Hetki ennen valoa (2026) - elokuva-arvostelu

HETKI ENNEN VALOA

Ohjaus: Klaus Härö

Näyttelijät: Laura Birn, Oona Airola, Jussi Vatanen, Mari Rantasila, Petra Ahola, Kaarina Hazard, Leon Heselius, Merja Larivaara, Sari Siikander, Lumi Aunio, Katja Lukkarinen, Terhi Lintukangas, Soile Vilponen, Laura Jurkka ja Kardo Shiwan

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Hetki ennen valoa on Klaus Härön uusi draamaelokuva. Härö luki vuonna 2008 Helsingin Sanomissa julkaistun "Kaksi taistelua" -kirjoituksen, josta Härö oli niin vaikuttunut, että halusi tehdä sen pohjalta filmin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Hetki ennen valoa on saapunut elokuvateattereihin. Itse en tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, mutta Härön edellinen elokuva Ei koskaan yksin (2024) oli niin vaikuttava, että kiinnostukseni ohjaajan uutta leffaa kohtaan heräsi välittömästi. Kävinkin katsomassa Hetken ennen valoa heti sen ensi-iltapäivänä.

Juuri kun Suomen sairaanhoitajat valmistautuvat lakkoon parempien palkkojen ja työolosuhteiden toivossa, erikoissairaanhoitaja Inka tapaa osastollaan Lenin ja Karin, joiden vastasyntyneellä vauvalla on todettu vakava sydänvika.

Alun perin Alma Pöystin oli tarkoitus näytellä erikoissairaanhoitaja Inkaa, mutta rooli menikin lopulta Laura Birnille. Birn on roolissaan erinomainen ja ihmettelen, jos hänelle ei satele palkintoehdokkuuksia Jussista lähtien ensi vuoden gaalassa. Hän tulkitsee huikean taitavasti hahmonsa vaikeita tuntemuksia. Inka suostuu liiankin herkästi ylitöihin ja ylimääräisiin vuoroihin, joilla hän on kuluttanut itsensä loppuun. Hän meinaa toisinaan nukahtaa pystyyn ja oman lapsenkin (Leon Heselius) hakeminen koulusta tuppaa unohtumaan harva se päivä. Inka yrittää vakuutella huolestuneelle äidilleen (Merja Larivaara) kaiken olevan kunnossa, muttei suostu näkemään, kuinka paljon hänen poikaansa harmittaa jatkuva yksinolo.

     Elokuva seuraa myös Oona Airolan ja Jussi Vatasen esittämää pariskuntaa, Leniä ja Karia, jotka saavat esikoislapsensa, mutta heidän kauhukseen vauvalla todetaan vakava sydänvika, mikä pitäisi leikata kiireellisesti. Ongelmana vain on sairaaloiden toimintaa uhkaavat lakot, joiden takia monia merkittäviä operaatioita on jouduttu siirtämään tai perumaan. Birnin tavoin myös Airola on loistavassa vedossa leffassa. Hän esittää hienosti Lenin pelkoa ja siitä syntyvää väsymystä, mitkä saavat naisen kohtelemaan muita yhä vain tylymmin. Vatanen jää hiljaisempaan rooliin Karina, joka yrittää olla rakkaansa tukena, mutta joka yrittää myös olla hyvä isä edellisen tyttöystävänsä Marian (Petra Ahola) kanssa saaduille lapsille, mikä luo lisäkitkaa Karin ja Lenin välille.

Klaus Härö ei pettänyt tälläkään kertaa. Hetki ennen valoa on erittäin väkevä draamaelokuva, josta tuskin selviää ilman, että kyynelhanat aukeavat jossain kohtaa leffan varrella. Mistään nyyhkyilyssä vellomisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Härö rakentaa tunnelmaa varmalla ammattitaidolla. Vielä Härön ohjausta parempi tosin on Kirsi Vikmanin ja Jimmy Karlsonin käsikirjoitus, joka syventyy hahmoihin esimerkillisen onnistuneesti. Hahmot saattavat nimittäin toisinaan käyttäytyä turhauttavasti, jopa ilkeästi toisiaan kohtaan, mutta koska katsoja pääsee kunnolla näkemään, mitä he käyvät läpi, kuinka stressaantuneita ja väsyneitä he ovat, heidän käytöstään voi ymmärtää. Kun hahmoille syntyy riitaa, molempien osapuolten puolelle olisi helppo asettua.

Elokuva syventyy myös pureutuvasti hoitoalan ongelmiin. Vaikka leffa perustuu vuonna 2008 julkaistuun artikkeliin, sairaanhoitajien ja muun henkilökunnan vaikeudet työvoimapulasta kehnoihin palkkoihin ovat edelleen valitettavan ajankohtainen aihe. Tässäkin asiassa katsojan on helppo ymmärtää sairaanhoitajien voimakasta turhautumista, mutta samalla sitä myös ymmärtää Lenin ja Karin kauhua, kun heidän vauvallaan todetaan sydänvika juuri, kun suuri osa henkilökunnasta on ryhtymässä lakkoon. On myös ymmärrettävää, kuinka vaikeasti Inka suhtautuu koko hommaan. Näiden ristiriitaisten tuntemusten ja taitavasti rakennettujen yhteentörmäysten parissa vajaan puolentoista tunnin kesto hujahtaa nopeasti, vaikka leffalla ei olekaan mikään kiire kertoa tarinaansa. Hetki ennen valoa on vaikuttava ja liikuttava elokuva, joka ei ole helppoa katsottavaa, mutta joka osuu taatusti syvälle.

Hetki ennen valoa on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraajat saavat näyttelijät näyttämään yhden viikon aikana tapahtuvan elokuvan hahmot päivä päivältä väsyneemmiltä. Äänityöskentelykin on onnistunutta ja Matti Byen säveltämät musiikit tunnelmoivat haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Hetki ennen valoa, Suomi, 2026, Filmas, Making Movies Oy, Soul Food

Isänpäivä (2026) - elokuva-arvostelu

ISÄNPÄIVÄ

Ohjaus: Aleksi Salmenperä

Näyttelijät: Vilja Rintanen, Varpu Rintanen, Tommi Korpela, Tomi Lindfors, Laura Birn, Miro Lopperi ja Leena Uotila

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Isänpäivä on ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksi Salmenperän uusi elokuva. Salmenperä sai inspiraation elokuvaan Tyhjiö-leffansa (2018) kuvauksissa, kun sen näyttelijät Tommi Korpela ja Tomi Lindfors kertoivat pitkäaikaisesta ystävyydestään. Tämän pohjalta Salmenperä ryhtyi työstämään käsikirjoitusta ja kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2025. Nyt Isänpäivä on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta, kun bongasin sen tulevien elokuvien listalta. Kävinkin uteliaana katsomassa Isänpäivän heti sen ensi-iltapäivänä.

Identtiset kaksostytöt Aava ja Iines eivät ole koskaan tavanneet isäänsä ja teini-ikään päästyään he haluaisivat saada selville, kuka mies on oikein olevinaan. Äidin vastusteluista huolimatta siskot ryhtyvät tutkimaan asiaa ja johtolangat vievät Pelastuslaitoksen palvelukodissa asuvaan Tinkeen.

Rintasen siskot Varpu ja Vilja näyttelevät Aavaa ja Iinestä, jotka eivät ole koskaan tavanneet isäänsä - he eivät edes tiedä, kuka mies on. He asuvat kolmistaan äitinsä Saimin (Laura Birn) kanssa, joka yrittää omasta näkökulmastaan suojella tyttöjä totuudelta. Saimikaan ei nimittäin ole ihan varma, kuka tyttöjen isä on. Teini-ikään päästessään äidin vastustelut eivät ole enää kuin hidaste ja Aava ja Iines ryhtyvät neuvokkaina toimeen. Rintaset ovat oivalliset valinnat tytöiksi, jotka näyttävät toki ulkoisesti samalta, mutta joille on saatu kirjoitettua sopivasti erilaiset persoonat. Aava on uhmakkaampi ja kun hän jotain päättää, ei mieli siitä muutu. Iines seuraa usein siskonsa esimerkkiä, mutta hän ei ole ihan yhtä halukas toimimaan äitinsä selän takana. Birn on myös mainio äitinä, joka salailee omaa nuoruuttaan Tavastia-bändärinä.

     Elokuvassa nähdään myös Salmenperän Tyhjiössä näytelleet Tommi Korpela ja Tomi Lindfors, jotka ovat olleet tosielämässä läheiset ystävät ala-asteelta asti. Mutta siinä, missä Korpelasta tuli kuuluisa näyttelijä, Lindfors ajautui alkoholismin kierteeseen, mikä pisti miehen lopulta oikeassakin elämässä pyörätuoliin. Lindfors näyttelee Tinkeä, joka aivoverenvuodon jälkeen ei pysty enää liikkumaan ja puhumaan kunnolla ja joka asuukin Pelastuslaitoksen palvelukodissa. Korpela taas esittää Tinken parasta kaveria Veikkoa, joka on myös miehen edunvalvoja ja hoitaja. Korpelan ja Lindforsin aito ystävyys välittyy myös heidän roolisuorituksistaan. Lindfors on erityisen hyvä synkkänä miehenä, jonka maailmaan syttyy uutta valoa, kun ilmenee mahdollisuus, että hän voisi olla kahden tytön isä.

Isänpäivä resonoi omalla kohdallani jo siksi, etten itse ole koskaan tavannut biologista isääni. Ymmärsin siis hyvin siskosten teini-iän uhmakkuutta saada asiat selville ja näin itsestäni piirteitä sekä Aavassa että Iineksessä. Tästä totuuden selvittämisestä on saatu kehiteltyä erittäin hyvä ja kiinnostava draamaelokuva. Alku tuntuu vielä hiukan jäykältä, mutta kun tarina ja sen hahmot pääsevät vauhtiin, elokuva paranee edetessään. Hahmoihin pääsee uppoutumaan onnistuneesti ja katsojana ymmärtää siskojen lisäksi myös heidän äitiään, sekä Tinkeä. Oma lukunsa on totta kai tässä kaikessa tietynlaiseen välikäteen jäävä Veikko, jolta tytöt vaativat tilaisuutta tavata Tinken, Tinke vaatii tilaisuutta tavata tytöt ja Saimi vaatii, että tämä tapaaminen on ehdottomasti kielletty.

Elokuvasta löytyy hyvin tunnetta ja kuten lähtökohdista jo saattaakin odottaa, Isänpäivä onnistuu liikuttamaan. Leffa ei kuitenkaan pelkästään vello draamassa, vaan siitä löytyy myös sopiva annos huumoria. Jos jokin elokuvassa jäi mielestäni hieman tökkimään, niin sen lopetus. Tarinan huipennuksen on helppo arvata ja juuri se ennalta-arvattavuus tuntui hitusen halvalta. Viimeisen puolen tunnin aikana jopa toivoin, että leffa ei veisi tarinaa tietyllä tavalla päätökseen, koska kyseinen ratkaisu menee mielestäni siitä, mistä aita on matalin. Vaikken täysin lämmennytkään Isänpäivän finaalille, pidin silti elokuvasta kokonaisuutena.

Minun on tunnustettava, etten ole nähnyt yhtäkään Aleksi Salmenperän aiemmista leffoista, mutta hän näytti tässä taitojaan ohjaajana. Käsikirjoitus on pääasiassa vahva, vaikka osa dialogista onkin vähän takeltelevaa - mikä voi toki johtua myös siitä, ettei se vain istu aina lausujansa suuhun. Teknisestikin Isänpäivä on mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Vähän päälle puolentoista tunnin mitassa kyseessä on passelin napakka paketti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset on pätevästi hoidettu ja äänityöskentelykin toimii.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Isänpäivä, Suomi, 2026, Tekele Productions

Arvostelu: The Crow (2024)

THE CROW

Ohjaus: Rupert Sanders

Pääosissa: Bill Skarsgård, FKA Twigs, Danny Huston, Laura Birn, Josette Simon, Isabella Wei, Sami Bouajila ja Jordan Bolger

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Sarjakuvien pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, tunnetuimpana vuoden 1994 elokuva The Crow, jonka päätähti Brandon Lee kuoli traagisesti kesken kuvausten. Vuonna 2008 Stephen Norrington ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, Norringtonin jättäydyttyä leffasta. Juan Carlos Fresnadillo valittiin uudeksi ohjaajaksi, laulaja Nick Cave työsti käsikirjoitusta uusiksi ja päärooliin kaavailtiin ensin Mark Wahlbergiä ja sitten Bradley Cooperia. Vuonna 2011 projekti jumiutui levitysoikeuskiistan takia, jolloin Fresnadillo poistui projektista. F. Javier Gutiérrez korvasi hänet vuonna 2012 ja Jesse Wigutow alkoi kirjoittamaan kokonaan uutta käsikirjoitusta, joka siirtäisi O'Barrin alkuperäisen sarjakuvan nykyaikaan. Päärooliin kaavailtiin Tom Hiddlestonia ja Alexander Skarsgårdia, kunnes Luke Evans palkattiin osaan vuonna 2013. Vuotta myöhemmin Gutiérrez jätti elokuvan tehdäkseen Ringsin (2017) ja sarjakuvasta vastannut O'Barr itse alkoi kynäilemään käsikirjoitusta. Evans vaihtui Jason Momoaan vuonna 2016 ja Corin Hardy palkattiin ohjaajaksi. Elokuvalle annettiin nimi "The Crow Reborn" ja sen oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2019, mutta 2018 Momoa ja Hardy jättivät leffan. Vuonna 2020 Rupert Sanders vahvisti lopullisen paikan ohjaajana, Zach Baylinin työstäessä viimeistä käsikirjoitusversiota. Vuonna 2022 Bill Skarsgård kiinnitettiin päärooliin ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden heinäkuussa. Nyt The Crow saapuu elokuvateattereihin monen viivästyksen ja mutkan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Pidän paljon Brandon Leen tähdittämästä The Crow'sta ja huolestuin, kun kuulin, että uusi leffa oli tekeillä. Traileri ei vakuuttanut minua yhtään ja kävinkin katsomassa elokuvan skeptisenä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Eric Draven ja hänen rakkaansa Shelly murhataan, mutta varis herättää Ericin takaisin henkiin, jotta tämä voi kostaa Shellyn kuoleman.

Lukuisten eri näyttelijäehdokkaiden ja jopa rooliin kiinnitettyjen näyttelijöiden jälkeen Eric Dravenin rooli meni tällä kertaa Bill Skarsgårdille, joka tunnetaan parhaiten Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnina. Pidin valtavasti Skarsgårdin pelletulkinnasta ja olen odottanut näkeväni häneltä muutakin, mutta Eric Dravenina hän tuotti suuren pettymyksen. Iso osa tästä johtuu käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, jonka myötä Eric on suunnilleen puolet leffasta flegmaattinen ja totaalisen tylsä tyyppi, leffan keskittyessä enemmän tämän Shelly-rakkaaseen, jota esittää laulajatanssija FKA Twigs. Twigsin taas kannattaisi pysyä musiikkipuolella, sillä näyttelijänä hän ei vakuuta yhtään ja hän näyttää olevan päihteiden vaikutuksen alaisena läpi elokuvan. Skarsgårdin ja Twigsin väliltä ei löydy yhtään kemiaa, ei, vaikka elokuva kuinka yrittäisi uskotella, että heidän rakkautensa on yksi maailmankaikkeuden vahvimmista, minkä takia Eric herää takaisin henkiin, kun hänet ja Shelly murhataan.

     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston pahana Vincent Roegina, Laura Birn tämän oikeana kätenä Marianina, sekä Sami Bouajila henkenä, joka ohjeistaa Ericiä tämän uusien kykyjen kanssa. Sivunäyttelijätkään eivät juuri säväytä. Yleensä hyviä roistorooleja tekevä Huston hoitaa tonttinsa aika laiskasti ja vaikka onkin kiva nähdä suomalainen Birn jälleen Hollywood-tuotannossa, ei hän omaa hahmonsa vaatimaa uhkaavuutta ja kylmyyttä.

Kuten elokuvan vaikeasta tuotannosta ja vaisuista trailereista pystyikin jo päätellä, uusi The Crow -leffa on varsin kehno raina, joka kalpenee joka osa-alueella Brandon Leen kulttiklassikolle. Siinä, missä Leen elokuva oli voimakkaasti tyylitelty ja tunnelmallinen goottiteos, joka jäi vahvasti mieleen tiukkana ja tummanpuhuvana kostokertomuksena, uusi The Crow on täysin lattea, visioton ja muutenkin kaikin puolin laiskasti tehty rahastus, joka yrittää kovasti hypätä moderniin buumiin kierrättää vanhoista hyvistä elokuvista uusia sieluttomia turhakkeita, jotka unohtaa heti näkemisen jälkeen. Mukaansatempaavasta tarinankerronnasta, lumoavan synkästä ilmapiiristä ja häikäisevistä visuaalisuuksista ei ole tietoakaan tätä uutta leffaa seuratessa.

Jos jotain positiivista täytyy sanoa, niin ihan loppusuoralla nähdään oikein menevä ja julman verinen taistelu, jota katsoessa voi ymmärtää, miksi elokuvalle oltiin aluksi antamassa jopa korkeinta K18-ikärajaa. Siihen hetkelliseen herkkuun päästäkseen katsojan täytyy kuitenkin kahlata läpi yksi vuoden tylsimmistä elokuvista. Jos jotain leffalta en odottanut, niin sitä, kuinka helvetin pitkäveteinen se on. Siinä, missä Leen leffassa mennään heti suoraan asiaan, uusi The Crow käyttää kolmisen varttia rakentaakseen Ericin ja Shellyn välistä suhdetta, ennen kuin Shelly tapetaan ja varsinainen tarina voi vihdoin ja viimein alkaa. Kun näyttelijöiden väliltä ei löydy tippaakaan kemiaa ja heille on kirjoitettu todella mauttomia, muka-romanttisia latteuksia, on suhteen kehittymistä tuskallisen tylsää seurata.

Sittenkin kun kostotarina vihdoin alkaa puolessa välissä leffaa, on jo liian myöhäistä. Elokuva ei saanut herätettyä tunnesidettä katsojien ja päähahmojen välille, jolloin Shellyn kuolema ei tunnu missään. Eric on ollut siihen asti niin perhanan tylsä heppu, ettei tämän seikkailu jaksa enää napata mukaansa, vaikka Skarsgård parantaakin roolityötään loppua kohti. Leffa hidastelee vähän väliä täysin turhaan, välillä suorastaan jopa junnaten paikoillaan. Kaiken jälkeen huipennus on varsinainen antikliimaksi. Jopa päätähti itse on kritisoinut elokuvansa finaalia!

Useamman vaihdoksen jälkeen ohjaajan homma meni lopulta Rupert Sandersille, jonka aiempia elokuvia ovat sellaiset, öh, "laatuteokset" kuin Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) ja näytelty amerikkalainen Ghost in the Shell (2017). Ei siis ihme, että The Crow ei ole erityisen hyvä leffa. Sanders ei saa elokuvaansa minkäänlaista koukkua tai jännitettä, vaan hänen työnsä on täysin levällään. Hänellä ei myöskään ole ollut juuri yhtään visiota - tai ainakaan hyvää sellaista. Leffa on ihan hyvin kuvattu, mutta todella köykäisesti ja laahaavasti leikattu. Lavastus on täysin mitäänsanomatonta vuoden 1994 leffaan verrattuna, enkä tiedä, mitä puvustajien ja maskeeraajien päässä on liikkunut, kun he ovat suunnitelleet Ericin ulkoasua. Lopputulos on Jared Leton Jokerin tapainen muka-cool, mutta vain naurettavan yliyritteliäs angstiteini, jonka muka-rankkojen tatuointien on tarkoitus kuvastaa, kuinka muka-synkkä ihminen Eric on. Tietokonetehosteetkaan eivät ole kaksiset, äänityksessä voi toisinaan kuulla turhankin selvästi taustakohinaa, eivätkä Volker Bertelmannin uneliaat musiikit auta katsojan tylsistynyttä tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 2024, Hassell Free Productions, Davis-Films, The Electric Shadow Company, Edward R. Pressman Film, Pressman Film, 30WEST, Ashland Hill Media Finance, Media Capital Technologies