Goat: Kaikkien aikojen paras (Goat - 2026) - elokuva-arvostelu

GOAT: KAIKKIEN AIKOJEN PARAS

GOAT

Ohjaus: Tyree Dillihay

Näyttelijät: Caleb McLaughlin, Gabrielle Union, Aaron Pierre, Nicola Coughlan, David Harbour, Stephen Curry, Nick Kroll, Jenifer Lewis, Patton Oswalt, Sherry Cola, Eduardo Franco, Andrew Santino, Bobby Lee, Ayesha Curry, Wayne Knight ja Jennifer Hudson

Genre: animaatio, urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Goat: Kaikkien aikojen paras on uusi animoitu urheiluelokuva. Nicolas Curcio ja Peter Chiarelli kehittelivät elokuvan tarinan jo vuonna 2019 ja saivat ideansa läpi Columbia Picturesilla ja Sony Pictures Animationilla. Aaron Buchsbaum ja Teddy Riley työstivät varsinaisen käsikirjoituksen, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Goat: Kaikkien aikojen paras on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Nuori vuohi Will Harris saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet valitaan heikosti menestyvän karjupallojoukkue Thornsin uudeksi pelaajaksi, ensimmäisenä keskikokoisena eläimenä maailmassa. Willin täytyy todistaa lahjansa niin vastustajille, omille joukkuetovereilleen kuin myös itselleen.

Goat: Kaikkien aikojen paras sijoittuu pelkkien ihmismäisten eläinten asuttamaan maailmaan, missä suosituin urheilulaji on koripalloa muistuttava karjupallo. Yksi karjupalloa rakastavista on vuohi Will Harris (äänenä Caleb McLaughlin), jonka haaveena olisi pelata isossa liigassa suosikkijoukkueessaan Thornsissa. Ongelma vain on se, että karjupallo on isojen eläinten, kuten leijonien, karhujen ja virtahepojen laji, eikä pienempien kuten vuohien. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun kuin ihmeen kaupalla Willin haave toteutuu ja hänestä tulee Thornsin uusi pelaaja. Will on saman tien tykättävä hahmo ja nuorukaisen haluaa nähdä todistavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Willin kaverit Hannah-maasusi (Sherry Cola) ja Daryl-kapybara (Eduardo Franco), Willin ravintolapomo Carol-laama (Ayesha Curry), Willin vuokranantaja Frank-gerbiili (Wayne Knight), Thorns-joukkueen omistava Flo-pahkasika (Jenifer Lewis), joukkueen valmentaja Dennis-nenäapina (Patton Oswalt), joukkueeseen kuuluvat Jett Fillmore -pantteri (Gabrielle Union), Olivia-strutsi (Nicola Coughlan), Archie-sarvikuono (David Harbour), Lenny-kirahvi (Stephen Curry) ja Modo-komodonvaraani (Nick Kroll), sekä Thornsin ykkösvastustaja, ylimielinen Mane Attraction (Aaron Pierre), jota on helppo inhota heti ensikohtauksestaan lähtien. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja täynnä monenmoista persoonaa. Kaikki Thorns-tiimistä pääsevät esille erilaisten piirteidensä ansiosta. Kiinnostavin sivuhahmoista on Willin idoli Jett, jota pidettiin aiemmin karjupallon ykköstähtenä, mutta joka on iän myötä hidastunut. Jett ei haluaisi myöntää edes itselleen, että hänen parhaat päivänsä ovat takanapäin, mitä ei auta puskista joukkueeseen mukaan revitty vuohi.

Goat: Kaikkien aikojen paras osoittautui erittäin mainioksi koko perheelle sopivaksi urheiluanimaatioksi, joka viihdyttää onnistuneesti läpi kestonsa. Elokuvan käsikirjoitus ei kiinnostavasta eläinmaailmastaan huolimatta ole järin omaperäinen, vaan tällaisia altavastaajatarinoita on urheiluleffojen puolella nähty pilvin pimein. Tarina on toisaalta hyvinkin ennalta-arvattava, eikä siitä käänteineenkään juuri löydy yllätyksiä sellaisille, jotka ovat nähneet edes pari vastaavaa elokuvaa. Mutta eipä se toisaalta hirveästi haitannut, koska tuttu tarina kerrotaan tässä niin hyvin. Lisäksi näytöksessäni olleet lapsikatsojat eläytyivät menoon mukaan lopulta sillä tavalla, että se muistutti siitä, että jotkut kokevat tämän itsestäni tutulta tuntuvan kertomuksen ensi kertaa. Vaikka yleensä ääntä pitävät lapset ärsyttävät leffanäytöksissä, Goatin aikana heidän hurraa-huutonsa ja aplodinsa vain nostivat hymyn huulilleni.

Tuttuakin tutumman tarinan antaa helposti anteeksi, kun se on täytetty näin veikeillä hahmoilla ja se kerrotaan näin mukaansatempaavalla energialla. Osalle aikuiskatsojista leffa voi olla turhankin hektinen, mutta itselleni sen sähäkkyys toimi ja muutamat draamankaaret rauhoittavat menoa tarpeen vaatiessa. Itse karjupallomatsit ovat tehokkaan vangitsevia, etenkin kun areenat muuttuvat peli peliltä luovemmiksi ja vaarallisemmiksi. Väliin tykitetään paljon hauskaa huumoria, joka syntyy niin aidosti hupaisasta fyysisestä kohelluksesta, sekä nokkelasta sanailusta. Onhan jo itse elokuvan nimi nokkela. "Goat" kun tarkoittaa vuohen lisäksi myös "greatest of all time", eli kaikkien aikojen parasta.

Visuaalisesti Goat: Kaikkien aikojen paras on aikamoista silmäkarkkia - mitäpä muuta voikaan odottaa samalta animaatioyhtiöltä, joka työskenteli myös leffojen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) ja K-popparit demonien jäljillä (KPop Demon Hunters - 2025) parissa? Noista elokuvista tuttu kokeilullisempi tyyli on mukana myös tässä ja lopputulos on paikoin uskomaton taidonnäyte. Hahmot liikkuvat etenkin karjupallokentällä sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia - sellaisiakin yksityiskohtia kuten tarkkaan mallinnettu PlayStation 5 -pelikonsoli, muistuttaen katsojia siitä, että he katsovat Sonyn elokuvaa. Leffa on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Kris Bowersin mainiosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Goat, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Modern Magic, Sony Pictures Animation, Unanimous Media

Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Old (2021)

OLD

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Vicky Krieps, Gael García Bernal, Thomasin McKenzie, Alex Wolff, Rufus Sewell, Abbey Lee, Ken Leung, Nikki Amuka-Bird, Aaron Pierre, Eliza Scanlen, Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Emun Elliott, Alexa Swinton, Embeth Davidtz, Kathleen Chalfant ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Old perustuu Pierre Oscar Levyn ja Frederik Peetersin sarjakuvaan Sandcastle vuodelta 2010. Ohjaaja M. Night Shyamalan sai sarjakuvan tyttäreltään isänpäivälahjaksi ja innostui siitä niin paljon, että päätti tehdä siitä elokuvasovituksen. Hän hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja sai Universal Picturesin suostumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Alun perin Oldin oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden helmikuussa, mutta pandemian vuoksi sen julkaisua on siirretty. Nyt Old saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin hyvin varautunut sen suhteen. Elokuvan idea vaikutti kiehtovalta ja osittain näkemäni traileri vain vahvisti kiinnostustani. Shyamalan on kuitenkin ohjaajana äärimmäisen epätasainen, minkä vuoksi menin toiveikkaana, mutta silti jännittäen katsomaan Oldia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi perhettä ja pariskunta matkustavat lomailemaan paratiisisaarelle. Siellä he päätyvät rannalle, missä kaikki alkavat vanheta hurjaa vauhtia.

Vicky Krieps ja Gael García Bernal näyttelevät Priscaa ja Guyta, hankalassa avioliitossa olevaa pariskuntaa, jotka matkustavat lastensa Trentin (Nolan River, Luca Faustino Rodriguez, Alex Wolff ja Emun Elliott) ja Maddoxin (Alexa Swinton, Thomasin McKenzie ja Embeth Davidtz) kanssa paratiisisaarelle viettämään perhelomaa. Samoissa suunnitelmissa ovat myös Charles (Rufus Sewell) ja Chrystal (Abbey Lee), jotka ovat saapuneet saarelle lapsensa Karan (Kyle Bailey, Mikaya Fisher ja Eliza Scanlen) ja Charlesin äidin Agnesin (Kathleen Chalfant) kanssa, sekä pariskunta Jarin (Ken Leung) ja Patricia (Nikki Amuka-Bird). Hahmoissa on potentiaalia ja rooleihin on valittu kelpo näyttelijöitä, mutta harmillisesti niin hahmoista kuin heidän näyttelijöistään ei lopulta saada paljoa irti. Hahmoista selviää lähinnä heidän ammattinsa, sillä heidän täytyy jatkuvasti muistuttaa vuorosanoillaan siitä, kuka on lääkäri ja kuka psykologi ja kuka mitäkin. Hyvät näyttelijät valuvat täysin hukkaan, kun heille on kirjoitettu aivan käsittämättömän surkeaa dialogia ja heitä on ohjattu tönkösti. Aidontuntuisia tunteita on turha odottaa ja kaikki joko yli- tai alinäyttelevät. Huono dialogi koituu kenties pahiten Rufus Sewellin kompastuskiviksi, jonka yritys tulkita ahdistuneisuushäiriötä stressin partaalla on myötähäpeällistä seurattavaa. Thomasin McKenzie taitaa olla ainoa, joka onnistuu tekemään näissä olosuhteissa edes jotenkin oivallista työtä ja osoittaa Jojo Rabbitin (2019) jälkeen toistamiseen olevansa lahjakas näyttelijänalku, jolla voi olla lupaava ura edessään... kunhan hän valitsee elokuvansa paremmin.

Old on nimittäin aivan kamala fiasko, jota katsoessa hieman jopa hävettää kaikkien mukana olleiden puolesta. Splitin (2016) herättämät mielikuvat M. Night Shyamalanin noususta pois niistä pohjamudista, joihin hän oli vajonnut esimerkiksi The Happeningin (2008) ja The Last Airbenderin (2010) myötä, taisivat jäädä pelkäksi toiveajatteluksi. Jo Splitiä seurannut Glass (2019) oli laimea raina, mutta sitäkin katsoi mieluummin kuin tätä. Lupaavan konseptin ja parin aika karmivan visuaalisen kikkailun lisäksi Oldista on äärimmäisen vaikeaa sanoa mitään hyvää. Se on ohjattu kömpelösti, käsikirjoitettu kuin se pitäisi katsojaansa täysidioottina ja näytelty puisesti. Se on trilleri, joka ei jännitä ja mysteeri, joka menettää nopeasti otteensa.

Minua ihan harmittaa, että Old on näin surkea teos, sillä mielestäni sen idea rannasta, joka saa ihmisen vanhenemaan paljon vauhdikkaammin, on todella kiehtova. Parissa kohtaa tätä vanhenemista hyödynnetään onnistuneesti, mutta kokonaisuutena lopputulos jää vain hukkaan heitetyksi potentiaaliksi. Shyamalanin käsikirjoitus tämän kiehtovan konseptin ympärillä on kuin ensimmäinen luonnos, jota lähdettiin kuvaamaan sellaisenaan. Tarinankuljetus on töksähtelevää, eikä sitä pelasteta edes leikkauksella. Hahmot jäävät aikamoisiksi raakileiksi, joista ei jaksa välittää ja jotka muuttuvat lähes kaikki vähitellen ärsyttäviksi. Suurin syy tähän on Shyamalanin kirjoittama dialogi, mikä voi jopa olla huonointa, mitä hän on ikinä rustannut. Hahmot pistetään selittämään koko ajan, mitä ruudulla tapahtuu, mitä he näkevät, mitä he kuulevat, mitä he tuntevat. Shyamalan ei luota yhtään siihen, että katsoja hoksaisi nämä jutut ilman, että niitä pitää juurta jaksaen selittää puheella. Erittäin harvoin repliikit kuulostavat sellaiselta, että todelliset ihmiset puhuisivat näin. Suurimmaksi osaksi näyttelijät joutuvat höpisemään mitä luonnottomampia vuorosanoja.

Sen lisäksi, että hahmojen nolostuttavan huonot vuoropuhelut koettelevat katsojan hermoja, katselukokemus vain vaikeutuu sillä, kuinka tylsä Old lopulta onkaan. Kun hahmotkin vihdoin ymmärtävät, mistä rannassa on kyse (jälleen asia, minkä katsoja tajuaa paljon aiemmin ja joutuu kärvistelemään läpi kökköä dialogia aiheesta, jotta varmasti ihan kaikki ymmärtävät asian laidan), Shyamalanille on tainnut koitua vaikeuksia päättää, mitä elokuvassa tapahtuu. Pidemmän aikaa leffa on vain haahuilua, jota tuijottaessa tekee useasti mieli vilkaista kelloa. Kun tuumin filmin olevan loppusuoralla, vilkaisinkin kelloa ja silmäni suurenivat, kun tajusin, että elokuva kestää vielä yli puoli tuntia. Mädäntyneenä kirsikkana tämän mauttoman ja amatöörimäisesti leivotun kakun päällä toimii Shyamalanille tyypillinen lopputwisti, joka vastaa lähinnä katsojan kysymykseen: "voiko tämä elokuva vielä huonontua entisestään?"

Ottaen huomioon, että Shyamalanilla on takanaan jo kolmetoista elokuvaa ja kolmen vuosikymmenen kokemusta elokuvien teosta, on käsittämätöntä, että Old tuntuu siltä kuin joku yli-innokas amatööritekijä olisi saanut ison budjetin elokuvaansa ja lähtenyt tekemään filmiä ilman kunnon osaamista. Filmin trillerimäisyys näyttäytyy lähinnä niin ylidramaattisiksi paisutetuissa hetkissä, että katsojan suupielet taipuvat väkisinkin huvittuneeseen hymyyn. Asiaa ei auta yhtään elokuvan tekninen toteutus, mikä kuvastaa hyvin Shyamalanin uran epätasaisuutta. Oldista löytyy upeita maisemaotoksia ja todella taidokkaasti tehtyjä kamera-ajoja, joissa kameraa kuljetetaan pitkin rantaa, näyttäen yhden pitkän otoksen aikana, mitä hahmot puuhailevat. Sitten taas mukana on tökerösti sommiteltuja otoksia, joissa näyttelijöiden kasvot rajautuvat oudosti, sekä kummallisia kameran kääntelyitä näyttämään hetkeksi tyhjää kallioseinämää, jotta rannalla työryhmä ehtii vaihtamaan jotain, ennen kuin kamera kääntyy takaisin kohti vedenrajaa. Maskeeraustiimi olisi voinut vielä paremmin panostaa näyttelijöiden vanhentamiseen pitkin leffaa. Äänimaailmasta löytyvät omat onnistumisensa, mutta välillä äänityksessä taustakohina nousee turhan selvästi esille. Trevor Gureckisin säveltämät musiikit yrittävät luoda painostavaa tunnelmaa, mutta epäonnistuen, kun mikään muu ei ole tukemassa Gureckisin työtä.

Yhteenveto: Old on jopa surullisen surkea trilleri, jonka myötä katoaa viimeinenkin toivo M. Night Shyamalanin uran uudesta noususta. Shyamalanin ohjaus on hämmentävän amatöörimäistä, kun miettii, että herralla on 13 elokuvaa ja 30 vuotta elokuvauraa takanaan. Hänen yrityksensä rakentaa jännittävää mysteeriä ovat surkuhupaisat ja leffa on vähän väliä jopa tylsä. Vielä kamalampaa on Shyamalanin käsikirjoitus. Hän taitaa pitää katsojiaan täysidiootteina, pistäessään hahmot selittämään ääneen mitä päivänselvimmät asiat. Tarpeettomia repliikkejä on valtava määrä ja suuri osa dialogista kuulostaa täysin luonnottomalta. Kun hahmot ovat vielä yksiulotteisia ja lopulta aika ärsyttäviäkin, eikä ohjauskaan ole kummoista, on näyttelijöiltä turha odottaa kovinkaan hyviä roolisuorituksia. Hyvätkin näyttelijät valuvat hukkaan, kun heille annettu materiaali on näin raakavaiheessa olevaa höttöä. Tekninen työskentely on epätasaista ja jokaista näyttävää maisemakuvaa kohtaan on kömpelöä kameratyöskentelyä tai outoja kuvasommitteluja. Elokuvan idea kävijöitään vanhentavasta rannasta on kiehtova ja Shyamalanilla on ollut käsissään todella hyvän jännärin ainekset. Paria onnistuneen painajaismaista kuvaa lukuun ottamatta lopputulos on kuitenkin myötähäpeällisen kaamea ja yksi Shyamalanin uran huonoimmista töistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Old, 2021, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures