Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2022) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA: ISOVELI ISOTTELEE

DIARY OF A WIMPY KID: RODRICK RULES

Ohjaus: Luke Cormican

Näyttelijät: Brady Noon, Hunter Dillon, Ethan William Childress, Chris Diamantopoulos, Erica Cerra, Gracen Newton, Veena Sood, Ed Asner, Nathan Arenas, Jimmy Tatro, Vincent Tong, Albert Tsai ja Hudson Yang

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 14 minuuttia

Ikäraja: 6

Jeff Kinneyn samannimiseen lastenkirjaan perustuva animaatioelokuva Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid) sai hyvät katsojaluvut, kun se julkaistiin Disney+ -palvelussa joulukuussa 2021, joten jatkoa oli luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan julkaisua Disney oli aloittanut jatko-osan työstämisen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee julkaistiin joulukuussa 2022. Tämäkään leffa ei saanut erityisen positiivista palautetta kriitikoilta, mutta katsojaluvut olivat jälleen hyvät. Itse en ollut aiemmin katsonut ainuttakaan Neropatin päiväkirja -leffaa, en näitä uusia animaatioita, enkä vanhoja näyteltyjä versioita, mutta luin lapsena Kinneyn kirjoja. Nyt kun on tulossa jälleen uusi Neropatin päiväkirja -elokuva, Diary of a Wimpy Kid: The Getaway (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat animaatiot ja arvostella ne. Ensimmäinen leffa oli ihan kiva ja eräänä päivä päätin vihdoin pistää Isoveli isottelee -jatko-osan pyörimään.

Kun vanhemmat lähtevät viikonlopuksi juhlimaan hääpäiväänsä, Greg Heffley jää isoveljensä Rodrickin kanssa kahdestaan kotiin. Voivatko veljekset löytää yhteisen sävelen, vai onko luvassa jälleen Gregin nöyryyttämistä?

Neropatin päiväkirjan tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty päiväkirjaansa pitävästä neropatista, Greg Heffleystä (Brady Noon), yläkoululaisesta pojasta. Gregiä ärsyttää, kun muiden ikätoverien isoveljet ovat kannustavia ja opettavat isojen poikien juttuja, mutta hänen isoveljensä Rodrick (Hunter Dillon) pitää Gregiä vain ärsyttävänä rääpäleenä. Onkin veljesten kauhu kuulla, että heidän vanhempansa (Chris Diamantopoulos ja Erica Cerra) lähtevät viikonlopuksi juhlimaan hääpäiväänsä, jättäen Gregin ja Rodrickin kahdestaan kotiin. Veljesten välinen konflikti on menevästi rakennettu. Joka kerta kun Greg luulee, että Rodrick alkaa vihdoin välittää hänestä, käykin selväksi, että luvassa on jälleen jokin isoveljen metkuista.

     Menossa mukana on myös Gregin paras ystävä Rowley (Ethan William Childress) ja Gregin pikkuveli Manny (Gracen Newton), joiden lisäksi elokuva esittelee veljesten isoisän (Ed Asner). Rowley on oma sympaattinen hönö itsensä. Poikaa käy välillä sääliksi, kun Greg vetää häntä mukaan tempauksiinsa, eikä anna Rowleyn olla sellainen kuin on, pitäessään häntä nolona.

Ensimmäisen Neropatin päiväkirja -animaation tapaan myös Isoveli isottelee on ihan kiva lastenleffa. Siinä, missä viimeksi keskityttiin Gregin haasteisiin aloittaa yläkoulu, tällä kertaa keskitytään Gregin ja hänen viimeksi todella vähäiselle huomiolle jääneen isoveljensä hankaliin väleihin. Kertomus on passelin erilainen ja kuten jo totesin, veljesten välinen konflikti on menevästi rakennettu. Gregin ja Rodrickin viikonloppu saa yllättäviä käänteitä ja haasteita, jotka vaativat lopulta yhteistyötä vaikka sitten hammasta purren.

Noin tunnin ja vartin mitta on juuri sopiva elokuvalle. Lyhyeen kestoon mahtuu monenmoista meininkiä kiusallisesta vierailusta vanhainkodissa koulun kykykilpailuun, jossa Rodrick esiintyy rock-yhtyeensä Löded Diperin kanssa, kun taas Greg on juuri ja juuri suostunut toimimaan Rowleyn apurina tämän taikuriesityksessä. Kaiken tämän keskellä Gregin ja Rodrickin ailahteleva, mutta loppua kohti ymmärtävämmäksi muuttuva veljeys on leffan sydän. Se auttaa silloin, kun leffa taantuu väsähtäneeksi koheltamiseksi tai omaan makuuni turhan lapselliseksi.

Visuaalisesti Neropatin päiväkirja: Isoveli isottelee jatkaa edellisosan linjoilla. Animaattorit mukailevat kirjoista tuttua tyyliä, tuoden karikatyyrimaiset hahmot sujuvasti kolmiulotteiseen maailmaan. Hahmot ovat todella yksinkertaisen näköisiä ja leffasta on turha etsiä samalla tavalla yksityiskohtia kuin Disneyn varsinaisista teattereihin saapuvista animaatioista, mutta ulkoisesti elokuva ajaa silti passelisti asiansa. Värien käyttökin on miellyttävää ja äänimaailma on sujuvasti rakennettu John Paesanon säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules, Yhdysvallat, Kanada, 2022, 20th Century Studios, Twentieth Century Animation, Walt Disney Pictures

Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2021) - elokuva-arvostelu

NEROPATIN PÄIVÄKIRJA

DIARY OF A WIMPY KID

Ohjaus: Swinton Scott

Näyttelijät: Brady Noon, Ethan William Childress, Erica Cerra, Chris Diamantopoulos, Christian Convery, Hunter Dillon, Veda Maharaj, Gracen Newton, Billy Lopez, Brenda Crichlow, Lossen Chambers, Donny Lucas, Cyrus Arnold, Zeno Robinson, Braxton Baker ja John Omohundro

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti

Ikäraja: 6

Diary of a Wimpy Kid, eli suomalaisittain Neropatin päiväkirja perustuu Jeff Kinneyn samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2007. Kinneyn kirjasarjan pohjalta oli jo tehty neljä näyteltyä elokuvaa, Neropatin päiväkirja (Diary of a Wimpy Kid - 2010), Neropatin päiväkirja: Rodrick Rules (Diary of a Wimpy Kid: Rodrick Rules - 2011), Neropatin päiväkirja 3: Kovan onnen kesä (Diary of a Wimpy Kid: Dog Days - 2012) ja Neropatin päiväkirja: Reissussa rähjääntyy (Diary of a Wimpy Kid: The Long Haul - 2017). Vuonna 2018 20th Century Fox ilmoitti työstävänsä animaatiosarjan kirjojen pohjalta, mutta kun Disney osti Foxin vuotta myöhemmin, projekti muovautui animaatioelokuvaksi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja lopulta Neropatin päiväkirja julkaistiin Disney+ -suoratoistopalvelussa joulukuussa 2021. Elokuva sai ihan hyvää palautetta kriitikoilta, sekä hyvät katsojaluvut. Itse luin Kinneyn kirjoja lapsena, kun kirjasarja oli vasta alkanut, mutta kun elokuva-adaptaatioita alkoi vihdoin tulla, koin olevani liian vanha niille ja jätin ne katsomatta. Kuitenkin viime vuosina Disneyn uudet animaatioleffat ovat herättäneet nostalgisia tunteita kirjasarjaa kohtaan ja olen pohtinut elokuvien katselua joka joulu, kun uusi elokuva on julkaistu. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa animaatiolla Diary of a Wimpy Kid: The Getaway (2026), päätin vihdoin katsoa aiemmat animaatiot.

Greg Heffley ja hänen paras kaverinsa Rowley aloittavat yläkoulun ja saavat nopeasti huomata, että meno on täysin erilaista kuin alakoulussa, mikä meinaa rikkoa heidän pitkän ystävyytensä.

Neropatin päiväkirjan keskiössä on teini-iän kynnyksellä oleva poika Greg Heffley (äänenä Brady Noon), joka on tottunut alakoulun helppouteen ja vapaa-ajalla parhaan kaverinsa Rowleyn (Ethan William Childress) kanssa leikkimiseen ja pelaamiseen. Kuitenkin kun on aika siirtyä yläkouluun, muutoksen tuulet puhaltavat ja vieläpä varsin voimakkaasti. Greg kokee nopeasti paineita vaikuttaa kypsältä, kun taas Rowley ei tunnu ymmärtävän, mitä vaaditaan isojen poikien kanssa pärjäämiseen. Hahmot ovat mainiot, koska heistä löytyy useampia puolia. Gregin toiminta voi toisinaan turhauttaa, eikä hän aina kohtele Rowleyta erityisen mukavasti, mutta samalla voi ymmärtää pojan omia pelkoja ja paineita. Rowleyta taas käy hieman sääliksi ja hän on vähän reppana, mutta samalla on hienoa, kuinka rohkeasti hän haluaa olla oma itsensä, vaikka se tarkoittaisikin että hänelle naurettaisiin. 

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Gregin vanhemmat Susan-äiti (Erica Cerra) ja Frank-isä (Chris Diamantopoulos), isoveli Rodrick (Hunter Dillon) ja pikkuveli Manny (Gracen Newton), muut koululaiset Fregley (Christian Convery), Chirag (Veda Maharaj) ja Charlie (Yuvraj Singh Kalsi), sekä kiusaavien teinien kolmikko Carter (Cyrus Arnold), Pete (Zeno Robinson) ja Wade (Braxton Baker). Sivuhahmot ajavat asiansa ja heistä löytyy sopivan erilaisia persoonia, mutta he jäävät lopulta lähinnä taustalle, leffan keskittyessä Gregin ja Rowleyn tulehtuneeseen ystävyyteen.

Neropatin päiväkirja onnistui olemaan minulle jopa hassun nostalginen elokuvakokemus, vaikka en ollut ennen nähnyt koko leffaa. Sen lisäksi, että minulle muistuivat nopeasti mieleen lapsena lukemistani kirjoista tutut jutut, kuten kauhistuttava juustokosketus, se muistutti myös omasta lapsuudestani ja juurikin ala-asteelta yläasteelle siirtymisestä. Se on se ikä, kun ollaan vielä lapsia, mutta yhtäkkiä pitäisikin olla muka jotenkin isoa poikaa ja hylätä kaikki vanhat kiinnostuksen kohteet. Yläkouluun liittyy paljon sosiaalisia paineita, jotka vaikuttavat eri tavoin kaikkiin. 

Onkin ihan hupaisaa seurata, kuinka nämä asiat vaikuttavat Gregiin ja Rowleyhyn. Koulun jälkeen pelien pelaamista ei kehtaa sanoa enää ääneen, vaan pitäisi muistaa puhua "hengaamisesta" ja halloweenin perinteeksi muodostunut karkkikierroskin pitäisi osata hoitaa coolisti. Nämä paineet ja niiden vaikutus pitkäaikaisten ystävien väleihin muodostaa oivan tarinan, josta löytyy hyviä opetuksia, että paineenkin alla pitäisi muistaa, mitkä asiat ovatkaan oikeasti tärkeitä itselle ja pitää niistä kiinni. Välillä on todella turhauttavaa katsoa sivusta, miten Greg kohtelee Rowley-poloista, mutta samalla Gregille on saatu kelpo kasvutarina. Neropatin päiväkirja onkin oikein passeli leffavalinta etenkin ala-asteelta yläasteelle siirtyville lapsille ja vain tasan tunnin kestossaan se on vieläpä napakan lyhyt.

Pidin myös elokuvan animaatiojäljestä. Ei se todellakaan yllä samalle tasolle kuin Disneyn samana vuonna teattereissa julkaisemat animaatioelokuvat Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon - 2021) ja Encanto (2021), mutta se on kirjasarjan piirroksille uskollinen. Animaattorit pitävät hahmojen simppelin vekkulit ulkonäöt, mutta päivittävät ne kolmiulotteisiksi ja rikastuttavat kuvat väreillä. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu John Paesanon säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Diary of a Wimpy Kid, Yhdysvallat, Kanada, 2021, Walt Disney Pictures, 20th Century Studios, Bardel Entertainment, Twentieth Century Animation

Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista, kausi 2 (Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles - 2025) - sarja-arvostelu

TARINOITA TEINI-IKÄISISTÄ MUTANTTININJAKILPIKONNISTA - KAUSI 2

TALES OF THE TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Luojat: Christopher Yost ja Alan Wan

Näyttelijät: Brady Noon, Micah Abbey, Nicolas Cantu, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Craig Robinson, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Christopher Mintz-Plasse, Austin Post, Alex Hirsch, Carlin James, Jamila Velasquez, David Krumholtz, Seth Rogen, Peter Stormare, Ralph Ineson, Kieran Culkin, Fred Armisen, Fred Tatasciore, Pete Davidson, Alanna Ubach, Heidi Gardner ja Ike Barinholtz

Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Lairdin ja Kevin Eastmanin luomiin sarjakuvahahmoihin perustuva animaatioelokuva Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023) oli hitti, joten sille päätettiin jatko-osan lisäksi tehdä myös lisäosa animaatiosarjan muodossa. Elokuussa 2024 ilmestynyt Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi menestyi tarpeeksi hyvin, jotta sarjalle päätettiin tehdä jatkoa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Yhdysvalloissa sarjan toinen tuotantokausi jo joulukuussa, mutta vasta nyt se on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse mielsin sarjan avauskauden pienoiseksi pettymykseksi, mutta odotin silti toiveikkaana toisen kauden ilmestymistä. Katsoinkin koko kakkoskauden muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Kilpikonnaveljekset Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo päätyvät erilaisiin mutantteja ja ninjoja sisältäviin seikkailuihin.

Sarjan keskiössä ovat tietenkin ne teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, eli sinihuivinen ja katana-miekkoja käyttävä johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varustettu äksy Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvaa heilutteleva älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuja käyttävä hassuttelija Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Kuten viime kaudella ja sitä ennen Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvassa, hahmoissa painotetaan jälleen heidän teini-ikäisyyteensä ja tiettyyn kokemattomuuteensa sankaritekojen suhteen. Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo ovat aina yhtä ilahduttava nelikko erilaisine persoonineen ja jos jossain kakkoskausi on jo mielestäni parempi kuin edeltäjänsä, niin se pitää nelikon tiiviimmin yhdessä, sarjan avauskauden pistettyä hahmot jatkuvasti erilleen omiin sooloseikkailuihinsa.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös kilpikonnien isänä ja mentorina toimiva Tikku-rotta (Fred Tatasciore), reportteri April O'Neil (Ayo Edebiri), sekä muut mutantit, Pete-pulu (Christopher Mintz-Plasse), Leatherhead-alligaattori (Rose Byrne), Wingnut-lepakko (Natasia Demetriou) ja Ray Fillet -rausku (Austin Post). Vastaansa Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo saavat muun muassa Teinimutanttininjakilpikonnat 2 ja mönjän salaisuus -elokuvaa (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) varten luodut näykkijäkilpikonna Tokkan (Peter Stormare) ja susi Rahzarin (Ralph Ineson).

Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi jätti minut tosiaan hieman kylmäksi, koska minua turhautti sarjan jatkuva tapa pistää päänelikko erilleen, seikkailemaan muiden mutanttihahmojen kanssa. Tämä taisi herättää närää monissa muissakin katsojissa, koska kakkoskaudella Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo toimivat tiiviimmin tiiminä, siitäkin huolimatta, että jokainen heistä kertoo kauden varrella oman tarinansa. Se, mikä minua yhä häiritsee tällä kakkoskaudella on se, että jaksojen tapahtumat eivät tapahdu "oikeasti", vaan yksi tarinoista on Leonardon satuilu päiväkirjaansa, toinen taas on Michelangelon improvisaatioesitys ja niin edelleen. Miksi? Mikseivät nämä tapahtuvat voi oikeasti tapahtua näille hahmoille?

Tästä turhauttavasta puolesta huolimatta tykkäsin kyllä tästä kakkoskaudesta. Kausi on jaettu neljään osaan, eli jokaisen kilpparin omalle tarinalle on omistettu kolme jaksoa. Nämä kolmen jaksot ryppäät ovatkin sopivia paketteja, jotka katsoo sujuvasti esimerkiksi peräkkäisinä päivinä. Tarinat ovat viihdyttäviä, hauskoja, perheen pienimmille kenties jopa jännittäviä ja ne sisältävät vauhdikasta toimintaa. Oma suosikkini oli toisena tuleva Donatellon tarina, jossa aiemmin mainitsemani Tokka ja Rahzar esiintyvät, mutta pidin kolmesta muustakin kertomuksesta. Nyt minua harmittaa, että Nickelodeon päätti lopettaa sarjan tähän. Onneksi Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -leffan varsinainen jatko-osa ilmestyy jo ensi vuoden elokuussa. Kenties sitä odotellessa pelaan vihdoin näihin leffoihin ja sarjaan liittyvän Mutants Unleashed -videopelin (2024) loppuun...

Visuaalisesti sarja jatkaa ykköskauden linjalla. Animaatiojälki ei ole yhtä yksityiskohtaista kuin Mutant Mayhem -leffassa, mutta näyttää silti kivalta tietyn nykivyydenkin kera. Näille kilpparituotannoille ominainen vekkuli luonnosmaisuus on läsnä ja pidän siitä, kuinka kuvista ei juuri suoria viivoja löydy, vaan rakennuksetkin on tarkoituksellisesti piirretty vähän siihen suuntaan. Hahmot näyttävät hupaisilta ja kausi on ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Matt Mahaffeyn säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles, Yhdysvallat, 2024-2025, Nickelodeon Animation Studios, Point Grey Pictures

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM

Ohjaus: Jeff Rowe

Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.

Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.

Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.

     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.

Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures

Arvostelu: Good Boys (2019)

GOOD BOYS

Ohjaus: Gene Stupnitsky
Pääosissa: Jacob Tremblay, Brady Noon, Keith L. Williams, Molly Gordon, Midori Francis, Chance Hurtsfield, Izaac Wang, Millie Davis, Josh Caras, Will Forte, Lil Rel Howery, Retta ja Stephen Merchant
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Good Boys on koomikko Seth Rogenin tuottama uusi komediaelokuva. Käsikirjoituksen työstivät Gene Stupnitsky ja Lee Eisenberg, joiden oli alunperin tarkoitus myös ohjata leffa yhdessä, mutta lopulta Eisenberg ei halunnut hoitaa ohjaajan hommia ja ensikertalainen Stupnitsky ohjasi elokuvan yksin. Kuvaukset alkoivat ja niiden aikana heräsi kohu, kun tummaihoisen Keith L. Williamsin vaalea stand-in (henkilö, joka on kuvauksissa näyttelijöiden paikalla ennen kuin kamera pistetään pyörimään, jotta heidän avulla kuva voidaan sommitella ja valaisu tarkistaa kuntoon) maskeerattiin mustemmaksi, jotta hänen ihonvärinsä vastaisi Williamsin ihonväriä. Rogen vannoi, että kun sai tietää tästä, hän pisti asialle lopun ja antoi maskeeraajan kuulla kunniansa. Nyt Good Boys on saanut ensi-iltansa ja itse odotin positiivisin mielin leffan näkemistä. Elokuvan traileri oli hauska ja ajattelinkin, että parhaassa tapauksessa elokuva voisi olla oikein mainio kokemus. Kävinkin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kutosluokkalaispojat Max, Lucas ja Thor saavat kutsun suosittujen luokkalaisten juhliin. Siellä Max voisi päästä toteuttamaan unelmansa ja suutelemaan ihastustaan. Sitä ennen kolmikon vain pitäisi saada jostain selville, miten suutelu tapahtuu.

Elokuvan pääkolmikkona Maxina, Lucasina ja Thorina, eli "Säkkituolisälleinä" nähdään mm. Roomista (2015) tuttu Jacob Tremblay, sekä Keith L. Williams ja Brady Noon, jotka puhkuvat sielun leffaan. Elokuvan onnistuminen on isosti kiinni pääkolmikon onnistumisesta ja onneksi Tremblay, Williams ja Noon ovat erinomainen trio. He tuntuvat aidoilta kaveruksilta, jotka ovat tunteneet toisensa jo vuosia. Heidän ystävyytensä on käsinkosketeltavan todellista ja kolmikon hulluun seikkailuun lähtee erittäin mielellään mukaan. Hahmot ovat yksittäinkin kiinnostavia ja jokaiseen onnistutaan syventymään läpi leffan.
     Muita hahmoja leffassa ovat Maxin isä (Will Forte), Lucasin vanhemmat (Lil Rel Howery ja Retta), öykkäripoika Atticus (Chance Hurtsfield), Maxin ihastus Brixlee (Millie Davis), bileet järjestävä Soren (Izaac Wang), sekä kapuloita rattaisiin tunkeva naiskaksikko Hannah (Molly Gordon) ja Lilly (Midori Francis). Muutkin hahmot ovat veikeitä, mutta he jäävät pahasti pääkolmikon varjoon. Kaikin puolin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Howery ja Retta ovat hulvattomia Lucasin vanhempina ja pikaisesti elokuvassa käyvä koomikko Stephen Merchant on myös todella hauska tapaus.

Good Boys osoittautui yllättävänkin hyväksi komediaksi, mikä sisältää niin roisia huumoria kuin syvällisempää menoa draamapuolella. Itse juoni siitä, että kaverukset pyrkivät ikäistensä juhliin, jotta voivat todistaa heille jotain, ei todellakaan ole mitään uutta tai erityistä ja samaa on nähty esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Booksmartissa (2019) ja Good Boysin tekijöiden aiemmassa komediassa Superbad (2007). Mutta kuten niissäkin käy selväksi, tärkeintä ei ole määränpää, vaan se matka - niin fyysisesti kuin henkisesti. Elokuva tarjoaa puolentoista tunnin verran todella hauskaa menoa ja onnistuu siinä samalla kertomaan hyvää kasvutarinaa pääkolmikon kohdalla. Vaikka tällainen kasvutarinakin tuntuu usein todella tavanomaiselta, lopputulos voi helposti tuottaa yllätyksen. Itse yllätyin, kuinka syvälliseksi ja katsojan sydämeen iskeväksi loppupää onnistuu menemään.

Ennen näitä syvällisyyksiä nähdään kuitenkin paljon sitä hölmöilyä ja sekoilua, mitä leffalta alunperin odottaakin. Onneksi nämä urpoilut eivät ole vain aivotonta menoa ja niistä on saatu oikeasti hauskoja. Itse nauroin useaan otteeseen ääneen elokuvan aikana. Nämä lapsihahmot tuntuvat aidoilta lapsilta. He käyttävät tökeröä kieltä, mutta eivät selvästi tiedä, mitä monet heidän käyttämistään sanoista tarkoittavat. He puhuvat paljon seksistä, mutta vain sen verran, mitä he ovat luokkalaisiltaan kuulleet. Alkoholin käytöllä kehuskellaan, vaikkei sitä olisi koskaan maistanut, mutta täytyyhän sitä esittää olevansa cool. Näin suuri osa kutosluokkalaisista oikeasti käyttäytyy ja itse huomasin usein tuttuja piirteitä, mitkä nolottavat hieman tänä päivänä. En sano, että elämäni olisi koskaan ollut yhtä villiä kuin tällä kolmikolla, mutta voin hyvin kuvitella, että monet Maxin, Thorin ja Lucasin koettelemuksista perustuvat oikeisiin kokemuksiin. Good Boys ei koskaan käy tylsäksi, sillä se onnistuu jatkuvasti tuomaan jotain uutta pöytään. Tarina on nopeatempoinen, mutta se ei kiirehdi. Oikeissa paikoissa elokuvaa osaa myös rauhoittua syventämään hahmojaan.

Ohjaaja Gene Stupnitskyn ensikertalaisuus ei kertaakaan näy leffasta, vaan hän onnistuu rakentamaan todella lystikkään tunnelman, mikä pitää katsojaa otteessaan loppuun asti. Stupnitsky tahdittaa komediaa taidokkaasti ja ohjaa lapsinäyttelijöitä mainiolla tavalla. Lisäksi hänen ja Lee Eisenbergin käsikirjoitus on hyvä ja hauska. Vaikka tarinankerronnasta löytyy kliseisyyttä ja tiettyjä heikkouksia, ovat he onnistuneet tuomaan myös jotain tavallisesta poikkeavaa mukaan. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu sujuvasti. Pienet näkyvät erikoistehosteet ovat toimivat ja niin ovat myös ääniefektit. Lyle Workmanin säveltämät musiikit eivät pääse koskaan kunnolla esiin, mutta ne soivat ihan kelvollisesti tapahtumien taustalla.

Yhteenveto: Good Boys on oikein mainio ja paikoitellen jopa hulvaton komedia, joka onnistuu myös muuttumaan syvällisemmäksi - etenkin leffan lopussa. Sitä ennen nähdään paljon räävitöntä menoa, hauskaa dialogia ja yllättäviä vetoja. Säkkituolisällejä näyttelevät Tremblay, Noon ja Williams ovat nappivalinnat rooleihinsa ja hahmojen välinen ystävyys tuntuu täysin aidolta. Nuoret myös puhuvat kuin kutosluokkalaiset, käyttäen sanoja mitä eivät täysin ymmärrä (usein vieläpä väärin), sekä kehuskelemalla hölmöillä asioilla ollakseen suosittuja. Kolmikon seikkailu nappaa heti mukaansa ja se viihdyttää alusta loppuun saakka. Itse juoni ei ole mitään uutta, mutta elokuvaan on onnistuttu tuomaan joitain raikkaita puolia. Suosittelenkin Good Boysia hyvää ja hauskaa komediaa etsiville. Jos samojen tekijöiden Superbad upposi, toimii tämäkin takuuvarmasti.

Vielä ihan loppuun täytyy sanoa, että eivätkö jotkut nuoret katsojat ihan oikeasti osaa kunnioittaa muita katsojia? Eikö heille enää opeteta käytöstapoja? Muutama rivi edessämme istui kaveriporukka, joka räpläsi puhelimiaan läpi leffan. Miksi he maksoivat yli kymmenen euron lipun hinnan per nenä siitä, että he voivat selata Instagramia ja Snapchatia tai kuunnella ja lähettää ääniviestejä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Good Boys, 2019, Universal Pictures, Good Universe, Point Grey Pictures