsisi tehdä jatkoa, mutta toivon todella, että tämän jälkeen Disney innostuisi tekemään lisää Nalle Puh -piirrettyjä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Christopher Robin, 2018, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Quantum of Solace (2008)

QUANTUM OF SOLACE

Ohjaus: Marc Forster
Pääosissa: Daniel Craig, Olga Kurylenko, Mathieu Amalric, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Gemma Arterton, Jeffrey Wright, David Harbour, Rory Kinnear ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Bond -elokuvasarjan (1962-) uudelleenkäynnistänyt Casino Royale (2006) oli suuri hitti ilmestyessään ja sekä sarjan fanit että kriitikot ylistivät elokuvaa. Tottakai sille tehtiin siis jatkoa. Quantum of Solace ilmestyi loppuvuodesta 2008 ja minua ärsytti erittäin paljon, että iästäni puuttui juuri yksi vuosi, jotta olisin päässyt katsomaan sen. Siinä kohtaa en tosin ollut vielä nähnyt Casino Royalea, enkä tiennyt Quantum of Solacen olevan jatkoa sille. Muistan, kun Suomessa ihmeteltiin elokuvan nimeä, sillä se ei tuntunut kääntyvän mitenkään suomeksi. Suoraan käännettynä elokuvan nimi tarkoittaa "Kvantillinen lohtua", joten on ihan hyvä, että elokuva kulkee Suomessa sen alkuperäisellä nimellä - etenkin kun Quantum viittaa leffassa esiintyvään järjestöön. Elokuva ei saanut toivottua vastaanottoa, eikä Quantum of Solace ollut niin pidetty kuin tekijät odottivat. Rahaa se kuitenkin tienasi, joten menestys oli tämäkin 007-seikkailu. Lopulta vuonna 2010 näin peräkkäisinä päivinä kummatkin 007-elokuvat. Casino Royale oli mielestäni aivan mahtava, mutta Quantum of Solace tuntui pettymykseltä. Olen nähnyt sen kuitenkin muutamaan otteeseen jälkikäteen. Aloitimme tyttöystäväni kanssa katsomaan Daniel Craigin tähdittämiä Bond-elokuvia läpi. Katsoimme Quantum of Solacen vain muutaman päivän Casino Royalen jälkeen.

Agentti 007 James Bond lähtee selvittämään salaperäisen Quantum-järjestön suunnitelmia, joka uhkailee, että heillä on väkeä soluttautuneena kaikkialle.

Pääosassa agentti 007 James Bondina nähdään yhä Daniel Craig, joka jälleen osoittaa olevansa oikea mies rooliin. Bond on kylmä heppu, kuten edellisessäkin elokuvassa, mitä vahvistaa Vesperin kuoleman jälkeinen raivo. Bond kulkeekin vielä säälimättömämmin eteenpäin, eivätkä pikkurikolliset tunnu enää yhtä pahoilta vastuksilta. Craigin pienistäkin eleistä ja ilmeistä välittyy hienosti tunteita, ja hän suoriutuukin roolista huikeasti.

Elokuvan "Bond-tyttö" on Olga Kurylenkon näyttelemä Camille, joka ei kuitenkaan ole täysin perinteinen tapaus. Bond ei nimittäin ole sillä lailla kiinnostunut Camillesta ja he toimivatkin yhdessä vain, koska heillä on sama kohde. Hahmo ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta toimii silti hyvin. Kurylenko on mainio roolissa ja hänestä välittyy hienosti hahmon eri puolet. Camille esittää olevansa kova mimmi, mutta traumat piinaavat häntä pahoissa tilanteissa.
     Leffan pahis, eli Quantum-järjestön johtaja on Mathieu Amalricin näyttelemä Dominic Greene, joka esittää olevansa hyväntekijä, mutta jolla on todellisuudessa ikävämpiä suunnitelmia. Hienoa on, ettei tämäkään pahis ole maailmanvalloittajatyyppi, vaikka haluaakin tehdä pahaa useille ihmisille. Heikkoa on, ettei hahmo täysin vakuuta tai ole uhkaava. Greene on enemmänkin sellainen paha, joka pistää alaisensa likaamaan kätensä, eikä tee itse asioita. Amalric on ihan hyvä pahiksena.
     Judi Dench on jälleen yhtä riemastuttavan tyly MI6:n M-johtajana. Hahmo on huolissaan Bondin hyvinvoinnista ja yrittääkin saada 007:ää rauhoittumaan hieman. Dench on erinomainen johtajaroolissa. M:n ja Bondin tietynlainen äiti-poika-suhde vahvistuu elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Casino Royalesta tutut Giancarlo Gianninin esittämä Rene Mathis, Jeffrey Wrightin näyttelemä CIA-agentti Felix Leiter ja Jesper Christensenin näyttelemä herra White, sekä uusina hahmoina Gemma Artertonin esittämä Fields, jonka tehtävänä on pitää Bond ruodussa, Joaquín Cosion näyttelemä kenraali Medrano, joka toimii Greenen kanssa ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun David Harbourin esittämä CIA-agentti Beam, joka kaveeraa Greenen kanssa, sekä Rory Kinnearin näyttelemä Tanner, joka avustaa M:ä.

Elokuva jatkuu lähes suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi ja jos oikein muistan, tällaista ratkaisua ei ole ennen tehty Bond-elokuvissa. 007 ajaa kohti Italian Sienaa, sieppaamansa herra White kyydissään ja takaa-ajajat perässään (joita ei koskaan selitetä). Näyttävän alkukohtauksen jälkeen on lähes heti tiedossa toinen takaa-ajo, joka tapahtuu autokaahailun sijaan juosten maan alla, kadulla ja rakennusten katoilla. Alku onkin näyttävää Bond-meininkiä, mutta sitten kun itse tarina lähtee käyntiin, ja Camilla ja Greene esitellään, taso laskee hieman. Alun jälkeen viittauksia Casino Royalen tapahtumiin, Le Chiffreen (Mads Mikkelsen) ja Vesperin kuolemaan on vain muutamia, eikä tarina tunnu täysin jatkavan samaa tarinaa. Erään MI6-agentin paljastuessa Quantumin jäseneksi, Bond lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkan varrella hänen mukaansa tarttuu Camille, jolla on omat kalavelat maksettavanaan Dominic Greenen kanssa.

Quantum of Solacessa ei ole yhtä hyvä tunnelma päällä kuin Casino Royalessa. Voihan se olla, ettei tähän panostettu samalla lailla kuin edelliseen osaan ja hiomiset on jäänyt tekemättä, jotta leffa on saatu nopeasti ulos. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva, kuten jotkut väittävät. Elokuvassa on jännittävä tunnelma useassa kohtauksessa, kuten esimerkiksi Itävallan "Tosca"-esityksen ympärillä. Heikointa on kiirehtivä tarina. Elokuva on puoli tuntia lyhyempi kuin Casino Royale ja sen myös huomaa. Quantum of Solacesta tuntuu puuttuvan asioita, vaikka se ehtiikin kertoa tarinansa, kuten myös Vesperiin liittyvän sivujuonensa. Lopputaistelu alkaa jotenkin yllättäen ja sitten se onkin jo ohi. Kyseessä on kuitenkin mainio elokuva ja yksinään Quantum of Solace toimii, mutta verrattuna upeaan Casino Royaleen, tason pudotus on suuri.

Toimintaa on paljon mukana, mutta loppupuolen toimintapätkät eivät ole kovin hyviä. Lentokoneosuus on yllättävän tylsästi toteutettu, eikä viimeinen taistelu herätä oikein minkäänlaisia tunnelmia. Parhaat toiminnat tapahtuvatkin alkupuolella. Leffasta löytyy myös lähitaisteluosio, josta tulee mieleen Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), eli iskut suoritetaan nopeasti ja mikä vain esine, joka osuu käteen ja lähtee mukaan, voi toimia aseena. Harmi vain, että tämän tyylin lisäksi kyseisestä elokuvasta on myös otettu mukaan heiluvaa kameratyöskentelyä ja hätäistä leikkaamista. Huumoria on mukana hieman, mutta yksikään vitsi ei ole yhtä hauska kuin erään kohtauksen kadunlakaisija. En tiedä, mitä lakaisijan esittäjälle on sanottu, mutta hänen harjansa ei osu lähelläkään katua, vaikka lakaisuliike onkin oikea. Lakaisija näkyy vain nopeasti, mutta tarkkasilmäisimmät katsojat voivat löytää hänet työskentelemässä Bondin takana satamakohtauksessa, jossa Greene esitellään.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty mukana. Sihteeri Moneypenny tai härpäkkeitä keksivää Q eivät vieläkään esiinny, mutta esimerkiksi aseenpiippukuva on käytetty tavallisemmin kuin Casino Royalessa, vaikkei esiinnykään leffan alussa, kuten vanhoissa Bond-seikkailuissa. Bondilla on tietenkin hieno puku päällä ja alussa hän ajaa Aston Martinia. Monien agenttileffojen tapaan myös Quantum of Solace toimii hyvänä maailmanmatkailuohjelmana, sillä elokuvassa käydään mm. Italiassa, Haitissa, Itävallassa ja Boliviassa. Vaikka tässäkin on pyritty realistisempaan tunnelmaan kuin vanhoissa Bond-leffoissa, on futuristisuuttakin tuotu hieman mukaan, kuten esimerkkinä MI6:n erikoinen kosketusnäyttöinen tekniikkapöytä. Alkutekstien aikana kuullaan tietysti Bond-kappale ja tässä se on Jack Whiten ja Alicia Keysin yhteiskipale "Another Way to Die", joka ei valitettavasti ole parhaasta päästä. Biisi toimii elokuvan aikana ja kyllä sen yksinäänkin kuuntelee, mutta on outoa, että yhdessä kohtaa kappaletta kuultava epävireinen laulumölinä on päässyt mukaan lopulliseen tuotokseen.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Martin Campbellilta Marc Forsterille ja olen varma, että jos Campbell olisi pysynyt ohjaajana, Quantum of Solace voisi olla edeltäjänsä tasoinen elokuva. Toisin kuin useat Bond-elokuvat, tämän tarina ei perustu Ian Flemingin kirjoihin, vaikka onkin olemassa 007-novelli nimeltä "Quantum of Solace" (1959). Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin liikaa. Toimintakohtauksissa leikkauksia on useita, jolloin katsojalle voi olla vaikeaa seurata tapahtumia. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet mainioita. David Arnoldin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa upeasti.

Yhteenveto: Quantum of Solace on toimiva 007-elokuva, mutta pettymys upean Casino Royalen jälkeen. Alun toimintaosuudet ovat parasta ja Daniel Craig on pääosassa yhä loistava. Pahis ei ole kaikkein vakuuttavin, mutta tarpeeksi toimiva. Lentokonekohtaus ja lopputaistelu ovat valitettavasti puuduttavia. Hyviä juttuja on silti paljon mukana. Kaikista paras ja huikein asia on kuitenkin kadunlakaisija, joka ei osaa työtään ollenkaan. Perinteisiä Bond-juttuja on hieman mukana. Elokuvan tunnuskappale "Another Way to Die" ei ole kovin kummoinen, mutta David Arnoldin säveltämä musiikki toimii mainiosti. Taistelukohtauksiin on tuotu henkeä Bourne-leffoista (2002-), mikä toimii hahmojen osalta, mutta kuvaus ja leikkaus ovat niissä ärsyttäviä. Jos 007-elokuvat toimivat, niin vilkaiskaa tämäkin. Jos Bond-jutut eivät ole tuttuja, ei kannata aloittaa tästä, vaan kannattaa vilkaista Casino Royale ensin. Quantum of Solace on hyvä, vaikka siitä löytyykin heikkouksia. Lopputekstien jälkeen lupaillaan taas James Bondin paluuta ja niinhän hän tekikin vuonna 2012 elokuvassa Skyfall.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Quantum of Solace, 2008, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Eon Productions, B22