Näyttelijät: Grace Caroline Currey, Virginia Gardner, Mason Gooding, Jasper Cole, Julia Pace Mitchell ja Jeffrey Dean Morgan
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12
Fall on Scott Mannin ohjaama jännityselokuva. Tehdessään Final Score -elokuvaa (2018), Mann kuvasi korkealla tapahtuvaa kohtausta ja hän sai idean, että korkean paikan kammon ympärille voisi rakentaa kokonaisen leffan. Elokuva kuvattiin tornilavasteessa, joka rakennettiin vuoren huipulle, jotta näyttelijät näyttäisivät olevan korkealla, mutta olisivat silti turvassa. Jälkitöissä tekijät kohtasivat ongelman, kun Lionsgate hyppäsi mukaan projektiin levittäjäksi ja studio vaati, että elokuvasta poistettaisiin kiroilu alhaisemman ikärajan saavuttamiseksi. Koska uudelleenkuvaukset olisivat koituneet liian kalliiksi, tekijät päättivät tietokoneella korvata kirosanojen ajaksi näyttelijöiden suut ja tilalle dubattiin kevyemmät vuorosanat. Yhdysvalloissa Fall sai ensi-iltansa elokuussa 2022 ja se oli iso hitti, mutta ei kuitenkaan saanut Suomessa teatterilevitystä, vaan elokuva saapui suoraan vuokrattavaksi ja digimyyntiin. Itse olen ollut kiinnostunut Fallista sen ilmestymisestä lähtien ja minua harmittikin, kun leffa ei tullut meillä teattereihin. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Fall 2: Deadpoint (2026), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen leffan.
Parhaat ystävät Becky ja Shiloh ovat vuosia rakastaneet huimapäisiä tempauksia ja kiipeilyä. He päättävät kiivetä korkeaan tv-torniin, mutta huipun saavutettuaan tornin tikkaat romahtavat, jättäen naiset kiipeliin 600 metrin korkeuteen.
Shazam-elokuvista (2019-2023) tuttu Grace Caroline Currey ja kaameista Beautiful Disaster (2023) ja Beautiful Wedding (2024) -leffoista tuttu Virginia Gardner näyttelevät Becky Connoria ja Shiloh Hunteria, jotka ovat vuosia intoilleet erilaisista rämäpäisistä ja uhkarohkeista kiipeilyistä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Beckyn poikaystävä Dan (Mason Gooding) putosi kesken vuorikiipeilyn kuolemaansa. Becky säikähti ja masentui niin pahasti, ettei ole juuri suostunut edes poistumaan kotoaan, kun taas Shiloh koki täysin vastakkaisen reaktion ja päätti uhmata kuolemaa entistä hurjemmilla tempuilla, joita hän kuvailee suositulle YouTube-kanavalleen. Shiloh saa lopulta houkuteltua Beckyn kaikista sekopäisinpään koetukseen, eli 600 metriä korkeaan televisiotorniin kiipeämiseen, ripotellakseen huipulta Danin tuhkat. Mutta hommahan menee pieleen ja pian naiset huomaavat olevansa jumissa yli puolen kilometrin korkeudessa. Currey ja Gardner ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivat. On varsin tyypillinen asetelma, että yksi kaksikosta on epävarmempi, kun taas toinen on jopa turhan uskalias, raahaten sitä järjen ääntä mukanaan vaarallisiin juttuihin.
Elokuvassa nähdään myös Jeffrey Dean Morgan Beckyn isänä, joka lähinnä huolestuneena soittelee tyttärensä perään. Morgan näyttää juurikin siltä, että hän on vain käynyt kääräisemässä todella helpot rahat leffasta.
Kuten jo varmasti juonikuvauksesta tai julisteesta voi heti päätellä, Fall ei todellakaan ole elokuva ihmisille, jotka kärsivät korkean paikan kammosta. Tyttöystäväni pelkää korkeuksia ja hän suorastaan kiemurteli sohvalla läpi leffan, kokiessaan olonsa niin epämukavaksi näitä pähkähulluja naisia seuratessaan. Itse en ihan noin vain kavahda korkeuksia, mutta on pakko sanoa, että elokuva saa tehokkaasti kämmenet ja ohimot hikoilemaan heti, kun Becky ja Shiloh aloittavat uskaliaan kiipeämisensä. Ruosteinen torni nitisee ja natisee, ruuvit alkavat irtoilla paikoiltaan ja piankos tikkaat romahtavat, jättäen pääkaksikon korkeuksiin pohtimaan, että mitäköhän sitä nyt tekisi?
Fall on tehokkaan tiivistunnelmainen jännäri, joka pistää useasti sydämen takomaan lujempaa, kun päähenkilöt yrittävät keksiä erilaisia keinoja palatakseen maan kamaralle ja toki mieluiten elävinä. Fiilis on kohdillaan, päänäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti ja leffa pitää sujuvasti otteessaan läpi tunnin ja kolmen vartin kestonsa. Leffan käsikirjoitus jää kuitenkin hieman ontuvaksi. Enpä näin yksinkertaisesta konseptista odottaisikaan mitään tajunnanräjäyttävää tekstiä, mutta minua häiritsi elokuvan edetessä yhä vain enemmän, kuinka paljon Fall muistuttaakaan 47 Meters Downia (2017), vaikkei mukana olekaan haikaloja ja tässä ollaan korkealla yläilmoissa, eikä syvällä merenpohjassa. Ja vaikka leffan parit käänteet ovatkin periaatteessa kekseliäitä, olivat ne mielestäni erittäin ennalta-arvattavia. Heikkouksineenkin mielsin Fallin oikein passeliksi jännäriksi, jonka voisin sujuvasti katsoa uudelleen. En tosin näe tarvetta jatko-osalle - tai siis jatko-osille, sillä kolmaskin leffa on jo tekeillä.
Scott Mannin ja Jonathan Frankin käsikirjoitus on hitusen ailahteleva, mutta se tarjoaa hyvät raamit Mannille rakentaa puistattavia tilanteita. Asiaa auttaa myös pääasiassa taidokas tekninen toteutus. Torni, jossa näyttelijät kiipeilivät, ei toki ollut yhtä korkea kuin elokuvassa nähtävä torni, mutta illuusiota tehostaa se, että torni rakennettiin korkean mäen huipulle. Siten taustamaisemat näyttävät hurjilta, vaikka todellisuudessa pudotus tornin juurella lojuville patjoille ei ollut vaarallinen. Lavasteet ovat oivalliset, maskeeraukset mainiot ja ääniefekteillä on vahva vaikutuksensa epämukavan tunnelman luomisessa. Mukana on tosin muutamia hetkiä, jolloin tietokonetehosteet ovat huomattavissa ja Tim Despicin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Virginia Gardner, Dylan Sprouse, Austin North, Libe Barer, Rob Estes, Steven Bauer, Kyle Richards, Alex Aiono, Emmanuel Kabongo, Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh, Micky Dartford ja Neil Bishop
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16
Jamie McGuiren kirjasarjaan perustuva elokuvaBeautiful Disaster (2023) oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen floppi, joten jatkoa ei koettu järkeväksi tehdä. Voisinpa sanoa noin faktana, mutta ei. Ohjaaja-käsikirjoittaja Roger Kumble ja Voltage Pictures -yhtiö eivät valitettavasti lähteneet tekemään vain yhtä elokuvaa, vaan he olivat niin varmoja ensimmäisen leffan suosiosta, että he päättivät tehdä jatko-osankin, ennen kuin ensimmäistä oli edes julkaistu. Beautiful Disaster ei kuitenkaan ollut tekijöiden toivoma menestys, joten jatko-osan julkaisusuunnitelmia muutettiin. Yhdysvalloissa Beautiful Wedding -nimistä kakkosleffaa esitettiin vain kahden päivän ajan ja Suomessa leffa skippasi teatterit kokonaan. Itse inhosin syvästi Beautiful Disasteria, nostaen sen jopa ilmestymisvuotensa huonoimmaksi elokuvaksi. Moni minua fiksumpi olisi täten päättänyt jättää jatko-osan väliin, mutta kun huomasin, että Beautiful Wedding löytyi Amazon Prime Videon käynnistämän vuokrauspalvelun valikoimasta ja että elokuvan vuokraaminen kustantaisi alle euron, päätin vilkaista, voisiko jatko-osa olla edeltäjäänsä parempi teos? Ei se ole. Jollain ilveellä Beautiful Wedding on vielä Beautiful Disasteria paskempi elokuva.
Herättyään villin yön jälkeen, Abby ja Travis tajuavat menneensä naimisiin Las Vegasissa. Nuori pari lähtee viettämään häämatkaa Meksikoon, missä heidän rakkautensa joutuu todelliselle koetukselle.
Virginia Gardner ja Dylan Sprouse palaavat rooleihinsa Abby Abernathyksi ja Travis Maddoxiksi, aluksi toisiaan inhonneiksi nuoriksi, jotka tietty rakastuivat ensimmäisen elokuvan aikana ja juhliessaan humalassa Las Vegasissa, päättivät hetken mielijohteesta mennä naimisiin. Beautiful Wedding jatkaa aika lailla suoraan siitä, mihin Beautiful Disaster päättyi, käynnistyen seuraavasta aamusta, kun edellisyön teot muistuvat mieleen krapulaisille teineille. Gardner ja Sprouse eivät pahemmin vakuuttaneet edellisessäkään elokuvassa, mutta tässä jatko-osassa he ovat kummatkin suorastaan surkeita rooleissaan, eikä heidän väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Gardner on tehnyt aiemmin fiksulta vaikuttaneesta Abbystä hetken mielijohteesta toimivan ja typeriä vetoja tekevän idiootin, kun taas Travis pysyy omana tuittupäisenä itsenään. Hahmot ovat todella ärsyttäviä ja ärsytys vain pahenee elokuvan edetessä.
Jostain syystä Meksikon häämatkalle tarttuvat myösparin kaverit Shepley (Austin North) ja America (Libe Barer), minkä lisäksi muutkin Maddoxin veljekset (Declan Laird, Trevor Van Uden, Jack Hesketh ja Micky Dartford) käyvät kääntymässä. Sivuhahmot ovat sentään siedettävämpiä kuin vastenmielinen tuore aviopari, mutta eipä näissäkään näyttelijätöissä ole kehumista.
Beautiful Wedding saattaa jopa olla tuskastuttavin elokuvakokemus itselleni koko vuonna. Jo Beautiful Disaster pisti kiemurtelemaan penkissä äärimmäisen vaivaantuneena, mutta jatko-osassa nupit on vedetty täysin kaakkoon. Kyseessä on kaikin puolin kammottavasti tehty raina aina näyttelemisestä käsikirjoitukseen ja ohjaukseen. Käsikirjoitus on ihan puhdasta roskiskamaa, jossa ei ole yhtään mitään sisältöä - eipä pahemmin edes tarinantapaistakaan. Abby, Travis, Shepley ja America panikoivat edellisyön päätöksiä Las Vegasissa ja yhtäkkiä he ovat jo jonkun sotilasheebon helikopterin kyydissä matkalla Meksikoon. Loppuleffa koostuu oikeastaan yksittäisiä päähänpistoista ja käsikirjoitus on taidettu laatia kuvauspäivä kerrallaan tajunnanvirtamaisesti. "Tajunnanvirtakin" tosin kuulostaa liian positiiviselta. Beautiful Wedding on enemmänkin aivopieruja toisensa perään.
Jos käsikirjoitus on jo täysin levällään, vielä kaameampaa on ohjaus. Roger Kumble hoitaa molemmat tontit niin paskasti, että olen yllättynyt, jos häntä palkataan Hollywoodissa enää yhtään mihinkään. Huomattavasti paremmatkin elokuvat ovat tuhonneet uria. Kumblen väsäämä ilmapiiri on yököttävän teennäinen. Kaikki on kiusallisen tekopirteää näyttelijäsuorituksista musiikkivalintoihin ja rytmitykseen. Ehkä jopa kaikista kamalinta on elokuvan komediaosasto. Beautiful Wedding on suorastaan kivuliaan epähauska elokuva, joka yrittää aivan liikaa. Edes "myötähäpeällinen" ei tunnu tarpeeksi kuvaavalta termiltä pääparin välisen naljailun ja yliampuvien seksikohtausten kuvaamiseen. Yhdessä kohtaa petipuuhissa olevat hahmot alkavat päästämään kissamaisia ja koiramaisia ääniä. Silmät pyörivät kotisohvalla niin lujaa, että jo vartin jälkeen voi huimata. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, on katselukokemus niin epämiellyttävä, että minulta kesti lopulta lähes neljä tuntia taistella elokuva lopputeksteihin asti. Leffasta kertoo jo aika paljon se, että lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset tuntuvat siltä, että ne olisivat voineet olla sellaisinaan mukana itse elokuvassa, eikä eroa juuri huomaisi.
Beautiful Wedding ei ole edes teknisiltä ansioiltaan toimiva. Kuvaus on vielä ihan kelvollista ja lavasteet oivat, mutta leikkaus on usein todella kömpelöä ja parissa kohtaa tuntuu siltä kuin seasta puuttuisi kohtauksia. Puvustus keskittyy lähinnä paljastaviin asuihin ja tekijät ovat joutuneet valmistamaan useampiakin tekopeniksiä pullottelemaan mieshahmojen housuissa. Äänimaailmasta löytyy jälleen outoja efektejä kuin jostain lastenohjelmasta ja mahtuupa sekaan myös yksi animoitukin osio - koska miksipä ei. Sam Ewingin säveltämät musiikit ovat niin teennäisen pirteitä, että oikein tympii.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Virginia Gardner, Dylan Sprouse, Libe Barer, Austin North, Neil Bishop, Brian Austin Green, Michael Cudlitz, Rob Estes, Declan Michael Laird, Jack Hesketh, Micky Dartford, Trevor Van Uden ja Samuel Larsen
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12
Beautiful Disaster perustuu Jamie McGuiren samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Warner Bros. -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet heti kirjan julkaisemisen aikaan, mutta ei ryhtynytkään työstämään sen pohjalta elokuvaa. Muutamaa vuotta myöhemmin oikeudet päätyivät Voltage Picturesille ja leffan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 ja nyt Beautiful Disaster saapuu elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut McGuiren kirjaa, mutta kiinnostuin katsomaan sen elokuvasovituksen, kun näin siitä trailerin alkuvuodesta. Kävin katsomassa Beautiful Disasterin skeptisin ennakko-odotuksin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Menneisyyttään salaileva Abby Abernathy yrittää aloittaa uudenlaisen elämän ja karkaa opiskelemaan Sacramenton collegessa. Siellä hän kohtaa laittomia tappeluita harrastavan Travis Maddoxin, joka iskee heti silmänsä Abbyyn.
Pääroolissa Abby Abernathyna nähdään Virginia Gardner, kun taas Travis Maddoxin roolissa nähdään Dylan Sprouse. Aluksi Abby vaikuttaa täysin geneeriseltä kiltiltä tytöltä, kun taas Travis on se tavanomainen paha poika, jota Abby sanoo pitävänsä vastenmielisenä, mutta joka todellisuudessa saa tytön sukat pyörimään jaloissa. Samalla kun Abbysta alkaa Travisin seurassa kuoriutua revittelevämpi nuori nainen, Travis taas alkaa näyttämään pehmeämpää ja herkempää puoltaan. Kuvio on nähty miljoona kertaa, viimeisimpänä kaameissa After-rainoissa (2019-), joista muuten vastaa sama tekijätiimi kuin Beautiful Disasterista. Sprouse jopa nähtiin After We Collided -elokuvassa (2020) pakkaa sekoittavan kolmannen pyörän roolissa. Tällä kertaa hän pääsee miespääosaan ja jos jotain positiivista pitää sanoa, niin hän ei sentään ole samanlainen murjottava puupökkelö kuin After-leffojen sietämätön pääjätkä Hardin. Travis on kuitenkin omahyväisen virneensä kanssa omalla tavallaan rasittava tyyppi, sekä jälleen yksi kiusallinen roolimalli lisää nuorille pojille, osoittaen, että kunhan vain väsytät jahtaamasi tytön, tämä lopulta lankeaa sinulle. Gardner ja Sprouse yrittävät aivan liikaa rooleissaan, eikä heidän välille muodostu koko leffan aikana minkäänlaista kemiaa.
Elokuvassa nähdään myös Libe Barer ja Austin North Abbyn kaverina Americana ja Travisin serkkuna Shepleynä, jotka seurustelevat, Neil Bishop mukavana kundina Parkerina, jolla yritetään tuoda väkinäistä kolmiodraamaa mukaan, sekä Brian Austin Green Abbyn isänä, peliriippuvaisena Mickinä. America ja Shepley jäävät täysin pahvisiksi sivuhahmoiksi, kun taas Parkeria esittävä Bishop näyttää siltä, että hänen pitäisi enemmänkin näytellä yhtä collegen professoreista kuin opiskelijoista.
Aina kun luulet, että olet jo nähnyt sen pahimman pohjanoteerauksen, joku onnistuu aina pistämään pahemmaksi. Ehdin jo kuvitella, että eihän kukaan voisi mitenkään tehdä kammottavampia teiniromanssiräpellyksiä kuin toinen toistaan huonommat After-elokuvat, mutta niin vain Beautiful Disaster pääsee yllättämään. En ole aikoihin nähnyt mitään näin järkyttävän karseaa roskaa, eikä leffaa ehtinyt kestää montaa minuuttia, kun jo toivoin, että olisin älynnyt jäädä kotiin nukkumaan. Elokuvan katselu aiheutti aivan tuskallista myötähäpeässä kierimistä, jatkuvasti surkeampien ideoiden ja ratkaisujen takia. Toteutus tuntuu totaalisen amatöörimäiseltä perseilyltä, josta ei oikein tiedä, että kuinka tosissaan elokuvaa on edes tehty. Välillä elokuva muistuttaa parodiaa Afterin kaltaisista rainoista, mutta samalla se kuitenkin sortuu vastaavien leffojen perisynteihin.
Beautiful Disaster on jälleen yksi yliseksistinen, toksisuutta romantisoiva kakkakikkare, joka jostain syystä tuntuu iskevän kohdeyleisöönsä, eli teinityttöihin täysillä. Elokuvan rakkaustarina on tylsistyttävän kaavamainen, yllätyksetön, sekä ihan vain huonosti tehty. Abbyn ja Travisin välejä ei edes viitsitä kypsytellä, vaan kun he ovat olleet tarpeeksi paskamaisia toisilleen, heidät paritetaan yhteen. Mukaan väkisin ympätty kolmiodraama Parkerin kautta tuntuu täysin turhalta. Romanttisiksi tai seksikkäiksi tarkoitetut kohtaukset ovat äärettömän kiusallisia, kun näyttelijätkin vaikuttavat vaivaantuneilta. Leffan huumoriosasto vasta vaivaannuttavaa onkin, elokuvan viljellessä yhä vain surkeampaa komediaa sekaan. Yhdessä kohtauksessa paneskellaan niin, että kaikki rikkoutuu ja äänimaailma on kuin Looney Tunesista. Oliko kohtauksen tarkoitus olla kiihottava vai hulvaton? Molemmissa epäonnistutaan. Toki suuressa osassa kohtauksia pointtina onkin olla kiusallinen, mutta noloista tilanteista huumorin repiminen on taitolaji, johon näillä tekijöillä ei ole kykyä. Finaalissaan leffa yrittää myös olla vakavasti otettava rikosjännäri, jolloin elokuva onnistuu jollain ilveellä löytämään vielä uusia myötähäpeällisen huonouden tasoja.
Elokuvan ohjauksesta vastaa After We Collidedin ohjannut Roger Kumble (joka on vieläpä puskenut mukaan kohtauksen, jossa hahmot katsovat kyseistä elokuvaa). Kumble tekee vielä huonompaa työtä ja lopputuloksena on aivan hirveä ja tyylitajuton sekamelska, joka ei toimi romantiikkana, komediana tai varsinkaan trillerinä. Kumble on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä alkuperäisen kirjan kirjoittaneen Jamie McGuiren kanssa. Teksti on ala-arvoista roskaa kaameasta dialogista myötähäpeälliseen huumoriin, sekä tönkköön tarinankuljetukseen täynnä aukkoja. Käsikirjoittajille annetaan yleensä ohjeeksi, että "kirjoita siitä, minkä tiedät" ja Beautiful Disaster on selvä esimerkki siitä, kun kirjoittajilla ei ole mitään käsitystä esimerkiksi teinielämästä, collegen käynnistä, pokerista tai rikollisjengeistä. Leffa on ihan kelvollisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu. Vaikka leikkauksessa elokuva on tiivistetty vähän päälle puoleentoista tuntiin, lopputulos tuntuu silti yli kaksituntiselta.
Yhteenveto:Beautiful Disaster on luokatonta roskaa, joka saa jopa surkeat After-leffat näyttämään siedettäviltä. Teiniromanssi on myötähäpeällistä seurattavaa, kun päätähtien Virginia Gardnerin ja Dylan Sprousen välille ei muodostu minkäänlaista kemiaa. Hahmojen tunteiden lämpenemistä ei rakenneta mitenkään, vaan asiat vain tapahtuvat. Tämäkin teiniraina romantisoi toksisia parisuhteita, sekä on kiusallisen seksistinen. Miten tällaista moskaa tehdään yhä 2020-luvulla? Eikö nykynuorten pitäisi olla valveutuneita ja tällaisia vastaan? Huumoripuoli on aivan järkyttävää myötähäpeässä kieriskelyä ja loppupään yritykset esittää vakavasti otettavaa trilleriä ovat naurettavat. Surkea ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijät ja kaikki muu tekevät Beautiful Disasterista katastrofin, jossa ei ole mitään kaunista. Tekijöiden luotto elokuvan menestykseen on kuitenkin selvästi kova, sillä kirjasarjan toisesta osasta, A Beautiful Weddingistä (2013) ei ainoastaan suunnitella elokuvaa, vaan se on kuvattu jo!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Beautiful Disaster, 2023, Warner Bros., Voltage Pictures
Ohjaus: David Gordon Green Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Toby Huss, Haluk Bilginer, Will Patton, Dylan Arnold, Virginia Gardner, Jefferson Hall, Rhian Rees, Miles Robbins, Drew Scheid ja Nick Castle Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 16
John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi ennakkoarvioistaan huolimatta suureksi hitiksi ja vuosien varrella myös klassikkoasemaan. Leffa sai ison kasan jatko-osia ja 2000-luvun alussa myös kaksi uudelleenfilmatisointia Rob Zombien toimesta. Vuonna 2009 ilmestynyt Halloween II ei ollut mikään suuri hitti, mutta se tuotti tarpeeksi rahaa, jotta tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja lopulta siihen kiinnitetyt tekijät siirtyivät eri leffan pariin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että kolmannen osan sijaan uusi Halloween-elokuva tulisikin olemaan täysin uusi ja itsenäinen teos. Kuitenkin samana vuonna Dimension Films -yhtiö menetti oikeudet Halloween-sarjaan, jolloin projekti lakkautettiin. 2016 Blumhouse- ja Miramax-yhtiöt nappasivat elokuvasarjan oikeudet itselleen ja alkoivat työstämään uutta leffaa. Projekti saatiin kuin saatiinkin rullaamaan ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa. Ja nyt, vihdoin ja viimein uusi Halloween-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin heti, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Petyin hieman ensimmäiseen traileriin, mutta sen jälkeiset mainokset ovat jälleen nostaneet kiinnostustani. Innostukseni lisääntyi, kun luin lähes ylistäviä ennakkoarvosteluja, mutta samalla hämmennyin, kun juuri ennen ensi-iltaa julkaistut arviot olivat myös aika negatiivisia. Meninkin hieman ristiriitaisin tuntein katsomaan leffan ja lähdinkin pois jokseenkin ristiriitaisin tuntein.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan alkuperäistä elokuvaa Halloween - naamioiden yö!
40 vuotta alkuperäisen Halloweenin tapahtumien jälkeen henkiinjäänyt Laurie Strode on kouluttanut itsensä taistelijaksi siltä varalta, että hän joutuisi kohtaamaan murhaaja Michael Myersin uudestaan. Halloween-yönä Laurien pahin pelko käy toteen ja Michael saapuu takaisin kaupunkiin etsimään Laurieta ja tämän perhettä...
Jamie Lee Curtis palaa Laurie Stroden rooliin ja tarjoaa huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin alkuperäisessä Halloween - naamioiden yössä. Tämä on tietty täysin ymmärrettävää, sillä alkuperäinen elokuva oli Curtisin ensimmäinen elokuvarooli ja näiden 40 vuoden aikana hänellä on ollut hyvin aikaa kehittyä. Curtis selvästi nauttii tämän leffan teosta ja hän hyppää täysillä mukaan ikääntyneen Laurien saappaisiin. Paikoitellen Curtisin roolityö takeltelee, mutta tämä johtuu lähinnä pöhköistä repliikeistä, joita hänelle on joihinkin hetkiin kirjoitettu. Hahmona Laurie on täysin toisenlainen kuin alkuperäisessä Halloweenissa. Herkkä ja ujo tyttö on muuttunut tiukaksi ja tylyksi erakoksi, joka valmistautuu Michael Myersin vapautumiseen kuin tuomionpäivään. Tuomionpäivästä puheenollen, usein elokuvan aikana Laurie tuntuu hyvin vahvasti Sarah Connorilta Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991). Molemmat ovat selvinneet pysäyttämättömältä voimalta ja yrittäneet varoittaa tästä muita, mikä saa muut pitämään heitä hulluina. He ovat myös yrittäneet kouluttaa lapsensa sitä varten, jos tämä tappaja palaisi, mikä on johtanut rikkinäiseen äiti-lapsi -suhteeseen. Harmi vain, ettei Curtis ole läheskään yhtä cool kuin Linda Hamilton Terminatorissa. Vuosien varrella Laurie on saanut tyttären, Karenin (Judy Greer), joka on aikuistuessaan mennyt naimisiin ja saanut oman lapsen, Allysonin (Andi Matichak). Valitettavasti Laurien ja Karenin vaikeaa suhdetta käsitellään hyvin kömpelösti, sekä aivan liian vähän, jolloin se ei saa hetkautettua katsojaa. Sen sijaan elokuva keskittyy yllättävänkin (vai pitäisikö sanoa käsittämättömän) paljon Allysonin ja tämän poikaystävän, Cameronin (Dylan Arnold) väliseen suhteeseen. Hahmoina Allyson ja Karen eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta Greer ja Matichak tekevät tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan kannustamaan heitä. Karenin miestä esittävä Toby Huss tekee myös ihan kelpo työtä, vaikka hänen roolikseen jää perinteinen "en-usko-naisten-hössötyksiin-kauhuleffoissa" -mieshahmo. Elokuvassa nähdään myös Will Patton Michaelia jahtaavana poliisina, Haluk Bilginer Michaelia tutkivana tohtori Sartainina, Virginia Gardner Allysonin parhaana kaverina ja Miles Robbins tämän poikaystävänä, Drew Scheid Cameronin parhaana ystävänä, sekä Jefferson Hall ja Rhian Rees Michaelista tutkimusta tekevinä toimittajina. Hahmot eivät ole kovin kiinnostavia, joten on alusta alkaen selvää, että monet heistä päätyvät Michael Myersin uhreiksi. Itse murhaaja Michael Myersia esittävät James Jude Courtney ja alkuperäisestä Halloweenista tuttu Nick Castle. Tuttuun tapaansa Michael on karmiva ilmestys, hiippailessaan naapurustossa valkoiseksi maalattu, vaikkakin hyvin kulunut William Shatner -maski päässään. Michael on edelleen yhtä vaarallinen uhka kuin alkuperäisessä leffassa, vaikka alussa onkin hieman hassua, että kyseessä on jo vanha pappa.
Kun sanoin, että poistuin teatterista ristiriitaisin tuntein, tarkoitin, että suurimmaksi osaksi leffan ajasta en osannut sanoa, onko se hyvä vai ei. Paikoitellen Halloween on todella hyvä, jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta välillä se on myös typerä ja pitkäveteinen. Elokuvalla esimerkiksi kestää oudon kauan lähteä käyntiin. On ymmärrettävää, että alussa täytyy näyttää, millaiseksi Laurie on muuttunut, sekä esitellä hänen perheensä, mutta tätä ei tehdä kovin kiinnostavalla tavalla. Ensimmäisen puolen tunnin ajan katsojana lähinnä odottaa, milloin Michael Myers pääsee vapaaksi vankilasta ja aloittaa murharetkensä. Murhaajaa tutkivat toimittajat saavat alkupäässä aivan liikaa ruutuaikaa, eikä heidän tutkimuksensa kerro katsojille mitään sen enempää kuin mikä kerrottiin jo alkuperäisessä osassa: Michael Myers on sisältä pelkkää pahuutta. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos toimittajat olisivat tutkineet, kuinka tappaja päätyi takaisin telkien taakse, vaikka Halloween - naamioiden yö päättyi siihen, että hän pääsi karkuun. Tämä vain on sellainen juoniaukko, mikä pitää hyväksyä heti alussa, jotta loppuleffasta voi nauttia.
Kun Michael sitten vihdoin pääsee vapaaksi, hakee ikonisen naamarinsa ja lähtee tositoimiin, tuntuu elokuva vihdoin käynnistyvän. Pitkät kuvat, mitkä seuraavat Michaelia, tämän kulkiessa naapuruston katua pitkin ja vaaniessa uhrejaan ovat aivan mielettömän hyviä ja jännittäviä. Ne saisivat katsojan antamaan anteeksi ensimmäisen puolen tunnin takeltelun, jos siitä ei jatkuvasti leikattaisi johonkin tylsempään. Ketä muka kiinnostaa Allysonin ja Cameronin tanssijaiset? Tämän leffanhan oli tarkoitus kertoa siitä, kun Laurie ja Michael Myers kohtaavat toisensa vuosien jälkeen! Pitkän ajan elokuva heittelee niin, että se näyttää sekaisin jännittäviä murhakohtauksia ja tylsiä draamakohtauksia, joihin kirjoitetut tunteet eivät välity katsomoon. Jossain kohtaa tekijät yrittävät vetäistä maton katsojien jalkojen alta, mutta epäonnistuvat siinä pahasti. Onneksi loppuleffa ei silti ole täysin tuhoon tuomittu, vaan Halloween itse asiassa paranee huomattavasti, kun se pääsee huipennukseensa. Vaikka elokuva on siihen mennessä sisältänyt hieman karmivia hetkiä, vasta finaali saa jännittämään ja vasta silloin katsoja saa rahoilleen vastinetta. Lähes erinomaisesti rakennettu huipennus saikin minut lopulta tarpeeksi tyytyväiseksi, jotta sain annettua positiivisen arvosanan elokuvalle. Alkuperäisen klassikon tasoa en koskaan uskonut tämän Halloweenin saavuttavan, mutta olin silti pettynyt lopputulokseen. Elokuvasta kun jatkuvasti huokuu ainekset huomattavasti parempaankin tekeleeseen.
Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedioista tunnettu David Gordon Green, joka osoittaa pätevyytensä myös kauhupuolella. Paikoitellen Green luottaa turhankin paljon äkkisäikäytyksiin, mutta muutama kohtaus osoittaa, että hän osaa luoda kunnon tunnelmaakin, eikä pelkkiä halpoja kikkoja. Green on myös toiminut käsikirjoittajana yhdessä Jeff Fradleyn ja koomikko Danny McBriden kanssa, ja heidän tekstistään huokuu rakkaus alkuperäistä Halloweenia kohtaan. Filmi on täynnä pieniä viittauksia sarjan kaikkiin osiin, vaikka tarina onkin jatkoa vain alkuperäiselle leffalle. Välillä tämä johtaa todella typeriin repliikkeihin, mutta pari viittausta ovat oikeasti nokkelia. Greenin lisäksi myös McBriden komediatausta näkyy selvästi, sillä muutamassa kohtauksissa vitsejä kuullaan montakin. Olen huomannut, että tämä on aiheuttanut kritisointia, mutta itse pidin esimerkiksi Vickyn vahtimasta vitsikkäästä muksusta (Jibrail Nantambu), jonka repliikit ovat hulvattomia. Sitten taas mukana on täysin turha kohtaus, jossa kaksi poliisia keskustelevat lounaistaan, minkä voisi poistaa kokonaan. Elokuvassa on muutenkin kohtia, jotka olisi pitänyt leikkaamossa karsia. Muuten filmi on kuitenkin ihan hyvin leikattu ja aivan erinomaisesti kuvattu. Visuaaliselta ilmeeltään Halloween on todella tyylikkään näköinen niin kuvauksellisesti ja valaisullisesti kuin lavasteiltaan ja maskeerauksiltaan. Kun itse tapahtumat eivät kiinnostaneet, jäin seuraamaan hienoa teknistä toteutusta. Ääniefektitkin ovat oivallisesti toteutetut. Musiikeissa tietty kierrätetään alkuperäisen leffan ikonisia sävelmiä, minkä lisäksi mukana on uusia, John Carpenterin Cody-pojan ja Daniel Daviesin säveltämiä melodioita.
Yhteenveto:Halloween on selkeistä ongelmistaan huolimatta kelpo kauhuelokuva. Jotkut kohtaukset ovat jännittäviä ja muutenkin loistavasti toteutettuja, kun taas toiset ovat pitkäveteisiä, typeriä tai tarpeettomia. Jos elokuvasta karsisi turhia hetkiä pois ja keskittyisi enemmän olennaiseen, eli Laurien ja Michael Myersin jälleenkohtaamiseen, olisi kyseessä huomattavasti tiivistunnelmaisempi ja kiehtovampi paketti. Tekijöiden olisi pitänyt myös rohkeammin syventyä Laurien ja Karenin rikkinäiseen äiti-tytär-suhteeseen, eikä antaa näin paljoa huomiota teiniromanssille. Onneksi elokuva parantaa tasoaan loppua kohti, vaikka aluksi kompastuukin pahasti käsittämättömän hölmöön juonenkäänteeseen. Loppuhuipennuksessa päästään vihdoin itse asiaan, mikä johtaakin aivan erinomaisiin tilanteisiin. Tämä saa hieman antamaan anteeksi leffan mokailuja. Lisäksi elokuvan visuaalinen puoli on huikean hyvin luotu aina upeasta kuvauksesta hienoihin lavasteisiin. Taidokkaan teknisen puolen ansiosta tylsempiäkin kohtauksia katsoo mielellään. Ja onhan se mahtavaa päästä kuulemaan John Carpenterin ikonisia sävellyksiä! Loppujen lopuksi voin siis suositella uuden Halloweenin katsomista, mutta sillä varauksella, että joitakin katsojia elokuvan ongelmat voivat häiritä vielä enemmän kuin itseäni. Toisia taas viat eivät haittaa ja he nauttivat leffasta paljon enemmän. Kyllä minä sen verran elokuvan parissa viihdyin, että ostan sen joskus hyllyyni, kun halvalla lähtee. Leffalle on jo lupailtu jatkoa ja menen täysin sujuvasti katsomaan senkin. Toivon vain, että se nimetään paremmin, sillä on aika hämmentävää, että elokuvasarjassa on nyt kolme filmiä nimeltä "Halloween". "Halloween II" ei myöskään käy, sillä niitä on jo kaksi (joista ensimmäisen, Halloween II - tappajan paluun, 1981, arvostelu ilmestyy kuun lopussa oikeana halloween-päivänä). Ja eikö tämän Halloweenin ollut tarkoitus olla se kakkososa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween, 2018, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Rough House Pictures, Trancas International Films
