Arvostelu: Vangitut (Prisoners - 2013)

VANGITUT

PRISONERS

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.

Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.

Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?

Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.

Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.

Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment

Arvostelu: Movie 43 (2013)

MOVIE 43

Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn

Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"

Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!

Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.

Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.

Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.

En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.

Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.

Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.

Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.

Yhteenveto: Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films

Arvostelu: Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog - 2009)

PRINSESSA JA SAMMAKKO

THE PRINCESS AND THE FROG

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Anika Noni Rose, Bruno Campos, Michael-Leon Wooley, Jim Cummings, Keith David, Jennifer Cody, Peter Bartlett, Jenifer Lewis, John Goodman, Oprah Winfrey, Ritchie Montgomery, Don Hall, Paul Briggs ja Terrence Howard
Genre: animaatio, romantiikka, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

The Princess and the Frog, eli suomalaisittain Prinsessa ja sammakko on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 49. osa. Elokuva perustuu E. D. Bakerin lastenkirjaan "The Frog Princess" (2002), joka puolestaan pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Sammakkoprinssi" ("Der Froschkönig oder der eiserne Heinrich"). Sekä Walt Disney -yhtiö, että sen omistuksessa oleva Pixar-yhtiö suunnittelivat samaan aikaan tekevänsä elokuvan sadun pohjalta ja yhtiöt päättivät yhdistää leffat yhdeksi animaatiofilmiksi. Vuoden 2004 Lehmäjengin (Home on the Range) jälkeen Disney ilmoitti, että se jäisi yhtiön viimeiseksi käsin piirretyksi elokuvaksi, mutta kun 2006 Disneyn johtoon nousivat Ed Catmull ja John Lasseter, he päättivät unohtaa tämän päätöksen ja tehdä lisää piirrettyjä. Kaksikko päätti palkata uutta leffaa varten useita animaattoreita, jotka olivat jättäneet työnsä 2004 ja jotka palasivat innoissaan takaisin hommiin. Lopulta Prinsessa ja sammakko sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 2009 - tasan 10 vuotta sitten! Suomeen leffa tosin saapui vasta alkuvuodesta 2010. Elokuva oli pidetty niin kriitikoiden kuin Disney-fanien keskuudessa, mutta sen tuotot eivät olleet kovin kummoiset. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista (kuten mm. kolmesta Oscarista), muttei voittanut kuin muutaman ehdokkuuksistaan. Elokuva aiheutti myös hieman erikoista käyttäytymistä, sillä jotkut lapsikatsojista päättivät pussailla sammakoita ja saivat salmonellan. Itse en käynyt katsomassa Prinsessa ja sammakkoa, kun se ilmestyi teattereihin, vaan näin leffan vasta syksyllä 2014, kun vihdoin vuokrasin sen. Pidin elokuvasta ja ostin sen Blu-rayna hyllyyni, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa täyttää 10 vuotta, tiesin, että oli aika katsoa elokuva toistamiseen ja arvostella se samalla.

1920-luvulla New Orleansissa oman ravintolan avaamisesta haaveileva Tiana kohtaa eräänä iltana sammakon, joka väittää olevansa oikeasti kirottu prinssi ja että suudelmalla hän voisi muuttua takaisin ihmiseksi. Tiana suutelee sammakkoa, mutta muuttuukin itse sammakoksi!

Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei leffan päähenkilö Tiana (Anika Noni Rose) ole mikään prinsessa. Tämä itse asiassa aiheuttaakin pääkaksikon dilemman, sillä vain prinsessan suudelma muuttaa kirotun sammakkoprinssin takaisin ihmiseksi. Tavallisen ihmisen suudelma vain lisää kirousta ja Tiana on aivan tavallinen ihminen. Hän on tarjoilija kahdessa eri kuppilassa, yrittäen kerätä rahaa avatakseen oman ravintolansa. Tiana on päättäväinen ja sinnikäs nainen, joka pakottaa itsensä takaisin jaloilleen aina, kun este saa hänet kompastumaan maahan. Hahmo onkin kiinnostava ja pidettävä alusta lähtien, ja katsoja kannustaa häntä leffan läpi, jotta tämä saisi toteutettua haaveensa. Oman ravintolan avaaminen on itse asiassa jo tarpeeksi mielenkiintoinen juonikuvio itsessään ja aluksi saattaa tuntua siltä, ettei leffa edes tarvitsisi mitään sammakkohärdelliä ollakseen veikeä kertomus.
     Leffan nimen toinen osapuoli, eli sammakko kyllä löytyy ja se on tosiaan Maldonian prinssi Naveen (Bruno Campos). Toisin kuin Tiana, katsoja ei ole heti varma, mitä ajatella prinssi Naveenista. Prinssi on aikamoinen tuhlaajapoika, joka vähät välittää vastuustaan, vaan haluaa vain juhlia. Silti hahmo on myös pidettävä, tuodessaan iloa monien elämään ja heittäytyessään hauskanpitoon mukaan. Elokuvan aikana prinssiä syvennetään taidokkaasti ja hahmon todellinen luonne alkaa nousta esiin. Prinssi Naveen ja Tiana ovatkin erinomaiset päähenkilöt ja poikkeavat vahvasti perinteisistä Disneyn kuninkaallisiin liittyvistä hahmoista. Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko herättää katsojassa heti tietyt ennakko-odotukset ja on hauska, että leffa tarjoaakin jotain aivan muuta.

Tarinan pahis on prinssi Naveenin kironnut voodoo-tohtori Facilier (Keith David), joka on myös todella mainio tapaus. Hahmolle on onnistuttu saamaan veikeän kiero luonne ja läpi leffan on hauska seurata, kuinka hän hyödyntää voodoo-taikojaan. Itse pidän etenkin siitä, kuinka tohtori Facilierin varjo elää omaa elämäänsä kuten Peter Panin varjo. Tähänkin hahmoon tuodaan tiettyä lisäsyvyyttä elokuvan aikana, mikä tekee hänestä entistäkin kiinnostavamman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tianan pinnallinen ja itserakas ystävä Charlotte La Bouff (Jennifer Cody), hänen rikas isänsä Eli (John Goodman), Tianan lempeä äiti Eudora (Oprah Winfrey), prinssi Naveenin kömpelö avustaja Lawrence (Peter Bartlett) ja outo taikaeukko Mama Odie (Jenifer Lewis), sekä eläinhahmot Louis-alligaattori (Michael-Leon Wooley) ja Ray-tulikärpänen (Jim Cummings). Alligaattori Louis on mahtava tapaus, rakastaessaan jazzia ja unelmoidessaan sen soittamisesta isojen yleisöjen edessä. Ongelmana vain on, että kaikki juoksevat aina pakoon Louisin nähdessään. Ray taas on hieman höpsähtänyt heppu, jolla on kuitenkin pienestä koostaan huolimatta isompi sydän kuin leffan muilla hahmoilla. Mama Odie on myös hupsu hahmo ja tarjoaa muutamat hyvät naurut lyhyen ruutuaikansa aikana.
     Hupia tuo myös sammakoita metsästävä kolmikko Reggie (Ritchie Montgomery), Darnell (Don Hall) ja Kaksnäppi (Paul Briggs), jotka olisivat voineet esiintyä elokuvassa hieman kauemminkin.

Prinsessa ja sammakko ottaa klassisen sadun ja tuo siihen hauskan twistin. Vaikkei se olekaan Disneyn keksintö, että prinsessa muuttuukin sammakoksi, ei moni välttämättä ole lukenut Bakerin "The Frog Princessiä", jolloin idea tuntuu tuoreelta. Elokuvaan tuo raikkautta myös muutkin asiat. Mukana on vanhaa satumaisuutta, minkä Disney todella taitaa, mutta samalla leffasta löytyy modernimpaakin otetta. 1910-luvun New Orleans on mahtava tapahtumapaikka ja se luo hienosti oman henkensä mukaan filmiin. Elokuva nappaa heti mukaansa ja pitää hyvin otteessaan koko seikkailun ajan, tarjoten vähän väliä jotain uutta mukaan.

Huumoria elokuvasta löytyy kaikenikäisille ja mukana on niin veikeää fyysistä pöhköilyä kuin ovelaa sanailua. Hahmot kohtaavat välillä jonkinlaisia vaaroja, jotka tuovat mukaan hyvää jännitettä. Perheen pienimmille tohtori Facilierin voodootaiat ja -hirviöt saattavat olla hieman liiankin hurjia, mutta ala-asteikäisille niiden tuoma jännitys luultavasti vain lisää leffan kiehtovuutta. Romantiikkaa Prinsessa ja sammakosta löytyy tietysti, onhan kyseessä rakkaustarina. On kuitenkin hyvä, ettei Tianan ja prinssi Naveenin suhde ole mitään rakkautta ensisilmäyksellä, vaan hahmot eivät aluksi edes pidä toisistaan, Tianan syyttäessä Naveenia tilanteestaan. Koskettavuuttakin on mukana ja herkimmille katsojille parikin kohtausta nostavat kyyneleet pintaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis erittäin mainio lisäys Disneyn animaatioelokuvien sarjaan.

Monen muun Disney-leffan tavoin Prinsessa ja sammakkokin on tietty musikaali. Laulut poikkeavat kuitenkin tyyliltään muista Disneyn filmeistä, sillä säveltäjä Randy Newman on halunnut mukaan jazzia ja bluesia. Elokuva alkaa kappaleella "Down in New Orleans", joka antaa katsojalle hyvän käsityksen loppuleffan hengestä. "Almost There" on Tianan haaveilulaulu ravintolastaan, kun taas "Friends on the Other Side" toimii esittelynä tohtori Facilierin voodookyvyistä. "When We're Humanin" aikana alligaattori Louis kuvailee, mitä tekisi, jos olisi ihminen, mihin yhtyvät myös Tiana ja Naveen. "Gonna Take You There" on Rayn reipas rallatus, kun taas "Ma Belle Evangeline" on saman hahmon haikea laulu rakkaansa perään. Mama Odie taas pistää tanssijalalla koreaksi "Dig a Little Deeperin" aikana. Lopputekstien aikana kuultava Ne-Yon kappale "Never Knew I Needed" ei tyyliltään sovi elokuvaan lainkaan ja onkin aika kehno lopetuslaulu. Vaikka kappaleet ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja sopivat hyvin mukaan, tulee lauluja yhdessä kohtaa vähän turhankin tiuhaan tahtiin. Lisäksi täytyy myös valitettavasti todeta, että "Friends on the Other Sideä" lukuunottamatta laulut eivät jää itselläni soimaan päässä millään tavalla.

Visuaalisesti Prinsessa ja sammakko on tietysti todella näyttävä teos. Piirrosjälki on upeaa ja kaunista, minkä lisäksi taustoihin käytetyt tietokone-efektit sulautuvat hyvin mukaan. Hahmoissa on selvää Disney-tyyliä ja filmi on yllättävänkin täynnä yksityiskohtia. Tohtori Facilierin voodootemppujen aikana animaattorit pääsevät tosissaan leikkimään erikoisilla visuaalisuuksilla. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ron Clements ja John Musker, jotka ovat aiemmin tehneet Disney-klassikot Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Aladdin (1992), Herkules (Hercules - 1997) ja Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002). Kaksikko on siis aikamoinen Disney-parivaljakko ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä myös tämän elokuvan parissa. Clements ja Musker ovat myös käsikirjoittaneet filmin yhdessä Rob Edwardsin kanssa ja kolmikko on keksinyt hauskoja ideoita ja käänteitä, joilla pitää katsoja kiinnostuneena alusta loppuun.

Ja kun kyseessä on Disney-animaatio, mukana on tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, jne. Elokuvan alkupäässä laajassa katukuvassa voi nähdä Aladdinin taikamaton eräällä parvekkeella ja lopun isossa juhlassa on Pienen merenneidon kuningas Tritonia esittävä patsas. Tianan ja prinssi Naveenin sammakkotappelun aikana he ohittavat kirjahyllyn, jossa on Pieni merenneito -kirja, sekä kirja Tähkäpäästä, viittauksena Disneyn seuraavaan elokuvaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010). Lisäksi mukana on tietty numerosarja A113, mikä viittaa California Institute of the Arts -koulun animaatioluokkaan, missä monet Disneyn animaattorit ovat opiskelleet. A113 koristaa raitiovaunun keulaa. Elokuvassa myös keskustellaan tähdistä samaan henkeen kuin Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on neljä poistettua kohtausta, taidegalleria, "What Do You See: Princess Portraits" -peli, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Magic in the Bayou: The Making of a Princess", "Bringing Life to Animation" ja "The Return to Hand Drawn Animation", filmin hahmoista kertovat "Disney's Newest Princess", "The Princess and the Animator" ja "Conjuring the Villain", sekä musiikeista kertova pätkä "A Return to the Animated Musical". Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi.

Yhteenveto: Prinsessa ja sammakko on veikeän erilainen versio klassikkosadusta ja samalla myös osoitus siitä, että Disneyn pitäisi aina välillä tehdä käsin piirrettyjä animaatioita. Kun piirrokseen on tuotu digiefektejä mukaan, vastaa visuaalinen tyyli hienosti elokuvan tyyliä yhdistellä klassikkosatua hieman modernimpaan otteeseen. New Orleans on kiehtova tapahtumapaikka ja jo se nappaa katsojan hyvin mukaansa. Tiana ja prinssi Naveen ovat kiinnostavat päähenkilöt ja heidän seikkailuunsa lähtee mielellään. Romantiikka on oivasti toteutettu, eikä se muutu ällöimeläksi koskaan. Tohtori Facilier on mainio pahis ja tarjoaa mukavaa jännitettä, kun taas eläinhahmot Louis ja Ray lisäävät hyvää huumoria. Jazzin ja bluesin lisäys musiikkeihin tekee jo itsessään elokuvasta erottuvan Disney-animaatioiden joukosta, mutta harmillisesti laulut eivät ole parhaasta päästä. Kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä piirrosseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Suosittelenkin Prinsessa ja sammakkoa perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä kaikille niille, jotka toivovat, että yhtiöt vaihtaisivat tietokoneanimaatiot takaisin käsin piirrettyihin elokuviin. Vaikka itse pidänkin kovasti digianimaatiosta, toivoisin, että Disney älyäisi edes kerran kymmenessä vuodessa julkaista käsin piirretyn animaation. Harmi vain, ettei Prinsessa ja sammakko ollut toivottu hitti, joten saattaa kestää vielä pitkään, ennen kuin yhtiö uskaltaa koittaa onneaan jälleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Princess and the Frog, 2009, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Iron Man (2008)

IRON MAN

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Robert Downey Jr, Gwyneth Paltrow, Terrence Howard, Jeff Bridges, Shaun Toub, Jon Favreau, Faran Tahir, Clark Gregg ja Paul Bettany
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

En nähnyt Iron Mania elokuvateattereissa, kun se ilmestyi vuonna 2008. Sain sen kuitenkin joululahjaksi samana vuonna ja katsoinkin sen nopeasti pariin otteeseen. Vuosien varrella olen nähnyt sen useasti. Iron Man aloitti Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-), joka sisältää monen muunkin supersankarin elokuvia, sekä muutaman yhteisseikkailun. MCU:n uusin tuotos, Doctor Strange (2016), ilmestyy muutaman kuukauden päästä, joten sitä ennen on hyvä käydä kaikki sarjan aiemmat elokuvat läpi. Pakko myöntää, että minun oli tarkoitus arvostella nämä jo ennen Captain America: Civil Waria (2016), mutta silloin ei aika vain yksinkertaisesti riittänyt kahteentoista elokuvaan.

Paettuaan terroristien kynsistä, asetehtailija-miljonäärinero Tony Stark päättää rakentaa itselleen huipputeknologisen puvun, tuhotaakseen omat aseensa, joita terroristit käyttävät.

Pääosassa Tony Starkina/Iron Manina nähdään Robert Downey Jr ja kyseessä on yksi parhaista roolivalinnoista koskaan. Downey Jr on aivan loistava roolissaan ja tästä hänellä lähti ura kertaheitolla nousuun kaikkien huumeongelmiensa jälkeen. Alkupuolella Stark nähdään hieman ärsyttävänä egopullistelijana, mutta mitä pidemmälle elokuva menee, sitä vakavammaksi Stark muuttuu. Downey Jr:n elekieli ja tapa puhua ovat mietitty tarkkaan, jolloin hahmosta saadaan kaikki irti.
     Starkin avustaja Pepper Pottsia näyttelee Gwyneth Paltrow. Toisin kuin Downey Jr, tässä ei ole kyseessä kovinkaan täydellinen roolitus. Paltrowia kyllä pystyy katsomaan, mutta hänen suorituksensa ei ole kovin kummoinen useassa kohtaa elokuvaa.
     Starkin ystävää, eversti James Rhodesia, esittää Terrence Howard. Toisin kuin Stark, Rhodes on hyvin totinen hahmo, eikä pidä yhtään Starkin tempauksista läpi elokuvan. Howardin suoritus on oikein hyvä, mutta hahmo jää paikoitellen hieman ontoksi.
     Starkin yhtiön johdossa olevaa Obadiah Stanea näyttelee Jeff Bridges. Bridges ei tässä erityisemmin vakuuta taidoillaan ja hänen hahmonsa on hyvin ennalta-arvattava. Muutama hauska kohta hänellä kuitenkin on.
     Terroristien luolassa Stark tapaa Yinsenin (Shaun Toub), joka auttaa häntä pakenemaan. Kahta pääterroristia näyttelevät Faran Tahir ja Sayed Badreya. Elokuvassa nähdään myös elokuvan ohjaaja Jon Favreau Starkin avustaja Happy Hoganina ja Clark Gregg S.H.I.E.L.D:n agentti Coulsonina, sekä Jarvis -tietokoneen äänenä kuullaan Paul Bettany.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa terroristit hyökkäävät armeijasaattueen kimppuun ja kaappaavat Tony Starkin. Tästä siirrytään kolmekymmentäkuusi tuntia ajassa taaksepäin, jotta katsojalle näytettäisiin paremmin lähtökohdat. Stark esitellään itseään täynnä olevana kusipäänerona ja todella lyhyesti saadaan tuotua Starkin ego täydellisesti esille. Hän matkustaa Afganistaniin, esitelläkseen uutta Jericho-ohjusmallia. Palatessaan esittelystä, terroristit hyökkäävät. Stark herää luolasta, kummallinen laite kiinnitettynä rintaansa ja häntä käsketään rakentaa uusi Jericho-ohjus. Sen sijaan Stark rakentaa itselleen rautapuvun, jonka avulla hän karkaa. Kotonaan Stark alkaa rakennella hienompia versioita puvusta, jolloin hänestä lopulta tulee Iron Man.

Iron Man on omalla tavallaan nopeatempoinen elokuva. Vaikka siinä on hitaita kohtia, se keskittyy olennaiseen ja kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Siinä on todella hyvä tunnelma läpi lähes koko elokuvan ja toisin kuin monet supersankarielokuvat, tämä osaa keskittyä päähenkilöönsä juuri oikealla tavalla. Tämä on hyvin hahmopainotteinen elokuva, eikä siinä ole kovin montaa toimintakohtausta. Alun pako ja pidempi taistelukohtaus, kun Stark pukee vihdoin tunnetun kultapuna-asunsa päälle, ovat tyylikkäitä ja erittäin viihdyttäviä, mutta lopputaistelu tuntuu huononevan mielestäni joka katselukerralla. Se tuntuu olevan mukana vain, koska tällaiset elokuvat tarvitsevat loppurymistelyn. Ei siinä mitään, kyllä tässä kuuluukin olla lopputaistelu. Tässä se ei vain toimi sellaisenaan. Ensimmäinen puolitoistatuntinen on todella hyvä, mutta viimeiset puoli tuntia, kun todellinen pahis paljastuu - minkä arvaa jo etukäteen - ja hän rakentaa itselleen isomman puvun kuin Starkilla, ei jaksa innostaa enää samalla lailla. On harmi, että loppu on latteampi, sillä yleensä se jää helpoiten mieleen, koska sen on juuri viimeiseksi nähnyt. Onneksi kun tarpeeksi muistelee, niin tietää nähneensä loistavan elokuvan. Huumoria on myös paljon mukana. Olen silti kuitenkin varma, ettei tämä toimisi niin hyvin, jos Tony Starkina/Iron Manina ei nähtäisi Robert Downey Jr:a.

Elokuva toimii loistavasti myös sen takia, että sen ohjaaja Jon Favreau on tiennyt, mitä tekee. Elokuvaa on ollut käsikirjoittamassa neljä henkilöä ja he ovat pääosin tehneet erinomaista työtä. Heikomman lopun kun unohtaa, niin elokuva on täynnä upeaa dialogia, etenkin Tonyn ja Pepperin välillä. Se on nokkelaa, sujuvaa ja siinä puhutaan nopealla tahdilla, jolloin elokuva vaatii parikin katselukertaa, että kaikki hyvät repliikit huomaa kunnolla. Lopputaistelussa heikkoa on myös replikointi, sillä etenkin pahiksen osalta se kuulostaa lähinnä tältä: "Olen paha ja nyt tapan sinut Tony, koska olen paha ja minulla on niin paljon isompi rautapuku, että tapan sinut aivan varmasti! Mainitsinko jo, että olen paha?" Siitä huolimatta käsikirjoitus on toimiva, kuten myös kuvaus ja leikkaus. Leikkauksessa ainoa häiritsevä asia on, että välillä kohtauksesta toiseen siirrytään liu'uttamalla uusi kuva edellisen päälle. Tehosteet ovat tyylikkäitä ja vuoden 2008 elokuvaksi tämä on kestänyt hyvin aikaa. Etenkin digitaalisesti tehty Iron Man -puku näyttää tyylikkäältä, sekä kohtaus jossa Iron Man lentää kahta hävittäjää pakoon. Musiikin sävellyksestä vastaa Ramin Djawadi ja hän on tehnyt oikein hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan myös mm. AC/DC:n "Back in Black" ja Black Sabbathin "Iron Man".

Elokuvassa nähdään tietysti niin kutsuttuja "easter eggsejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjakuviin, henkilöihin ja niin edelleen. Iron Manista voi tarkkasilmäisimmät katsojat bongata mm. Captain American kilven, kun Stark yrittää saada Iron Man -pukuaan pois päältä, sekä Stan Leen cameon juhlakohtauksessa. Elokuva myös aloittaa pohjustelun tulevalle The Avengers -elokuvalle (2012), muttei tee sitä yhtä päälleliimaavasti, kuten esimerkiksi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) teki pohjustaessaan tulevaa Justice Leagueta (2017). Ehkä DC Comicsin ja Warner Brosin pitäisi katsoa tämä elokuva ymmärtääkseen, miten hienovaraista pohjustusta tehdään.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä. Lisämateriaalit eivät ole valitettavasti kovin ihmeelliset. Niissä pääsee näkemään Iron Manin pukuja lähempää "Hall of Armorissa" ja mukana on myös lähes 50 minuuttia kestävä kuusiosainen dokumentti Iron Man -sarjakuvista, nimeltä "The Invincible Iron Man", joka voi tietty olla faneista mielenkiintoinen. Valitettavasti itse elokuvan teosta ei ole Blu-raylla mitään. Onneksi on sentään poistettuja kohtauksia.

Yhteenveto: Iron Man on loistava elokuva, vaikka se heikkenee hieman loppua kohti. Robert Downey Jr on täydellinen valinta Tony Starkiksi/Iron Maniksi. Hahmon kaari elokuvan aikana on erittäin hyvin toteutettu. Dialogi elokuvassa on todella hyvin kirjoitettua, etenkin Tonyn ja Pepperin väliset keskustelut. Lopun pahis on harmillisen hölmö lisä. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen. Iron Man pohjustaa toimivasti The Avengersia, tunkematta sitä liikaa mukaan, jolloin elokuvan oma tarina ei kärsi. Suosittelen tätä kaikille supersankarielokuvien ystäville, mutta ottaen huomioon, että tämä ilmestyi kahdeksan vuotta sitten, niin hahmon fanit ovat aivan varmasti jo nähneet tämän. Jos ette ole nähneet tätä vielä, mutta juttu kiinnostaa, niin katsokaa ihmeessä. Tämä on toimiva aloitus Marvel Cinematic Universelle, etenkin kun silloin ei vielä tiedetty, miten massiiviseksi se muuttuisi vuosien varrella. Älkää ottako levyä pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus. Koska arvostelen MCU-elokuvat ilmestymisjärjestyksessä, niin ensi viikon arvostelu ei ole Iron Man 2 (2010), vaan The Incredible Hulk (2008).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.forbes.com
Iron Man, 2008, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Paramount Pictures, Fairview Entertainment, Dark Blades Films, Legion Entertainment