Arvostelu: Palm Springs (2020)

PALM SPRINGS

Ohjaus: Max Barbakow

Pääosissa: Andy Samberg, Cristin Milioti, Meredith Hagner, Camila Mendes, Tyler Hoechlin, Peter Gallagher, J. K. Simmons, Jacqueline Obradors, June Squibb, Jena Friedman ja Dale Dickey

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Palm Springs on Andy Sambergin tähdittämä romanttinen komedia. Elokuva lähti liikkeelle käsikirjoittaja Andy Siaran ideasta, joka oli aluksi hyvin erilainen. Siara työsti tekstiä opiskellessaan elokuvaa American Film Institutessa ja yritti pitää sen mahdollisimman yksinkertaisena, jotta saisi tehtyä sen halvalla. Kuitenkin kun Siara päätyi kirjoittamaan Lodge 49 -sarjaa (2018-2019), hän tapasi ohjaaja Max Barbakowin, jonka kautta hän pääsi työstämään ideaansa oikein tosissaan ja tarina alkoi muovautua lopulliseen muottiinsa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Palm Springs sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä Hulu nappasi filmin levitysoikeudet ja monessa maassa leffa ilmestyi Hulu-palvelussa heinäkuussa, rikkoen palvelun katsojaennätyksen. Kiinnostuin elokuvasta kesällä, kun kuulin, että Sambergilta on tullut uusi komediaelokuva, mutta koska Hulu ei ole saatavilla Suomessa, ei leffakaan ilmestynyt ja ehdin unohtaa koko filmin. Kuitenkin lokakuussa huomasin Finnkino Tennispalatsilla leffan julisteen ja innostuin, että se saa kunnon teatterilevityksen täällä. Meninkin katsomaan Palm Springsin sen lehdistönäytökseen Helsingin pienessä Kino Engelin teatterissa.

Tala Wilder ja Abe Schlieffen ovat menossa naimisiin. Talan morsiusneito Misty tuo häihin mukanaan poikaystävänsä Nylesin... yhä uudestaan... ja uudestaan... ja uudestaan. Nyles on nimittäin jumissa aikasilmukassa, jossa hän joutuu elämään hääpäivää kerta toisensa perään, heräten aina uudestaan samana aamuna.

The Lonely Island -ryhmästä (joka toimii leffan tuottajina) ja Brooklyn 99 -komediasarjasta (Brooklyn Nine-Nine - 2013-) tuttu Andy Samberg näyttelee Nylesia, joka on jäänyt jumiin aikasilmukkaan. Nyles herää joka aamu ärsyttävän tyttöystävänsä Mistyn (Meredith Hagner) kaverin hääpäivänä ja joutuu kärvistelemään juhlan läpi päivä toisensa jälkeen. Toisin kuin monet samanlaiset aikasilmukkaelokuvat, kuten Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993), Palm Springs ei näytä, kuinka Nyles alunperin päätyi silmukkaan, vaan lähtee liikkeelle siitä, kun hän elää hääpäivää jo ties kuinka monetta kertaa. Nyles on välittömästi pidettävä heppu, mikä johtuu pääasiassa siitä, kuinka valloittavan hilpeä Samberg on roolissaan. Hän on tuttuun tapaansa todella hauska, mutta myös yllättävänkin monisävyinen. On mielenkiintoista seurata, kuinka hän suhtautuu aikasilmukkaan eri päivinä ja Samberg pääseekin niin hulluttelemaan kuin synkistelemään.

     Elokuvassa nähdään myös Arrowversen (2012-) Supermania esittävä Tyler Hoechlin häiden sulhasena Abena, inhokkisarjastani Riverdalesta (2017-) tuttu Camila Mendes tämän morsiamena Talana, Peter Gallagher ja Jacqueline Obradors Talan vanhempina, sekä itselleni tuntematon Cristin Milioti Talan siskona Sarahina, joka päätyy Nylesin mukaan aikasilmukkaan. Vaikka Samberg onkin loistava, Milioti onnistuu vähitellen varastamaan show'n. Hänen ja Sambergin välinen kemia on erinomaista ja kaksikon matkaa saman päivän läpi katsoo erittäin mielellään. Lisäksi mukana leffassa on myös J. K. Simmons, joka tekee pienen, mutta silti yllättävän moniulotteisen roolin.

Aikasilmukkaan joutuminen ei todellakaan ole uusi konsepti elokuvissa. Sitä on kuitenkin käytetty veikeästi monin tavoin, mikä saa idean tuntumaan raikkaalta kerta toisensa perään. Päiväni murmelina on puhtaampi komedia, kun taas Edge of Tomorrow (2014) käsittelee ideaa scifitoiminnan ja avaruusolentojen kera. Kauhukomedia Happy Death Day (2017) taas pistää päähenkilönsä kuolemaan murhaajan toimesta kerta toisensa perään. Toisaalta Palm Springsissä on paljon tuttua, eikä se tunnu mitenkään mullistavalta teokselta siinä, miten se hyödyntää konseptia, mutta toisaalta se onnistuu silti tuntumaan raikkaalta tuulahdukselta. Tuttu idea ei edes haittaa, kun sitä hyödyntää näin valloittavan hyvin. Palm Springs on yksi vuoden ilahduttavimmista elokuvakokemuksista, minkä voisi katsoa aika lailla heti uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja ennen kuin huomaakaan, on jumissa aikasilmukassa, missä katsoo leffaa kerta toisensa perään!

Tietyn uuden jutun ideaan elokuva tuo sillä, että siinä on useampikin henkilö, jotka ovat jumissa aikasilmukassa. Jos leffa onnistuu jonkin kliseen konseptissaan välttämään, niin sen, ettei päähenkilön täydy jatkuvasti selittää muille uudestaan sitä, mitä hän käy läpi. Kun tällainen turhuus on pois alta, elokuva voi pitää oikein kunnolla hauskaa. Ja sama hauskuus välittyy myös katsojaan. Kun aikasilmukasta ei vaikuttaisi olevan ulospääsyä, Nyles ja Sarah päättävät ottaa kaiken irti siitä, että elävät samaa päivää uudestaan ja uudestaan. He voivat selvittää synkkiä salaisuuksia, nolata itsensä totaalisesti, rikkoa lakia jne., eikä kukaan muu muista seuraavana (tai siis samana) aamuna asiasta mitään. Samalla leffa tuo myös esille sen, että vaikka teoilla ei olisi varsinaisia seurauksia maailmaan tai muihin, niillä on seurauksia päähahmoihin. Vaikka elokuva onkin pääasiassa komedia, osaa se myös vakavoitua oikeina hetkinä.

Mutta silloin kun leffa on puhtaasti komedia, on se myös todella hauska. Mukana on paljon hulvattomia räävittömyyksiä, aikamoista häröilyä, nokkelaa tilannekomiikkaa, hilpeää naljailua, sekä puhdasta sekopäisyyttä. Vakavia hetkiä lukuunottamatta Palm Springs pitää visusti virneen yllä katsojan kasvoilla. Erityisen lystikkäitä ovat hetket, jotka hahmot ovat kokeneet moneen kertaan ja he osaavat ennakoida täydellisesti kaiken tapahtuvan. Elokuvasta löytyy myös kunnon sydän ja se onnistuu liikuttamaankin. Romanttinen puoli ei ole mitään ällösiirappia, vaan oikeasti aika herkkää. Ja kyynistä. Päähenkilöillä on hyvin synkkä kuva rakkaudesta, muista ihmisistä ja maailmasta. Se vasta itseäni naurattikin. 

Vaikkei Andy Siaran idea elokuvaansa ole ollut kaikkein alkuperäisin, hän kuitenkin hyödyntää konseptia esimerkillisesti käsikirjoituksessaan. Hän on myös rakentanut tarinan oivaltavasti siten, että tietyt asiat valkenevat katsojalle vasta myöhemmin kunnolla. Katsoja saattaa nähdä tietyn tilanteen useaan kertaan, kunnes käy selväksi sen todellinen laita. Paljastuksetkin ovat oivallisesti tehtyjä, eivätkä liian yliselitteleviä. Siaran käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Max Barbakow voi päästää riemun valloilleen ja ensikertalaiseksi hän tekee erinomaista työtä. Myös teknisesti leffa on hyvin tehty, vaikka mukana onkin pari erikoistehostetta, joista huomaa pienen budjetin. Ne voi kuitenkin helposti katsoa sormien läpi. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus erityisen napakkaa, lavasteet tyylikkäät ja äänimaailmakin mainio. Matthew Comptonin säveltämät musiikit säestävät toimivasti tapahtumia.

Yhteenveto: Palm Springs on riemastuttava komedia, mikä hyödyntää aikasilmukkatarinaansa vekkulimaisin tavoin. Vaikka pohjimmiltaan aikaidea on jo tuttu, elokuva onnistuu pitämään sen raikkaana valloittavalla lähestymistavallaan. Andy Samberg on hulvaton pääroolissa ja Cristin Milioti on mahtava valinta hänen rinnalleen. Sambergin ja Miliotin kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon hassuttelua aikakierteessä on ilahduttavaa seurata. Elokuva tarjoaa monet naurut, mutta se osaa myös vakavoitua oikeilla hetkillä ja tarjota jotain syvällisempää sanottavaa, sekä hieman herkkyyttäkin. Puolentoista tunnin kestossaan filmi on vauhdilla ohi ja koska sen parissa oli niin viihdyttävää, sen voisi katsoa heti uudestaan. Palm Springs on loistoleffa ja aikamoinen yllättäjä. Vaikka aikasilmukkaelokuvia aina vertaisikin Päivääni murmelina, jokainen uusi tuotos onnistuu yllättämään omalla tavallaan käsitellä veikeää ideaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Palm Springs, 2020, The Lonely Island, Limelight, Culmination Productions, Sun Entertainment Culture

Arvostelu: Brightburn (2019)

BRIGHTBURN

Ohjaus: David Yarovesky
Pääosissa: Jackson A. Dunn, Elizabeth Banks, David Denman, Meredith Hagner, Matt Jones, Emmie Hunter, Becky Wahlstrom ja Gregory Alan Williams
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Brightburn on David Yaroveskyn ohjaama kauhuelokuva, joka lähti liikkeelle Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunnin veljen Brian Gunnin ja serkun Mark Gunnin ideasta "mitä jos Superman olisikin paha"? Brian ja Mark saivat Jamesin innostumaan ideasta ja sen työstäminen alkoi nopeasti. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2018 ja Brightburnin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden marraskuussa, mutta sen julkaisua siirrettiin tälle keväälle. Täällä Suomessa olemme valitettavasti joutuneet odottamaan vielä kauemmin. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä täälläkin ja leffalla oli jopa ensi-iltapäivä näkyvissä mm. Finnkinon sivuilla. Ensi-iltaa kuitenkin siirrettiin pariin otteeseen, kunnes elokuva katosi kokonaan tulevien filmien listoilta. Itselleni tämä tuotti suuren pettymyksen, sillä innostuin Brightburnista todella paljon, kun kuulin siitä viime vuonna ja olin kovasti odottanut sen näkemistä. Nyt elokuva on vihdoin julkaistu myyntiin ja vuokralle, ja katsoinkin sen heti yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Olimme puhuneet filmistä ja sen katsomisesta yhdessä vuoden alusta alkaen ja nyt kun tilaisuus vihdoin koitti, pistimme elokuvan innokkaasti pyörimään.

Lasta pitkään toivonut Breyerin pariskunta saa vastauksen rukouksiinsa, kun he löytävät läheiseen metsään pudonneesta aluksesta poikavauvan. Aluksi Brandoniksi nimetty poika vaikuttaa täysin tavalliselta, mutta täytettyään 12 vuotta, Brandon huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä.

Pääroolissa Brandon Breyerinä nähdään nuori Jackson A. Dunn, joka hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. Dunnilta löytyy selkeät heikommat hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi hän pärjää kelvollisesti erikoisessa roolissa. Brandon on selvästi kummallinen tapaus ja Dunn pääseekin leikkimään hahmon outoudella. Valitettavasti hahmon motiivit toimia tietyllä tavoin jäävät todella ohuiksi ja samalla hänen muutoksensa superminäkseen jää harmillisen kömpelöksi.
     Brandonin vanhempia, Tori ja Kyle Breyeriä esittävät Elizabeth Banks ja David Denham, jotka ovat molemmat mainioita rooleissaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka he suhtautuvat poikaansa ja kuinka he alkavat pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä on meneillään. Banks on erityisen hyvä äitinä, joka on valmis puolustamaan rakasta poikaansa, vaikka mikä olisi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Meredith Hagner Torin siskona Merileenä ja Matt Jones tämän miehenä Noahina, Emmie Hunter Brandonin luokkatoveri Caitlyninä ja Gregory Alan Williams sheriffinä. Kaikki näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, miksi onkin harmi sanoa, että heidän lahjansa valuvat hieman hukkaan tässä teoksessa.

Brightburn sisältää mielestäni yhden fantastisimmista ideoista, mitä olen vähään aikaan lukenut tai kuullut: mitä jos Superman olisikin paha? Elokuva ei yritä lainkaan piilotella sitä, että Brandonin tarinan pohjana toimii Supermanin taustatarina. Kuinka farmilla asuva pariskunta löytää avaruudesta saapuneen lapsen ja päättää kasvattaa tämän omanaan. Kuinka kasvaessaan tämä nuorukainen huomaa, että omaa kykyjä, mitä muut eivät, kuten läpäisemättömän ihon, kyvyn lentää ja laserkatseen. Mutta sen sijaan, että Brandon seuraisi Clark Kentin jalanjäljissä ja matkaisi suurkaupunkiin taistelemaan rikollisuutta vastaan, hän alkaa tappamaan ihmisiä... raaoilla tavoilla. Jos joku ei vielä tiennyt tai hoksannut, Brightburn ei ole supersankarileffa, vaan kauhuelokuva. Minä suorastaan rakastan tämän elokuvan ideaa! Se on aivan nerokas! Mutta valitettavasti tämä elokuva on hyvä esimerkki siitä, ettei hyvä idea riitä, jos sen käsikirjoittaa elokuvaksi näin kömpelösti. Brightburn on yksi vuoden isoimmista pettymyksistä.

Minua suorastaan harmitti tämän elokuvan aikana, kun en voinut olla miettimättä, kuinka mahtava idea tuhlataan näin laimeaan tekeleeseen ja kuinka tästä olisi helposti saanut paljon paremman. Ensinnäkin filmin tarina on todella kompastellen kerrottu ja elokuvalla tuntuu olevan aivan kamala kiire. Hahmoja ehditään hädin tuskin edes esittelemään, kun Brandon jo hoksaa kykynsä, eikä siitä aikaakaan, kun hän jo aloittaa lahtausprojektinsa kotitekoisessa naamiaisasussaan. Aivan kuin elokuvasta olisi poistettu ainakin puolen tunnin edestä materiaalia. Alusta tuntuu puuttuvan useita tärkeitä kohtauksia. Mihinkään ei ehditä keskittyä, vaan leffa heittää kaikenlaisen pohjustuksen välinpitämättömästi esille, jotta pääsee vihdoin pitämään hauskaa Brandonin superpahuuden kanssa. Ongelma vain on, että kehnon alustuksen vuoksi yhdestäkään hahmosta ei välitä, eikä kenenkään kuolema tunnu missään. Kuten jo sanoin, syyt Brandonin tapporeissulle tuodaan huonosti mukaan ja loppuleffa onkin sitten vain supertappamista ilman vahvaa draamaa, mitä tällainen tarina vaatisi toimiakseen kunnolla.

Lisäksi iso ongelma on se, ettei Brightburn pelota. Leffa luottaa täysin halpoihin äkkisäikäyttelyihin sen sijaan, että se yrittäisi rakentaa pelottavaa tunnelmaa. Suuri osa säikäytyksistä on myös täysin typeriä, kun leffa yrittää epätoivoisesti saada huomiota katsojaltaan. Mukana on pari karmivaa kuvaa, kun Brandon vaanii uhriaan, mutta siihen se sitten jää. Päiväsaikaan Brandonin superpahis-asu on lähinnä koominen, mikä myös rikkoo vähäisenkin yrityksen tunnelmasta. Yllättävän raakojakin hetkiä mahtuu mukaan, mutta eivät ne riitä. Elokuva kulkee turbovauhdilla kohti loppuhuipennustaan, mikä sekin aiheuttaa suuren pettymyksen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa uutta elokuvauniversumia erilaisista supervoimaisista pahiksista, mutta sellainen universumi ei tunnu ansaitulta tämän jälkeen. Brightburn onnistuu tunaroimaan ideansa kanssa niin, ettei ainakaan itseäni kiinnosta enää nähdä muita samanlaisia filmejä.

Elokuvan on ohjannut David Yarovesky, joka on aiemmin ohjannut vain yhden leffan, todella pienelle huomiolle jääneen The Hiven (2014). Sen lisäksi hän on tehnyt pienen roolityön Guardians of the Galaxyn (2014) ravagerina, sekä toteuttanut Guardians of the Galaxy Vol. 2:n (2017) myyntijulkaisun markkinointivideon. Kokemattomuuden kyllä huomaa. Yarovesky ei onnistu rakentamaan tunnelmaa, eikä kerro tarinaansa kunnolla - mihin tietty vaikuttaa myös Brian ja Mark Gunnin kömpelö käsikirjoitus, sekä leikkaus. Sentään Brightburn on muuten teknisesti hyvin toteutettu ja tekijät ovat hyödyntäneet todella pienen, noin 10 miljoonan dollarin budjettinsa nerokkaasti, saaden elokuvan näyttämään huomattavasti kalliimmalta kuin se oikeasti on. Mukaan mahtuu muutama täysin selvä digiefekti, mutta muuten toteutus on taidokasta. Mukana on paljon upeita kuvia, minkä lisäksi lavasteet ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailma on muuten onnistunut, mutta äkkisäikäytysten ääniefektit saavat usein kohottelemaan kulmia säpsähtämisen sijaan.

Yhteenveto: Brightburn on valitettavan suuri pettymys, mikä tuhlaa mahtavan ideansa heikon toteutuksensa vuoksi. Tekijöillä on aivan kauhea kiire kertoa tätä tarinaa, jolloin katsojan on todella vaikea hypätä mukaan. Hahmoihin ei ehdi luomaan emotionaalista sidettä missään kohtaa, jolloin tappamisen alkaessa katsojaa ei niinkään kiinnosta. Varsinkin päähenkilö Brandon on harmillisen kehnosti kirjoitettu hahmo ja hänen motiivinsa teoilleen tuodaan kömpelösti mukaan. Elokuva ei myöskään pelota, eikä ohjaaja David Yarovesky osaa luoda tunnelmaa. Elokuva luottaa täysin halpoihin äkkisäikäytyksiin. Läpi leffan en voinut olla ajattelematta, kuinka tästä voisi saada paljon paremman teoksen. Idea pahasta Supermanista on erinomainen ja onkin suuri sääli nähdä sen valuvan täysin hukkaan osaamattomissa käsissä. Sentään tekninen toteutus saa elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se oikeasti on ja näyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan. Jos hätäinen kerronta, laiskat böö-pelottelut ja ohuiksi jäävät hahmot eivät haittaa, voi Brightburn toimia. Itse odotin kuitenkin paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brightburn, 2019, The H Collective