Arvostelu: Pocahontas (1995)

POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel ja Eric Goldberg

Pääosissa: Irene Bedard, Mel Gibson, David Ogden Stiers, Russell Means, Christian Bale, Linda Hunt, Billy Connolly, Michelle St. John, James Apaumut Fall, Gordon Tootoosis, John Kassir, Frank Welker, Danny Mann, Judy Kuhn ja Jim Cummings

Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Pocahontas pohjautuu löyhästi tositapahtumiin samannimisen intiaanitytön elämästä. Saatuaan Bernard ja Bianca Australiassa -piirroselokuvan (The Rescuers Down Under - 1990) valmiiksi, ohjaaja Mike Gabriel halusi heti hypätä seuraavan projektin pariin. Hän yhdisti voimansa Joe Grantin kanssa työstääkseen animaatioelokuvaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (Лебеди́ное о́зеро) pohjalta, mutta projekti ei saanut Disney-yhtiötä innostumaan. Etsiessään uutta aihetta Gabriel löysi kirjan Pocahontasista eräiden kiitospäiväkutsujen aikana ja esitteli ideansa Disney-pomoille, jotka innostuivat siitä suuresti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Pocahontas sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka voitti parhaan laulun ja musiikin Oscar-palkinnot, mutta joka sai myös ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja erityisesti Amerikan alkuperäiskansalaisilta, joista monet kritisoivat elokuvan ottamia historiallisia vapauksia ja stereotyyppisiä intiaanikuvauksia, kun taas osa kehui, että kyseessä oli ensimmäinen ison luokan Hollywood-elokuva, joka esitti valkoiset julmina kolonialisteina ja käsitteli intiaaneilta ryövättyä maata. Itse näin Pocahontasin ensimmäistä kertaa jo lapsena, mutta tuolloin en juuri piitannut leffasta. Olenkin lämmennyt sille vasta hiljalleen aikuisiällä. Kun huomasin Pocahontasin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1600-luvun alussa englantilaiset uudisasukkaat matkustavat Amerikkaan kullan perässä. Siellä John Smith kuitenkin kohtaa intiaaniprinsessa Pocahontasin ja pian he rakastuvat. Voiko rakkaus kestää, kun Smithin joukot ja Pocahontasin heimo ovat sodassa keskenään?

Elokuvan keskiössä on tietty sen nimikkohahmo Pocahontas (äänenä Irene Bedard, lauluäänenä Judy Kuhn), powhatan-heimon päällikön (Russell Means) tytär, jolle suunnitellaan määriteltyä tulevaisuutta heimon tulevana johtajana. Pocahontasia tällainen ei juuri kiinnosta, vaan hän haluaisi mieluummin seikkailla show'n varastavien pesukarhukaverinsa Meekon ja kolibriystävänsä Flitin kanssa, sekä keskustella henkeviä mystisen Kaarnamuorin (Linda Hunt) kanssa. Pocahontas on kiinnostunut kaikesta uudesta ja niinpä hän iskeekin silmänsä John Smithiin (Mel Gibson), englantilaiseen uudisasukkaaseen, joka on saapunut Amerikkaan. John on taitava taistelija, jolle on pitkään toitotettu intiaanien raakalaismaisuudesta, mutta hänen ennakkoluulonsa saavat asettua syrjään, kun hän rakastuu ensisilmäyksellä Pocahontasiin. Intiaaniprinsessan ja uudisasukkaan välille rakentuva kulttuurirajoja rikkova rakkaustarina on onnistuneen elokuvallinen - eipä Pocahontasin ja John Smithin kohtaaminen tosielämässä nimittäin ollut läheskään näin lämminhenkinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat uudisasukkaita johtava kuvernööri Ratcliffe (David Ogden Stiers), hänen uskollinen alamaisensa Wiggins (myös Stiers), Johnia ihaileva Thomas (Christian Bale), Pocahontasin paras ystävä Nakoma (Michelle St. John), sekä intiaanisoturi Kocoum (James Apaumut Fall), jonka on tarkoitus naida Pocahontas. Eikä pidä unohtaa kuvernöörin hienostunutta koiraa, Percyä. Sivuhahmotkin ovat oivallisia. Ratcliffe on mainion katala ja inhottava pahis, joka haluaa löytää kultaa, eikä häntä haittaa, jos sen saadakseen hänen täytyy hävittää alkuperäisväestö tieltä.

Pocahontas on ilmestymisestään asti herättänyt kritiikkiä historiallisesta epätarkkuudestaan. Tosielämässä Pocahontas oli vasta 12-vuotias lapsi, kun John Smith ja muut uudisasukkaat saapuivat, eikä tapaaminen ollut juuri romanttinen. Siirtokunnan ja powhatanien välit olivat aluksi ystävälliset ja he kävivät kauppaa pitkään, kunnes ryhmien välille syntyi jännitettä, minkä seurauksena englantilaiset sieppasivat Pocahontasin. Tyttö käännytettiin kristinuskoon, naitettiin muualle John Rolfelle ja vietiin Englantiin, missä hän sai äkillisen sairauskohtauksen ja menehtyi. Disneyn animaatioelokuva ottaa siis huomattavia vapauksia tästä. Vaikka tiedostankin nämä historialliset vapaudet, miellän silti Pocahontasin pääasiassa oivalliseksi elokuvaksi.

Kritiikin lisäksi Pocahontas sai osakseen myös kehuja siitä, ettei elokuva ryhtynyt kaunistelemaan uudisasukkaita, vaan näytti suoraan näiden julmia ja häikäilemättömiä aikomuksia viedä maat ja rikkaudet alkuperäisasukkailta. Yhdynkin näihin kehuihin. Vaikka kyseessä on Disney-leffa, joka vääristelee tositarinaa, löytyy siitä myös totuuden siementä. Näin aikuisiällä olenkin oppinut arvostamaan leffaa nimenomaan siksi, että koen tämän uudisasukkaiden ja intiaanien välisen konfliktin olevan pääosin onnistuneesti rakennettu. Elokuvasta löytyy hyviä ja valitettavasti luultavasti aina ajankohtaisia teemoja ennakkoluuloista ja kulttuurien kohtaamisesta. Kun elokuvan Pocahontas ja John Smith löytävät nopeasti yhteisen sävelen ja heidän välille syttyy kulttuurierojen ylittävä lempi, samaan aikaan Pocahontasin päällikköisä ja kuvernööri Ratcliffe valmistautuvat lähtemään sotajalalle.

Suunnilleen tunnin ja parinkymmenen minuutin kestossa Pocahontas on sopivan napakka. Vaikka se oikookin mutkia hieman suoriksi ja Pocahontasin ja John Smithin rakkaus syttyy salamannopeasti, eikä leffa lähde juuri selittelemään, miten Pocahontas osaa englantia, kerronta soljuu pääasiassa hyvin. Vajaan puolentoista tunnin mittaan mahtuu niin romantiikkaa kuin kiistelevien tahojen jännitettä. Pakolliset eläinhahmot tuovat sekaan oivaa komediaa ja ylisöpön ja keksejä rakastavan Meeko-pesukerhun menoa katsoisi mielellään vieläkin enemmän. Tietyin muutoksin Pocahontasista olisi voitu saada aikaiseksi isomman joukon juhlima suurklassikko, mutta jo tällaisenaan pidän sitä varsin mainiona teoksena ja tärkeänä osana Disney-historiaa, nostaen lapsikatsojille esille erääseen ihmisryhmään kohdistunutta vääryyttä.

Tuttuun Disney-tyyliin Pocahontas on musikaali. Lauluista tunnetuin, eli Pocahontasin laulama Colors of the Wind voitti täysin ansaitusti Oscar-palkinnon. Voimakkaan laulun aikana iho nousee taatusti kananlihalle. Mainio on myös Pocahontasin toinen laulu, Just Around the Riverbend, jossa hän pohtii, mitä haluaisi elämältään. Pidän paljon Savages-kappaleestakin, jonka aikana uudisasukkaat ja powhatanit valmistautuvat taisteluun. Laulussa heijastellaan tehokkaasti, kuinka nämä eri ryhmät näkevät toisensa raakalaisina ja kuinka pelätessään toisten erilaisuutta, he haluavat hävittää nämä. Loput kappaleet The Virginia Company, Steady as the Beating Drum, Listen With Your Heart ja Mine, Mine, Mine ovatkin taas aika unohdettavia. Vaikka seasta löytyy pari onnistumista, Pocahontasin laulut jäävät jalkoihin Alan Menkenin aiemmille Disney-töille leffoissa Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992).

Vaikka kaikki laulut eivät olisikaan priimaa, ovat Menkenin sävellykset mainiot ja äänimaailma muutenkin väkevästi rakennettu. Visuaalisesti Pocahontas on taattua Disney-laatua. Se on todella taitavasti piirretty. Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläinhahmoista on tehty oivallisen hupsuja. Elokuvan visuaalinen voimavara piilee kuitenkin ympäristöissä ja upeassa värien käytössä. Jylhät metsämaisemat ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mukaan mahtuu myös useita kauniita otoksia, jotka tekisi mieli kehystää seinälle - etenkin leffan loppukuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pocahontas, 1995, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006)

KARVINEN 2

GARFIELD: A TAIL OF TWO KITTIES

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.

Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.

Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.

Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?

Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners

Arvostelu: Viimeinen samurai (The Last Samurai - 2003)

VIIMEINEN SAMURAI

THE LAST SAMURAI

Ohjaus: Edward Zwick

Pääosissa: Tom Cruise, Ken Watanabe, Koyuki Kato, Shin Koyamada, Hiroyuki Sanada, Timothy Spall, Masato Harada, Tony Goldwyn, Shichinosuke Nakamura, Seizo Fukumoto ja Billy Connolly

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Samurai, eli suomalaisittain Viimeinen samurai on Tom Cruisen tähdittämä historiallinen sotaelokuva. John Logan kirjoitti elokuvan tarinan, ottaen vaikutteita samurai Saigō Takamorin johtamasta vuoden 1877 Satsuman kapinasta ja ranskalaisen kapteeni Jules Brunetin osallisuudesta Boshin-sotaan vuonna 1868. Logan sai tuottaja Vincent Wardin kiinnostumaan ideastaan ja tämä palkkasi Edward Zwickin ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen samurai sai maailmanensi-iltansa 20. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joskin kriitikot eivät ihan innostuneet siitä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras miessivuosa, lavastus, puvustus ja äänitys), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki). Itse en ollut aiemmin nähnyt Viimeistä samuraita, vaikka minun on pitänyt katsoa se jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1876 Yhdysvaltain asevoimien kapteeni Nathan Algren palkataan kouluttamaan Japanin Keisarillista armeijaa sotaan kapinoivia samuraita vastaan. Taistelun aikana samurait kuitenkin vangitsevat Nathanin, mutta tappamisen sijaan he haluavat oppia häneltä länsimaisesta kulttuurista, samalla kun Nathan ihastuu heidän elämäntapoihinsa.

Tom Cruise nähdään elokuvassa kapteeni Nathan Algrenina, intiaanisotien veteraanina, joka on taisteluiden ja tekojensa takia syvästi traumatisoitunut ja alkoholisoitunut. Hän kiertää osavaltioita esittelemässä uusia kivääreitä eri tapahtumissa aika pienehköä palkkiota vastaan. Niinpä kun hänelle tarjotaan isoa summaa rahaa japanilaissotilaiden kouluttamisesta, Nathan päättää tarttua tilaisuuteen. Cruise tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolitöistä Viimeisessä samuraissa. Hän heittäytyy hienosti mieleltään rikkinäisen sotaveteraanin osaan, joka alkaa elokuvan aikana hiljalleen löytämään uutta merkitystä elämälleen. Olen aina ihaillut Cruisen omistautumista leffojaan kohtaan ja sen lisäksi, että hän teki tietty omat stunttinsa tässä, hän myös opetteli rooliaan varten japaninkieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Goldwyn Nathanin entisenä komentajana Bagleyna, Billy Connolly Nathanin mukaan lähtevänä sotaveteraani Gantina, Timothy Spall brittivalokuvaaja Grahamina, Masato Harada Nathanille työtarjouksen tekevänä herra Omurana, Shichinosuke Nakamura Japanin keisari Meijinä, Ken Watanabe kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona, Koyuki Kato hänen siskonaan Takana, Shin Koyamada hänen poikanaan Nobutadana, sekä Hiroyuki Sanada hänen uskollisena soturinaan Ujiona. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin rooleistaan mallikkaasti. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Watanabe tarjoaa filmin parhaan roolityön samuraina, joka rakastaa maataan ja keisariaan niin syvästi, että on valmis hyökkäämään niitä kohtaan, kokiessaan länsimaisen kulttuurin uhkaavan vanhoja japanilaisia arvoja. Samalla häntä kuitenkin kiehtoo länsimainen kulttuuri suuresti, mikä tekee Katsumodosta kiinnostavan hahmon.

Miksi olinkaan viivästyttänyt näin kauan Viimeisen samurain näkemistä? Hitaasti mutta varmasti olin täysin myyty näkemälleni ja vartti vartilta pidin elokuvasta enemmän ja enemmän. Aluksi olin vaikuttunut Cruisen roolisuorituksesta, sitten näyttävistä puitteista ja brutaaleista taistelukohtauksista, mutta lopulta ennen kaikkea elokuvan tarinasta. Leffan juonta voi helposti verrata Kevin Costnerin Oscar-voittajaan Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), joissa kummassakin amerikkalaissotilas otetaan mukaan kulttuuriin, jota hän piti ennen raakalaismaisena ja vihollisena, ja päätyy lopulta auttamaan tätä kulttuuria taistelussa aiempia liittolaisiaan vastaan. Mutta miksi edes lähteä keksimään pyörää uusiksi, kun tällainen kertomus toimii hienosti? Amerikan alkuperäiskansojen ja Japanin samuraiden kulttuurit ovat kuitenkin hyvin erilaisia, mikä tekee Viimeisestä samuraista omanlaisensa elämyksen.

Elokuvasta löytyy todella vaikuttavia taistelukohtauksia ja erityisesti loppuhuipennuksena toimiva sota on suorastaan eeppinen. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja raajoja katkotaan. Miksikään raakuuksilla mässäilyksi homma ei kuitenkaan äidy. Sekaan mahtuu toki pientä romanssintynkää ja muutama hauskakin hetki. Kuitenkin kaiken keskellä minut nappasi mukaansa parhaiten kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Hiljalleen vangiksi otettu Nathan lämpenee samuraille ja alkaa kiinnostua heidän tavoistaan. Vaikka Katsumodo onkin Japanin länsimaalaistamista vastaan, länsimainen kulttuuri kuitenkin kiehtoo häntä - eikä vain siksi, että hän voisi ymmärtää vihollistaan paremmin. Nathanin ja Katsumodon välille vähitellen muodostuva liki veljellinen ystävyys on suorastaan kaunis. Jos jostain yllätyin, niin siitä, kuinka liikuttava Viimeinen samurai lopulta onkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Zwick, joka tekee upeaa työtä kerronnan ja tunnelman parissa. Hänellä on silmää niin näyttävälle toiminnalle kuin myös nätille maisemaesittelylle. John Loganin ohella käsikirjoitusta on ollut laatimassa niin Zwick kuin Marshall Herskovitz. Kolmikko tekee taidokasta työtä rakentaessaan tarinaa ja ystävyyttä, kuten myös esitellessään ihailemaansa kulttuuria. Viimeinen samurai on myös visuaalisesti erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Kahden ja puolen tunnin kesto menee varsin nopeasti, sillä katsoja jää niin täysillä kertomuksen vietäväksi. Valaisua hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Taistelukohtauksissa on hieno nähdä, kuinka paljon on tehty käytännöin tehostein ja satojen näyttelijöiden kera. Nykyään tämä kaikki tehtäisiin viherkankaan edessä digiefektien kanssa. Ääniefektit ovat myös vakuuttavat ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietty väkevän mahtipontiset - mitäpä muuta herralta voisi odottaa?

Yhteenveto: Viimeinen samurai on hieno elokuva, joka tarjoaa niin komeita taistelukohtauksia kuin yllättävänkin liikuttavaa henkilödraamaa, eri kulttuureista tulevien miesten välille muodostuvan veljellisen ystävyyden kautta. Tom Cruise tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista alkoholisoituneena sotaveteraani Nathan Algrenina ja Ken Watanabe pistää parastaan kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona. Kulttuurien yhteentörmäystä käsitellään mielenkiintoisesti läpi leffan ja kaunista Japania päästään ihastelemaan oikein koko rahan edestä. Kertomus on vangitseva ja seasta löytyy myös oivaa romantiikkaa ja huumoria. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vaikuttava, oli kyse sitten kuvauksesta, puitteista tai tehosteista. Hans Zimmerin säveltämät musiikit tunnelmoivat mahtipontisesti taustalla. Viimeinen samurai on mahtava filmi, jota suosittelen japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille, eeppisten historiaan nojaavien elokuvien ystäville kuin myös näiden näyttelijöiden faneille. 20-vuotisjuhla on hyvä syy vihdoin katsoa elokuva, jos se on jäänyt näkemättä tai sitten katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisikin aiemmin nähnyt useamman kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Samurai, 2003, Warner Bros., Radar Pictures, The Bedford Falls Company, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events / Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004)

LEMONY SNICKET'S

A SERIES OF UNFORTUNATE EVENTS (2004)

LEMONY SNICKETIN SURKEIDEN SATTUMUSTEN SARJA

Ohjaus: Brad Silberling
Pääosissa: Emily Browning, Liam Aiken, Jim Carrey, Timothy Spall, Billy Connolly, Meryl Streep, Catherine O'Hara, Luis Guzmán, Jamie Harris ja Jude Law
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsin (eli suomalaisittain Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja -elokuvan) jo ala-asteen alkupuolella äitini kanssa ja pidin siitä. Elokuva perustuu Lemony Snicket -nimellä kulkevan Daniel Handlerin pitkään kirjasarjaan A Series of Unfortunate Events (1999-2006) - tarkkaan ottaen sarjan kolmeen ensimmäiseen teokseen. Olen nähnyt elokuvan useasti elämäni aikana ja sen taso on valitettavasti laskenut mielessäni vuosien varrella. Viimeksi kun näin elokuvan, pidin sitä harmittomana huttuna, joka viihdytti pitkän ajan jälkeen ihan kivasti. Nyt kun Netflixissa alkoi uusi originaalisarja A Series of Unfortunate Events (2017-), minun teki mieli katsoa elokuva uudestaan ennen sarjan aloittamista. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, päivää ennen kuin pistimme Netflixsarjan ensimmäisen jakson pyörimään.

Baudelairin sisarusten vanhemmat kuolevat traagisesti tulipalossa, jolloin lapset joutuvat kreivi Olafin luokse asumaan. Kreivi Olaf ei ole kovin mukava henkilö ja hän haluaa saada omakseen rikkaiden Baudelairien suuren perinnön, ja onkin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen.

Boudelairin sisaruksiin kuuluu kolme lasta. Violet (Emily Browning) on vanhin ja hän pitää erilaisten keksintöjen rakentamisesta. Klaus (Liam Aiken) on keskimmäinen ja häntä kiehtovat kirjat ja lukeminen. Kolmas on Sunny-taapero (Kara ja Shelby Hoffman), jonka neljä hammasta toimivat erittäin vahvasti ja hän kykeneekin pureskelemaan lähes kaikkea. Sunny ei osaa puhua, vaan päästelee vauvaääniä, jotka ovat kuitenkin tulkattu tekstityksissä suomeksi. Hoffmaneita on vaikea arvioida näyttelijöinä ikänsä takia, mutta Emily Browning on selkeästi parempi kuin Liam Aiken. Browning käyttää enemmän kehoaan hyväkseen kuin Aiken ja pääasiassa näyttääkin siltä, että Klaus seisoisi tönkösti paikoillaan. Suurimmaksi osaksi lapset kulkevat paikasta toiseen tönkköinä, mutta se on luultavasti tyylikysymys. Katsojalle voi kuitenkin helposti tulla sellainen olo, että lapsinäyttelijät ovat heikkoja.
     Ilkeää kreivi Olafia näyttelee Jim Carrey, joka tuttuun tyyliinsä varastaa show'n läpi elokuvan. Carrey on tyylikkäästi maskeerattu hieman kummallisen näköiseksi, mutta Olafista löytyvät silti kaikki Carreyn maneerit. Urpoja ilmeitä ja kummallisia äännähdyksiä - puhumattakaan leveilevästä kehonkäytöstä - on mukana useita ja vaikka välillä Carrey vetääkin pahasti yli, on hän silti toimivin asia elokuvassa. Jos Carreya ei voi sietää, niin kannattaa jättää tämä pätkä väliin, sillä hän on enemmänkin oma itsensä kuin mikään hahmo. Onhan se kivaa nähdä hänet taas vaihteeksi pahiksena. Vaikea sanoa, halusiko yhtiö kreivi Olafin olevan juurikin Jim Carrey, vai eikö kukaan uskaltanut sanoa Carreylle kuvauksissa, että: "Vähän rauhallisemmin jooko..."
     Elokuvassa nähdään myös sisarusten Monty-setä (Billy Connolly) ja Josefiina-täti (Meryl Streep). Monty on kiinnostunut käärmeistä, joita hänen talonsa onkin täynnä, kun taas Josefiina tuntuu pelkäävän kaikkea, vaikka asuukin erittäin vaarallisessa hökkelissä. Streep on tuttuun tapaansa hyvä, vaikka vetääkin paikoitellen yli. Hyvä on myös Connolly. Olenko ainoa, jonka mielestä Connelly näyttää tässä elokuvassa paikoitellen John Cleeselta?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Timothy "Matohäntä" Spallin näyttelemä pankkiiri Poe, joka ei kuuntele lasten varoituksia Olafista, Catherine O'Haran esittämä Olafin naapuri oikeusneuvos Strauss, sekä Olafin kaksi kätyriä, joita esittävät Luis Guzmán ja Jamie Harris. Itse Lemony Snicketia, eli tarinan kertojaa näyttelee Jude Law. Hahmoa ei paljoa nähdä, mutta hänen ääntään kuullaan useasti... jopa liian paljon.

Alussa Lemony Snicket nimittäin varoittaa, että elokuva, jota olemme alkamassa katsomaan, ei ole onnellinen ja sisältää yhä vain kaameampia kohtia, eli herkkien kannattaa harkita uudestaan, katsooko tarinan loppuun asti. Ei kovin hyvä mainospuhe, jos haluaa leffalle katsojia. Eikä elokuvassa loppujen lopuksi tapahdu edes kovin hirveitä asioita. No on mukana ihmissyöjäiilimatoja, mutta synkkyyttä olisi voinut olla esillä paremmin ja enemmän, jotta kertojan lupauksille tulisi vastinetta. Synkkyydellä tarkoitan siis muuta kuin elokuvan ankean harmaata värimaailmaa. Kirjoja en ole lukenut, joten en tiedä, miten tarina menee siinä, mutta hieman tuntuu siltä, että Snicket varoittelee kirjoissakin. Eikä siinä sinänsä mitään, että alussa vähän pelotellaan lapsikatsojia, mutta siinä kohtaa, kun on kuullut jo pariin otteeseen "Voi kun voisinkin sanoa, että tämä olisi iloinen tarina ja että lapset elivät elämänsä onnellisina loppuun asti", niin toivoisi, että Snicket pitäisi turpansa kiinni ja antaisi katsojan keskittyä elokuvaan rauhassa. Sen sijaan, että Snicket kertoisi tarinaa, hän kuulostaa lähinnä kommenttiraidalta, jota ei vain saa mitenkään pois päältä. Kertojaääni tuntuu pitkittävän elokuvaa useaan otteeseen täysin turhaan ja höpötys saa jutun junnaamaan aina hetken paikoillaan.

Ilman kertojaääntä elokuva kulkisi sujuvammin eteenpäin. Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsissa on (pitkän nimensä lisäksi) toimiva tunnelma ja idea on erittäin hauska. Sen jälkeen, kun kreivi Olaf on ensimmäisen kerran yrittänyt murhata lapset saadakseen perinnön, tarina kulkee pääasiassa eteenpäin siten, että lapset lähtevät eri sukulaisilleen asumaan ja Olaf yrittää sala-asujen avulla viedä lapset pois. Samalla lapset yrittävät selvittää, minkä takia heidän vanhempansa oikeasti kuolivat ja mitä muita mysteereitä asiaan liittyy? Mysteeriosuudet ovat ihan toimivia, mutta paikoitellen elokuva tuntuu kulkevan liian nopealla temmolla eteenpäin, jolloin katsojan voi olla vaikea tarttua mihinkään tilanteeseen kunnolla kiinni. Mutta kun elokuva käsittelee kolmen kirjan tapahtumat, niin tiivistämistä on tietenkin tehty paljon. Vaikka tunnelma on ihan hyvä ja elokuva on viihdyttävä, sen suurin ongelma on, että se tuntuu olevan liian synkkä lapsille ja liian lapsellinen aikuisille, jolloin sille voi olla vaikeaa löytää oikeaa kohdeyleisöä. Ja kun alussa lupaillaan hurjaakin hurjempaa seikkailua, katsojalle voi tulla suurena pettymyksenä, ettei juttu olekaan niin karmiva tai erikoinen. Mukana on myös kummallisia juoniaukkoja, jotka ovat varmaan selitetty vain sillä, että elokuva itse on aika erikoinen. Itselleni hämmentävin asia koko leffassa on, että siitä oli vaikea sanoa, mihin aikaan sen kuuluisi sijoittua?

Elokuvan on ohjannut Brad Silberling. Tätä ennen Silberling oli ohjannut mm. lasten kummituspätkän Casper (1995). Käsikirjoituksesta vastaa Robert Gordon, jolle Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events jäi viimeiseksi työksi. Lemony Snicketin osuutta olisi voinut vähentää huomattavasti ja paikoitellen dialogi on hölmöä. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä elokuvasta on tehty paikoitellen liian kiirehtivä. Visuaaliset efektit eivät ole kovin erikoiset ja digitaaliset tehosteet näkyvät selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin onneksi toimivia. Maskeeraus ja lavasteet ovat tyylikkään näköisiä, ja puvustus on tarkkaan mietitty. Musiikista vastaa Thomas Newman, joka on luonut toimivan soundtrackin säestämään tarinaa.

Yhteenveto: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events on ihan viihdyttävä seikkailupätkä, muttei toimi enää yhtä hyvin kuin lapsena. Tarina kulkee paikoitellen liian nopeasti eteenpäin ja vaikka siinä on ihan toimiva tunnelma, sen ongelmana on, ettei se tunnu olevan täysin tehty lapsille eikä aikuisille. Alussa lupailleen todella synkkää tarinaa, mutta pettymykseksi sellainen ei kuitenkaan ole luvassa. Lapsinäyttelijät ovat aika tönkköjä, mutta se kuuluu luultavasti haluttuun tyyliin. Jim Carrey vetää tuttuja ilmeilyjään ja eleitään kreivi Olafina. Paikoitellen Carrey ärsyttää, mutta kyllä hän naurutkin saa. Lemony Snicketin osuus elokuvassa on aivan liian suuri ja hänen höpötyksensä alkavat ärsyttämään, vaikka häntä esittääkin Jude Law. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta maskeeraukset, lavasteet ja puvustus ovat näyttäviä. Jos fantasiaseikkailut kiehtovat, niin kyllähän tämäkin mahtuu sinne mukaan katsottavaksi. Perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja aikuisille liian lapsellinen. Ala-asteen ensimmäisiä vuosia käyville Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events voi toimia parhaiten. Saa nähdä, miten Netflixin sarja aiheesta toimii...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events, 2004, Paramount Pictures, DreamWorks, Nickelodeon Movies, Kumar Mobiliengellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 2 KG, Parkes+MacDonald Image Nation, Scott Rudin Productionsl