Ponies, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

PONIES - KAUSI 1

Luojat: Susanna Fogel ja David Iserson

Näyttelijät: Emilia Clarke, Haley Lu Richardson, Adrian Lester, Artjom Gilz, Petro Ninovskyi, Vic Michaelis, Nicholas Podany, Harriet Walter, Louis Boyer, John Macmillan, Lili Walters, Andrew Richardson, Paul Chahidi, Patrick Fabian, Rob Delaney ja Alistair Mumford

Genre: jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Ponies on Emilia Clarken ja Haley Lu Richardsonin tähdittämä vakoojasarja. Susanna Fogel ja David Iserson kehittelivät sarjan idean ja saivat sen läpi Universal Televisionilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja Yhdysvalloissa Ponies julkaistiin kokonaisuudessaan jo tammikuussa, mutta Suomessa sarjaa on ripoteltu SkyShowtimen valikoimaan kerran viikossa. Itse kiinnostuin, kun näin mainoksen Clarken tähdittämästä vakoojasarjasta ja ryhdyinkin katsomaan Poniesia heti, kun sarja alkoi Suomessa.

On vuosi 1977. Bea Grant ja Twila Hasbeck asuvat Moskovassa salaoperaatiota suorittavien CIA-aviomiestensä kanssa. Kun miehet menehtyvät tehtävänsä aikana, CIA ei näe muuta vaihtoehtoa kuin pistää vaimot jatkamaan heidän työtään.

Game of Thronesista (2011-2019) parhaiten tunnettu Emilia Clarke ja The White Lotusin (2021-) toisella tuotantokaudella esiintynyt Haley Lu Richarson näyttelevät Beatrice "Bea" Grantia ja Twila Hasbeckia, jotka asuvat Venäjän pääkaupunki Moskovassa Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Totuus heidän asuinmaalleen on se, että Bean aviomies Chris (Louis Boyer) ja Twilan aviomies Tom (John Macmillan) ovat CIA-agentteja, yrittämässä urkkia valtiosalaisuuksia. Kun Chris ja Tom kuolevat kesken tehtävän, Bea ja Twila saavat yllättäen heidän paikkansa, viedäkseen tärkeän operaation loppuun. Clarke ja Richardson ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän yhteinen dynamiikkansa toimii todella mainiosti. Heidän hahmonsa ovat myös sopivan erilaiset, Bean ollessa hieman heikkohermoinen ja Twilan ollessa huomattavasti ekstrovertimpi tapaus.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Venäjän CIA-operaatioita johtava Dane Walter (Adrian Lester), julma KGB-agentti Andrei Vasiliev (Artjom Gilz), sekä amerikkalaisille salaa tietoja paljastava Sasha (Petro Ninovskyi). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Lesteristä löytyy tarvittavaa auktoriteettia Bean ja Twilan uudeksi pomoksi, kun taas Gilz onnistuu olemaan juuri sopivan niljakas ja uhkaava kylmänä venäläisagenttina.

Ponies (lyhenne sanoista "persons of no interest") osoittautui oikein hyväksi vakoojasarjaksi, joka erottuu agenttisarjojen tulvasta jo tyylikkäästi toteutetun 1970-luvun ajankuvansa, sekä totta kai naispääkaksikkonsa ansiosta. Bea ja Twila ovat tykättävät hahmot ja onkin kiinnostavaa ryhtyä heidän kanssa selvittämään, minkä äärellä heidän miehensä olivat kuollessaan? Voi kenties tuntua epäuskottavalta, että etenkään 1970-luvulla CIA olisi noin vain pestannut kaksi kokematonta naista viemään tärkeää tehtävää loppuun, mutta sarja perustelee vetoa tarpeeksi hyvin tehtävän kiireellisyydellä, sillä kuinka vaikeaa olisi tuoda Yhdysvalloista uudet ukot tilalle ja sillä, että KGB tuskin osaisi odottaa tällaista ratkaisua amerikkalaisilta.

Sarjan jännitehän toki syntyy pääasiassa nimenomaan siitä, että Bea ja Twila ovat täysin keltanokkia vakoilun saralla. Hahmojen kokemattomuus johtaa useisiin tiivistunnelmaisiin tilanteisiin, etenkin kun he päätyvät törmäyskurssille Vasilievin kanssa, joka iskee silmänsä Beaan. Skenaariosta revitään irti myös hyvää huumoria, eikä sarja ole onneksi liian ryppyotsainen. Kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa vievät sujuvasti mukanaan, kasvatellen jännittävää ilmapiiriä ja panoksia pitkin kestoaan. Monet jaksot jätetään ikävään paikkaan kesken, jotta jatkoa on pakko päästä näkemään ja sama temppu toistetaan myös finaalissa. Toivonkin, että Ponies saisi jatkoa, sillä itse katsoisin sarjaa oikein mielelläni vielä lisää.

Tuotantokauden ohjaajatrio Susanna Fogel, Viet Nguyen ja Ally Pankiw tekevät hyvää työtä ilmapiirin ja näyttelijöiden kanssa, samalla kun Fogelin ja David Isersonin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee mielenkiintoista jännitysnäytelmää oivallisten hahmojen ympärille. Ponies on myös teknisesti mainio ja jo sen visuaalinen ilme huokuu 1970-lukua kuvafilttereitä myöten. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Jung Jae-ilin ja Christopher Willisin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Ponies, Yhdysvallat, 2026-, 6107 Productions, Big Adventure, Exaggerated Pictures, Magical Thinking Pictures, Pacesetter Productions, Universal Television

Arvostelu: Split (2016)

SPLIT

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: James McAvoy, Anya Taylor-Joy, Haley Lu Richardson, Jessica Sula, Betty Buckley, Sebastian Arcelus ja Brad William Henke
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Kiinnostuin Splitista heti, kun kuulin, mikä siinä on ideana ja kuka esiintyy sen pääosassa. James McAvoy näyttelemässä sivupersoonahäiriöistä miestä, jolloin hänellä olisi useita rooleja. Ja kun kyseessä olisi trilleri, idea voisi toimia mainiosti. Sitten kuulin, että elokuvan on ohjannut M. Night Shyamalan ja kiinnostukseni laski. Shyamalan on nimittäin mielestäni yksi huonoimmista elokuvaohjaajista, jonka tiedän. Olen nähnyt seitsemän hänen elokuvistaan ja vain Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ovat olleet hyviä, ja nekin ilmestyivät yli 15 vuotta sitten. The Visitin (2015) jätin kokonaan väliin, sillä koin, ettei minun kannata tuhlata aikaa jälleen yhteen hänen "huimista visioistaan". Shyamalan osaa keksiä toimivia ideoita, mutta kun hänen kuuluisi vain keksiä ideoita, ei kirjoittaa kokonaisia tarinoita. Hän onnistuu pilaamaan elokuvansa tyhmääkin tyhmemmillä juonenkäänteillä ja pelkäsin, että Splitissa käy täsmälleen näin. Silti aihe kiinnosti minua niin paljon, että pakkohan se oli nähdä. Jos Shyamalan olisikin oppinut jotain vuosien varrella. Tai jos McAvoy yksinään kannattelisi koko elokuvaa tarpeeksi, jotta tarinakin toimisi siinä sivussa...

Mies sieppaa kolme teinityttöä ja pitää heitä lukittuina huoneessa. Tytöt yrittävät keksiä suunnitelman paetakseen ja päättävät hyödyntää sitä, että heidät siepannut mies Kevin kärsii useista persoonista.

James McAvoy näyttelee Kevinia, kahdestakymmenestäkolmesta sivupersoonasta kärsivää miestä. Persoonia on mm. muodista kiinnostunut Barry, yhdeksänvuotias Hedwig, elegantti Patricia ja tytöt kidnapannut silmälasipäinen Dennis, jonka on pakko pitää asiat kaiken aikaa siisteinä ja järjestyksessä. Tylsä asia elokuvassa on, että muita persoonia ei erityisemmin nähdä. Katsojana on hieman vaikea ymmärtää syytä sille, miksi persoonia pitää olla yli kaksikymmentä, jos edes puolta niistä ei edes esitellä. Hahmo on silti kiehtova ja useat persoonat tekevät hänestä arvaamattoman. James McAvoy on huikea rooleissaan ja olisi ollut hienoa nähdä lisää persoonia esitettäväksi. Denniksena McAvoy on uhkaava, Barryna hieman huvittava, Hedwigina kummallinen lässyttäjä mutta silti karmiva ja Patriciana elegantti nainen. McAvoy vetää kaikki roolinsa upeasti ja näyttää jälleen olevansa erinomainen näyttelijä.
     Kolme kidnapattua teinityttöä ovat Casey (Anya Taylor-Joy), Claire (Haley Lu Richardon) ja Marcia (Jessica Sula). Casey on tytöistä isoimmassa roolissa ja välillä näytetään hänen lapsuusmuistojaan. Hän ottaa tilanteen rauhallisemmin kuin muut, mutta samalla miettii keinoja päästä vapaaksi. Claire sen sijaan haluaa käydä heti sieppaajan päälle ja paeta väkivallan avulla. Marciassa on vähän kumpaakin: hän haluaa paeta ja tehdä asialle heti jotain, mutta hän ei ole yhtä rauhaton kuin Claire. Kaikki kolme tyttöä ovat hyviä rooleissaan - etenkin Taylor-Joy, joka osoittaa hienosti pelkoa ja jonka hahmoa syvennetään taidokkaasti.
     Kevinia tutkii ja auttaa Betty Buckleyn näyttelemä tohtori Fletcher. Hän on päässyt jotenkin perille Kevinin eri persoonista ja pystyy sen takia olemaan tukena Kevinille. Yleensä tohtori Fletcherin vastaanotolla tuntuu käyvän muotiheppu Barry, sillä hän on nähdyistä hahmoista kaikkein järkevin. Buckley on mainio rauhoittavan tohtorin roolissa.
     Elokuvassa nähdään myös Sebastian Arcelus Caseyn isänä ja Brad William Henke Caseyn setänä. M. Night Shyamalan tekee tietysti lyhyen cameon, kuten muissakin hänen elokuvissaan.

Splitissä tosiaan on mielenkiintoinen lähtökohta. Kevin sieppaa kolme tyttöä syntymäpäiväjuhlista ja lukitsee heidät huoneeseen. Kevinin eri persoonien esittely hoituu todella toimivasti ja on kiinnostavaa seurata, miten tytöt reagoivat outoon sieppaajaan. Pilaileeko hän heidän kustannuksellaan, vai onko hänen mielessään oikeasti vikaa? Jos jotain, niin ainakin Kevin on äärimmäisen arvaamaton ja siten aidosti pelottava. Jännitystä nostatetaan taidokkaasti ja mukaan luodaan todella ahdistavaa ilmapiiriä. Hahmojen epätoivo välittyy hienosti katsojaan ja itsekin alkaa pohtimaan erilaisia keinoja päästä pakoon, vaikka haluaisi myös jäädä näkemään, mitä kaikkia eri puolia Kevinistä paljastuu. Samalla mukana on kiehtovaa mystisyyttä, kun tohtori Fletcher alkaa avaamaan Kevinin menneisyyttä ja kertomaan samanlaisista monipersoonallisista ihmisistä.

Harmillisesti mukaan mahtuu myös tiettyjä heikkouksia, kuten turhankin selittelevää dialogia, mikä on hieman ristiriidassa hyvin luodun mysteerisen kerronnan kanssa. Lisäksi elokuvan loppuhuipennus muuttuu kummalliseksi, eikä aluksi voi olla täysin varma, lähtikö leffa juuri parempaan vai huonompaan suuntaan? Huipennus on paikoitellen hieman pöhkö, mutta samalla myös karmiva. Lopussa tuleva twisti muuttaa kuitenkin koko elokuvan merkityksen ja saa katsojan suun loksahtamaan auki. Tietyt heikkoudetkin antaa pienesti anteeksi, kun alkaa pyörittelemään päässä erilaisia tapoja jatkaa tarinaa. Kaikkein isoin twisti elokuvassa on kuitenkin se, että Shyamalan osaa yhä, jos niin vain haluaa. Hänen ohjauksensa on todella taidokasta ja vaikka hänen käsikirjoituksestaan löytyy kehnommatkin puolensa, osoittaa hän suurta lahjakkuutta ja saa epätoivoon vajonneet faninsa näkemään toivon kipinän. Split on ehdottomasti yksi Shyamalanin parhaista elokuvista.

Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti. Leffa on täynnä tyylikkäitä kuvia ja kuvauksella luodaan lisää jännittävää ilmapiiriä. Myös leikkaus on erittäin oivallista. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta leffan lavasteet ja maskeeraukset ovat hienot. Äänitehosteilla on tuotu toimivia lisäyksiä mukaan. Musiikista vastaa West Dylan Thordson, joka myös tuo oman panoksensa tunnelman kasvattamiseen.

Yhteenveto: Split on yksi M. Night Shyamalanin parhaista elokuvista... mikä ei kerro vielä paljoa, koska lähes kaikki niistä ovat huonoja. Tämä on kuitenkin aidosti todella hyvä ja Shyamalan osoittaa taitonsa rakentaessaan jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä. Tätä vain vahvistaa monta eri persoonaa sisällään pitävää Keviniä näyttelevä James McAvoy, joka on aivan loistava roolissaan. Harmi vain, ettei hahmon jokaista persoonaa esitelty edes parin minuutin ajan siellä täällä elokuvan aikana. Muutenkin näyttelijänsuoritukset ovat mainiot. Loppupäässä leffa vaikuttaa menevän hieman heikompaan ja hölmömpään suuntaan, mutta filmin päätös nostaa tason takaisin ylös ja jättää katsojan vaatimaan lisää. Shyamalan osoittaa, että hänessä onkin vielä toivoa ja jonkinlaisella mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä hänellä on tulevaisuudessa tarjottavanaan. Etenkin ohjaajan faneille Split on pakkokatsottavaa ja tervetullut yllätys jatkuvien pettymysten jälkeen. Muutenkin synkistä ja ahdistavista trillereistä pitäville elokuva tulee toimimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.1.2017 - Muokattu 8.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Split, 2016, Blinding Edge Pictures, Blumhouse Productions