The Testament of Ann Lee (2025) - elokuva-arvostelu

THE TESTAMENT OF ANN LEE

Ohjaus: Mona Fastvold

Näyttelijät: Amanda Seyfried, Lewis Pullman, Thomasin McKenzie, Christopher Abbott, Matthew Beard, Viola Prettejohn, Stacy Martin, Scott Handy, David Cale, Jamie Bogyo, Maria Sand, William Van Der Vegt ja Tim Blake Nelson

Genre: draama, musikaali, historia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Testament of Ann Lee perustuu tositapahtumiin kristillisen uskonlahko shakerien synnystä ja heidän hengellisestä johtajastaan Ann Leestä. Ohjaaja Mona Fastvold kiinnostui shakereista, kuultuaan yhden heidän lauluistaan ja alkoi tutkia uskonlahkon historiaa ja sen entistä johtajaa. Fastvold työsti käsikirjoituksen miehensä Brady Corbetin kanssa, mutta he kokivat suuria vaikeuksia saada projektille rahoitusta. Lopulta he saivat useat yhtiöt tuottamaan projektin yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024. Maailmanensi-iltansa The Testament of Ann Lee sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun se sai parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Tietämättä mitään Ann Leestä tai shakereista, kävin katsomassa The Testament of Ann Leen sen ensi-iltapäivänä.

1700-luvun Manchesterissa Ann Lee perustaa uskonlahkon, shakerit ja alkaa saada ympärilleen yhtä hartaasti uskovia, jotka pitävät Ann Leetä äitinään. Kun manchesterilaiset alkavat käydä vihamielisiksi shakereita kohtaan, he päättävät matkustaa Amerikkaan ja levittää ilosanomaansa tanssien ja laulaen.

Amanda Seyfried tekee kenties elämänsä roolin Ann Leenä ja sai ihan syystä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Seyfried heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi, etenkin tanssi- ja laulunumeroissa, joissa Ann Lee on kuin pyhien henkien valtaama. Henkilönä Ann Lee on varsin mielenkiintoinen. Hän hurahti uskoon jo lapsena, mutta kun hän alkoi saamaan erilaisia näkyjä, hän koki, etteivät olemassa olevat kristinuskon haarat täysin osuneet yhteen hänen näkemystensä kanssa, joihin kuuluvat muun muassa sukupuoleton Jumala ja totaali selibaatti. Kun tähän vielä yhdistyvät rituaalimaiset ja ravistelevat tanssit, Ann Leen lahko saa nimekseen "shakerit". Seyfried tulkitsee vaikuttavasti hahmonsa totaalista uskoa ja hänestä löytyy oikeaa pehmeyttä, jota tämä äitimäinen johtaja tarvitsee.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Lewis Pullman Annin veljenä Williamina, Viola Prettejohn Annin sukulaistyttönä Nancyna, Christopher Abbott Annin aviomiehenä Abrahamina, Thomasin McKenzie Annin ystävänä Maryna, sekä Matthew Beard James Whittakerina, jotka kaikki ryhtyvät seuraamaan Ann Leetä, pitäen häntä uutena äitinään ja Jeesuksen vaimona. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan ja Seyfriedin tapaan tulkitsevat uskottavasti, noh, syvää uskoaan.

En tiedä, olinko kuullutkaan shakereista ennen The Testament of Ann Leen näkemistä, eikä toisaalta edes ihme, sillä kuten lopputeksteissäkin kerrotaan, shakereita on maailmassa nykyään enää kaksi, johtuen pitkälti siitä, että shakereiden täytyy elää selibaatissa. Itse en ole uskovainen, en sitten yhtään, mutta olin lopulta yllättävänkin kiinnostunut tämän uskonlahkon synnystä ja etenemisestä Isosta-Britanniasta Yhdysvaltoihin, minne he lähtivät tavoittelemaan amerikkalaista unelmaa, koko konseptin tosin läimäistessä heitä vasten kasvoja totuudellaan. Uusia shakereita on hankalaa saada, koska moni uskovainen pitää Ann Leen asemaa jumalanpilkkana ja hänen tapojaan vain omituisina.

En myöskään tiennyt elokuvasta etukäteen sitä, että kyseessä on musikaali ja pääasiassa jopa yllättävän onnistunut sellainen kaikessa erikoisuudessaan. Toisaalta tyyli sopii tarinaan, koska shakerit saivat nimensä juurikin tanssimaisten laulurituaaliensa vuoksi. Jossain kohtaa tätä ringissä heilumista ja hoilaamista alkaa tosin olla jo liikaa ja elokuva kaipaisi etenkin toisella puoliskollaan tiivistämistä, mutta esimerkiksi laivamatkalla Amerikkaan nähtävä musikaalinumero on jo teknisesti todella hienosti tehty. Ann Lee ja hänen seuraajansa laulavat ja tanssivat kannella niin auringonpaisteessa kuin lumituiskeessa ja samalla esitetään matkan pituutta tyylikkäällä tavalla.

Elokuvan on käsikirjoittanut sama pariskunta kuin The Brutalistin (2024), eli Mona Fastvold ja Brady Corbet, mutta siinä, missä Corbet ohjasi The Brutalistin, The Testament of Ann Leen ohjauksesta vastaa Fastvold. Fastvold hoitaa hommansa etenkin musikaalinumeroiden aikana pätevästi ja hänen ja Corbetin työstämä teksti on pääasiassa mainio, vaikka se alkaakin loppusuoralla kiertämään turhan paljon kehää. Teknisesti The Testament of Ann Lee on väkevä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat huikeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Daniel Blumbergin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla laulujen välissä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Testament of Ann Lee, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025, Kaplan Morrison, 4 Little Monsters, Annapurna Pictures, ArtClass Flms, Carte Blanche, Curious Gremlin, Film i Väst, FirstGen Content, Göta Film AB, Göteborg, Intake Films, Mid March Media, Mizzel Media, Proton Cinema

Arvostelu: The Brutalist (2024)

THE BRUTALIST

Ohjaus: Brady Corbet

Pääosissa: Adrien Brody, Guy Pearce, Felicity Jones, Joe Alwyn, Raffey Cassidy, Stacy Martin, Isaach de Bankolé, Alessandro Nivola, Emma Laird, Michael Epp, Jonathan Hyde ja Peter Polycarpou

Genre: draama

Kesto: 3 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

The Brutalist on Adrien Brodyn tähdittämä eeposelokuva. Saatuaan Vox Luxin (2018) valmiiksi, ohjaaja-käsikirjoittaja Brady Corbet ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa, joka olisi hänen tähän asti suurin projektinsa. Corbet kirjoitti elokuvan tyttöystävänsä Mona Fastvoldin kanssa, Joel Edgerton, Marion Cotillard ja Mark Rylance palkattiin rooleihin ja kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2020, mutta koronaviruspandemia esti suunnitelmat. Yksi kerrallaan näyttelijät joutuivat jättämään elokuvan muiden projektien takia ja heidät korvattiin Brodyllä, Felicity Jonesilla ja Guy Pearcella. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt kolmen Golden Globe -palkinnon, neljän BAFTA-palkinnon ja kymmenen Oscar-ehdokkuuden saattelemana The Brutalist saapuu Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun maailmalta alkoi saadella kehuja. Elokuvan traileri teki minuun suuren vaikutuksen ja kävinkin innokkain mielin katsomassa The Brutalistin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Holokaustista selviytynyt ja vaimostaan erilleen joutunut juutalainen arkkitehti László Tóth matkustaa Yhdysvaltoihin ja joutuu kohtaamaan kauhistuttavan todellisuuden amerikkalaisesta unelmasta.

Pääroolissa arkkitehti László Tóthina nähdään Adrien Brody, jolle ei toki ole mikään uusi juttu näytellä keskitysleiriltä selviytynyttä juutalaistaiteilijaa, nähtiinhän mies jo parikymmentä vuotta sitten Pianistissa (The Pianist - 2002), mistä Brody voitti parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Tällä kertaa Brodyn hahmo on kotimaassaan Unkarissa arvostettu arkkitehti, joka matkustaa Yhdysvaltoihin uuden elämän toivossa, mutta jota vastassa on karvas pettymys amerikkalaisesta unelmasta. Brody on Lászlónkin roolista kahminut useita palkintoja, eikä syyttä, sillä mies on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa. Brody tulkitsee hahmonsa tunteita ja puolia vaikuttavasti, ollen myös uskottava visionääri, kun László pääsee vihdoin esittelemään kykyjään arkkitehtinä Yhdysvalloissa.

     Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones Lászlón vaimona Erzsébetinä, josta mies joutui eroon sota-aikana ja Raffey Cassidy Lászlón siskontyttärenä Zsófiana, josta Erzsébet pitää huolta, Alessandro Nivola Lászlón serkkuna Attilana, joka tarjoaa miehelle majapaikkaa, Guy Pearce rikkaana Harrison Lee Van Burenina, joka haluaa Lászlón suunnittelevan hulppean rakennuksen Lee Van Burenin äidin muistolle, Joe Alwyn ja Stacy Martin Lee Van Burenin lapsina Harrynä ja Maggiena, sekä Isaach de Bankolé köyhänä Gordonina, joka ryhtyy auttamaan Lászlóa. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, etenkin Jones ja Pearce, jotka kisaavat myös täysin ymmärrettävästi Oscareista. Pearce heittäytyy täysillä rooliinsa rikkaaksi Lee Van Bureniksi, joka haluaa hyödyntää Lászlón visionäärisyyttä, mutta joka myös tekee usein miehelle selväksi tämän paikan.

Vaikka ruudulla esiintyykin tuttuja nykypäivän näyttelijöitä, ei The Brutalist todellakaan tunnu 2020-luvun elokuvalta, vaan sitä voisi helposti pitää jopa useita vuosikymmeniä vanhempana teoksena. Ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. The Brutalist on kuin vanhat eeposelokuvat - suuri ja jylhä, sekä pitkä kuin mikä. Kestoa on yli kolme ja puoli tuntia, mikä sisältää vieläpä alkusoiton, epilogin ja monille katsojille taatusti tervetulleena viidentoista minuutin väliajan. Väliaika ei ole mukana vain vessatauon tai uusien popcornien ostomahdollisuuden tarjoamiseksi, vaan se jakaa kertomuksen tarkoituksellisesti kahtia ja antaa katsojalle mahdollisuuden sulatella ensimmäistä puoliskoa, ennen jälkimmäiseen siirtymistä. Elokuva on vielä kuvattu filmille VistaVisionilla, mikä luo The Brutalistiin ihastuttavan vanhanaikaisen ulkonäön, liki neliömäisine kuvasuhteineen kaikkineen. Sanonkin jo nyt, että jos elokuvasta haluaa saada kaiken irti Suomessa, se pitää käydä katsomassa IMAX-salissa.

Sen lisäksi, että elokuva vakuuttaa niin näyttelijöillään kuin vanhoja eeposelokuvia kosiskelevalla toteutuksellaan, on The Brutalist muutenkin hieno teos, joka jättää paljon pohdiskeltavaa, sekä paljon pureskeltavaa. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvan hitusen auki jäävä lopetus voi katsojasta riippuen jopa pilata koko homman. Samalla tällä lopetuksella varmistetaan, että elokuvasta taatusti puhutaan vielä vuosien päästä erilaisin teorioin ja analyysein. Analysoitavaa riittää muutenkin, The Brutalistin ollessa vahva kuvaus maahanmuuttajakokemuksesta, erityisesti juutalaisista, jotka pakenivat Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikana. Koko amerikkalaisen unelman konsepti hajotetaan nopeasti palasiksi ja kohtauksesta toiseen László saa yhä enenevämmissä määrin huomata, ettei häntä ja "hänen kaltaisiaan" haluta maahan. Kuten jo kerroin, vaikka Harrison Lee Van Buren palkkaa Lászlón hommiinsa, mies myös tekee kaiken aikaa yhä vain selvemmäksi, mitä onkaan mieltä Lászlósta ja muista hänenlaisistaan. Vaikka elokuva sijoittuu usean vuosikymmenen taakse menneisyyteen, on sen kertomus edelleen monin paikoin harmillisen ajankohtainen.

The Brutalist ei todellakaan tule toimimaan kaikille ja etenkin nykypäivänä on selvää, että moni tulee pitämään näkemäänsä vain tylsänä. Itse kuitenkin suurin piirtein lumouduin näkemästäni. Heti alku, jossa László saapuu laivalla Yhdysvaltoihin ja näkee Vapaudenpatsaan ensi kertaa, sai ihoni nousemaan kananlihalle, mihin vaikutti tietty Daniel Blumbergin mahtipontinen musiikki. Uppouduin täysin seuraamaan arkkitehdin tarinaa ja pidin valtavasti siitä, ettei elokuvalla tosiaan ole mikään kiire. Se kulkee kaikessa rauhassa omalla painollaan eteenpäin, syventäen hahmojaan esimerkillisen hyvin kohtausten (ja samalla vuosien vieriessä). Mukana on useita sykähdyttäviä, upeita, herkkiä, hurjia ja kaiken kaikkiaan vaikuttavia kohtauksia, joissa näyttelijät pistävät parastaan kerta toisensa perään. Lopussa odottava huipennus tosiaan jakaa mielipiteitä, mutta itse pienen sulattelun jälkeen pidin finaalia suorastaan runollisena.

Brady Corbetin ohjaus on suorastaan huikeaa ja on aivan älytöntä, että hän on saanut aikaiseksi näin mammuttimaisen, mutta silti rauhallisen paketin ja vieläpä vain vähän päälle kuukaudessa kuvattuna ja alle kymmenen miljoonan dollarin budjetilla. Corbet on selvästi kiehtoutunut vanhoista eeposklassikoista, sillä niin ansiokkaasti hän niitä matkii. Hänen ja Mona Fastvoldin työstämä käsikirjoitus on väkevä, oli kyse sitten tarinankuljetuksesta, hahmokehityksestä, dialogista tai teemojen käsittelystä.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Brutalist on suuri taidonnäyte. Elokuva on visuaalisesti todella komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on erinomaista, lavasteet ovat hulppeat ja puvustus tyylikästä. Leikkaus on erittäin sulavaa, ottaen huomioon elokuvan keston ja on hienoa, kuinka kohtauksia ei ole leikattu silpuksi, vaan Corbet luottaa näyttelijöihin ja kuvaajaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin täytyy tietty nostaa esiin se yksi puoli, joka on herättänyt närää. Tekijät nimittäin käyttivät tekoälyä, jotta Brodyn ja Jonesin puhuma unkari kuulostaisi luontevammalta. Näyttelijät harjoittelivat kieltä ja puhuivat sitä kameran edessä, mutta tekoälyllä on hienosäädetty ääntämistä, jotta kieli kuulostaisi unkarilaisten korvaan uskottavalta. Vaikken itse pidä tekoälyn käytöstä, voin katsoa kikkailun tässä sormien läpi, kun muuten oikeiden ihmisten työ on näin hulppeaa. Ja pitääpä vielä uudestaan kehua Daniel Blumbergin musiikkeja. Miehen sävellykset ovat niin kaunista maalailua, puhumattakaan tietyistä mahtipontisista hetkistä, etten yhtään ihmettele, jos Blumberg kävelee maaliskuun Oscar-gaalasta kotiin palkinto kourassaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Brutalist, 2024, Brookstreet Pictures, Kaplan Morrison, Intake Films, Andrew Lauren Productions, Lip Sync, Richmond Pictures, Meyohas Studio, Carte Blanche, Pierce Capital Entertainment