Arvostelu: Jojo Rabbit (2019)

JOJO RABBIT

Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Roman Griffin Davis, Thomasin McKenzie, Taika Waititi, Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen, Archie Yates ja Stephen Merchant
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Jojo Rabbit on uusiseelantilaisen Taika Waititin uusi komediaelokuva ja se pohjautuu Christine Leunensin kirjaan "Caging Skies" vuodelta 2004. Waititi oli jo pidemmän aikaa suunnitellut filmiä ja ilmoitti sen teosta maaliskuussa 2018. Kuvaukset alkoivat samaisena kesänä ja lopulta Jojo Rabbit sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Sen jälkeen leffaa on esitetty eri filmifestivaaleilla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti täysin pähkähullulta ja sen traileri sai minut tosissaan innostumaan sen näkemisestä. Innostusta vain lisäsivät kaikenlaiset kehut, mitä luin ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen viime marraskuussa.

Natsi-Saksassa fanaatikkopoika Jojon paras ystävä on hänen mielikuvitusversionsa Adolf Hitleristä. Jojo unelmoi taistelevansa toisessa maailmansodassa natsien puolella ja että hän pääsisi todistamaan kykynsä todelliselle führerille, mutta miten käy, kun Jojo saa selville, että hänen äitinsä piilottelee juutalaistyttöä heidän kodissaan?

Pääroolissa Jojona nähdään nuori Roman Griffin Davis, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Tätä ei onneksi huomaa lainkaan, vaan Davis on huikean hyvä valinta! Jojo on heti alusta alkaen kiinnostava henkilö. Aluksi Davisin sympaattisuus ja yllättävä lahjakkuus vetoaa katsojaan ja sen jälkeen hahmon kirjoitus ällistyttää. Jojo on kasvanut koko ikänsä natsipropagandan keskellä, tietäen maailmasta vain sen, mitä sensuurin ja sananvapaudettomuuden vallassa oleva maa kertoo hänelle. Jojo on aivopesty uskomaan, että hän on sankarien puolella ja tämä tekee hänestä usein surullisenkin tapauksen. Kun hänellä ei liiemmin ole kavereita, ei ole ihme, että hänen bestiksensä onkin mielikuvitus-Hitler. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi itse näyttelee Adolf Hitleriä ja tekeekin hahmosta oikein tosissaan pilkkaa. Etukäteen leffa herätti paljon kritiikkiä siitä, kuinka Hitler esitetään hilpeänä veikkosena, mutta tässä täytyy muistaa, ettei kyseessä siis ole todellinen Hitler. Jojo ei ole koskaan tavannutkaan Hitleriä, vaan tämä mielikuvitusversio perustuu täysin natsipropagandan sepityksiin suuresta sankarista. Waititi on aikamoinen vekkuli roolissaan ja hulluttelee suurella antaumuksella.

Elokuvassa nähdään myös mm. Scarlett Johansson Jojon äitinä, Sam Rockwell nuoria saksalaisia kouluttavana kapteeni Klenzendorfina, Alfie Allen ja Rebel Wilson tämän avustajina, Stephen Merchant Gestapon salaisena poliisina, sekä Thomasin McKenzie Jojon kotona piilottelevana juutalaistyttö Elsana. Davisin tavoin nuori McKenziekin on nappivalinta rooliinsa, eikä leffa todellakaan heikkene, kun kuvaan jäävät vain nämä kaksi lapsinäyttelijää, sillä molemmat ovat erinomaisia. Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Johansson tekee yhden uransa parhaista suorituksista Jojon äitinä, kun taas Rockwell, Allen, Wilson ja Merchant pitävät hauskaa pilkatessaan natseja hömelöillä hahmoillaan. Merchantista löytyy sopivaa kierouden ja huvittavuuden yhdistelmää Gestapon poliisina, kun taas Rockwell voisi näytellä alkoholisoitunutta äijää vaikka unissaan.

Ai että, Jojo Rabbit oli mahtava elokuva! Kun valitetaan, ettei kukaan enää keksi mitään uutta ja ettei mistään vaikeasta aiheesta saa enää tehdä pilkkaa, paikalle saapuu Taika Waititi, joka tarjoaa loistavan filmin, millä voi hyvästellä 2010-luvun ja aloittaa 2020-luvun. Leffa nappaa välittömästi mukaansa, vaikka ensimmäisen vartin ajan katsoja saattaakin jännittää, voiko Waititi tehdä onnistunutta vitsiä natsien sairaasta toiminnasta ja juutalaisten kaameasta elämästä toisen maailmansodan aikaan. Onneksi Waititi osaa asiansa mestarillisesti. Hän pystyy heittämään julmaakin läppää, mutta tietää myös, mihin asioihin ei kannata koskea huumorin voimin. Keskitysleirit jätetään esimerkiksi vitseistä pois ja hyvä niin. Juutalaisvitsit syntyvät lähinnä siitä, kuinka naurettavan typeriä väitteitä natsit esittävät heistä lapsille. Jojolle on uskoteltu juutalaisten olevan torahampaisia ja verenhimoisia raakalaisia, ja onkin ymmärrettävää, että kohtaus, jossa tämä löytää Elsa-tytön, on kuin kauhuelokuvasta. Elokuva onnistuu viemään katsojan päähenkilön natseja ihailevaan päähän, saa ymmärtämään, miksi Jojo toimii tietyllä tavalla, samalla painottaen, kuinka kipeää touhu oli tuohon aikaan Saksassa.

Jojo Rabbit on pullollaan mahtavaa keskisormen näyttämistä ja satiiria. Jatkuvasti leffassa viitataan natsien täysin älyttömiin ideoihin ja siihen, kuinka aivopestyjä urpoja suuri osa saksalaisista oli. Samalla se osaa myös vakavoitua ja näyttää, kuinka hirvittävää meno oli. Kuinka saksalaisten oli pakko totella natsien hirmuvaltaa, sillä pakoon on lähes mahdotonta päästä ja jos sinut saadaan kiinni, sinulta lähti henki. Ja sitten taas palataan niihin älyttömyyksiin. Mielikuvitus-Hitler harmittelee, jos Jojo ei "heilittelekään" hänen kanssaan, natsilasten leirillä poltetaan kirjoja iltanuotiolla ja Jojo pohtii, millaisella juutalaistaialla Elsa on onnistunut lumoamaan Jojon äidin auttamaan Elsaa. Väärissä käsissä filmi olisi kauheaa katsottavaa ja siinä on jatkuva riski epäonnistua merkittävässä kohtaa, jolloin koko teos romahtaisi kasaan kuin väärin aseteltu korttitalo. Waititi on kuitenkin paras tekijä tähän hommaan.

Sen lisäksi, että leffa osaa vakavoitua tietyissä natseihin koskevissa asioissa, osaa se vakavoitua myös Jojon elämään liittyvän draaman suhteen. Joillekin voi tulla pettymyksenä, kun leffa siirtyy jossain kohtaa komediasta enemmän draaman puolelle, mutta kun draama on yhtä vahvaa kuin huumori (ja huumoria ripotellaan mukaan kyllä myöhemminkin), ei tämä haitannut itseäni. Jojon ja hänen äitinsä suhde on aidon sydämellinen - jopa koskettava. Myös Jojon ja Elsan kohtaaminen on todella iskevästi rakennettu ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Kun Gestapon miehet saapuvat Jojon taloon tutkimuskäynnille, katsoja oikeasti jännittää, miten tässä nyt käy?

Erinomaisen ohjauksen lisäksi Waititi tekee myös hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa. Hän onnistuu rakentamaan hahmot ja heidän väliset suhteensa iskevästi ja kertoo tarinaansa mukaansatempaavalla tavalla. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on onnistunutta ja sujuvaa, mitä tukee hyvä leikkaus. Natsi-Saksan ajan takaisin herättävät lavasteet ja asut ovat vaikuttavat ja efektitiimikin tekee pääasiassa hyvää työtä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Michael Giacchino tuo musiikeillaan oman lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Jojo Rabbit on mahtava satiirielokuva, mikä hassuttelee oikein kunnolla, mutta sisältää paljon painavaa asiaa ja todellisia tunteita. Natsien toiminnalle heilutellaan keskisormea jatkuvasti, samalla pilkaten heidän aivopestyjä nuoria ja sotilaita, sekä osoittaen, kuinka sairasta natsien toiminta oli. Ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi tietää, mistä voi repiä paljon huumoria irti ja mitkä asiat kannattaa jättää rauhaan tai kertoa draaman kautta. Elokuva todella on hulvaton ja sen aikana saa nauraa makeasti. Myös draamapuoli on yllättävänkin tehokas ja esimerkiksi Jojon ja tämän äidin suhde on aidosti liikuttava. Filmistä löytyy paljon sydäntä ja kaiken kaikkiaan se on hienosti rakennettu paketti. Kun näyttelijät vielä hoitavat tonttinsa erinomaisesti, viihdyttää leffa täysillä alusta loppuun. Nuori Roman Griffin Davis on huikea pääroolissa Jojona ja myös nuori Thomasin McKenzie on erittäin mainio. Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen ja Stephen Merchant ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa ja Waititi itse naurattaa pöljällä propaganda-mielikuvitusversiollaan Adolf Hitleristä. Suosittelen Jojo Rabbitia todella lämpimästi kaikille, vaikka tiedän, että jotkut voivat myös pahoittaa mielensä leffan tarinasta ja tavoista heittää vitsiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2019 - Muokattu 27.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jojo Rabbit, 2019, Czech Anglo Productions, Piki Films, Defender Films

Arvostelu: Good Boys (2019)

GOOD BOYS

Ohjaus: Gene Stupnitsky
Pääosissa: Jacob Tremblay, Brady Noon, Keith L. Williams, Molly Gordon, Midori Francis, Chance Hurtsfield, Izaac Wang, Millie Davis, Josh Caras, Will Forte, Lil Rel Howery, Retta ja Stephen Merchant
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Good Boys on koomikko Seth Rogenin tuottama uusi komediaelokuva. Käsikirjoituksen työstivät Gene Stupnitsky ja Lee Eisenberg, joiden oli alunperin tarkoitus myös ohjata leffa yhdessä, mutta lopulta Eisenberg ei halunnut hoitaa ohjaajan hommia ja ensikertalainen Stupnitsky ohjasi elokuvan yksin. Kuvaukset alkoivat ja niiden aikana heräsi kohu, kun tummaihoisen Keith L. Williamsin vaalea stand-in (henkilö, joka on kuvauksissa näyttelijöiden paikalla ennen kuin kamera pistetään pyörimään, jotta heidän avulla kuva voidaan sommitella ja valaisu tarkistaa kuntoon) maskeerattiin mustemmaksi, jotta hänen ihonvärinsä vastaisi Williamsin ihonväriä. Rogen vannoi, että kun sai tietää tästä, hän pisti asialle lopun ja antoi maskeeraajan kuulla kunniansa. Nyt Good Boys on saanut ensi-iltansa ja itse odotin positiivisin mielin leffan näkemistä. Elokuvan traileri oli hauska ja ajattelinkin, että parhaassa tapauksessa elokuva voisi olla oikein mainio kokemus. Kävinkin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kutosluokkalaispojat Max, Lucas ja Thor saavat kutsun suosittujen luokkalaisten juhliin. Siellä Max voisi päästä toteuttamaan unelmansa ja suutelemaan ihastustaan. Sitä ennen kolmikon vain pitäisi saada jostain selville, miten suutelu tapahtuu.

Elokuvan pääkolmikkona Maxina, Lucasina ja Thorina, eli "Säkkituolisälleinä" nähdään mm. Roomista (2015) tuttu Jacob Tremblay, sekä Keith L. Williams ja Brady Noon, jotka puhkuvat sielun leffaan. Elokuvan onnistuminen on isosti kiinni pääkolmikon onnistumisesta ja onneksi Tremblay, Williams ja Noon ovat erinomainen trio. He tuntuvat aidoilta kaveruksilta, jotka ovat tunteneet toisensa jo vuosia. Heidän ystävyytensä on käsinkosketeltavan todellista ja kolmikon hulluun seikkailuun lähtee erittäin mielellään mukaan. Hahmot ovat yksittäinkin kiinnostavia ja jokaiseen onnistutaan syventymään läpi leffan.
     Muita hahmoja leffassa ovat Maxin isä (Will Forte), Lucasin vanhemmat (Lil Rel Howery ja Retta), öykkäripoika Atticus (Chance Hurtsfield), Maxin ihastus Brixlee (Millie Davis), bileet järjestävä Soren (Izaac Wang), sekä kapuloita rattaisiin tunkeva naiskaksikko Hannah (Molly Gordon) ja Lilly (Midori Francis). Muutkin hahmot ovat veikeitä, mutta he jäävät pahasti pääkolmikon varjoon. Kaikin puolin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Howery ja Retta ovat hulvattomia Lucasin vanhempina ja pikaisesti elokuvassa käyvä koomikko Stephen Merchant on myös todella hauska tapaus.

Good Boys osoittautui yllättävänkin hyväksi komediaksi, mikä sisältää niin roisia huumoria kuin syvällisempää menoa draamapuolella. Itse juoni siitä, että kaverukset pyrkivät ikäistensä juhliin, jotta voivat todistaa heille jotain, ei todellakaan ole mitään uutta tai erityistä ja samaa on nähty esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Booksmartissa (2019) ja Good Boysin tekijöiden aiemmassa komediassa Superbad (2007). Mutta kuten niissäkin käy selväksi, tärkeintä ei ole määränpää, vaan se matka - niin fyysisesti kuin henkisesti. Elokuva tarjoaa puolentoista tunnin verran todella hauskaa menoa ja onnistuu siinä samalla kertomaan hyvää kasvutarinaa pääkolmikon kohdalla. Vaikka tällainen kasvutarinakin tuntuu usein todella tavanomaiselta, lopputulos voi helposti tuottaa yllätyksen. Itse yllätyin, kuinka syvälliseksi ja katsojan sydämeen iskeväksi loppupää onnistuu menemään.

Ennen näitä syvällisyyksiä nähdään kuitenkin paljon sitä hölmöilyä ja sekoilua, mitä leffalta alunperin odottaakin. Onneksi nämä urpoilut eivät ole vain aivotonta menoa ja niistä on saatu oikeasti hauskoja. Itse nauroin useaan otteeseen ääneen elokuvan aikana. Nämä lapsihahmot tuntuvat aidoilta lapsilta. He käyttävät tökeröä kieltä, mutta eivät selvästi tiedä, mitä monet heidän käyttämistään sanoista tarkoittavat. He puhuvat paljon seksistä, mutta vain sen verran, mitä he ovat luokkalaisiltaan kuulleet. Alkoholin käytöllä kehuskellaan, vaikkei sitä olisi koskaan maistanut, mutta täytyyhän sitä esittää olevansa cool. Näin suuri osa kutosluokkalaisista oikeasti käyttäytyy ja itse huomasin usein tuttuja piirteitä, mitkä nolottavat hieman tänä päivänä. En sano, että elämäni olisi koskaan ollut yhtä villiä kuin tällä kolmikolla, mutta voin hyvin kuvitella, että monet Maxin, Thorin ja Lucasin koettelemuksista perustuvat oikeisiin kokemuksiin. Good Boys ei koskaan käy tylsäksi, sillä se onnistuu jatkuvasti tuomaan jotain uutta pöytään. Tarina on nopeatempoinen, mutta se ei kiirehdi. Oikeissa paikoissa elokuvaa osaa myös rauhoittua syventämään hahmojaan.

Ohjaaja Gene Stupnitskyn ensikertalaisuus ei kertaakaan näy leffasta, vaan hän onnistuu rakentamaan todella lystikkään tunnelman, mikä pitää katsojaa otteessaan loppuun asti. Stupnitsky tahdittaa komediaa taidokkaasti ja ohjaa lapsinäyttelijöitä mainiolla tavalla. Lisäksi hänen ja Lee Eisenbergin käsikirjoitus on hyvä ja hauska. Vaikka tarinankerronnasta löytyy kliseisyyttä ja tiettyjä heikkouksia, ovat he onnistuneet tuomaan myös jotain tavallisesta poikkeavaa mukaan. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu sujuvasti. Pienet näkyvät erikoistehosteet ovat toimivat ja niin ovat myös ääniefektit. Lyle Workmanin säveltämät musiikit eivät pääse koskaan kunnolla esiin, mutta ne soivat ihan kelvollisesti tapahtumien taustalla.

Yhteenveto: Good Boys on oikein mainio ja paikoitellen jopa hulvaton komedia, joka onnistuu myös muuttumaan syvällisemmäksi - etenkin leffan lopussa. Sitä ennen nähdään paljon räävitöntä menoa, hauskaa dialogia ja yllättäviä vetoja. Säkkituolisällejä näyttelevät Tremblay, Noon ja Williams ovat nappivalinnat rooleihinsa ja hahmojen välinen ystävyys tuntuu täysin aidolta. Nuoret myös puhuvat kuin kutosluokkalaiset, käyttäen sanoja mitä eivät täysin ymmärrä (usein vieläpä väärin), sekä kehuskelemalla hölmöillä asioilla ollakseen suosittuja. Kolmikon seikkailu nappaa heti mukaansa ja se viihdyttää alusta loppuun saakka. Itse juoni ei ole mitään uutta, mutta elokuvaan on onnistuttu tuomaan joitain raikkaita puolia. Suosittelenkin Good Boysia hyvää ja hauskaa komediaa etsiville. Jos samojen tekijöiden Superbad upposi, toimii tämäkin takuuvarmasti.

Vielä ihan loppuun täytyy sanoa, että eivätkö jotkut nuoret katsojat ihan oikeasti osaa kunnioittaa muita katsojia? Eikö heille enää opeteta käytöstapoja? Muutama rivi edessämme istui kaveriporukka, joka räpläsi puhelimiaan läpi leffan. Miksi he maksoivat yli kymmenen euron lipun hinnan per nenä siitä, että he voivat selata Instagramia ja Snapchatia tai kuunnella ja lähettää ääniviestejä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Good Boys, 2019, Universal Pictures, Good Universe, Point Grey Pictures

Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird

Arvostelu: Logan (2017)

LOGAN (2017)

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Dafne Keen, Stephen Merchant, Boyd Holbrook, Elizabeth Rodriguez ja Richard E. Grant
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuvahahmo Wolverine, eli Logan, eli James Howlett, esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1974 "The Incredible Hulk" -sarjakuvan numerossa 180. Tämän jälkeen hän on esiintynyt yhä vain useammin ja hänestä tehtiin mutanttiryhmä X-Menin jäsen. Wolverine on yksi suosituimmista ja rakastetuimmista Marvel-hahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen näytelty X-Men -elokuva, jossa rooliin valittiin Hugh Jackman. Vuoteen 2017 mennessä Jackman oli esittänyt hahmoa kahdeksan kertaa. Ennen X-Men: Apocalypsen (2016) ilmestymistä Jackman ilmoitti palaavansa rooliin vielä yhden sooloseikkailun verran ja sitten hänen päivänsä Wolverinena olisivat ohi. Huomenna ensi-iltansa saava Logan tulee siis olemaan viimeinen kerta, kun Jackman nähdään kyseisessä roolissa. Itse tutustuin "X-Men" -maailmaan näkemällä X-Men 2:n (2003) joskus kuusi- tai seitsemänvuotiaana. Wolverine oli tietysti mielestäni koko leffan kovin ja paras hahmo. X-Men 2 oli yksi ensimmäisistä supersankarielokuvista, jotka näin, Spider-Manin (2002), Batman Foreverin (1995) ja Batman & Robinin (1997) ohella. Olen tietysti myöhemmin katsonut kaikki sarjan elokuvat, kuten myös arvostellut ne viime vuonna. X-Men Origins: Wolverine (2009) oli ensimmäinen Marvel-sarjakuviin perustuva elokuva, jonka kävin katsomassa leffateatterissa. Vaikka se oli huono, eikä hahmon toinen sooloseikkailu The Wolverine (2013) ollut kovin ihmeellinen, minulla oli silti isot odotukset Logania kohtaan. Elokuva tulisi olemaan tasan tarkkaan Hugh Jackmanin ja ohjaaja James Mangoldin teos, minkä lisäksi se tulisi olemaan verinen, kuten "Wolverine"-sarjakuvatkin ovat. En kuitenkaan erityisemmin miettinyt sitä, että tämä olisi Jackmanin viimeinen kerta Wolverinena, kunnes olin jo näytöksessä ja elokuvaa oli mennyt yli puoli tuntia. Pakko sanoa, että leffan aikana tuli tippa linssiin, kun tajusin, että jätän jäähyväiset yhdelle lapsuuteni sankareista.

Hidasta kuolemaa tekevät Logan ja Xavier päättävät auttaa Laura-tyttöä pääsemään turvapaikkaan nimeltä Eeden. Laura on ensimmäinen mutantti kahteenkymmeneen viiteen vuoteen ja Loganin täytyy suojella häntä pahoilta voimilta, jotka haluavat hyödyntää häntä.

Hugh Jackman vetää selkeästi parhaimman Wolverine-suorituksensa. Hän on tuonut erityisen paljoa sielua ja tunnetta hahmoon, mikä on hienoa. Jackman ei ole kertaakaan heikko ja hänestä näkee, että hän on päättänyt nauttia kunnolla viimeisestä kerrastaan hahmona. Loganin parantumiskyky ei toimi samalla tavalla kuin aiemmin, joten hänen on pakko olla varovaisempi taistellessaan. Kun hahmo on melkein kuolevainen, on hän paljon mielenkiintoisempi ja elokuvassa on useasti se vaara, että hänelle voi käydä pahasti. Koko elokuvan läpi Loganista paistaa se kipu, mitä hän kokee kaiken aikaa. Ei ole enää helppoa työntää adamantium-kynsiä esiin rystysten välistä, vaan se oikeasti sattuu. Toimivana yksityiskohtana on myös, että hän tarvitsee nykyään lukulaseja, sillä näkökin on alkanut heikentyä. Logan ryyppää paljon, minkä takia hänen on vielä vaikeampi pysyä pystyssä. Hänen kiinnostuksensa maailmaa kohtaan on vähentynyt. Hänestä on tullut todella vanha mies ja sen hän myös tietää. Logan ei ole sairas, mutta hän näyttää siltä, että hänen täytyy taistella pysyäkseen elossa.
     Patrick Stewartin näyttelemällä Charles Xavierillakaan ei mene erityisen hyvin. Hänellä on aivosairaus, mikä aiheuttaa hänelle kohtauksia, jotka vaikuttavat myös hänen lähellään oleviin vakavasti. Tämän takia hänet on eristetty maailmalta. Xavier ei ole enää mutanttikoulun perustaja professori X, vaan rappioitunut vanha mies, joka haluaisi joko palata aiempaan elämäänsä tai kuolla. Paikoitellen Xavier tuntuu olevan hieman psykoottinen, eikä välttämättä täysin tajua, missä hän on. Kohteliaisuudet ovat kadonneet häneltä lähes kokonaan ja hän haukkuukin usein Logania, sekä kiroilee paljon. Stewart on erinomainen roolissa ja Jackmanin tavoin hänkin pistää kaikkensa mukaan.
     Yksitoistavuotiasta Laura-tyttöä esittää Dafne Keen, joka oli tätä ennen esiintynyt vain televisiosarjassa The Refugees (2014-). Keen on todella mainio roolissaan, etenkin kun hän ei erityisemmin puhu, vaan näyttää tunteensa ilmeissään ja eleissään. Kovin monia ilmeitä ei hahmo näytä, minkä takia hänen roolisuorituksensa on vieläkin parempi. Laura on elänyt koko elämänsä laitoksessa, minkä takia ulkomaailman tavat eivät ole hänelle tuttuja. Elokuvassa tuodaan nopeasti esille, ettei Lauralle kannata ryttyillä, mikä tulee viimeistään selväksi, kun Lauran rystysten välistä tulee esille adamantium-kynnet, kuten Loganilla - tosin vain kaksi kynttä per käsi - ja hän alkaa silpomaan ihmisiä. Keen on todella hyvä myös toimintakohdissa ja sopii raa'an tappajan rooliin.
     Loganin kanssa Xavieria yrittää hoitaa mutantti nimeltä Caliban (Stephen Merchant), joka kykenee jäljittämään mielessään muita mutantteja. Hänen huonompi mutanttivoimansa on, ettei hänen ihonsa kestä auringonvaloa ja hän joutuu elämään pimennetyssä talossa. Caliban esiintyi viime vuoden X-Men: Apocalypsessa, mutta erilaisena ja siinä häntä näytteli Tómas Lemarquis. Hahmo on mielenkiintoinen ja hän tuntuu olevan hieman järkevämpi kuin kaksi päähenkilöä. Kovin iso rooli hänellä ei kuitenkaan ole, mutta toimiva hahmo on kyseessä.
     Kun aiemmin mainitut näyttelijät ovat olleet hyviä - jopa mahtavia - on sääli, ettei elokuvan pahis, eikä hänen näyttelijänsä ole kovin kummoisia. Boyd Holbrook näyttelee Piercea, joka jahtaa Lauraa. Hän haluaisi käyttää tyttöä erilaisiin kokeisiin, eikä hänelle ole mitään väliä, elääkö vai kuoleeko Laura. Hahmo on aika unohdettava, eikä Holbrookin suoritus ole kovinkaan erityinen. Ainoa mielenkiintoinen asia Piercessa on, että hänellä on kyborgikäsi. Tämäkin erikoisuus tosin katoaa, kun huomaa, että hänen kätyreilläänkin on samanlaiset kädet. Toisaalta heikko pahis ei erityisemmin häiritse, sillä päähenkilöt joutuvat kohtaamaan useasti sisäiset demoninsa. Elokuvassa nähdään myös Elizabeth Rodriguezin esittämä Gabriela, joka yrittää saada Loganin auttamaan Lauraa, sekä Richard E. Grantin näyttelemä tohtori Rice, joka haluaa tehdä kokeita tytöllä.

Logan tapahtuu vuonna 2029, mutta kovin futuristiseksi ei maailma ole muuttunut. Kyborgikäsiä ja automaattiohjautuvia rekkoja on nähtävissä, mutta muuten elokuva voisi tapahtua nykypäivänäkin. Jotain pahaa on tapahtunut joitain vuosia sitten, minkä takia muut tutut mutanttihahmot ovat kadonneet tai kuolleet ja tutuista jäljellä ovat enää Logan ja Xavier. Elokuvassa annetaan hieman vinkkiä traagisista tapahtumista, mutta pidin kovasti siitä, ettei tarkkaa tietoa kerrota. On hienoa, että elokuva jättää ison kysymyksen katsojan tulkinnan varaan. Mutantit ovat muutenkin sukupuutossa, sillä uusia ei ole syntynyt kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, minkä takia Laura vaikuttaakin ihmeeltä. Mutanteista on muodostunut enemmänkin myytti ja hahmoista on keksitty tehdä sarjakuvia, jotka eivät tosin Loganin mukaan kerro koko totuutta X-Menin seikkailuista. Huonot ajat ovat ajaneet Xavierin jonkinlaiseen hulluuteen ja Loganin ryyppäämään. Hän toimii limusiinin kuljettajana, mikä lopulta pistääkin hänet kyyditsemään Lauraa maan halki.

Elokuva tuntuu vain harvoin supersankarileffalta. Logan onkin enemmän draamaelokuva, joka kertoo kahdesta vanhasta miehestä, jotka ovat kokeneet jo tarpeeksi usean elämän edestä ja nyt he haluavat vihdoin saada rauhan. Kuitenkin kun heidän elämäänsä ilmestyy toivo mutanttilajin jatkumiselle, on heidän suojeltava sitä toivoa, vaikka he kuinka olisivatkin riutuneita. Elokuva on synkkä ja vakava, vaikka mukana onkin pari huvittavaa juttua. Logan tuntuu välillä kuuluvan samaan sarjaan muiden X-Men -leffojen kanssa, mutta useasti se tuntuu täysin irralliselta teokselta. Lisäsyvyyttä tarinaan tulee, jos sen miettii olevan samaa sarjaa, sillä silloin tuntuu siltä, että on todella nähnyt päähenkilöiden aiempia kokemuksia. Jos ei ole kyennyt vielä päättelemään, niin elokuva on koskettava. Kun ensimmäinen puolisko on kulunut, voi olla jo täysin varma, ettei erityisen onnellista loppua ole tiedossa. Päässään pyörittelee useita vaihtoehtoja, mikä lopputulos voisi olla, eikä se tuota pettymystä.

Kuten jo aiemmin hieman sanoin, Logan on raaka elokuva. Siis todella raaka. Odotin, että pääsen näkemään lähinnä hieman verta, kun Logan tökkii kynsiään pahiksista läpi, mutta meno on vielä sitäkin hurjempi. Sekä Logan että Laura nähdään katkomassa käsiä ja jalkoja, jopa päitä irti ihmisiltä. Kurkkuja revitään auki, veri roiskuu ja myös päiden sisälmyksiä nähdään pariin otteeseen. Tällaista menoa fanit ovat odottaneet pitkään. Vaikka raakuus onkin sairasta, niin sellaisia hahmon sarjakuvaseikkailut ovat. Oli oudolla tapaa todella upeaa päästä näkemään Logan sellaisena kuin kuuluukin, eli eläimellisenä tappokoneena. Tämä ei todellakaan siis ole lapsille suunnattu tehostemekastus, kuten suurin osa supersankarielokuvista. Deadpoolkaan (2016) ei tunnu erityisen raa'alta tämän jälkeen. Siinä väkivallan kontrastina olikin kepeä henki ja koomisuus. Tässä mennään todella vakavalla meiningillä. Elokuvassa myös kiroillaan todella paljon, mikä vie vielä enemmän lapsiystävällisyyttä pois. Mielenkiinnolla odotan sitä, kun joku laskee, kuinka monta "fuck"-sanaa leffan aikana kuullaan.

Vaikka mukana on paljon hienoutta, ei Logan ole mestariteos. Elokuva on hieman liian pitkä ja välillä se tuntuu hidastelevan liikaa. Joitain kohtia olisi voinut tiivistää, jolloin lopputuloksena olisi kompaktimpi paketti. Tällaisena Logan on loistava teos ja edustaa supersankarielokuvien parempaa puolta, mutta siitä puuttuu vielä se jokin, että se pääsisi muiden loistavien Marvel-elokuvien yläpuolelle. Pidän todella paljon siitä, että kyseessä on vakavampi ja aikuisempi teos kuin aiemmat X-Menit. Kun näin X-Men 2:n ensimmäistä kertaa, olin tosiaan vähän yli kymmenen vuotta nuorempi. Vaikka kyseessä ei ole mikään kovin megalomaaninen tehosteleffa, on se selkeämpi supersankarileffa kuin Logan. Hienoa siis on, että kun X-Men -sarja on kasvanut aikuiseksi, niin saman olen tehnyt myös minä - tai ainakin uskottelen niin itselleni... Pidän paljon selkeistä tehoste-elokuvista, mutta on upeaa, että aina välillä ilmestyy leffoja kuten Logan, jotka näyttävät, että genrestä saa muutakin aikaan kuin taisteluja maailmanvalloittajapahiksia vastaan.

Elokuvan ohjauksesta tosiaan vastaa James Mangold, joka ohjasi myös The Wolverinen. Vaikka se on mielestäni hyvä, niin se ei ole lähelläkään tämän tasoa. Mangold tuntuu selvästi rakastavan Wolverine-hahmoa ja tämä on osoitus siitä, miten hän näkee hahmon. Tämä on fanin näkemys, joka toimii erinomaisesti, koska se on se, mitä fanit tietysti haluavat nähdä. Mangoldin visio on vahvasti läsnä koko leffan ajan, minkä lisäksi huomaa sen, että Jackman on ollut vahvasti mukana suunnitteluprosessissa. Logan on hyvin kuvattu, vaikka joissain toimintakohtauksissa kamera heiluukin hieman liikaa ja leikkaus on paikoitellen liian nopeaa. Muuten leikkaus sujuu hyvin. Selkeitä visuaalisia efektejä ei ole erityisen paljon käytetty. Piercen ja hänen kätyriensä kyborgikädet ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutettuja. Äänitehosteilla tuodaan hienoja lisäyksiä etenkin taistelukohtauksiin. Jokainen veriroiskahdus on korostettu äänitehosteissa, minkä lisäksi Loganin kynsien ilmestyessä kuullaan tuttu ääni. Maskeeraukset ovat hyvin toteutettuja - etenkin Loganin haavat ja arvet. Marco Beltramin säveltämät musiikit tuovat lisätunnelmaa tarinaan.

Yhteenveto: Logan on hieno elokuva, joka ei pääasiassa edes tunnu supersankarileffalta. Tarina pohjautuu henkilöihin, eikä tässä pidä pelastaa maailmaa superpahiksilta, mikä tekee tästä maanläheisemmän. Hugh Jackman vetää upean suorituksen Loganina ja tämän jälkeen hän voi hyvillä mielin antaa roolin jollekin toiselle, vaikka seitsemäntoista vuoden jälkeen voi olla vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Patrick Stewart on loistava rappioituneena Xavierina, joka tuntuu vaikoitellen psykoottiselta. Dafne Keen on mainio rajuna Laurana. Pahis ei tässäkään sarjakuvaleffassa erityisemmin vakuuta, mutta sen korvaa päähenkilöiden sisältä löytyvät demonit. Toimintakohtaukset ovat väkivaltaisia, eikä leffaa ole todellakaan tehty lapsille. Päitä, käsiä ja jalkoja katkotaan, kurkkuja silvotaan ja aivoja ammutaan pellolle. Tällainenhan se Wolverine-leffa pitäisi ollakin. Marvel-sarjakuvien faneille tämä on merkkiteos ja ehdottomasti suosittelen katsomaan sen. Jos maailma ei ole tuttu, niin elokuvan koskettavuus ei tule iskemään samalla lailla. Logan on erinomainen teos, vaikka siinä on hidastempoiset hetkensä. Toisin kuin suurimmassa osassa nykysupersankarileffoista, Logan ei sisällä kohtausta lopputekstien jälkeen. Tähän loppuun ei voi oikein muuta sanoa kuin että suuri kiitos Hugh Jackman! Hän esitti Wolverinea yhdeksässä elokuvassa, eikä kertaakaan tuntunut esittävän roolia rahan takia, vaan pelkästään rakkaudesta hahmoa kohtaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scified.com
Logan, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Donner's Company, Kinberg Genre