Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI 3

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON: THE HIDDEN WORLD

Ohjaus: Dean DeBlois
Pääosissa: Jay Baruchel, America Ferrera, F. Murray Abraham, Cate Blanchett, Craig Ferguson, Jonah Hill, Justin Ripple, Kristen Wiig, Christopher Mintz-Plasse ja Kit Harington
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Cressida Cowellin "Näin koulutat lohikäärmeesi" -kirjasarjaan ("How to Train Your Dragon" - 2003-) löyhästi pohjautuvat elokuvat Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) ja Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2 - 2014) olivat kriitikoiden ylistämiä jättihittejä, joten kolmas osa oli tietty tekeillä. Tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa jo toisen leffan ollessa tuotannossa ja he tähtäsivät alunperin julkaisemaan kolmannen elokuvan kesällä 2016. Tekijät kuitenkin tajusivat julkaisuajankohdan aiheuttavan liian suurta kiirettä, jolloin ensi-iltaa piti siirtää vuodella eteenpäin. Elokuvan tekevällä DreamWorks-yhtiöllä tapahtui kuitenkin paljon sisäisiä muutoksia 2015, jolloin ensi-iltaa siirrettiin jälleen vuodella eteenpäin ja 2016 leffan julkaisu siirrettiin vuoteen 2019. Itse ihastuin aivan täysillä kahteen ensimmäiseen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvaan ja aloin innolla odottamaan kolmatta osaa. Kuitenkin kun tuotanto vain viivästyi ja ensi-iltaa siirrettiin aina myöhemmäksi, aloin menettämään toivon leffan näkemisestä ja intonikin katosi. Onneksi viime vuonna ensi-ilta todella varmistui tammikuuksi 2019 ja leffasta alkoi ilmestyä julisteita ja trailereita, mitkä nostivat jälleen innostustani. Odotukseni kasvoivat entisestään, kun katsoin edelliset leffat pitkästä aikaa uudestaan ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi 3:n sen ensi-iltapäivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Näin koulutat lohikäärmeesi ja Näin koulutat lohikäärmeesi 2!

Kun Öystilää uhkaa vaarallinen ja häijy lohikäärmemetsästäjä Grimmel Garmea, Hikotuksen täytyy johtaa kansansa ja lohikäärmeensä uuteen turvapaikkaan.

Hikotuksen (Jay Baruchel) kasvua on ollut erittäin kiinnostavaa seurata läpi elokuvasarjan. Hahmo on kasvanut pienestä hintelästä ja pelokkaasta pojasta Öystilän uudeksi päälliköksi isänsä Aimo Mahtimurikan traagisen kuoleman jälkeen. Tämä ei onneksi tarkoita, että hahmo olisi muuttunut tylsäksi ollessaan huipulla uljaana sankarina, vaan hänestä löytyy ensimmäisestä osasta tuttuja piirteitä, kuten voimakasta epävarmuutta, mitä hän yrittää paikata päättäväisyydellä. Hikotus joutuu jälleen tekemään vaikeita päätöksiä ja elokuva onnistuu näyttämään hienosti hänen tunteensa.
     Hikotuksen lohikäärme Hampaaton varastaa jälleen kerran show'n mahtavuutensa ja suloisuutensa kanssa. Enemmänkin leikkisää kissaa tai koiraa muistuttava Hampaaton tarjoaa useat naurut leffan aikana hassuilla tempauksillaan. Samalla lohikäärme osoittaa myös sankarillisuutta tiukan paikan tullen. Hampaattomalle on onnistuttu kirjoittamaan oma juonikuvionsa, eikä hän ole pelkkä hölmöilevä sivuhahmo.
     Muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Astrid (America Ferrera) pyrkii olemaan poikaystävänsä Hikotuksen tukena kaikin tavoin ja yrittää saada Hikotuksen ymmärtämään, ettei tämän tarvitsisi tehdä kaikkea yksin. Raivo-seppä (Craig Ferguson) hauskuuttaa pöhköillä jutuillaan, mutta Hikotuksen äiti Valka (Cate Blanchett) jää harmillisen mitättömään rooliin. Lohikäärmetietäjä Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse) ei tällä kertaa erityisemmin naurata, mutta edellisissä osissa hieman ärsyttävästä Karskista (ääninäyttelijä vaihtunut T. J. Milleristä Justin Ruppleen) on saatu aikaiseksi todella hauska tapaus. Sen sijaan hänen kaksossiskonsa Ronski (Kristen Wiig) on hieman rasittava. Limalotjalla (Jonah Hill) on ihan hauskat omat juttunsa, kun hän yrittää olla parempi kuin entinen lohikäärmepyydystäjä Eret (Kit Harington). Valitettavasti Eretille ei ole keksitty tekemistä lähes lainkaan. Voi tietty olla, että tämä on johtunut Haringtonin kiireistä Game of Thrones -sarjan (2011-2019) parissa.
     Tällä kertaa Hikotus ja kumppanit saavat vastaansa Grimmel Garmean (F. Murray Abraham), joka on vannonut tappavansa kaikki Yön raivo -lohikäärmeet. Vaikka hahmosta on yritetty luoda uhkaavaa hänen älykkyytensä ja karmivien lohikäärmekätyreidensä kautta, on Grimmel silti aika tylsä tapaus ja ehdottomasti elokuvan heikoin lenkki. Paikoitellen tuntuu jopa siltä kuin hän olisi vain laimeampi versio sarjan edellisen osan pahiksesta, Drago Veriaurasta.

Näin koulutat lohikäärmeesi 3 ei valitettavasti ole yhtä fantastinen teos kuin sarjan kaksi edellistä osaa, mutta se on silti erittäin mainio päätös lohikäärmetrilogialle. Ja kyseessä siis todella on selkeä päätös sarjalle, joten trilogian fanien kannattaa varautua kyyneliin jo ihan vain sen vuoksi, että joutuu jättämään hyvästit näille hahmoille. Sarjan edellisen osan ilmestymisestä on kulunut jo lähes viisi vuotta, mutta onneksi hyvää kannatti odottaa, sillä tekijät tarjoavat vielä viimeisen kerran kiinnostavan tarinan mainioilla hahmoilla ja vauhdikkaalla seikkailulla höystettynä. Elokuva alkaa ja päättyy jännittäviin (vaikkakin paikoitellen myös hauskoihin) toimintakohtauksiin ja niiden väliin mahtuu useita vaaratilanteita, hassuttelua ja yllättävänkin paljon myös romantiikkaa. Romanttisuudestakin löydetään paljon huumoria ja etenkin lohikäärmeiden soidintanssit ovat hulvatonta katseltavaa. Aikuiskatsojat saattavat jopa löytää niistä enemmän riemua kuin lapset, tietäessään tanssien todellisen syyn.

Kaiken vauhdikkuuden ja pöhköilyn taustalla elokuvan keskiössä on yhä pojan ja lohikäärmeen ystävyys, mitä on ollut valloittavan ihanaa seurata trilogian edetessä. Tässä ystävyys johtaa useisiin koskettaviin hetkiin ja etenkin elokuvan lopussa tajuaa, kuinka paljon katsojana oli oikeasti alkanut välittämään näistä hahmoista. Tarina ystävyydestä viedään ansaitsemaansa päätökseen, vaikka itse leffasta myös ongelmiakin löytyy. Grimmel on tosiaan aika tylsä tapaus, minkä lisäksi hänen jonkinsortin yhteistyökumppanit jäävät niin sivuun, ettei voi muuta kuin miettiä, miksi heidät edes otettiin mukaan koko filmiin. Leffasta löytyy myös hieman pitkäveteisemmät hetkensä, mitkä tuntuvat junnaavan tarinaa paikoillaan, mutta niitä on onneksi vain pari. Elokuva ei myöskään tarjonnut yhtä syvällisiä teemoja ja vau-elämyksiä kuin edelliset osat, ja olisinkin kaivannut loppuryminään jotain kunnon lisäkoukkua. Näistä asioista huolimatta Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on todella hyvä seikkailu koko perheelle ja ihan viimeisissä hetkissään mitä erinomaisin päätös sarjalle.

Elokuvan animaatiojälki on tietty aivan fantastista. Leffa on visuaalisesti todella näyttävä upeiden maisemiensa ja tarkasti tehtyjen yksityiskohtiensa myötä. Laajoihin kuviin on saatu paljon ihailemisen aihetta ja lähikuvissa voi lähestulkoon laskea Hikotuksen partasängen pienet karvat. Värien käyttö on erinomaista läpi leffan ja etenkin muutamassa kohtaa väreillä leikitään huikein tavoin. Äänimaailma elokuvassa on mahtavasti rakennettu ja lohikäärmeiden erilaiset äännähdykset ovat taidokkaasti luotuja. John Powell palaa kolmatta kertaa säveltäjäksi ja hän on taas kerran saanut aikaiseksi mitä oivallisimpia musiikkeja, jotka luovat hyvin lisätunnelmaa kohtauksiin. Ohjauksesta vastaa edellisetkin Näin koulutat lohikäärmeesi -leffat ohjannut Dean DeBlois, jolle sarjan huipentaminen on selvästi ollut tärkeä urakka ja hän tekee erittäin mainiota työtä. DeBlois olisi vain voinut kirjoittaa paremman roiston Grimmelistä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on erittäin hyvä päätös seikkailutrilogialle, vaikka siitä ongelmiakin löytyy. Tarinan roisto Grimmel Garmea olisi kaivannut vielä paljon viilausta, minkä lisäksi tarina junnaa parissa kohtaa paikoillaan. Itse jäin myös kaipaamaan isompia vau-elämyksiä, joita edelliset osat tarjosivat ilahduttavan usein. Elokuva kuitenkin tarjoaa paljon vauhdikasta seikkailua, paikoitellen hulvatonta huumoria ja jännittävää toimintaa. Lohikäärmeiden soidintanssit ovat hysteerisen hauskaa seurattavaa ja Hampaaton-lohikäärme osoittaa mahtavuutensa monen monta kertaa elokuvan aikana. Trilogian tarina pojasta ja hänen lohikäärmeestään viedään koskettavasti päätökseensä ja herkimpien kannattaa varautua kyynelvirtaan. Animaatiojälki on tietysti huippuluokkaa. Jos pidit sarjan edellisistä osista, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa myös Näin koulutat lohikäärmeesi 3.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon: The Hidden World, 2019, DreamWorks Animation, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2 - 2014)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI 2

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON 2

Ohjaus: Dean DeBlois
Pääosissa: Jay Baruchel, America Ferrera, Gerard Butler, Cate Blanchett, Craig Ferguson, Jonah Hill, Christopher Mintz-Plasse, Kristen Wiig, T. J. Miller, Djimon Hounsou ja Kit Harington
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-) löyhästi perustuva animaatioelokuva Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Dean DeBlois alkoi työstämään käsikirjoitusta välittömästi ja kertoi hakeneensa vaikutteita lapsuutensa suosikeistaan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Naapurini Totorosta (となりのトトロ - 1988). Alunperin jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2013, mutta sen julkaisu päätettiinkin siirtää vasta seuraavalle vuodelle. Näin koulutat lohikäärmeesi 2 ilmestyikin kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tavoin suuri hitti. Kriitikot kehuivat tätäkin filmiä ja elokuva voitti useita palkintoja, mm. parhaan animaatioelokuvan Golden Globen. Itse en nähnyt sarjan aloitusosaa teattereissa, mutta kävin innoissani katsomassa tämän jatko-osan. Pidin filmistä erittäin paljon, mutta olen jostain syystä katsonut sen vain kerran uudestaan. Olen pohtinut leffojen uudelleenkatselua jo pitkään, mutta sain sen aikaiseksi vasta, kun ilmoitettiin, että sarja saa vihdoin ja viimein kolmannen osan, Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019). Katsoin alkusyksystä 2018 sarjan avausosan ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Pari kuukautta myöhemmin jatkoin sarjaa katsomalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2:n ja toivoin pitäväni elokuvasta yhtä paljon kuin aiemminkin - ja pidin siitä jopa enemmän!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Näin koulutat lohikäärmeesi!

Öystilässä viikingit ja lohikäärmeet ovat eläneet sovussa viiden vuoden ajan. Hikotus etsii Hampaaton-lohikäärmeen kanssa uusia lajeja ja tutkimusretkellään hän törmää vaaralliseen Drago Veriauraan ja tämän lohikäärmearmeijaan, sekä saa selville synkkiä paljastuksia menneisyydestä...

Edellisen ja tämän elokuvan välissä päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) on kasvanut herkästä mutta uhmakkaasta pojasta itsevarmaksi ja sankarilliseksi mieheksi. Hintelä nuorukainen on muuttunut ulkoisesti paljon, ja Hikotus on kehitellyt itselleen tyylikkään asun ja kekseliään aseen, jolla voi kohdata niin vihamieliset lohikäärmeet kuin ihmisetkin. Hahmon uusi sankarityyli ei kuitenkaan tarkoita, että hahmo olisi muuttunut tylsäksi, sillä Hikotukselta löytyy sama rehti sydän kuin viimeksikin, usko hyvään ja toivo, että konfliktit voi selvittää puhumalla ja erimielisyydet voi avata yhteiseksi ymmärrykseksi. Katsojana lähtee toistamiseen erittäin mielellään mukaan seikkailemaan Hikotuksen kanssa.
     Ja mitäpä Hikotus olisi ilman uskollista toveriaan, lohikäärme Hampaatonta? Edellisen filmin tavoin Hampaaton meinaa varastaa show'n jatkuvasti suloisuudellaan ja pöhköydellään. Hampaattoman ilmeitä ja eleitä käytetään mahtavasti hyödyksi luomaan hulvattomia hetkiä, mutta hänkin osaa muuttua oikeassa tilanteessa urheaksi sankariksi. Lohikäärme ei ole pelkkä suloinen sivuhahmo, vaan Hampaaton on onnistuttu kirjoittamaan mukaan tarinaan kiinnostavalla tavalla.

Muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Rohkeasta Astridista (America Ferrera) on tullut Hikotuksen tyttöystävä, mutta hän ei suostu jäämään taka-alalle, vaan ottaa isomman sivujuonen omiin käsiinsä. Ronski (Kristen Wiig) joutuu lohikäärmetietäjä Suomusintin (Christopher Mintz-Plasse) ja pöljän Limalotjan (Jonah Hill) huomion kohteeksi, kun taas hänen kaksosveljensä Karski (T. J. Miller) osoittaa typeryytensä. Vaikka nuori viikinkinelikko koostuukin lähinnä urpoista tyypeistä, ovat heidän vitsinsä oikeasti huvittavia ja Ronski nostetaan hauskalla tavalla esiin läpi leffan. Öystilän päällikkö Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on muuttunut lempeämmäksi alkaessaan pitämään lohikäärmeistä, mutta hänestä löytyy silti lujuutta. Seppä Raivo (Craig Ferguson) tarjoaa pari koomista hetkeä, mutta onnistuu myös valitettavasti rikkomaan tunnelman yhdessä todella tärkeässä hetkessä.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään lohikäärmeiden kanssa elävä mystinen Valka (Cate Blanchett), julma Drago Veriaura (Djimon Hounsou) ja tämän lohikäärmeitä metsästävä kätyri Eret (Kit Harington). Valkasta on saatu aikaiseksi mielenkiintoinen tapaus ja Eret tarjoaa kelpo huumoria mukaan, mikä on hyvä juttu, kun Drago synkentää elokuvan tunnelman joka kerta ollessaan ruudulla. Edellisessä Näin koulutat lohikäärmeesi -leffassa ei ollut kunnon pahista ollenkaan ja Drago onkin mahtava ensimmäinen ihmisvastus päähenkilöille kaikessa häijyydessään.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on erinomainen jatko-osa. On hyvin selvää, mitä ohjaaja Dean DeBlois tarkoitti sanoessaan, että hän haki vaikutteita Imperiumin vastaiskusta, sillä kyseisen elokuvan tavoin Näin koulutat lohikäärmeesi 2 laajentaa upeasti sarjan edellisessä osassa luotua maailmaa, pistää hahmot eri poluille selvittämään uusia asioita itsestään, tarjoaa yllätyksiä jotka mullistavat päähenkilön elämää, sekä vahvasti luodun vastuksen sankareille ja synkentää tunnelmaa vaikka mukana onkin huumoria. Tarina kerrotaan täysillä hahmojen kautta, mikä imaisee katsojan vielä paremmin tapahtumiin mukaan. DeBlois onnistui myös samassa kuin Imperiumin vastaisku, että sarjan fanit kiistelevät yhä siitä, kumpi on parempi: alkuperäinen vai jatko-osa? Omasta mielestäni ensimmäinen Näin koulutat lohikäärmeesi on parempi teos, muttei tämä leffa siitä kauas jää.

Elokuvasta löytyy tiettyjä asioita, mitkä estävät sitä nousemasta edeltäjänsä tasolle. Ensinnäkin mielestäni alkuperäisen elokuvan tarina ja sen teemat erilaisuuden hyväksymisestä, virheidensä myöntämisestä ja anteeksiannosta ovat parempia, mutta pääasiassa tarkoitan tiettyjä juttuja, joita muuttelemalla Näin koulutat lohikäärmeesi 2 olisi entistäkin vahvempi paketti. Edellisen filmin tavoin tämäkin osa alkaa ja loppuu Hikotuksen kertojaäänellä, mutta tällä kertaa se ei vain sovi mukaan. Päälleliimattu selitys on liian venytettyä ja oudon juustoista, mikä ei sovi muuhun elokuvaan. Lisäksi vaikka Drago onkin mahtiroisto, hänen armeijansa jää harmillisen alikäytetyksi - etenkin lopputaistelussa, missä armeija tuntuu vain katoavan kokonaan. Ja vaikka pidänkin siitä, että elokuvan panoksia kasvatetaan ja asioita paisutetaan suuremmiksi, mikä johtaa näyttävän eeppisiin hetkiin, on filmi paikoitellen turhankin massiivinen.

Näistä asioista huolimatta haluan vielä painottaa, että Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on aivan fantastinen elokuva. Tekijät ovat pitäneet edellisestä osasta tutun kypsemmän lähestymistavan ja suorastaan rakastan sitä, kun onnistutaan tekemään oikeasti koko perheelle ja kaikenikäisille sopiva animaatioteos. Kypsyys ja synkkyys nostaakin Näin koulutat lohikäärmeesi -sarjan DreamWorks-yhtiön muiden animaatioleffojen yläpuolelle ja lähemmäs Pixar-yhtiön leffojen tasoa. Mukana on oikeasti jännittäviä tilanteita, joten ihan perheen pienimmille filmi on luultavasti liian hurja. Muuten tästä löytää jotain, mistä kaikki voivat nauttia. On perinteisempää seikkailuhenkeä, vauhdikkaita toimintakohtauksia, kiehtova sankari, uhkaava roisto, hauskaa huumoria keventämässä synkkyyttä, hassun suloisia eläinhahmoja, sekä aitoa koskettavuutta. Mukana on muutamakin liikuttava hetki, eikä tarvitse edes olla herkemmästä päästä, että kyynel saattaa tirahtaa poskelle.

Se, missä elokuva ylittää ensimmäisen Näin koulutat lohikäärmeesi -leffan, on animaatiojälki. Kyseessä on aivan mielettömän upealta näyttävä teos, mikä kannattaa katsoa mahdollisimman isolta ruudulta. Tekijät ovat onnistuneet pitämään edellisestä osasta tutun vahvan visuaalisen tyylin mukana ja tarjoavat sen isommalla määrällä pieniä yksityiskohtia. Laajat kuvat haluaisi pistää pauselle, jotta voisi tutkia ja ihailla maisemia enemmänkin. Synkkyydestään huolimatta elokuva on täynnä väriä, mistä pidän todella paljon animaatioissa. Ohjaaja Dean DeBlois luo hienosti tunnelmaa ja saa siten katsojan täysillä mukaansa. DeBlois on myös tehnyt hyvää työtä käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut miettiä uudestaan, tarvitseeko Hikotuksen höpöttää leffan alussa ja lopussa kliseisellä tavalla. Ei ole enää millään tavalla yllättävää, että Öystilässä on niitä lohikäärmeitä, joten ei niistä tarvitse puhuakaan sillä lailla. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu. Lohikäärmeiden ääntelyt ovat mahtavia ja säveltäjä John Powell pistää jälleen parastaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi 2 on fantastinen jatko-osa, mikä laajentaa hienosti sarjan maailmaa, kertoo jälleen kiehtovan tarinan ja tarjoaa paljon tunteita. On upeaa, että tekijät ovat malttaneet säilyttää hahmovetoisen kerrontatavan ja edellisestä osasta tutun kypsyyden, eivätkä tee tästä lapsellisempaa teosta. Kyseessä on yllättävänkin synkkä filmi sen pääpahis Drago Veriauran vuoksi, mutta onneksi mukana on oivaa huumoria piristämässä tunnelmaa. Hampaaton-lohikäärme on aina yhtä mahtava kaikessa suloisuudessaan. Parissa kohtaa leffa tarjoaa myös aidosti liikuttavia hetkiä. Animaatiojälki filmissä on huikea - elokuva on täynnä visuaalisesti häikäiseviä kuvia. Lisäksi elokuvan musiikit ovat erinomaiset ja ohjaaja-käsikirjoittaja Dean DeBlois on tehnyt loistavaa työtä tarinan ja tunnelman parissa. Pientä miinusta filmi saa siitä, että se tuntuu parissa kohtaa hieman liiankin massiiviselta, minkä lisäksi Hikotuksen kertojaääni alussa ja lopussa on jokseenkin korni. Näistä huolimatta kyseessä on aivan mahtava teos ja suosittelen Näin koulutat lohikäärmeesi 2:a kaikille, jotka pitivät edellisestä osasta, sekä fantasiatarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon 2, 2014, DreamWorks Animation, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois ja Chris Sanders
Pääosissa: Jay Baruchel, Gerard Butler, America Ferrera, Craig Ferguson, Christopher Mintz-Plasse, Jonah Hill, Kristen Wiig, T. J. Miller ja David Tennant
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi perustuu Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun DreamWorks-animaatioyhtiön tuottaja Bonnie Arnold oli saanut edellisen filminsä, Yli aidan (Over the Hedge - 2006) valmiiksi ja halusi heti syöksyä uuden projektin kimppuun. Arnold kiinnostui Cowellin kirjoista ja alkoi työstämään niiden pohjalta animaatioelokuvaa. Lopulta Näin koulutat lohikäärmeesi sai ensi-iltansa maaliskuussa 2010 ja se oli valtava menestys. Kriitikot jopa ylistivät elokuvaa ja se oli ehdolla mm. kahdesta Oscar-palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras musiikki). Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen vuosien varrella katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun ilmoitettiin, että elokuvasarja saisi vihdoin ja viimein jatkoa elokuvalla Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019), tiesin, että olisi jälleen aika katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne viimein.

Muiden Öystilässä asuvien viikinkien tapaan myös nuori Hikotus on opetettu vihaamaan lohikäärmeitä. Eräänä päivänä hän vihdoin onnistuu nappaamaan lohikäärmeen, mutta sen sijaan, että hän tappaisi hirviön kuten kunnon viikingin kuuluisi tehdä, kohtaaminen johtaakin lujaan ystävyyteen ja Hikotus oppii, etteivät lohikäärmeet olekaan sellaisia petoja kuin kerrotaan.

Elokuvan päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) ei ole yhtään niin kuin muut Öystilä-kylän asukkaat. Yleisesti viikingit ovat isokokoisia, vahvoja ja karskeja, mutta Hikotus on arka ja hintelä nuorukainen, joka sepän oppipoikana rakentelee mieluummin kaikenlaisia keksintöjä kuin taistelee lohikäärmeitä vastaan. Hikotus on siinä mielessä hyvin perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö, että hän aloittaa aika lailla pohjalta ja elokuvan aikana hänen täytyy nousta sankariksi ja todistaa itsensä muille. Tätä ei kuitenkaan tehdä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mikä luo Hikotukseen oman kiinnostavuutensa. Hahmolla on selvästi enemmän älliä päässä kuin muilla viikingeillä, mistä syystä hän on pidettävämpi tapaus kuin kirvestä heiluttavat toverinsa.
     Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on Öystilän päällikkö ja kylän suurin viikinki. Aimo vihaa lohikäärmeitä ja on hyvin pettynyt poikaansa, joka ei edes yritä jatkaa isänsä jalanjäljissä. Toisin kuin poikansa, Aimo käyttää siis mieluummin raakaa voimaa, ja päätänsä hän hyödyntää lähinnä kypäränsä pidikkeenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole tyhmä hahmo ja vaikka Aimo vaikuttaa usein julmalta, on hänessä pidettävyyttä ja sydämellisyyttä. Hauskinta Aimossa (kuten parissa muussakin leffan hahmossa) on, että vaikka viikingit elivät oikeasti Norjassa ja Tanskassa, rooliin on valittu skottilainen Butler, joka ei edes pyri peittämään vahvaa korostustaan. Olen varma, että tekijät halusivat tarkoituksella tehdä viikingeistään brittejä.
     Muita Öystilän asukkeja ovat mm. kätensä ja jalkansa taistelussa menettänyt seppä Raivo (Craig Ferguson), joka on rakentanut erilaisia hauskoja proteeseja itselleen; nuori Astrid-tyttö (America Ferrera), joka haaveilee olevansa kaikkien aikojen paras lohikäärmeenmetsästäjä; Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse), joka tietää kaiken lohikäärmeistä; Limalotja (Jonah Hill), joka kuvittelee itsestään liikoja; sekä hölmöt kaksoset Karski (T. J. Miller) ja Ronski (Kristen Wiig), jotka käyvät hieman ärsyttäviksi välillä.
     Ja tietysti täytyy mainita myös Hikotuksen kohtaama lohikäärme, kaikkien viikinkien pelkäämä ja salamannopea Hampaaton, joka on yksi suosikkilohikäärmeistäni ikinä! Hampaaton osaa olla vaarallinen ja hurja, jos sille päälle sattuu, mutta pääasiassa hän on suloinen ja leikkisä kuin koira. Hampaattomalle on mahtavasti luotu omaa persoonallisuutta, ja hänen ja Hikotuksen ystävyys tuodaan esille fantastisesti.

Vaikka muistan pitäneeni tästä elokuvasta todella paljon, en silti muistanut, kuinka mielettömän hyvä Näin koulutat lohikäärmeesi todellisuudessa onkaan. Kyseessähän on aivan huikea teos, eikä mikään ihme, että elokuva sai niin paljon ylistystä ilmestyessään! Mielestäni kyseessä on ylivoimaisesti DreamWorks-yhtiön hienoin elokuva - edes alkuperäinen Shrek (2001) ei pääse lähelle tämän filmin tasoa. Yksi suurimmista syistä sille, miksi elokuva on niin mahtava, on etteivät sen tekijät ole ajatelleet tekevänsä vain koko perheen viihdeseikkailua. Leffa ei itse asiassa edes ole koko perheelle, sillä mukana on niin jännittäviä ja hurjia kohtauksia, että perheen pienimmät saattavat jopa nähdä painajaisia. Kuten jo sanoin, taistot saattavat johtaa raajojen irtoamiseen ja parissa kohtaa lohikäärme haukkaisee ihmisen kokonaisena suuhunsa. Tekijät ovat selkeästi puskeneet pois ajatuksen siitä, että he tekevät animaatiota ja käsittelevät teostaan kuin se olisi näytelty ja oikeissa lokaatioissa kuvattu elokuva. Animaattorit jopa pyysivät yhtä kaikkien aikojen parhaista kuvaajista, Roger Deakinsia neuvomaan heitä, miten he saisivat elokuvan näyttämään mahdollisimman upealta. Enkä tarkoita vain animaatiojälkeä, vaan kuvakulmia, sommittelua ja valaisua, jotta filmi tuntuisi mahdollisimman todelliselta. Ja tämä urakka todella palkitaan: mieletön visuaalisuus sai minut usein unohtamaan, että kyseessä edes on animaatio!

Huikea visuaalisuus ja yllättävä brutaalius eivät kuitenkaan vielä yksinään tee elokuvasta upeaa. Näyttävään maailmaan tarvitaan myös erinomainen kertomus ja se leffasta kyllä löytyy. Filmin tarina ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä on hyvin tärkeä, ja mikä parasta, tämä on saatu piilotettua viikinkien ja lohikäärmeiden väliseen ikiaikaiseen sotaan. Hikotuksen tehtävä onkin yrittää saada muut öystiläiset ymmärtämään, etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Filmissä käydään hyvä keskustelu siitä, ettei toisen osapuolen totaalinen tuhoaminen hyödytä mitään, vaan näiden olentojen kanssa voi ystävystyä, jos oikeasti yrittää. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys on elokuvan kantava voima ja se kerrotaan uskomattoman hyvin. Luvassa on hassuja tilanteita, pysäyttäviä hetkiä, lumoavia kohtia ja hyvää jännitettä, kun filmi kulkee kohti huipennustaan. Elokuvalla on kestoa vain vähän yli puolitoista tuntia, joten se etenee vauhdilla, eikä aikaakaan kun lopputekstit jo pyörivät. Tarina ei kertaakaan käy tylsäksi, vaan se pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Loppuun on saatu tiivistunnelmaista henkeä ja jopa koskettavuutta, sekä lapsille tärkeitä teemoja oman erehtyväisyyden hyväksymisestä, anteeksiantamisesta ja omien tekojen vastuunottamisesta. Kyseessä on siis aika pitkälti virheetön paketti, minkä lähes ainoa ongelma on, että se loppuu niin nopeasti. Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailua kun voisi katsoa vielä paljon kauemminkin.

Vielä on pakko palata kehumaan elokuvan visuaalista ilmettä, sillä Näin koulutat lohikäärmeesi näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Toki leffasta välillä näkyy, että aika on alkanut tekemään tepposia ja esimerkiksi hiukset näyttävät paikoitellen luonnottomilta ja jotkut kuvat kaipaisivat vielä viimeiset viilauksensa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun kuvien sommittelu, valaisu sun muut ovat näin hienosti toteutetut. Etenkin lentokohtaukset ovat päätähuimaavan näyttäviä ja visuaalisesti jopa todella kauniita. Hahmot ovat tottakai karikatyyrimäiset ja ihan hauskan näköiset, mutta paljon veikeämpiä ovat kaikenlaiset eri lohikäärmeet, mitä tekijät ovat päässeet suunnittelemaan. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on loistava aina lohikäärmeiden karjaisuista John Powellin säveltämään musiikkiin asti. Ei ole ihme, että Powell sai ehdokkuuden sävellyksistään - niin mahtavia sävelmiä on mukana! Ohjaajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois on onnistunut häikäisevän hyvin elokuvansa kanssa - jopa paremmin kuin erittäin mainion esikoistyönsä, Lilo & Stitchin (2002) kanssa. Sanders ja DeBlois käsittelevät leffaansa kuin mitä tahansa vakavasti otettavaa fantasiaseikkailua, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), mutta osaavat myös tarjota pientä huumoriakin mukaan. Erityisen hauskasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on toisaalta ihan hyvä. Liiallinen pöhköily veisi pois filmin varttuneemmasta ja kypsemmästä hengestä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi on huikean mahtava fantasiaseikkailu, mikä nousee genrensä parhaimmistoon! On huikeaa, etteivät tekijät ole lähteneet tekemään perinteistä koko perheen animaatiota, vaan käsittelevät teostaan kuin suuren luokan näyteltyä elokuvaa. Leffan animointi on poikkeuksellista kuvasommittelun, -kulmien ja valaisun ansiosta, mikä saa antamaan anteeksi muutamat pienet visuaalisuudet, joita ajan hammas on alkanut nakertamaan. Mestarillisen animoinnin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtova tarina ja loistavia teemoja. Kerronta on erinomaista ja niin ovat myös tarinan hahmot. Hikotus on erittäin pidettävä päähenkilö ja hänen ystävyytensä Hampaaton-lohikäärmeen kanssa koskettaa syvästi. Hampaaton on ihana tyyppi! Elokuvasta löytyy myös hurjia tilanteita, jotka saattavat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta nauraakin saa. Filmin jälkeen ainoa asia, mikä jää harmittamaan, on, että se loppuu niin lyhyeen. Vähän yli puolentoistatunnin kesto ei ole tarpeeksi pitkä aika viettää tässä ihastuttavassa maailmassa. Suosittelenkin kaikkia animaatioiden ja fantasiaseikkailujen ystäviä katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi. Teemojen takia se voi sopia myös niille, jotka eivät lohikäärmesaduille yleensä lämpene. Kyseessä on mielettömän upea teos, enkä malta odottaa tulevaa kolmatta osaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
How to Train Your Dragon, 2010, DreamWorks Animation, Vertigo Entertainment, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh - 2011)

NALLE PUHIN ELOKUVA

UUDET SEIKKAILUT PUOLEN HEHTAARIN METSÄSSÄ

WINNIE THE POOH

Ohjaus: Stephen J. Anderson ja Don Hall

Pääosissa: Jim Cummings, Travis Oates, Bud Luckey, Tom Kenny, Craig Ferguson, Kristen Anderson-Lopez, Wyatt Hall, Jack Boulter ja John Cleese

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 3 minuuttia

Ikäraja: S

A. A. Milnen luoma Nalle Puh päätyi 1960-luvulla Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi tietty heti hyödyntämään Puolen hehtaarin metsän hahmoja omissa elokuvissaan. Aluksi ilmestyivät lyhytelokuvat "Winnie the Pooh and the Honey Tree", "Winnie the Pooh and the Blustery Day" ja "Winnie the Pooh and Tigger Too", jotka lopulta yhdistettiin elokuvaksiNalle Puh (The Many Adventures of Winnie the Pooh - 1977). Leffan myötä Milnen hahmot nähtiin ties missä Disneyn tuotteissa. Nalle Puh sai lisää lyhytleffoja, omia televisiosarjojaan, sekä uusia koko illan leffoja, joista kolme ilmestyivät leffateattereissa ja yhdeksän päätyivät suoraan kauppoihin. Vuonna 2009 Disney-yhtiö päätti tehdä uuden Nalle Puh -elokuvan ja 2011 ensi-iltansa sai yksinkertaisesti nimetty Winnie the Pooh, eli suomeksi ei-niin-yksinkertaisesti nimetty Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä. Elokuvasta pidettiin, mutta se ei ollut kovin iso hitti. Silti Nalle Puhin elokuva on kolmella tapaa erityinen filmi: ensinnäkin se on Disney-yhtiön viimeinen käsin piirretty elokuva (millaisia Disneyn täytyy tehdä lisää!); toiseksi se kuuluu Yhdysvalloissa viralliseen Walt Disney -klassikot sarjaan, mutta jostain syystä se ei kuulu Suomessa; ja kolmanneksi elokuva pyörii yhä, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen elokuvateattereissa (ainakin Finnkinon Tennispalatsissa), mitä olen ihmetellyt jo todella kauan. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, vaikka olenkin pieni Nalle Puh -fani, vaan näin sen vasta muutama vuosi sitten Netflixistä ja pidin siitä. Tämän kesän lopussa löysin leffan kirpputorilta ja ostin sen, jotta voin katsoa sen uudestaan. Samalla päätin arvostella sen, sillä viime vuonna olin arvioinut Disneyn Nalle Puh -maailmaan sijoittuvat filmit Nasun suuri elokuva (Piglet's Big Movie - 2003) ja Tiikerin oma elokuva (The Tigger Movie - 2000). 

Ihaa-aasin häntä katoaa, jolloin Nalle Puhin ja muiden Puolen hehtaarin metsän asukkien täytyy lähteä etsimään sitä. Ystävysten huolet lisääntyvät, kun he huomaavat, että Risto Reippaan on siepannut karmiva Poisa-hirviö.

Nalle Puh (Jim Cummings) on sama hassu karhu kuin aina. Puhilla on jatkuvasti nälkä ja läpi elokuvan hän haikaileekin rakkaan hunajansa perään, sillä hänellä on kotona pelkkiä tyhjiä ruokapurkkeja. Nalle Puh ei ole kovin fiksu ja hän joutuu pähkäilemään paljon helpoimpiakin asioita, eikä usein löydä loogisia vastauksia. Hahmo on todella suloinen ja häntä jaksaisi katsoa koko päivän.

     Nasu-possu (Travis Oates) oli pitkään suosikkini Puolen hehtaarin metsän asukeista. Hän on todella pelokas tapaus, joka säikähtää helposti asioita. Nasu on Nalle Puhin paras ystävä ja seuraa Puhia kaikkialle, jos vain uskaltaa. Nasukaan ei ole erityisen viisas, mutta hänen hyväsydämisyytensä tekee hänestä rakastettavan hahmon.

     Määräilevästä Kanista (Tom Kenny) en pitänyt lapsena. Mielipiteeni on kuitenkin vuosien varrella muuttunut ja nykyään hän on mielestäni erinomainen hahmo, sekä todella samaistuttava, jos itse asuisin Puolen hehtaarin metsässä. Vaikka leffoissa pöhköt hahmot ovatkin ihanan hauskoja, olisivat he tosielämässä rasittavia, jolloin käyttäytyisin aika varmasti kuin Kani. Hän on selvästi muita järkevämpi, jolloin hän pistää itsensä usein johtoasemaan ja määräilee muita.

     Ihaa-aasia (Bud Luckey) taas vaivaa vaikea masennus. Hän on jatkuvasti alakuloinen, eikä tunnu löytävän iloa elämästä. Oikeassa elämässä Ihaan kaltaista henkilöä haluaisi auttaa parhaansa mukaan, mutta leffassa hän on vain hauska lisä ylienergisten ja iloisten eläinystävysten joukkoon. Ihaa tuntuu usein jäävän taka-alalle, joten onkin hienoa, että tämä tarina pyörii varsinkin aluksi hänen ympärillään. Minä omistan Ihaa-pehmon ja hän katsoi leffan kanssani. Ja kyllä, olen täysi-ikäinen, mutta Peter Panin tavoin en halua täysin aikuistua!

     Pomppiva Tiikeri (Nalle Puhin esittäjä Jim Cummings) tuntuu jäävän tällä kertaa muiden varjoon. Hahmolla on pari tähtihetkeä, mutta muuten hän esiintyy vain taustalla, eikä hänellä ole paljoa tekemistä leffassa. Tiikeri on metsän asukeista energisin. Hän rakastaa pomppimista ja yrittää saada muut pitämään hauskaa.

     Pöllöstä (Craig Ferguson) en ole oikeastaan ikinä pitänyt kovin paljon. Nykyään hän ei ole mielestäni yhtä tylsä hahmo kuin ennen, mutta hän on silti kaukana muiden loistavuudesta. Pöllö uskoo olevansa kaikista viisain ja yrittää jatkuvasti sivistää muita tietoudellaan, mihin kenelläkään ei ikinä ole aikaa. Siihen Pöllön vitsi jääkin, eikä hänessä ole oikein mitään ihmeellistä. Yleensä hahmo on vain pienessä roolissa, mutta tässä leffassa hän on isommassa osassa, mikä toimii yllättävän hyvin.

     Muita Puolen hehtaarin metsän asukkeja ovat yksinhuoltajaäiti Kengu (Kristen Anderson-Lopez) ja tämän innokas poika Ruu (Wyatt Hall), sekä Nalle Puhin tylsin (eli tavallisin) hahmo Risto Reipas (Jack Boulter), josta en ole koskaan pitänyt. Risto Reippaassa ei ole yhtään mitään erityistä, joten onkin hyvä, että hänet nähdään vain muutamassa kohtauksessa lyhyesti. Hän on ihmishahmo, joka omistaa Puhin, Nasun, Ihaan, Tiikerin ja muut kaverukset.

Perinteiseen tapaan myös tämä Nalle Puh -leffa alkaa Risto Reippaan huoneesta, jossa kertojaääni (John Cleese) esittelee leffan samalla, kun näytetään huoneessa istuskelevia Puolen hehtaarin metsän ystävyksiä pehmolelumuodoissaan. Pöydällä oleva Nalle Puh -kirja aukeaa ja ensimmäisellä sivulla näkyvä piirros muuttuu animaatioksi. Tarina lähtee heti liikkeelle, eikä aikaakaan, kun Ihaan häntä ja Risto Reipas katoavat, jolloin alkaa Poisa-jahti. Elokuva nappaa katsojansa välittömästi mukaansa ja pitää mielenkiinnon alusta loppuun. Leffassa tapahtuu kaiken aikaa jotain kiinnostavaa, jolloin sitä katsoo erittäin mielellään. Harmi vain, että filmi on todella lyhyt. Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä kestää vain muutaman minuutin yli tunnin ja jos lopputekstejä ei laske mukaan, niin kesto pienenee jopa alle tuntiin! Elokuvassa ei siis todellakaan ole oikeastaan mitään ylimääräistä, vaan se hyödyntää koko kestonsa nopeatempoisen seikkailun kertomiseksi. Valitettavasti rytmitys on välillä liiankin nopeatempoinen, jolloin tarina tuntuu kiirehtivän. Leffa voisi kestää vaikka vartin kauemmin, jolloin siinä olisi edes pari hengähdystaukoa. Loppujen lopuksi filmi tuntuukin lähinnä todella pitkältä lyhäriltä.

Ongelma ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Nalle Puhin elokuva olisi huono elokuva. Se on nimittäin vallan mainio! Jos kestoon lisäisi tarvittavan vartin, olisi se jopa loistava. Tarina tuntuu siltä kuin se olisi nähty Nalle Puheissa useasti aiemminkin, mutta se on tehty niin mukaansatempaavasti, ettei kierrätys erityisemmin haittaa. Elokuva on todella hauska ja sen aikana saa nauraa moneen kertaan. Hahmojen pöhköys luo jatkuvasti koomisia tilanteita ja välillä jutut ovat niin hulvattomia, ettei ihme, jos hämmästelee, mistä tekijät ovat keksineet sellaisia vitsejä? Huumoria on sekä lapsille että aikuisille. Aikuiset kokevat riemua oudoista oivalluksista, sekä neljännen seinän rikkomisesta, kun kertojaääni on välillä tekemisissä hahmojen kanssa. Parissa kohtaa hahmot jopa hyödyntävät kirjan tekstejä ja kirjaimia, ja hyppivät sivulta toiselle, mikä on tuttu juttu Puh-leffoissa. Lapsille taas on tarjolla paljon hassua kohellusta, joka tuottaa iloa kyllä aikuisillekin. Todellinen koko perheen elokuva on siis kyseessä! Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja perheen pienimmille filmi tarjoaa jopa pientä jännitystä Poisan takia. Mukana on tietty tärkeitä ystäväteemoja lapsille, mikä onkin yksi syy, miksi olen sitä mieltä, että Nalle Puh -seikkailut kuuluisivat jokaisen lapsen elämään.

Nalle Puhin elokuva on musikaali, mutta harmillisesti sen laulut eivät ole kovin muistettavia. Vanhat tutut kappaleet, kuten esittelylaulu ja Tiikerin hoilaus hienoudestaan ovat aina oivallisia, mutta uusista biiseistä mieleen jää vain Poisasta kertova "The Backson Song" ja hunajafantasiointi "Everything is Honey". Muuten laulut ovat unohdettavia ja ne tuntuvat välillä oudon pakotetuilta kuin ne olisivat mukana vain, koska joku määräsi niin. Henry Jackmanin säveltämät musiikit ovat kuitenkin oivat. Käsin piirretty animaatio näyttää erinomaiselta ja on harmi, jos Disney ei aio tehdä tämän tyylisiä elokuvia enää. Kyllä tietokoneanimaatiot näyttävät upeilta, mutten pitäisi yhtään, jos seuraava Puh-leffa olisi tehty tietokoneella. Leffalla on kahdeksan käsikirjoittajaa, mutta siitä ei ole koitunut ongelmia, vaan he ovat tehneet aivan mahtavaa työtä etenkin repliikkien kohdalla. Dialogi läpi leffan on nokkelaa ja hupaisaa. Loppupäässä elokuvaa kuultava solmu-vitsi on suorastaan täydellinen ja kohta pitää katsoa pariin otteeseen, jotta sen hauskuuden ymmärtää kunnolla. Erikoista kyllä, vitsi on saatu suomennettua ja vieläpä kekseliäästi, jolloin äärimmäisen vaikeasti käännettävä vitsi ei kadota koko hienouttaan.

Yhteenveto: Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä on todella mainio ja hauska, mutta hieman liian lyhyt leffa. Elokuvassa on muutama juonikuvio, jotka kulkevat päällekäin, joten katselukokemusta parantaisi, jos teos kestäisi vaikka vartin pidempään. Rytmitys ja unohdettavat laulut ovat elokuvan selvät ongelmat, mutta muuten leffa todella on hyvä ja se tarjoaa riemua sekä lapsille että aikuisille. Vitsejä on paljon ja lähes kaikki niistä naurattavat kekseliäisyydellään tai hölmöydellään. Varsinkin lopun solmu-vitsi on niin nerokas, että parempaa dialogia saa hakea. Hahmot ovat ihastuttavan loistavia ja heidän seikkailuaan seuraa äärimmäisen mielellään. Animaatiojälki on todella hyvä ja toivon, että Walt Disney -yhtiö tekisi jossain kohtaa lisää käsin piirrettyjä elokuvia. Leffassa on lämmin henki, pientä jännitystä ja oivallisia teemoja, jolloin se sopii täydellisesti koko perheen elokuvahetkeen. Jos Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä olisi vartin pidempi ja sen laulut olisivat parempia, olisi se jopa mahtava. Ensi vuonna on tiedossa sitten arvostelu Disneyn alkuperäiselle Nalle Puh -leffalle, minkä lisäksi aion arvioida jossain kohtaa muitakin Puh-filmejä, kuten Nalle Puh ja Möhköfantin (Pooh's Heffalump Movie- 2005). Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.hadleyclaire.blogspot.fi

Winnie the Pooh, 2011, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios