Näyttelijät: Caleb McLaughlin, Gabrielle Union, Aaron Pierre, Nicola Coughlan, David Harbour, Stephen Curry, Nick Kroll, Jenifer Lewis, Patton Oswalt, Sherry Cola, Eduardo Franco, Andrew Santino, Bobby Lee, Ayesha Curry, Wayne Knight ja Jennifer Hudson
Genre: animaatio, urheilu, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7
Goat: Kaikkien aikojen paras on uusi animoitu urheiluelokuva. Nicolas Curcio ja Peter Chiarelli kehittelivät elokuvan tarinan jo vuonna 2019 ja saivat ideansa läpi Columbia Picturesilla ja Sony Pictures Animationilla. Aaron Buchsbaum ja Teddy Riley työstivät varsinaisen käsikirjoituksen, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Goat: Kaikkien aikojen paras on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.
Nuori vuohi Will Harris saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet valitaan heikosti menestyvän karjupallojoukkue Thornsin uudeksi pelaajaksi, ensimmäisenä keskikokoisena eläimenä maailmassa. Willin täytyy todistaa lahjansa niin vastustajille, omille joukkuetovereilleen kuin myös itselleen.
Goat: Kaikkien aikojen paras sijoittuu pelkkien ihmismäisten eläinten asuttamaan maailmaan, missä suosituin urheilulaji on koripalloa muistuttava karjupallo. Yksi karjupalloa rakastavista on vuohi Will Harris (äänenä Caleb McLaughlin), jonka haaveena olisi pelata isossa liigassa suosikkijoukkueessaan Thornsissa. Ongelma vain on se, että karjupallo on isojen eläinten, kuten leijonien, karhujen ja virtahepojen laji, eikä pienempien kuten vuohien. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun kuin ihmeen kaupalla Willin haave toteutuu ja hänestä tulee Thornsin uusi pelaaja. Will on saman tien tykättävä hahmo ja nuorukaisen haluaa nähdä todistavan epäilijänsä vääriksi.
Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Willin kaverit Hannah-maasusi (Sherry Cola) ja Daryl-kapybara (Eduardo Franco), Willin ravintolapomo Carol-laama (Ayesha Curry), Willin vuokranantaja Frank-gerbiili (Wayne Knight), Thorns-joukkueen omistava Flo-pahkasika (Jenifer Lewis), joukkueen valmentaja Dennis-nenäapina (Patton Oswalt), joukkueeseen kuuluvat Jett Fillmore -pantteri (Gabrielle Union), Olivia-strutsi (Nicola Coughlan), Archie-sarvikuono (David Harbour), Lenny-kirahvi (Stephen Curry) ja Modo-komodonvaraani (Nick Kroll), sekä Thornsin ykkösvastustaja, ylimielinen Mane Attraction (Aaron Pierre), jota on helppo inhota heti ensikohtauksestaan lähtien. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja täynnä monenmoista persoonaa. Kaikki Thorns-tiimistä pääsevät esille erilaisten piirteidensä ansiosta. Kiinnostavin sivuhahmoista on Willin idoli Jett, jota pidettiin aiemmin karjupallon ykköstähtenä, mutta joka on iän myötä hidastunut. Jett ei haluaisi myöntää edes itselleen, että hänen parhaat päivänsä ovat takanapäin, mitä ei auta puskista joukkueeseen mukaan revitty vuohi.
Goat: Kaikkien aikojen paras osoittautui erittäin mainioksi koko perheelle sopivaksi urheiluanimaatioksi, joka viihdyttää onnistuneesti läpi kestonsa. Elokuvan käsikirjoitus ei kiinnostavasta eläinmaailmastaan huolimatta ole järin omaperäinen, vaan tällaisia altavastaajatarinoita on urheiluleffojen puolella nähty pilvin pimein. Tarina on toisaalta hyvinkin ennalta-arvattava, eikä siitä käänteineenkään juuri löydy yllätyksiä sellaisille, jotka ovat nähneet edes pari vastaavaa elokuvaa. Mutta eipä se toisaalta hirveästi haitannut, koska tuttu tarina kerrotaan tässä niin hyvin. Lisäksi näytöksessäni olleet lapsikatsojat eläytyivät menoon mukaan lopulta sillä tavalla, että se muistutti siitä, että jotkut kokevat tämän itsestäni tutulta tuntuvan kertomuksen ensi kertaa. Vaikka yleensä ääntä pitävät lapset ärsyttävät leffanäytöksissä, Goatin aikana heidän hurraa-huutonsa ja aplodinsa vain nostivat hymyn huulilleni.
Tuttuakin tutumman tarinan antaa helposti anteeksi, kun se on täytetty näin veikeillä hahmoilla ja se kerrotaan näin mukaansatempaavalla energialla. Osalle aikuiskatsojista leffa voi olla turhankin hektinen, mutta itselleni sen sähäkkyys toimi ja muutamat draamankaaret rauhoittavat menoa tarpeen vaatiessa. Itse karjupallomatsit ovat tehokkaan vangitsevia, etenkin kun areenat muuttuvat peli peliltä luovemmiksi ja vaarallisemmiksi. Väliin tykitetään paljon hauskaa huumoria, joka syntyy niin aidosti hupaisasta fyysisestä kohelluksesta, sekä nokkelasta sanailusta. Onhan jo itse elokuvan nimi nokkela. "Goat" kun tarkoittaa vuohen lisäksi myös "greatest of all time", eli kaikkien aikojen parasta.
Visuaalisesti Goat: Kaikkien aikojen paras on aikamoista silmäkarkkia - mitäpä muuta voikaan odottaa samalta animaatioyhtiöltä, joka työskenteli myös leffojen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia(Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) ja K-popparit demonien jäljillä(KPop Demon Hunters - 2025) parissa? Noista elokuvista tuttu kokeilullisempi tyyli on mukana myös tässä ja lopputulos on paikoin uskomaton taidonnäyte. Hahmot liikkuvat etenkin karjupallokentällä sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia - sellaisiakin yksityiskohtia kuten tarkkaan mallinnettu PlayStation 5 -pelikonsoli, muistuttaen katsojia siitä, että he katsovat Sonyn elokuvaa. Leffa on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Kris Bowersin mainiosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goat, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Modern Magic, Sony Pictures Animation, Unanimous Media
Ohjaus: Tom Hooper Pääosissa: Francesca Hayward, Laurie Davidson, James Corden, Rebel Wilson, Judi Dench, Idris Elba, Jason Deluro, Ian McKellen, Taylor Swift, Robbie Fairchild, Jennifer Hudson, Danny Collins, Naoimh Morgan ja Ray Winstone Genre: musikaali, animaatio Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 7
Cats perustuu Andrew Lloyd Webberin samannimiseen musikaaliin, mikä taas pohjautuu T. S. Eliotin runokokoelmaan "Old Possum's Book of Practical Cats" vuodelta 1939. Webberin musikaaliesitys on nauttinut suuresta suosiosta ilmestymisvuodestaan 1981 asti ja sitä on esitetty suurilla näyttämöillä ympäri maailman. Jo 1990-luvulla Amblimation-yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvaa musikaalin pohjalta, mutta kun yhtiö suljettiin, projekti jäi tekemättä. Universal Pictures osti musikaalin elokuvaoikeudet ja vuonna 2013 alkoi vihjailu siitä, että studio oli tekemässä leffaa. Lopulta elokuvan teko vahvistettiin ja kuvaukset alkoivat joulukuussa 2018. Catsin traileri julkaistiin vihdoin viime kesänä ja siitä lähtien leffa on joutunut suuren pilkan kohteeksi. Filmin visuaalista ilmettä on haukuttu ja sen on sanottu olevan jopa karmiva. Trailereilla on YouTubessa enemmän peukkuja alaspäin kuin ylöspäin ja kun kriitikoiden arvioita alkoi ilmestyä internetiin, olivat ne lähinnä negatiivisia. Catsin mainetta ei ole yhtään parantanut se, että kun se ilmestyi jo ennen joulua Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, oli se suuri floppi lippuluukuilla, minkä lisäksi noin viikkoa myöhemmin Universal ilmoitti lähettävänsä teattereihin uuden kopion elokuvasta, minkä tehosteita on muuteltu. Yhtiö oli myös aluksi lisännyt elokuvan Oscar-akatemian katseltavaksi palkintojenjakoa varten, mutta ihan vuoden lopulla yhtiö oli poistanut elokuvan Akatemialta. Elokuvaa on siis pidetty yhtenä vuosikymmenen pahimpana fiaskona jo ennen kuin se edes saapuu Suomen teattereihin. Itse olin järkyttynyt, kun näin Catsin trailerin ja olen viimeisen puolen vuoden aikana vain pelännyt pahinta. Kuitenkin mitä enemmän olen elokuvasta lukenut juttuja, sitä enemmän olen halunnut nähdä lopputuloksen omin silmin. Meninkin katsomaan Catsin uudenvuodenaattona sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa, missä elokuvan kammottavuus pääsi oikein tosissaan korostumaan. Kuvasimme Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubessa Vernus-kanavaa pyörittävän kaverini kanssa Catsista arviovideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on valmis.
Öisessä Lontoossa kissa nimeltä Victoria hylätään kujalle. Siellä Victoria kohtaa erilaisia katteja ja kolleja, jotka valmistautuvat jokavuotiseen jellikki-kilpailuun, minkä voittaja pääsee kissojen taivaaseen ja jolle annetaan uusi elämä.
Elokuvan pääosassa Victoria-kissana nähdään balettitanssija Francesca Hayward, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Haywardista paistaa kyllä into tehdä tämä elokuva ja hän lähtee tanssin pyörteeseen taidokkaasti, mutta hänen hahmonsa jää todella latteaksi. Victoria on hylätty kissa, joka erään laulunsa mukaan etsii paikkaansa maailmassa. Tämä juonikuvio on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja lähinnä Victoria vain katsoo sivusta, kun leffa esittelee muita kissoja. Muita kissahahmoja leffassa ovat mm. James Cordenin esittämä Bustopher Jones, Rebel Wilsonin esittämä Jennyanydots, Jason Derulon näyttelemä Rum Tum Tugger, Jennifer Hudsonin esittämä hylätty Grizabella, Idris Elban näyttelemä paha Macavity, tätä auttava Taylor Swiftin esittämä Bombalurina, sekä kunnon näyttelijäkonkarit Ian McKellen teatterikissa Gusina, sekä Judi Dench jellikkejä johtavana Deuteronomyna. Omaa ohjelmaansa juontava Corden ei ole kummoinen näyttelijä, vaan hän lähinnä ärsyttää Bustopherina. Ailahtelevaisia roolitöitä tekevä Wilson on myös rasittava. Derulon tungettelee turhankin lähelle kameraa, kun taas Hudson joutuu itkemään läpi leffan niin, että räkä valuu nenästä suuhun. Enkä edes vitsaile. Elba on aina hyvä vaihtoehto pahikseksi, mutta hänen hahmonsa Macavity on lopulta todella mitäänsanomaton tyyppi. Swift osaa laulaa ja siihen hänen osuutensa jääkin. McKelleniä ja Denchiä taas lähinnä säälin heidän jokaisessa kohtauksessaan. McKellenin alkaessa laulamaan, voivottelin mielessäni, että "reppana, olet tätä parempi, älä tee näin". Dench taas näyttää lopun myötähäpeällisessä monologissaan siltä kuin hän vain pyörittelisi palkkashekkiä päässään, jotta pystyy puhumaan kamalat repliikkinsä läpi.
Jos joku ei vielä tiennyt, Cats-elokuvan kissat on toteutettu niin, että ihmiset ovat näytelleet koko elokuvan ja heidät on digitaalisesti muokattu näyttämään kissamaisilta. Kaikilla on turkit, suipot korvat, hännät ja viikset. Ja toteutus on aivan järkyttävä. Jo leffan ensimmäinen traileri shokeerasi maailmaa sillä, kuinka kammottavilta nämä kissat näyttävät. Nämä katit ovat kuin pahimmista painajaisista. Ja vaikka efektejä on tekijöiden mukaan päivitelty pariinkin otteeseen, ovat kissat edelleen hirvittävä ilmestys. Animoinnissa on jotain vialla ja hahmojen turkit ovat usein suttuisasti toteutetut. Ihmiskasvot näyttävät välillä leijuvan kissapäässä todella friikinnäköisesti - aivan kuin Snapchat-filtterit.
Eikä pelkkä animointi ole ongelma, vaan se, miten näyttelijät näitä kissoja esittävät. Tarkoitus on kai saada hahmot tuntumaan eläimellisiltä, mutta heidän liikkeensä ja tapansa tulla toisten lähelle keskustelujen ja laulujen aikana aiheuttaa lähinnä erittäin epämukavan olon katsojalle. Minua ihan oikeasti ahdisti välillä katsoa tätä. Olin myös todella hämmentynyt siitä, kuinka himokkaasti kissat katselevat toisiaan. He tanssivat toistensa luokse viettelevästi ja käyttäytyvät kuin pahimman kiima-ajan keskellä. Kissojen välillä on vahvaa seksuaalista jännitettä, enkä tiedä, oliko tämä tarkoituksellista vai ei. Olen kuitenkin pohtinut teorian, että elokuvan tanssinumerot ovat todellisuudessa vain vertauskuva kissojen orgiajuhlille.
Ja niin, tämän on kai tarkoitus olla koko perheen elokuva.
Andrew Lloyd Webberin musikaaliesityksen tavoin myös Cats-elokuva on tietty musikaali. Leffan nähtyäni olen hieman hämmentynyt, mihin musikaalin suuri suosio perustuu, sillä mielestäni yksikään kappaleista ei ollut kovinkaan erityinen. Laulajat kyllä osaavat pääasiassa hommansa (paitsi Dench ja McKellen, joiden lauluhetket saavat pyörimään penkissä kiusaantuneena), mutta laulut itsessään ovat aika tylsiä. Pääasiassa laulujen kautta vain esitellään eri kissat. Hahmoille ei vaivauduta luomaan kunnon sisältöä, vaan jokaisen laulussa esitellään jokaiselle jokin tietty piirre, mikä määrittää heidät täysin. Cordenin hahmon kohdalla lauletaan, kuinka Bustopher Jones on lihava kissa, koska hän syö aina. Ja siinä on kaikki, mitä hahmolla on tarjottavana. Wilsonin kohdalla lauletaan, kuinka Jennyanydots on kömpelö kissa. Grizabella on surullinen kissa. Gus on teatterikissa. Ja nämä kissat ovat jotain, mitä kutsutaan "jellikiksi" - mitä ikinä se sitten tarkoittaa. Ensimmäisen vartin aikana tuota sanaa hoetaan raivostuttavuuteen asti. Ei siis kestänyt kauaa, kun jo tajusin, ettei itse leffa tulisi olemaan yhtään sen parempi kuin surkeat trailerit.
Voin kuvitella, että live-esityksenä katseltuna Cats voi olla tyylikäs show. On varmasti vaikuttavaa nähdä nämä jättimäiset lavasteet ja oivalliset tanssikoreografiat suoraan silmien edessä, eikä näyttämöllä kissoiksi puetut ihmiset edes erityisemmin häiritse. Teatterielämyksenä Cats voi siis olla mainio, mutta elokuvaksi se ei käänny sitten millään. Kun filmin tarjoama show on lähinnä traumatisoiva pelottavien ja kiimaisten kissojensa vuoksi ja ruma kökköjen tehosteidensa takia, jää elokuvan onnistuminen sen varaan, että sen tarina toimisi. Mutta Catsista hädintuskin löytyy tarinaa! Kissojen "jellikki"-kisa ja jonkinsortin taivaaseen pääsy on todella löyhä kertomus, mutta lähinnä elokuva on vain sitä, että uusia hahmoja esitellään liian pitkiksi venytettyjen musikaalinumeroiden kautta, minkä jälkeen hahmoille ei keksitäkään enää mitään käyttöä. Sitten taas uusi hahmo ja uusi laulu jne. jne. jne. Kun ensimmäisen tunnin aikana pääsee yli kissojen järkyttävästä ulkonäöstä, tulee huomattua, kuinka tylsä elokuva on kyseessä. Mukaan pakotetut vitsit ovat vielä toinen toistaan surkeampia ja niiden taso on tyyliä "veikö kissa kielesi?" ja "nostetaan kissa pöydälle". Ainoan kerran naurahdin, kun Jennyanydots pohtii, onko yksi mieskissoista leikattu, kun tämä laulaa niin korkealta.
Catsia katsoessa en voinut olla ihmettelemättä, miten tällainen on voinut päästä läpi ja saanut teatterilevityksen? Eivätkö tekijät ole missään kohtaa ajatelleet, että tämä voisi olla suuri virhe? Eikö kukaan työryhmästä sanonut, että kissat näyttävät karmivilta ja oudoilta, eikä kukaan luultavasti pidä filmin visuaalisesta ilmeestä? Tai että perheleffaksi tämä sisältää liian vahvaa seksuaalista virettä? Luottiko studio niin täysillä musikaalin suosioon, että uskoivat leffaversion vetävän katsojia ihan vain sen ansiosta? Jos ei tässä kohtaa käynyt jo selväksi, minä inhosin tätä elokuvaa ja sen katsomista. En ole pitkään aikaan hävennyt ja tuskastunut leffateatterissa näin paljon kuin Catsia katsoessa.
Lisäksi ihmettelen kovasti, miten noin kymmenen vuotta sitten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot upealla Kuninkaan puheella(The King's Speech - 2010) voittanut Tom Hooper on päätynyt tekemään jotain tällaista ja vielä näin huonosti. Hooperin ohjaus on kömpelöä läpi leffan, eikä hän tunnu tietävän, kuinka käsitellä musikaalia täynnä tanssimista ja laulua. Hooper ei tavoita lainkaan mitään maagisuutta, mitä tähän on varmasti toivottu, eikä muutenkaan tee kummoista työtä tunnelman kanssa. Hänen ja Lee Hallin käsikirjoitus vasta kehno onkin. Koska en ole musikaaliesitystä nähnyt, en osaa sanoa, ovatko hahmot siinäkin näin yksiulotteisen tylsiä ja onko esitys yhtä tarinaton. Sentään Cats on tarpeeksi kelvollisesti kuvattu ja musikaalinumeroiden aikana löytyy tempoon istuvaa leikkausta. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä rakentaessaan jättikokoisia esineitä, jotta ihmisten tavarat olisivat kissojen silmissä valtavia. Ja sitten efektitiimi on tullut paikalle ja pilannut ne vähätkin hyvät puolet.
Yhteenveto:Cats on kammottava ja painajaismainen musikaalifiasko. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin miettiä, mitä ihmettä tekijät oikein tuumasivat leffaa tehdessään ja hävetä aika lailla kaikkea, mitä kuvassa tapahtuu. Leffa on äärimmäisen kiusallinen surkean toteutuksensa takia. Ihmisten ja kissojen sekoitukset ovat hirvittävät ilmestykset ja niistä paistaa kömpelö digitaalisuus. Ihmiskasvot eivät ole täysin lukittuneita kissapäihin, vaan ihmispiirteet välillä leijuvat hieman pään edessä. Tämän lisäksi kissat aiheuttavat katsojalle todella epämiellyttävän tunteen liikehdinnällään ja katseillaan, jotka ovat hämmentävän himokkaita ja vietteleviä. Aivan kuin kaikilla hahmoilla olisi paha kiima-aika meneillään. Ja tämän pitäisi olla koko perheen leffa! Tanssikoreografiat ovat sentään tyylikkäät, mutta laulut eivät ole kaksisia ja ne jäävät nopeasti unholaan. Lähinnä ylipitkissä lauluissa vain esitellään hahmoja, joita ei lopulta käytetä mihinkään. Hahmot ovat läpikotaisin tylsiä ja yksiulotteisia, eivätkä heidän näyttelijänsäkään vakuuta. Judi Dench ja Ian McKellen saavat lähinnä nolostumaan, Idris Elba ei pääse hyödyntämään taitojaan laimean pahiksen osassa, ja James Corden ja Rebel Wilson lähinnä ärsyttävät. Uusi tulokas Francesca Hayward näyttää intoa projektia kohtaan, mutta hänen hahmonsa jää mitäänsanomattomaksi sivustakatsojaksi, jonka kehityskaari on kehnosti toteutettu. Tarinaa on tuskin lainkaan, eikä löyhä juonikuvio jellikki-kilpailusta jaksa kiinnostaa. On aivan käsittämätöntä, että kymmenen vuotta sitten todella hienon Kuninkaan puheen ohjaaja on lähtenyt näin hurjaan alamäkeen tasossa. Cats on ruma, kiusallinen, pitkästyttävä ja kaikin puolin erittäin kökkö raina. Suosittelen kaikkia pysymään tästä kaukana, mutta samalla olen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi kokea tämä hirvitys. Mielenkiinnolla odotan, muodostuuko Catsille kulttimaine niin kamalana roskana, että jotkut rakastavat sitä juuri siksi. Kylläpä lähti tämä elokuvavuosi hyvin käyntiin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cats, 2019, Working Title Films, Amblin Entertainment, Perfect World Pictures, The Really Useful Group, Monumental Pictures
Ohjaus: Steven Brill Pääosissa: Adam Sandler, Jennifer Hudson, Kevin James, Colin Quinn, Nick Swardson, Jackie Sandler, Terry Crews, Lamorne Morris, Ido Mosseri, Aaron Neville ja Rob Schneider Genre: komedia Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: - Ah, Adam Sandler, yksi 2000-luvun vihatuimmista komedianäyttelijöistä. Internet on täynnä kommentteja siitä, kuinka Sandler on hirveintä komedialeffoissa nykyään, eikä kukaan tunnu pitävän hänestä tai hänen elokuvistaan. Silti hänen suosionsa on yhä suuri ja uusia Sandler-elokuvia ilmestyy jatkuvasti lisää. Viimeisen viiden vuoden aikana hän on ollut tähtenä yhdeksässä elokuvassa ja tehnyt pieniä rooleja parissa muussa, joten todella moni tuntuu yhä katsovan hänen teoksiaan. Muutama vuosi sitten Sandler teki neljän elokuvan sopimuksen striimipalvelu Netflixin kanssa ja koska kaksi ensimmäistä niistä, The Ridiculous 6 (2015) ja The Do-Over(2016), ovat Netflixin isoimmat hitit, on sopimusta laajennettu jopa kahdeksaan elokuvaan. Itse kuulun niihin, jotka pitävät Adam Sandlerista. Tai no, "pitää" on aika voimakas sana. Enemmänkin pidän häntä siedettävänä pienissä määrissä kerrallaan ja hänen elokuviaan ihan kivoina kertakatseluviihteinä. Kun huomasin, että Sandler/Netflix-sopimuksen kolmas filmi, Sandy Wexler oli ilmestynyt, tiesin heti, että minun täytyi katsoa se. Ja koska arvostelin kaksi edellistä elokuvaa, niin päätin kirjoittaa myös tästä uudesta teoksesta. Kovin suuria odotuksia minulla ei ollut, mutta toivoin saavani useat naurut leffan aikana. Sandy Wexler on kummallinen manageri, joka löytää pieniä talentteja ja kasvattaa niitä - pääasiassa huonolla tuloksella - isommiksi tähdiksi. Sandyn oma tähtihetki syttyy, kun hän tapaa lupaavan laulajan, Courtney Clarken ja alkaa luoda hänelle uraa.
Pääosassa Sandy Wexlerinä nähdään tietysti Adam Sandler, joka voisi muuten toimia roolissa, mutta hän on päättänyt esittää hahmoa puhuen todella oudolla lässytysäänellä läpi koko leffan. Aluksi puhetapa ei erityisemmin häiritse, mutta ennemmin tai myöhemmin se alkaa tympiä voimakkaasti. Toinen ärsyttävä asia on, kun hahmo jatkuvasti nauraa selkeää tekonaurua ja taputtaa käsiään yhteen, minkä olisi kai tarkoitus olla hauskaa, mutta ei se vaan ole. Muuten Sandy on kuitenkin kiinnostava tapaus. Hän valehtelee jatkuvasti asiakkailleen ja kertoo outoja sepustuksia, joihin liittyy isoja henkilöitä tai tapahtumia. Kertomukset tietty muuttuvat aina seuraavalla kerralla, kun Sandy puhuu niistä, mutta harva viitsii sanoa hänelle asiasta mitään. Hän syyttää muita virheistään, eikä kertaakaan jää miettimään, millainen ihminen hän oikeasti on. Hahmo toimisi paljon paremmin, jos Sandler ei vetäisi jatkuvasti yli tai jos häntä esittäisi joku toinen. Sandyn löytämää laulajatähdenalku Courtney Clarkea esittää Jennifer Hudson, joka osaa kyllä laulaa. Courtney ei aluksi usko pääsevänsä kovin korkealle, mutta huomaa nopeasti sopivansa showbisnekseen. Kun muut näkevät Sandyssa joko epäonnistujan tai kummallisuuden, Courtney näkee hänessä paljon syvällisempää. Hudson sopii rooliinsa, mutta välillä tuntuu siltä kuin hänestä olisi äärimmäisen vaikeaa yrittää näytellä Adam Sandlerin seurassa. Myös Courtneyn isä nähdään leffassa ja häntä esittää laulaja Aaron Neville. Muita Sandyn asiakkaita ovat epäonninen trapetsitaiteilija Villi Gary Rodgers (Nick Swardson), vatsastapuhuja Ted Rafferty (Kevin James), Sandyyn ärsyyntynyt muusikko Kevin Connors (Colin Quinn) ja näyttelijä Amy Baskin (Jackie Sandler). Hahmoista tylsin on selvästi Kevin ja ärsyttävin on Villi Rodgers, vaikka paikoitellen hänen epäonnistuvat temppunsa näyttävätkin siltä, että hahmoa voisi oikeasti sattua pahasti, mikä on toteutettu hauskalla tavalla. Ei ole suuri yllätys, että Sandlerin leffassa nähdään Swardson ja James, jotka ovat päätähden hyviä ystäviä ja ovat esiintyneet useissa hänen elokuvissaan (etenkin Kevin James, joka ei mielestäni ole yhtä huono kuin monet väittävät). Jackie Sandlerinkin mukanaolo on ymmärrettävää, sillä hän on Adamin vaimo. Myös pariskunnan lapset Sadie ja Sunny Sandler esiintyvät elokuvassa. Muita hahmoja leffassa ovat Terry Crewsin esittämä ammattipainija "Bedtime" Bobby Barnes, Lamorne Morrisin näyttelemä Bling ja Ido Mosserin esittämä valokuvaaja Yuri. Myös Adam Sandlerin todella läheinen ystävä Rob Schneider tekee pienen roolin leffassa, mitä tapahtuu lähes kaikissa Sandlerin teoksissa. Elokuvassa nähdään myös monia julkkiksia, jotka esiintyvät omina itsenään, kuten koomikko Chris Rock, ohjaaja Judd Apatow, rap-artisti Vanilla Ice, juontajat Jimmy Kimmel ja Conan O'Brien, sekä Sandlerin kaveri David Spade, joka esitti toista päähenkilöä edellisessä Sandlerin Netflix-leffassa, The Do-Overissa.
Elokuvan tarina on yllättävän mainio. Kertomus erikoisesta managerista, joka löytää ensimmäistä kertaa oikean talentin ja yrittää luoda löydölleen hienoa uraa, saa katsojan heti kiinnostumaan ja haluaa nähdä, miten tarinassa käy? Pääseekö Courtney huipulle? Muuttuuko Sandy kunnolliseksi, vai mokaako hän jossain kohtaa pahasti? Saavatko muut Sandyn asiakkaat mainetta ja kunniaa? Sandy Wexler on mielenkiintoinen teos, jota katsoo pääasiassa mielellään... noin puoleen väliin asti. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian pitkä kesto Adam Sandlerin elokuvalle. Kuten jo sanoin, kestän häntä pienissä määrissä ja pienellä määrällä tarkoitan puolitoistatuntisia hahhahhaa-komedioita, jotka katsoo mielellään kerran, mutta joita ei tarvitse katsoa uudestaan. Sandy Wexler on selvästi noin kaksikymmentä minuuttia liian pitkä teos, minkä huomaa selvästi, kun tarina alkaa junnaamaan paikoillaan. Noin tunnin kohdalla tarina ei tunnu etenevän ja alkaa kiertää samoja tilanteita uudestaan, jolloin alkaa helposti kyllästyä näkemäänsä. Loppupää ei ole enää yhtä kiinnostava ja tuntuu hieman liian kliseiseltä, jotta lopetuksesta voisi saada mitään riemua. Suurin ongelma leffassa on kuitenkin se, ettei se ole kovin hauska. Ei siinä mitään, jos elokuvan ei olisi tarkoituskaan olla hauska, sillä sen tarina toimisi mainiosti draamaelokuvana. Mutta asia on niin, että teos on tarkoitettu komediaksi, niin katsojana odottaisi saavansa useat naurut. Vitsejä leffasta kyllä löytyy, mutta ne eivät ole erityisen hauskoja, niitä venytetään liikaa ja suurin osa "hassuttelusta" luottaa liian paljon siihen, että katsojaa naurattaa Sandlerin kova ääni ja lässyttävä puhetapa. Kyllä sitä muutamaan otteeseen naurahtaa, mutta omalla kohdallani naurahdukset syntyivät siitä, kun hahmot tekivät jotain, eivätkä hahmojen repliikeistä. Esimerkiksi Villi Rodgersin uhkarohkeiden temppujen epäonnistuminen on parissa kohtaa todella hupaisaa, minkä lisäksi hekottelin häiriintyneen paljon sille, kun Sandy lyö säikähtäneenä pesäpallomailalla pesukarhua niin lujaa, että eläinparka tuhoutuu suureksi verisuihkuksi. En tiedä, mikä minussa on vikana, että nauroin sille, mutta se kertoo leffan huumorin tasosta. Vitsien epäonnistuminen ja Sandlerin esiintyminen harmittaa suuresti, sillä leffan tarina on lähtökohdiltaan oikeasti hyvä ja tietyillä muutoksilla kyseessä olisi selvästi paras Sandlerin Netflix-elokuvista. Tällaisenaan lopputulos jää liian pitkäksi ja hieman vaisuksi, jolloin Sandy Wexler ei ole edes ihan kiva, vaan lähinnä vain heikko.
Ohjauksesta vastaa Sandleria kolme kertaa aiemminkin ohjannut Steven Brill, mutta hänen työpanoksensa ei ole erityisen suuresti esillä, sillä leffa tuntuu olevan Sandlerin rakentamaa show'ta. Sandler toimiikin leffassa myös tuottajana ja käsikirjoittajana. Muut käsikirjoittajat ovat Paul Sado ja Dan Bulla, joista ei kummallakaan ole kovin paljoa kokemusta leffojen kirjoittajina, mistä voikin tehdä johtopäätöksiä, että pääasiassa koko jutun on kynäillyt Sandler itse. Sandy Wexler on kuvattu hyvin, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tehdä tiivistämistä. Elokuva tapahtuu 1990-luvulla ja ajankuvaa on tuotu esille ihan hyvin lavastuksen ja puvustuksen kautta.
Yhteenveto:Sandy Wexleristä löytyy mainio tarina, mutta elokuva on liian pitkä, siinä ei saa nauraa kovin paljoa ja Adam Sandler on pääasiassa aika ärsyttävä. Kun nuo kolme asiaa olisivat toisin, olisi kyseessä selkeästi paras Sandlerin Netflix-leffoista tähän mennessä. Elokuvan ei edes tarvitsisi olla komedia, tarinan ollessa lähtökohdiltaan mainio. Valitettavasti noin puolessa välissä juttu alkaa junnaamaan paikoillaan, eikä tunnu etenevän minnekään, minkä lisäksi lopetus on turhan kliseinen ja mielikuvitukseton. Katsojaa jää helposti ärsyttämään, ettei lopputulos ole yhtä toimiva kuin alkupää lupailee, mutta mitä voisi odottaa Sandlerin elokuvalta? Jos pidätte Sandlerin leffoista, niin pitäähän tämäkin katsoa. Jos taas ette voi sietää häntä, niin jättäkää Sandy Wexler väliin; tämä ei tarjoa teille luultavasti mitään. Kyllähän tämän ainakin kerran katsoi, mutta hieman kylmäksi se jätti. Toivottavasti Sandlerin seuraava Netflix-pätkä olisi parempi... ja selkeästi lyhyempi.
Kirjoittanut: Joonatan, 24.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sandy Wexler, 2017, Happy Madison Productions
