Outlander - Matkantekijä, kausi 8 (Outlander - 2026) - sarja-arvostelu

OUTLANDER - MATKANTEKIJÄ - KAUSI 8

OUTLANDER

Luoja: Ronald D. Moore

Näyttelijät: Caitríona Balfe, Sam Heughan, Sophie Skelton, Richard Rankin, John Bell, David Berry, Charles Vandervaart, Florrie May Wilkinson, César Domboy, Lauren Lyle, Kieran Bew, Frances Tomelty, Turlough Convery, Charles Aitken, Caitlin O'Ryan, Dominique Pinon ja Tobias Menzies

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 7 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Diana Gabaldonin kirjasarjaan (1991-) perustuva televisiosarja Outlander - Matkantekijä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä elokuussa 2014. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät kuitenkin ilmoittivat, että seuraava kausi tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Outlander - Matkantekijän kahdeksas ja samalla viimeinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Viaplayn kautta). Itse pidin todella paljon sarjan avauskaudesta, mutta mielestäni sarjan taso on laskenut kausien edetessä, eivätkä odotukseni olleet enää järin korkeat finaalikautta kohtaan. Katsoin kuitenkin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Claire ja Jamie palaavat kotiinsa Fraser's Ridgeen, mutta Amerikan vallankumous ei suostu jättämään heitä rauhaan. Pariskunta saa järkytyksekseen tietää historiankirjasta, jonka mukaan Jamie ei selviäisi sodasta elävänä. Voiko historiaa - tai Fraserien näkökulmasta tulevaisuutta - muuttaa?

Caitríona Balfe ja Sam Heughan palaavat rooleihinsa Claireksi ja Jamieksi, kenties viimeistä kertaa ikinä, kahdeksannen kauden viedessä Fraserin pariskunnan aikaa rikkovan rakkaustarinan päätökseen. Edellisellä kaudella Claire melkein menehtyi luotiin, mutta selvisi onneksi ja hoksasi, että prostituoitujen keskellä varttunut Fanny-tyttö (Florrie May Wilkinson) saattaa olla heille sukua. Tällä kaudella Claire ja Jamie yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon muuttaa menneisyyttä tai siis heidän tulevaisuuttaan, kun historiankirjan mukaan Jamie tulisi kuolemaan pian merkittävässä taistelussa. Balfe ja Heughan ovat loppuun asti mainiot rooleissaan ja heidän välinen kemiansa on kiistatonta. Heidän aidolta tuntuva rakkautensa on ollut sarjan selvä valopilkku silloinkin, kun muu heidän ympärillään ei aina toimi.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Clairen ja Jamien tytär Bree (Sophie Skelton) ja hänen miehensä Roger (Richard Rankin), mohawk-intiaanien tavoille oppinut Ian (John Bell), sekä lordi John Grey (David Berry) ja hänen hoivaamansa Jamien poika William (Charles Vandervaart), kun taas uusina tuttavuuksina esitellään Fraserien uusi naapuri, eläköitynyt kapteeni Charles Cunningham (Kieran Bew), sekä brittiarmeijan majuri Patrick Ferguson (Charles Aitken), joka on muuten ihka oikea historiallinen henkilö. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja Aitken on sopivan uhkaava miehenä, joka historiankirjojen mukaan tulisi koitumaan Jamien kohtaloksi.

Outlander - Matkantekijä petraa hieman loppusuorallaan ja mielsin kahdeksannen tuotantokauden aavistuksen paremmaksi kuin pari edellistä, aika keskinkertaiseksi ja väsähtäneeksi jäänyttä kautta. Mahtavan ykköskauden tasolle ei vieläkään päästä takaisin, mutta finaali ajaa passelisti asiansa, tarjoten sopivaa jännitystä siitä, voivatko Claire ja Jamie estää historiaan kirjoitettua tietoa käymästä toteen, vai onko aikajatkumoa edes mahdollista muuttaa? Tämä pitää kireää ilmapiiriä sopivasti yllä ja tarjoaa oivaa draamaa. Päätösjaksossa tunnelma toki tiivistyy entisestään, kun historiankirjoihin merkitty taistelu vihdoin käydään... Lopullinen ratkaisu jakaa todennäköisesti mielipiteitä ja omasta mielestäni sarjan viimeinen minuutti tuudittautuu turhan halpaan vetoon.

Sitä ennen luvassa on sarjalle ominaiseksi muodostunutta epätasaista haahuilua. Osa draamankaarista toimivat, kun taas osa kuvioista tuntuvat enemmän täytteeltä. Finaalikaudelle ominaisesti luvassa on tietty paljon vanhojen muistelua, mikä saa takuulla monet fanit herkistymään... sekä minut muistelemaan, että ai vitsit, kuinka hyvä sarja Outlander - Matkantekijä alun perin oli. Jos jotain kehuttavaa päätöskaudelta keksin, niin sentään mukana ei ole sitä sarjalle tyypillistä ja jo laiskaksi juonikuvioksi muodostunutta kidnappausta. Sarjan finaalikausi sai minut toisinaan jännittämään ja toisinaan hieman tylsistymään, välillä meno piti hyvin otteessaan ja välillä taas en lämmennyt tekijöiden ratkaisuille. Ja myönnettäköön, että jossain kohtaa jopa liikutuin pikkuisen.

Teknisesti Outlander - Matkantekijä pysyy kuitenkin laadukkaana loppuun saakka. Kahdeksas tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja komeita maisemia esitellään koko rahan edestä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus vakuuttavaa ja maskeeraukset äityvät paikoitellen varsin rajuiksi. Tehosteet ajavat asiansa ja äänityöskentely on pätevää Bear McCrearyn säveltämiä musiikkeja myöten. Tällä kertaa tunnuskappale The Skye Boat Songin laulaa Annie Lennox, jonka tulkinta biisistä on sopivan nätti, ripauksella mahtipontisuutta.

Viimeisen jakson lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Outlander, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2014-2026, Tall Ship Productions, Sony Pictures Television, Story Mining & Supply Co., Left Bank Pictures, Soundtrack New York

Arvostelu: Love Again (2023)

LOVE AGAIN

Ohjaus: James C. Strouse

Pääosissa: Priyanka Chopra Jonas, Sam Heughan, Russell Tovey, Sofia Barclay, Lydia West, Steve Oram, Celine Dion, Omid Djalili, Arinzé Kene ja Nick Jonas

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: S

Love Again on uudelleenfilmatisointi saksalaisesta elokuvasta SMS für Dich (2016), joka puolestaan perustuu Sofie Cramerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Elokuvan teko käynnistyi vuonna 2019 työnimellä "Text for You" ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Vuonna 2022 elokuvan nimeksi vaihdettiin "It's All Coming Back to Me", kunnes lopulta se julkaistiin nimellä Love Again tänä keväänä. Minä jätin elokuvan täysin tietoisesti väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, eikä minulla ollut aikomusta katsoa sitä. Kuitenkin kun Finnkino avasi Tennispalatsin teatteriinsa uudet LUXE-salit, halusin päästä testaamaan salikokemusta ja erään vapaaviikonlopun ohjelmistosta ainoastaan Love Again oli LUXE-saleissa pyörivä elokuva, jota en ollut vielä nähnyt, joten päätin sittenkin antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Journalisti Rob Burns saa outoja ja haikeita tekstiviestejä työpuhelimeensa ja selviää, että hänen työnumeronsa kuului aiemmin lastenkirjailija Mira Rayn onnettomuudessa kuolleelle miehelle, jolle Mira edelleen lähettää viestejä surun musertamana. Hiljalleen Rob rakastuu tähän naiseen, jota hän ei ole koskaan edes tavannut.

Vastikään Amazonin uuden Citadel-agenttisarjan (2023-) keulakuvana nähty Priyanka Chopra Jonas näyttelee Mira Rayta, lastenkirjojen kuvittajaa, jonka mies John (Arinzé Kene) menehtyi auto-onnettomuudessa. Kaksi vuotta myöhemmin Mira lähettää yhä kaipaavia tekstiviestejä Johnin puhelimeen, tietämättä, että Johnin puhelinnumero on siirtynyt journalisti Rob Burnsille, jota näyttelee Outlander - Matkantekijä -sarjasta (Outlander - 2014-) tuttu Sam Heughan. Rob on vastikään jätetty ja hän uskoo, että rakkaus on pelkkä huijaus. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kummallisia ja herkkiä viestejä alkaa ilmestyä Robin luuriin ja pian Miran löytäminen onkin jo päähänpinttymä. Mira ja Rob ovat päällisin puolin kelvollisesti kirjoitetut hahmot ja niin Chopra Jonas kuin Heughan tekevät ihan hyvää työtä rooleissaan, minkä lisäksi heidän väliltä löytyy jopa kemiantynkää elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sofia Barclay Miran siskona Suzynä, Steve Oram Robin pomona Hughesina, Russell Tovey ja Lydia West Robin työkavereina Billynä ja Lisana, sekä laulaja Celine Dion omana itsenään. Barclay on leffan valopilkku innokkaan siskon roolissa, kun taas Oram, Tovey ja West eivät oikein saa mitään irti tylsistä hahmoistaan. Elokuvan heikoin lenkki on kuitenkin Celine Dion, jonka mukanaolo tuntuu todella väkinäiseltä. Dion omaa upean äänen ja lavapresenssin, mutta näyttelijänä hän ei oikein vakuuta. Hän ei myöskään esitä itseään erityisen mairittelevassa valossa, vaan elokuvan Celine on tärkeilevä ja jopa hieman nokkava diiva, jolla on kuitenkin jostain syystä yhtäkkiä aikaa ja halua syventyä tuiki tavallisten mattimeikäläisten rakkauselämien selvittelyyn. Elokuvaan on myös tungettu pieni rooli Chopra Jonasin mieheltä, laulaja Nick Jonasilta Miran deittinä, jolla hassua kyllä, ei ole lainkaan kemiaa tosielämän vaimonsa kanssa.

Jossain Love Againin uumenissa piileskelee potentiaalisesti erittäin hyvä rakkauselokuva. Sen tarinassa olisi ainekset johonkin todella oivalliseen, syvään ja liikuttavaan. Elokuva tosiaan kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ovat eri tavoin menettäneet sen henkilön, jota he olivat luulleet loppuelämänsä suureksi rakkaudeksi. Yhden rakas on kuollut traagisesti, kun taas toinen jätettiin. Kummankin sydän on särkynyt ja kumpikin uskoo rakkauselämänsä päättyneen. Hahmojen kautta pohditaan, voivatko he enää rakastaa uudelleen? Uskaltavatko he rakastua enää uudelleen tai jopa että saavatko he rakastua enää uudelleen? Kukapa ei olisi vaikkapa eron jälkeen tuuminut, että "tämä oli nyt tässä, minä en enää koskaan ole kenenkään kanssa, koska en voinut olla tämän tietyn kanssa"? Rakkaan menehtyminen on vielä kovempi paikka, sillä siinä skenaariossa ette ole eronneet. Varmasti jokainen, joka on käynyt läpi parisuhdekumppaninsa menehtymisen, on pohtinut, voiko itselleen antaa enää mahdollisuutta uuteen rakkauteen? Pettääkö kuolleen kumppaninsa, jos tapaa jonkun uuden, vai onko hyväksyttävää jatkaa elämäänsä?

Tämä potentiaali kuitenkin hukkuu laiskaan, siirappiseen ja turhauttavaan romantiikkagenren klisee-soppaan, joka tuntuu lopulta joko fanaattisen teini-ikäisen Celine Dion -intoilijan rustaamalta fanifiktiolta, jossa kirjoittaja yrittää käsitellä omaa maailmanlopulta tuntuvaa eroaan suosikkiartistinsa rakkauslaulujen kautta tai siltä, että joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan lajityypin tunnetuimmat teokset ja kirjoittamaan niiden pohjalta oman rakkaustarinansa. Miran ja Robin tarinaa on ajoittain kiinnostavaa seurata, mutta se ei pääse yli ärsyttävistä puolistaan tai alati kasvavasta epäuskottavuudestaan. Kun Rob päättää jättää kertomatta Miralle saamistaan viesteistä, katsoja tietää heti miehen kaivavan omaa hautaansa. Lopussa käsikirjoittajanakin toimiva ohjaaja James C. Strouse ei enää edes jaksa sisällyttää logiikan hiventäkään. Asiaa ei auta Dionia ylistävät lopputekstit, jotka herättävät tunteen siitä kuin olisi juuri katsonut jonkun kuolleen artistin elämäkertaelokuvaa.

Strousen rakentama tunnelma painottuu melodraamaan ja imelään siirappiin. Toisinaan tämä tekee leffasta ihan kivaa höttöä, mutta välillä vain turhauttaa, kuinka ohjaaja menee täysin aidan matalimmista kohdista. Love Again ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Kuva on ajoittain hieman sumea ja epätarkka, valaisun taas ollessa toisinaan turhan ylikorostettua. Leikkaus on välillä hieman kömpelöä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänitehosteet toimivat. Keegan DeWittin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, sillä leffahan on tietty täynnä Celine Dionin kappaleita. Mukana on muun muassa Dionin cover-versio Eric Carmenin All By Myself -kappaleesta, minkä lisäksi Dion on tehnyt elokuvaa varten viisi kokonaan uutta biisiä.

Yhteenveto: Love Again sisältää ainekset mainioon ja syvälliseen rakkaustarinaan, mutta kaikki hukkuu kliseitä viljelevässä, siirappisessa ja hieman jopa mauttomassa lopputuloksessa. Pääparin romanssin kehittymistä on ajoittain kiinnostavaa seurata ja elokuva pohdiskelee, voiko - tai jopa että saako - itselleen antaa uutta mahdollisuutta rakkauteen? Priyanka Chopra Jonas ja Sam Heughan ovat tarpeeksi toimivat päärooleissa. Leffan käsikirjoitus on kuitenkin varsin lattea ja se muuttuu loppua kohti turhauttavan epäuskottavaksi. Ja anteeksi nyt vain kaikille Celine Dionin faneille, mutta artistin mukanaolo on se todellinen naula arkkuun. Sen lisäksi, ettei Dion vakuuta näyttelijäntaidoillaan, hänen roolinsa on kiusallisen huonosti kirjoitettu ja syö liikaa elokuvan todelliselta tarinalta. Lopputekstit ovat kuin ihan eri elokuvasta, aivan kuin olisikin juuri katsonut elämäkertaelokuvan kuolleesta Dionista. Mutta sitä leffa ei ole ja Dionkin on yhä hengissä. Love Again on harmillisen lattea raina, jota voi suositella vain romanttisten elokuvien suurkuluttajille ja Celine Dionin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Again, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Bloodshot (2020)

BLOODSHOT

Ohjaus: David S. F. Wilson
Pääosissa: Vin Diesel, Guy Pearce, Eiza González, Sam Heughan, Alex Hernandez, Lamorne Morris, Siddharth Dhananjay, Toby Kebbell, Talulah Riley ja Jóhannes Haukur Jóhannesson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Bloodshot perustuu Valiant Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, jonka loivat Kevin VanHook, Don Perlin ja Bob Layton vuonna 1992. Alkuvuodesta 2012 Columbia Pictures hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja teki Valiant Comicsin kanssa diilin viidestä elokuvasta, mitkä perustuisivat yhtiön sarjakuviin. Alunperin ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) tehneet Chad Stahelski ja David Leitch, mutta vuonna 2017 heidät kuitenkin vaihdettiin David S. F. Wilsoniin. Samoihin aikoihin Jared Letoa suunniteltiin pääosaan, mutta vuotta myöhemmin hänet vaihdettiin Vin Dieseliin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2018. Bloodshot sai ensi-iltansa monissa maissa helmikuussa 2020. Suomeen sen oli alunperin tarkoitus saapua maaliskuussa, mutta filmin saaman surkean palautteen ja koronavirustilanteenvuoksi se otettiin pois teatterilevityksestä ja päätettiin julkaista täällä suoraan digitaaliseen myyntiin ja vuokrattavaksi. Itselleni Valiant Comicsin sarjakuvat eivät ole millään lailla tuttuja, enkä tiennyt Bloodshotista etukäteen mitään. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kun kyseessä oli Dieselin tähdittämä scifitoimintaleffa, päätin antaa sille mahdollisuuden. Vuokrasinkin Bloodshotin Blockbusterista heti, kun se oli mahdollista.

Tehtävällään tapettu sotilas Ray Garrison herätetään henkiin uudenlaisena supersotilaana, jonka elimistössä kiertävät naniitit tekevät hänestä äärimmäisen voimakkaan, minkä lisäksi ne korjaavat hänen saamansa haavat ja vammat - olivat ne kuinka pahoja tahansa.

Fast & Furious -elokuvista (2001-) parhaiten tuttu Vin Diesel ei ole näyttelijä parhaasta päästä, mutta hän osaa usein murista, tuijottaa tylysti ja esitellä lihaksiaan tarpeeksi vakuuttavasti, jotta hän sopii toimintaelokuvien päärooleihin. Bloodshotin Ray Garrisoniksi hän ei kuitenkaan oikein istu. Tai sitten rooli, missä Dieselin ei tarvitse selittää perheen merkityksestä ja ajaa nopeita autoja, ei vain istu hänelle. Diesel on nimittäin todella pökkelö roolissa ja tuntuu kuin hänen täytyisi väkisin vääntää eri tunnetiloja esiin. Itse hahmo voisi olla mielenkiintoinen, jos häntä osattaisiin käsitellä oikein. Ray on kuitenkin aika tylsä heppu, mitä pahentaa hänen uusi parannuskykynsä. Tällainen kyky tekee yleensä pelkkää hallaa toimintasankarille (poikkeuksena Wolverine), sillä katsoja ei jännitä sellaisen puolesta, jolle ei voi käydä mitään pahaa. Jos Rayn keho korjaantuu heti räjähdyksestä, on vaikea kuvitella, että mistään olisi hänelle oikeaa vastusta.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rayn takaisin henkiin herättävän Rising Spirit Technologies -yhtiön, eli RST:n johtohahmo, tohtori Emil Harting (Guy Pearce), yhtiön kyberneettisesti parannellut sotilaat KT (Eiza González), Tibbs (Alex Hernandez) ja Dalton (Sam Heughan), sekä tietokonevelho Eric (Siddharth Dhananjay), joka yrittää epätoivoisesti tuoda huumoria mukaan. Pearce on yllättävän kehno tohtorin roolissa, mihin vaikuttaa, kuinka kömpelösti hahmo on kirjoitettu. Muut sivuhahmot ovatkin sitten yksiulotteisia, lähes paperinohuita taistelijoita. González mätkii uskottavasti turpaan KT:na, mutta eipä hänenkään hahmonsa ole kiinnostava.

Minun ei tarvinnut kauaa katsoa Bloodshotia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuvaa on haukuttu niin paljon. Leffa tuntuu monin tavoin sellaiselta supersankarielokuvan prototyypiltä, mitä nähtiin yli kymmenen vuotta sitten, kuten Daredevil (2003) tai Ghost Rider - aaveajaja (Ghost Rider - 2007). Christopher Nolanin upean Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) ja Marvelin huippusuositun elokuvauniversumin (MCU - 2008-) jälkeen on aika noloa, että Bloodshotin kaltainen elokuva pistetään markkinoille. Kyseessä on hätäisesti kasaan kyhätty scifitoimintaraina, mikä ei vakuuta millään osa-alueella. Scifipuoli on laiskaa ja asioita selitetään aivan liikaa, elokuvan pitäessä katsojia usein idiootteina. Toimintaosuus taas on tylsää mäiskettä, mitä vain pahentaa se, että päähenkilö on täysin ylivoimainen. Pahikset eivät tarjoa vastusta, eikä minkäänlaista jännitettä muodostu elokuvan aikana.

Lisäksi leffaa vaivaa myös kehno tarinankerronta. Filmi hyppii eteenpäin kovaa vauhtia, peläten, että katsoja tylsistyy, jos se jäisi vaikkapa syventämään hahmojaan. Se luulee sisältävänsä isoja käänteitä, mutta homman todellisen laidan hoksaa ennakkoon hyvissä ajoin - vaikka ei olisi nähnytkään Bloodshotin traileria, mikä paljastaa elokuvasta todella paljon. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, eikä se onnistu edes viihdyttämään älyvapaassa rymistelyssään. Iso taistelu pilvenpiirtäjän hisseillä on lähinnä huvittava selkeiden digi-ihmisten vuoksi. Filmin huumori tuntuu jälkikäteen uusintakuvauksissa lisätyltä, sillä se on niin irrallista muuten yliampuvan vakavassa elokuvassa. Jotkut vitsit yrittävät tuoda mukaan itseironisuutta, mutta se on lähinnä myötähäpeällinen yritys saada katsoja luulemaan, että leffan kökköydet ovat tarkoituksellisia. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväinen pätkä, minkä katsomisen unohtaa pian sen päätyttyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen David S. F. Wilson ja sen myös huomaa. Wilson kopioi paljon muualta, mutta täysin sieluttomasti ja ilman erityistä tyylitajua. Käsikirjoituksen taas ovat kynäilleet Eric Heisserer ja Jeff Wadlow, joiden aiempiin töihin kuuluu sellaisia teoksia kuin Bird Box (2018) ja Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ei olekaan ihme, että kun he yhdistävät voimansa, ei siitä ole hyvää seurannut. Kaksikon kirjoittama dialogikin on usein idioottimaista. Joihinkin ylikäytettyihin repliikkeihin he yrittävät tuoda pientä käännettä muokkaamalla niitä hieman, mutta kun lopputuloksena on "Minä etsin sinut ja lopetan sinut", olisivat he voineet hyödyntää perinteistä muotoa tappamisesta. Sentään mukana on joitain hyviä ja sarjakuvamaisesti tyyliteltyjä kuvia, mutta ne on leikattu yhteen todella tökkivästi. Varsinkin toimintakohtausten aikana leikkaus muuttuu silpuksi. Värimaailmakaan ei ole kummoisesti toteutettu ja monet tehosteet viestivät elokuvan pienestä, vain 45 miljoonan dollarin budjetista. Ääniefektit ovat leffan parempaa osastoa, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit ovat lähinnä puuduttavaa taustamölyä.

Yhteenveto: Bloodshot on huono ja täysin mitäänsanomaton scifitoimintaraina. Elokuvan idea on ihan mielenkiintoinen, mutta tekijöillä ei tunnu olevan edes aikomusta tehdä sillä mitään kiinnostavaa. Käsikirjoitus on kömpelö, ennalta-arvattava, täynnä hölmöjä repliikkejä ja kaikin puolin hätäisesti kasaan rustattu. Kunhan siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tarpeeksi aivottomia toimintakohtauksia, niin kai sillä saa miljoonia tienaavan elokuvan aikaiseksi. Leffa ei tunnu siltä, että kukaan oikeasti yrittäisi sen kanssa ja jopa Vin Diesel tuskailee pääroolissa. Toimintakohtaukset todella ovat älyvapaita, mutta on harmi, etteivät ne onnistu edes viihdyttämään kaikessa pöhköydessään. Jännitettä ei löydy, päähenkilön ollessa ylivoimainen ja samalla tylsä. Elokuva on pääasiassa todella vakava, mutta välillä siihen lisätään todella tönkösti mukaan huumoria. Komediapuolessa pahinta ovat muka-itseironiset vitsit, joilla katsoja yritetään saada katsomaan monet jutut sormien läpi. Jos täysin älyvapaat ja selvän hävyttömästi helpon rahan perässä tehdyt toimintarymistelyt ihastuttavat, voi Bloodshot toimia sinulle. Tai jos haluat välttämättä katsoa uutuuselokuvia, eikä sitä oikein voi tehdä nyt teatterissa, niin kenties tämä leffa paikkaa sitä aukkoa edes jotenkin. Muuten suosittelen pysymään erossa Bloodshotista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bloodshot, 2020, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Original Film, Valiant Entertainment, Bona Film Group, Cross Creek Pictures, One Race Films, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: The Spy Who Dumped Me (2018)

THE SPY WHO DUMPED ME

Ohjaus: Susanna Fogel
Pääosissa: Mila Kunis, Kate McKinnon, Sam Heughan, Justin Theroux, Hasan Minhaj, Ivanna Sakhno ja Gillian Anderson
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin The Spy Who Dumped Me -elokuvasta, ajattelin heti samaa, mitä varmasti moni muukin tuumasi: taasko uusi James Bond -parodia?! Ian Flemingin luomasta agentti 007:stä on tehty niin paljon vitsiä vuosien varrella, että homma on alkanut tosissaan käymään tylsäksi. Itselläni asiaa ei parantanut se, että päärooleissa nähtäisiin hyvin epätasaisia roolisuorituksia tekevä Mila Kunis ja aivan järkyttävän kauhea Kate McKinnon. Traileri näytti hyvin typerältä kohellukselta ja meninkin katsomaan The Spy Dumped Men todella alhaisin odotuksin, toivoen pienesti, että elokuva onnistuisikin yllättämään positiivisesti.

Audrey ja hänen paras ystävänsä Morgan päätyvät keskelle toimintaa, kun Audreyn poikaystävä paljastuu CIA:n salaiseksi agentiksi, jolla on hallussa esine, jota jahtaavat niin muut agentit kuin terroristit ja salamurhaajatkin.

Mila Kunis näyttelee Audreyta, elokuvan päähenkilöä, joka on aika mitäänsanomaton tapaus. Audreyn hahmo lähtee liikkeelle tylsänä taviksena, joka tietty tehtävän aikana kerää jostain outoa rohkeutta ja alkaa jossain kohtaa tekemään asioita, joita moni ei tosielämässä koskaan tekisi. Hahmona Audrey ei tarjoa paljoa, eikä Kuniskaan onnistu säväyttämään millään tavalla. Kuniksen suoritusten taso vaihtelee tosiaan voimakkaasti ja tässä leffassa hän tekee aika keskivertoa duunia. Hän ei ole kovin hyvä, muttei huonokaan.
     Kunis tarjoaa kuitenkin Oscarin arvoisen roolisuorituksen, jos häntä vertaa Morgania esittävään Kate McKinnoniin, joka ei edes yritä olla mitään muuta kuin oma raivostuttava itsensä. McKinnon ääntelehtii ja vääntelee naamaansa kuin hän yrittäisi olla naisversio Jim Carreysta, mutta toisin kuin Carrey, McKinnon ei osaa rytmittää vitsejään oikein, eikä hän edes osaa olla hauska. McKinnon taitaa oikeasti kuvitella, että jos hän vain pöhköilee kuin mikäkin hullu, hän olisi ihmisten mielestä hulvaton, eikä kukaan ole tajunnut kertoa hänen olevan väärässä. Hän on selvästi improvisoinut suurimman osan repliikeistään, sillä kukaan muu koomikko kuin hän ei ole yhtä huono keksimään vitsejä lennosta. Ihan sama, mikä hänen hahmonsa nimi on, McKinnon taitaa vain yhdenlaisen sekopään roolin ja se tosissaan käy hermoilleni.
     Naisduon lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Audreyn vakoojapoikaystävä Drew (osaansa ihan kelvosti käyvä Justin Theroux), MI6:n agentti Sebastian (erittäin pökkelösti näyttelevä Sam Heughan) ja hänen työparinsa Duffer (yhtä ainoaa vitsiä heittävä Hasan Minhaj), sekä salaisen palvelun pomo (kylmän akan rooliin täydellisesti sopiva Gillian Anderson) ja pääkaksikkoa jahtaava salamurhaaja Nadedja (Ivanna Sakhno käy hyvin kylmästä tappajasta). Vaikka jotkut näyttelijöistä toimivatkin rooleissaan, ei yksikään tarjoa oikeasti hyvää roolityötä. Andersonin taidot valuvat hukkaan, kun hänen hahmonsa on kirjoitettu niin kehnosti, ettei katsoja ole koskaan täysin varma johtaako hän CIA:ta vai MI6:a.

Vaikken odottanut The Spy Who Dumped Me -leffalta lähestulkoon mitään, se silti onnistui alittamaan odotukseni. Ajattelin, että kyseessä olisi edes lystikkään mukaansatempaavaa kohellusta, minkä aikana saisi nauraa muutaman kerran, mutta ei. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä epähauskan komedian kuin tämä. Vitsit ovat pääasiassa mitä laiskimpia, tylsimpiä ja typerimpiä juttuja, mitä vain voi kuvitella. Elokuvassa oli noin neljä kertaa, jolloin naurahdin tai hymähdin ääneen ja yksi niistä koski todella ala-arvoista ja liian pitkäksi venytettyä kakkavitsiä. Ja sillekin naurahdin lähinnä siksi, että jostain syystä tekijät kokivat tarpeelliseksi pistää sen mukaan. Muut kerrat, jolloin tekijät kokivat tarpeelliseksi venyttää leffaa täysin turhilla vitseillä (joista suurin osa koostuu Kate McKinnonin sekoilusta), aiheuttivat lähinnä pitkästymistä. The Spy Who Dumped Me kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua puoli tuntia pois. Ei leffa siitä hyväksi muuttuisi, mutta siten filmi saisi edes jonkinlaista viihdearvoa.

Elokuvan tekijät ovat tainneet uskoa, että jos kaksi kovaäänistä, jatkuvasti huutavaa naista laittaa keskelle toimintakohtauksia, vitsi jaksaisi kantaa kahden tunnin ajan. Voi pojat, että he olivat väärässä. Vitsi vanhenee ennen kuin se ehtii alkaakaan ja monet kohtaukset muuttuvat melusaasteen takia vain raivostuttaviksi. Ainoa kerta, kun leffa onnistuu naurattamaan Kunisin ja McKinnonin sekoilulla on, kun salamurhaaja Nadedja palkataan jahtaamaan heitä ja hänen kohteiksiin ilmoitetaan kaksi tyhmää amerikkalaisnaista. Nadedja etsii kiväärillään kohteita ja näkee useita muita tähän kuvaukseen sopivia pareja. Silloin elokuva sentään tiedostaa päähenkilöidensä typeryyden. Jos filmi olisi tiedostanut oman typeryytensä, voisi sekin nostaa viihdearvoa hieman. Nyt Audrey ja Morgan vain ryntäilevät paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Ja kun puhun paikoista, tarkoitan ties kuinka montaa Euroopan maata, sillä jostain syystä tekijät ovat halunneet kuvata elokuvaansa niin Yhdyvalloissa kuin myös Itävallassa, Tšekeissä, Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja Alankomaissa. Jälkimmäinen maa on mukana vain pidentämässä leffaa lisää. Kai tällä yritetään heittää vitsiä siitä, kuinka agenttileffoissa vakoojat kiertävät ympäri maailmaa tehtäviensä aikana, mutta se jää liian vaisuksi, jotta se naurattaisi, enkä usko tekijöiden pohtineen tällaisia juttuja. Ainoa hauska asia, mitä reissaaminen tarjosi itselleni, oli että Audrey ja Morgan matkustavat Wienistä Prahaan junalla, mikä on sellainen matka, minkä itse tein tänä keväänä. Kaksikko jopa lähtee Wienistä samalta juna-asemalta, mistä minäkin!

Kehnosta näyttelijätyöstä ja surkeasta komiikasta huolimatta elokuvan huonoin asia on kuitenkin sen tarina. Käsikirjoittajakaksikko Susanna Fogel ja David Iserson ovat halunneet kertoa mahdollisimman monimutkaisen juonen, mikä sisältää mahdollisimman monia käänteitä. Jossain kohtaa alkaa kuitenkin käydä tylsäksi, että lähes jokainen, jonka Audrey ja Morgan tapaavat matkallaan, paljastuukin joksikin muuksi kuin minä he ovat itsensä esitelleet. On myös hyvin puuduttavaa katsoa tarinaa, joka alkaa avautumaan vasta noin puolessa välissä, mitä ennen filmi ei tee minkäänlaista työtä saadakseen katsojia kiinnostumaan tarinastaan. Tarina poukkoilee sinne sun tänne samalla lailla, miten päähenkilöt vaihtavat maata vähän väliä. Turha monimutkikkuus tekee juonesta sekavan, eikä katsojaa kiinnosta enää loppupeleissä tietää, kuka nyt onkaan hyvä ja kuka paha tai kuka työskentelee millekin järjestölle? Tarina on täynnä mitä typerimpiä juttuja, jotka tekevät katselukokemuksesta entistäkin vaikeamman.

Onko The Spy Who Dumped Me -leffassa sitten mitään hyvää? Itse asiassa kyllä. Olin nimittäin yllättynyt toimintakohtausten toteutuksesta. Tai no, Audreyn ja Morganin kanssa toiminta on vain typerää säheltämistä, mutta kun vakoojat tappelevat toisiaan vastaan, on meno yllättävänkin viihdyttävää - ja yllättävän veristä. Ajattelin elokuvan olevan esiteineille tehty hömppä, mutta muutamissa kohdissa lenteli oikein kunnolla verta! Ja siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin...

Käsikirjoittamisen lisäksi Susanna Fogel on myös ohjannut elokuvan ja vaikka häneltä löytyy silmää toimintakohtauksiin, ei hän onnistu millään pitämään pakettia kasassa. Fogelilla on kehno huumorintaju rytmityksen kannalta, mikä pilaa useimmat vitseistä. Tämän lisäksi hän ei ole ymmärtänyt karsia turhia osioita pois ja hän on jättänyt mukaan useita hetkiä, jotka olisivat parempia Blu-rayn poistettujen kohtauksien joukossa. Monessa kohtaa The Spy Who Dumped Me on oivallisesti kuvattu ja sen digiefektit ovat kelvollisesti toteutetut. Maskeeraukset ovat onnistuneita ja puvustajat ovat päässeet pistämään näyttelijät tyylikkäimpiin vaatteisiin, kuten agenttileffoissa kuuluukin tehdä. Ääniefektit ovat erinomaisia etenkin toimintakohtauksissa aseiden lauetessa ja niskojen katkeillessa, mutta säveltäjä Tyler Bates ei ole saanut aikaan mitään muistettavaa musiikkien parissa.

Yhteenveto: The Spy Who Dumped Me on huono, epähauska ja jopa ala-arvoisen typerä agenttikomedia. Lähes yksikään vitseistä ei toimi, tarina on surkeasti kerrottu sekasotku, eikä hommaa yhtään helpota, että päänäyttelijät tekevät kehnoa työtä. Tai no, Mila Kunis on ihan ok, mutta Kate McKinnon on tuttuun tapaansa vain raivostuttava ja hän osoittaa jälleen, miksei hän kuulu elokuviin. Muutkaan näyttelijät eivät ole kaksisia osissaan - etenkin Sam Heughan on todella puinen vakoojana. Toimintakohtaukset ovat sentään osittain tyylikkäitä ja niistä löytyy yllättävän paljon veriroiskeita, mutta tämä ei todellakaan auta pelastamaan kokonaisuutta. Filmi on ainakin puoli tuntia liian pitkä, jolloin sitä ei voi edes pitää kevyenä hömppänä. Elokuva ei myöskään onnistu olemaan tarpeeksi itseironinen, jotta sen huonous kääntyisi hyväksi asiaksi. Loppujen lopuksi kyseessä on yksi tylsimmistä komedioista aikoihin, sekä yksi vuoden 2018 huonoimmista elokuvista. The Spy Who Dumped Me ei siis todellakaan saa minulta suosituksia. Sen sijaan kannattaa katsoa Melissa McCarthyn tähdittämä vakoojakomedia Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015), joka on ihan oikeasti hulvattoman hauska, nokkela ja jopa mainiosti kirjoitettu. Vaikka se kestää hieman kauemmin kuin The Spy Who Dumped Me, on Spy selkeästi viihdyttävämpi ja paremmin rytmitetty, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä teokselta. Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, jos kiinnostaa ja jos eksyittekin teattereihin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Spy Who Dumped Me, 2018, Lionsgate, Imagine Entertainment