Arvostelu: Halloween Kills (2021)

HALLOWEEN KILLS

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Will Patton, Anthony Michael Hall, Kyle Richards, Nancy Stephens, Dylan Arnold, Robert Longstreet, Charles Cyphers, Omar Dorsey, Scott MacArthur, Michael McDonald, James Jude Courtney ja Nick Castle

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka inspiroi valtavan määrän muita kauhuelokuvia, sekä rakensi pohjan omalle elokuvasarjalleen. Vuonna 2015 alkoi uuden elokuvan teko, joka pyyhki aiemmat jatko-osat aikajanalta. Lopputuloksena oli vuoden 2018 Halloween, joka oli pidetty hitti, joten sille ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä kaksi jatko-osaa, nimeltään Halloween Kills ja Halloween Ends (2022). Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella eteenpäin. Nyt Halloween Kills ilmestyy vihdoin teattereihin ja itse odotin sitä hieman varautunein mielin. Mielestäni vuoden 2018 Halloween oli kelvollinen jatkumo yhdelle kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, mutta aloin pelätä, että tekijät lipsuisivat vanhojen jatko-osien tielle, ilmoittaessaan tekevänsä kaksi leffaa lisää peräkkäin. Olin silti toiveikas, mennessäni katsomaan Halloween Killsiä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Samaan aikaan, kun Laurie Strode on perheineen matkalla sairaalaan, Michael Myers pääsee vapaaksi palavasta talosta ja Haddonfieldin verilöyly jatkuu.

Jamie Lee Curtis palaa ikoniseen rooliinsa Laurie Strodena, jo pariin otteeseen Michael Myersin (maskin takana hönkimässä James Jude Courtney ja Nick Castle) kynsistä karanneena selviytyjänä. Vaikka Curtisiä on jälleen ilo nähdä roolissa, ei hän saa melkein mitään tekemistä tällä kertaa. Laurie lähinnä yrittää toipua saamistaan vammoista, samalla kun hänen tyttärensä Karen (Judy Greer) ja tämän tytär Allyson (Andi Matichak) nostetaan elokuvan keskiöön. Greer ja Matichak jatkavat hyvää työtään edellisestä osasta äitinä ja lapsena, jotka vihdoin uskovat Laurien tarinoihin möröstä.

     Lisäksi filmissä nostetaan esille Laurien lisäksi muita alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä selvinneitä hahmoja. Kyle Richards, Charles Cypher ja Nancy Stephens palaavat rooleihinsa Lindseynä, seriffi Brackettina ja hoitaja Marionina. Anthony Michael Hall näyttelee Tommy Doylea, jonka lapsenvahtina Laurie toimi alkuperäisessä elokuvassa ja joka nousee nyt vimmaisesti johtamaan kaupunkilaisia, jotka päättävät tappaa Michaelin itse. Lisäksi elokuvassa nähdään monia muita, lähinnä potentiaalisina uhreina Michaelille. Näyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta paikoitellen käsikirjoituksen tarjoama kehno dialogi muodostaa vaikeuksia uskottaviin vuoropuheluihin.

Harmillisesti minun täytyy todeta, että etukäteen kokemani pelot Halloween Killsistä osoittautuivat aiheellisiksi. Vuoden 2018 filmin jälkeen tekijät päättivät haukata liian ison palan ja ryhtyessään työstämään samanaikaisesti kahta jatko-osaa, he eivät jääneet miettimään yhtään, toimiiko uuden trilogian keskimmäinen palanen omana teoksenaan. Ei toimi. Kyseessä on aika tarpeeton väliosa, jonka pettymystä lisää se, että sitä piti koronan takia odottaa vuosi lisää. Tarinaa elokuvassa on hädin tuskin lainkaan ja filmi on lähinnä pelkkä sarja kohtauksia, joissa Michael Myers tappaa ihmisiä. Tappokohtaukset ovat sentään luovia ja tekijät ovat päästäneet mielikuvituksensa laukata siinä, millaisin eri tavoin ihmisiä voi pistää hengiltä. Gore-slashereiden ystäville on luvassa herkkua ja tekoverellä mässäillään kieron tyydyttävästi. Brutaalit tapot eivät kuitenkaan johda hyvään elokuvaan, jos sillä ei ole muuta tarjottavana.

Ei Halloween Kills kuitenkaan erityisen huono ole. Se on lähinnä todella laiska ja liiankin vauhdilla kasaan kyhätty jatko-osa. Siinä, missä viime elokuvassa käsikirjoittajaduo David Gordon Green ja Danny McBride keskittyivät rakentamaan jännitettä Michaelin paluusta ja saivat luotua hyvän perhekonfliktin Laurien, Karenin ja Allysonin välille, tästä uupuu se kaikki. Filmi on lähinnä pelkkää tappamista alkuteksteistä lopputeksteihin ilman hahmojen kehittymistä, tarinan rakentelua tai edes minkäänlaisia juonenkäänteitä. Ainoa mielenkiintoinen puoli, jonka Green, McBride ja mukaan liittyvä Scott Teems ovat tekstiinsä keksineet, on se, kuinka paniikin leviäminen vaikuttaa Haddonfieldin kaupunkilaisiin. Väkijoukko marssii lähestulkoon soihtujen ja talikoiden kanssa pitkin katuja ja elokuvasta saakin hyvän juomapelin siitä, kuinka montaa kertaa joku sanoo "pahuus kuolee tänä yönä".

Käsikirjoittamisen lisäksi David Gordon Green jatkaa myös ohjaajana, muttei tee läheskään yhtä hyvää työtä kuin viimeksi. Hän luottaa liikaa kovien äänien saattelemiin äkkisäikäytyksiin todellisen kauhun tunnelman luomisen sijaan. Elokuva saa säpsäytettyä muutaman kerran, mutta erityistä pelkoa ei enää muodostu - mikä johtuu myös siitä, että katsoja tietää, että tällekin on vielä tulossa jatkoa. Tekniseltä puoleltaan Halloween Kills on sujuvasti tehty, vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä varttia vaille kahden tunnin kesto on näin sisällöttömälle leffalle liikaa. Kuvaus on mainiota ja varsinkin otos palavasta talosta esille astuvasta Michaelista on upea. Lavasteet, valaisu ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja John Carpenterin, Cody Carpenterin ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Carpenterin luoma ikoninen Halloweenin tunnusmusiikki saa innostumaan kerta toisensa perään, vaikkei elokuva muutoin kummoinen ole.

Yhteenveto: Halloween Kills on valitettavan heikko ja laiskasti kyhätty jatko-osa menevälle vuoden 2018 elokuvalle. Edellisen osan jännityksen pohjustus ja kiinnostavasti rakennettu perhekonflikti saavat kyytiä ja käsikirjoitus sisältää lähinnä vuoronperään Michaelia tappamassa ihmisiä ja ihmisiä huutamassa, että pahuus kuolee tänä yönä. Vaikka mukana onkin kekseliäitä ja verisiä tappoja, jotka saavat kauhufanit myhäilemään, elokuva tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä rahastusrainalta, joka alkaa tylsistyttää yksitoikkoisuudellaan loppupäässä. Elokuva kaipaisi reipasta tiivistämistä, sillä varttia vaille kahden tunnin kestossa on niin vähän sisältöä. Hyvänä ideana se sentään sisältää tekijöiden pohdiskelua siitä, kuinka pelko ja pakokauhu ryhtyvät kärjistymään äkkipikaisiksi teoiksi ja sokeaksi väkivaltaisuudeksi, joka vain johtaa Michaelin uusiin voittoihin. Tekniseltä puolelta löytyy omat ansionsa ja ikoninen tunnusmusiikki saa innostumaan laimeankin rainan aikana, mutta siihen se jää. Nyt odotan ristiriitaisin tuntein vuoden päästä ilmestyvää Halloween Endsiä (aivan kuin tämä elokuvasarja muka joskus päättyisi) ja että onnistuvatko tekijät viemään trilogiansa edes jotenkin kunnialla päätökseen köykäisen väliosan jälkeen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween Kills, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Home Again Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films

Arvostelu: After We Collided (2020)

AFTER WE COLLIDED

Ohjaus: Roger Kumble
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Dylan Sprouse, Candice King, Louise Lombard, Charlie Weber, Shane Paul McGhie, Rob Estes, Karimah Westbrook, Dylan Arnold ja Selma Blair
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli todella suosittu, joten sille alettiin heti tekemään jatkoa Toddin kirjan After We Collided (2014) pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2019 ja nyt After We Collided -elokuva on saapunut Suomen teattereihin. Itse lähes inhosin ensimmäistä After-leffaa, joten en todellakaan odottanut paljoa jatko-osalta. Odotukseni vain laskivat, kun kävi ilmi, ettei elokuvaa esitettäisi lehdistölle Suomessa lainkaan, mikä viestii siitä, että studio ja levittäjäkin tiesivät, että leffa haukuttaisiin lyttyyn. Meninkin katsomaan After We Collidedin heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen aamunäytökseen ja koin oloni todella kummalliseksi, istuessani kiusallisena keskellä teinityttöjä ja keski-ikäisiä naisia, jotka olivat varmasti odottaneet filmiä kuin kuuta nousevaa.

Tessa pääsee työharjoitteluun kirjakustantamoon, mutta Hardin ei suostu jättämään häntä rauhaan. Lankeaako Tessa takaisin Hardinin pauloihin, vai onko töissä tavattu nuori Trevor parempi vaihtoehto?

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin palaavat rooleihinsa toksisina rakastavaisina, Tessana ja Hardinina. Parin suhde näyttää ikävyytensä pitkin leffaa ja jälleen katsojana haluaisi vain nähdä Tessan pakenevan mahdollisimman kauas kamalalta Hardinilta. Mutta kuten aina tällaisissa filmeissä, Hardinin oikut ja ärsyttävyydet esitetään romanttisina eleinä. Langford parantaa otettaan viime elokuvasta, mutta Fiennes Tiffin on ihan yhtä puinen pökkelö. Ainoa hetki, jolloin hän osoittaa todentuntuisia tunteita, on kun Hardin ja Tessa alkavat suudella intohimoisesti. Tosin jos rehellisiä ollaan, ei se vaadi paljoa näyttelemistä, kun vastanäyttelijänä on Langfordin kaltainen kaunotar.

Elokuvassa nähdään myös Charlie Weber kustantamon omistavana herra Vancena, Candice King tämän assistenttina Kimberlyna, Dylan Sprouse siellä työskentelevänä ja Tessasta kiinnostuvana Trevorina, Louise Lombard Hardinin äitinä, sekä edellisestä osasta vanhat tutut Rob Estes Hardinin isänä, Shane Paul McGhie Hardinin velipuolena ja Selma Blair pikaisessa roolissa Tessan äitinä. Sivunäyttelijät tekevät parhaansa, mutta heistäkin näkee välillä, että he tietävät, millaiseen tekeleeseen ovat suostuneet mukaan. Sprousen Trevor-hahmo on paikoitellen hilpeä lisäys, mutta hänkin käy ärsyttäväksi, mitä enemmän hän kiinnostuu Tessasta.

After We Collided lähtee käyntiin nopealla kertauksella edellisen elokuvan tapahtumista, mikä tuli tarpeeseen ainakin omalla kohdallani, sillä täytyy myöntää, että olin jo unohtanut suurimman osan ensimmäisestä Afterista. Siitä palataankin sitten pian samanlaisiin tunnelmiin ja kuvioihin kuin viimeksi. Tessa ja Hardin jossittelevat kaiken aikaa, pitäisikö palata yhteen vai ei. He riitelevät, sitten ikävöivät toisiaan ja harrastavat seksiä. Etenkin jälkimmäistä tapahtuu hämmentävän, jopa kiusallisen paljon leffassa. Ensimmäinen osa tuntui jo olevan Fifty Shades of Grey (2015) teineille ja tämä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, etenkin kun tarinasta löytyy samoja kuvioita kuin Fifty Shades Darker -jatko-osasta (2017). Elokuva ei edes yritä pyrkiä kaavamaisuudesta eroon, vaan se velloo kliseissä ja ennalta-arvattavuudessa puutumiseen asti. Kai Tessan ja Hardinin rakkauskuviot jollekulle tarjoavat kiksejä, mutta itse vilkuilin kelloa useaankin otteeseen ja tuhahtelin, että miksei tämä ole edes puolessa välissä vielä. En todellakaan voi sanoa kuuluvani kohdeyleisöön, mutta toivoisin tältä edes jotain elokuvallisia ansioita.

Noh, löytyy leffasta kaksi kohtausta, joista pidin, toinen liittyen Hardinin luistelutaitoihin ja toinen junallaan leikkivään poikaan. Nämä olivat aidosti hauskat hetket. Siinä se sitten olikin. Muuten filmin katsominen kuluu aikamoiseen tuskailuun, kun tarinaan keksitään koko ajan väkisin lisää täytettä, jotta elokuva kestäisi edes tunnin ja 45 minuuttia. Tätä tunnetta vain vahvistaa se, kuinka kummallisesti tarina (tai sen tapainen) on rakennettu. Sen sijaan, että leffassa olisi monta juonikuviota, jotka kulkevat luontevasti päällekäin, elokuva käsittelee juonikuvion kerrallaan ja pakottaa aina vain uuden jutun mukaan - aivan kuin leffa koostuisi useasta televisiosarjan lyhyestä jaksosta. Ei siinäkään vielä mitään, mutta jokainen juonikuvio on tietty edellistä pöljempi ja heikompi. Loppupäässä elokuva ui jo erittäin syvissä vesissä, hädintuskin pysyen pinnalla. Huipennus yrittää järkyttää, mutta toteutus lähinnä naurattaa kehnoudellaan.

Ohjausvastuu on siirtynyt Jenny Gagelta Roger Kumblelle, joka onnistuu tekemään vielä kehnompaa työtä. Iso tekijä on toki surkea käsikirjoitus, minkä takana ovat alkuperäisen kirjan rustannut Anna Todd ja Mario Celaya. Kaksikon työstämä dialogi on kiusallisen huonoa ja tarinankerronta kenties jopa tökerömpää. Leffa on onneksi kuvattu ihan hyvin. Seksikohtausten aikana voi huomata, että Victoria's Secret on tainnut toimia elokuvan sponsorina, sillä kamera pysähtyy joka kertaa kuvaamaan mahdollisimman tarkasti Tessan pikkuhousuja, kun ne riisutaan. Tekniseltä puolelta löytyy muitakin onnistumisia esimerkiksi lavasteissa, valaisussa ja ääniefekteissä. Justin Burnettin säveltämät musiikit jäävät kuitenkin täysin taka-alalle, sillä edeltäjänsä tavoin myös After We Collidedissa tuntuu jatkuvasti jumputtavan jokin jo aiemmin olemassa oleva radiohitti.

Yhteenveto: After We Collided onnistuu olemaan vielä ensimmäistä elokuvaa surkeampi rakkausraina. Pidin ainoastaan kahdesta kohtauksesta leffassa ja muuten tuskailin läpi keston kiusallisuuden ja myötähäpeän vallassa. Tarina kulkee samaa kaavaa kuin edellinenkin osa, yrittämättä olla mitään sen enempää - aivan kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi. Tessan ja Hardinin suhdejossittelu käy nopeasti tylsäksi, etenkin kun se vain junnaa paikoillaan. Josephine Langford on ihan toimiva Tessana, mutta Hero Fiennes Tiffin on naurettavan pökkelömäinen Hardinina. Kaikessa kiusallisuudessaan elokuva yrittää olla muka todella tuhma ja pitkiä seksikohtauksia on hämmentävänkin paljon. Tarinankerronta on jopa nolostuttavan kömpelöä. Leffan tapa käsitellä juonikuvioita yksi kerrallaan saa elokuvan muistuttamaan parin tunnin televisiosarjaa, missä joudut kerralla katsomaan monta jaksoa peräkkäin. Draama on tunkkaista, romantiikka ällön siirappista, dialogi paikoitellen kammottavaa ja puskista revityt käänteet vielä naurettavampia kuin viime leffassa. After We Collidedia voi suositella vain ja ainoastaan niille, jotka pitivät ensimmäisestä elokuvasta ja Anna Toddin kirjoista. Heille onkin varmaan riemuvoitto, että tekijät ovat jo nyt ilmoittaneet työstävänsä kaksi jatko-osaa lisää, Toddin kirjojen After We Fell (2014) ja After Ever Happy (2015) pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
After We Collided, 2020, CalMaple, Frayed Pages Entertainment

Arvostelu: After (2019)

AFTER

Ohjaus: Jenny Gage
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes-Tiffin, Khadijha Red Thunder, Shane Paul McGhie, Selma Blair, Dylan Arnold, Inanna Sarkis, Pia Mia, Samuel Larsen, Swen Temmel ja Peter Gallagher
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

After perustuu Anna Toddin kirjaan "After - Törmäyksen jälkeen" ("After") vuodelta 2014. Alunperin kirja oli Toddin kirjoittama fanifantasia One Direction -poikabändin jäsenistä, minkä hän julkaisi Wattpad-sivustolla. Kuitenkin kun Todd teki sopimuksen kustantajan kanssa ja pystyi julkaisemaan tekstinsä kunnon kirjana, hän vaihtoi yhtyeen jäsenten nimet. Kirja oli taloudellinen hitti, mutta sitä ja Toddin kirjoitustyyliä kritisoitiin paljon. Vuonna 2014 Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Susan McMartin alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun oikeudet päätyivätkin vuonna 2017 CalMaple Medialle ja Offspring Entertainmentilla, hän jätti projektin ja tilalle palkattiin Tamara Chestna. Alunperin päärooleihin valittiin Julia Goldani Telles ja Hero Fiennes-Tiffin, mutta Telles joutui jättämään elokuvan aikataulusyistä ja hänen tilalle valittiin Josephine Langford. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja lopulta After sai ensi-iltansa tänä keväänä. Kirjan tavoin elokuvakin oli rahallinen menestys, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi teattereihin, sillä en päässyt lehdistönäytökseen. Katsoinkin Afterin vasta, kun se saapui elokuvapalvelu Blockbusterin valikoimaan.

Collegen aloittava kiltti tyttö Tessa Young tapaa tummiin pukeutuneen ja muka-mysteerisen Hardin-pojan. Romanssihan siitä syntyy.

Netflixin hittisarja Kolmetoista syytä (13 Reasons Why - 2017-2020) päätähti Katherine Langfordin sisko Josephine näyttelee Tessaa, kilttiä ja ujoa tyttöä, joka ei biletä, eikä ole edes harrastanut seksiä, vaikka hänellä onkin poikaystävä (Dylan Arnold). Kyseessä on siis malliesimerkki tällaisten tarinoiden päähenkilöstä ja heti, kun hänet esiteltiin, ajattelin, että "jaahas, tämä todella on näitä leffoja". Tessassa ei ole mitään uutta ja poikkeavaa, puhumattakaan kiinnostavasta. Hänen hahmonsa onnistuminen jääkin täysin Josephine Langfordin lahjojen harteille ja harmillisesti täytyy sanoa, ettei Josephine ole yhtä hyvä näyttelijä kuin siskonsa Katherine. Josephinen on vaikea tuoda uskottavia tunteita esille ja lähinnä hän jää vain tuijottamaan hahmoja ja tapahtumia suu hieman auki.
     Synkkänä ja muka todella salaperäisenä Hardinina nähdään Harry Potter ja puoliverisessä prinssissä (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009) lordi Voldemortia lapsena esittänyt Hero Fiennes-Tiffin. Koska Tessa on kiltti tyttö, on hänet tietty pakko parittaa "pahan pojan" kanssa ja tässäkin on kyseessä malliesimerkki - tosin todella ontuva sellainen. Hardinista yritetään rakentaa mysteerinen, mutta lopputulos on lähinnä hölmö. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehno Fiennes-Tiffin roolissaan on. Hän on todella puinen ja eloton, eikä hänellä ole mitään kemiaa Langfordin kanssa. Hän myös lausuu repliikkinsä laiskalla tavalla, puhumattakaan hänen töykeästä käytöksestään, ettei voi muuta kuin ihmetellä, miksi Tessa tai kukaan muu lankeaisi noin ilmiselvästi esittävään jätkään.
     Elokuvassa nähdään myös Selma Blair Tessan äitinä, Khadijha Red Thunder Tessan college-kämppiksenä, sekä Shane Paul McGhie mukavana Landonina, johon Tessa tutustuu oppitunneillaan. Yksikään näyttelijöistä ei tee kovin kummoista työtä. Blair on varmaankin näyttelijäkaartista lahjakkain, mutta hän ei pääse näyttämään taitojaan, sillä esiintyy vain parissa kohtauksessa.

After on niin kliseinen, niin nähty rakkaustarina, että sen katsominen on jopa ärsyttävää puuhaa. Leffasta oikein paistaa läpi, että se perustuu kirjaan, mikä on alunperin ollut "fan fictionia". Kirjailija Anna Todd on selvästi lukenut paljon samanhenkisiä kirjoja ja katsonut paljon samanlaisia leffoja, ja listannut vihkoon ylös ranskalaisin viivoin, mitä kaikkea hänen opuksessa pitää tapahtua. Siltä After nimittäin tuntuu. Aivan kuin siinä käytäisiin listalta läpi genrelle tyypillisiä kliseitä siihen asti, että leffa päättyy. Tarinan sisältö on kuitenkin unohtunut siinä samalla. Tämä on todella mitäänsanomaton rakkauskertomus, mikä menee koko ajan siitä, mistä aita on matalin ja katsoja, joka on nähnyt samanlaisia teoksia, toivoisi katsovansa mieluummin niitä, eikä tätä tylsää kopiota. Sitä After nimittäin myös on: tylsä. Leffassa hädintuskin tapahtuu mitään kiinnostavaa. Loppupäähän filmi yrittää tunkea jonkinlaista twistiä, mutta se on lähinnä naurettava yritys lisätä suurta draamaa.

Elokuvan kliseisyys ja tavanomaisuus vain ärsyttää entisestään, kun leffa yrittää alkupäässä yhden kohtauksen ajan esittää olevansa erilainen. Nuoret keskustelevat tunnilla Jane Austenin klassikkokirjasta "Ylpeys ja ennakkoluulo" ("Pride and Prejudice" - 1813) ja Tessa ylpeästi kertoo, kuinka hänen mielestään kyseessä on ihailtavan feministinen kirja, sillä siinä nainen antaa pakit itsestään liikoja luulevalle miehelle. Tämän yhden hetken ajan ehdin jo ajatella, että mitä jos tämä olisikin erilainen teos? Turha kuvitellakaan! Tämän jälkeen asiaan ei enää palata ja Tessa rakastuu palavasti Hardiniin, vaikka tämä kohtelisi häntä kuinka kehnosti. Välillä leffa yrittää olla rohkea sisältämällä seksikohtauksia, mutta ne ovat lähinnä niin huvittavan muka-tuhmia, että jopa Fifty Shades -leffat (2015-2018) muistuttavat rajua pornoa. Elokuva myös tuntuu loppuvan kuin seinään. Tiedän, että Toddin kirjalla on muutama jatko-osa, mutta kun lopputekstit lähtevät käyntiin, minua alkoi vain turhauttamaan entistä enemmän, että olin tuhlannut tunnin ja kolme varttia näin laiskaan, pitkäveteiseen, huumorittomaan ja kaikin tavoin surkeaan rainaan. Olenko ainoa, jonka mielestä nämä teinirakkausleffat vain huononevat vuosi vuodelta? Johtuuko se vain ikääntymisestäni?

After on ohjaaja Jenny Gagen ensimmäinen elokuva, mikä on päässyt teatteriin asti. Aiemmin hän on tehnyt vain dokumentin All This Panic (2016) ja televisiossa esitetyn Lennyn (2018). Tämän todella huomaa, eikä Gagen työ ole kovin kehuttavaa. Hän ei onnistu luomaan kunnon tunnelmaa mihinkään kohtaukseen. Draama ampuu yli ja kuumiksi tarkoitetut seksikohtaukset pistävät katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään. Hän ei edes saa säpinää päätähtien välille. Gage yrittää paikkailla tätä lisäämällä jatkuvia 2010-luvun biisejä, joilla edes jotenkin saisi manipuloitua katsojan herkistymään, mutta siinäkin hän epäonnistuu. Muuten leffassa ei edes taida olla musiikkia, vaikka säveltäjäksi onkin merkitty Justin Burnett. Gage ja Tamara Chestna ovat kai tehneet parhaansa siirtäessään Anna Toddin kirjaa leffakäsikirjoituksen muotoon, mutta ottaen huomioon, kuinka jo Toddin kirjaa haukuttiin sisällöttömäksi ja tylsäksi, on syy tekstin kehnouteen lähinnä lähdemateriaalissa. Sentään After on kelvollisesti kuvattu ja suurimmaksi osaksi ihan sujuvasti leikattu. Tekniseltä puolelta oikeastaan löytyvätkin ainoat kehunarvoiset asiat elokuvassa.

Yhteenveto: After on ärsyttävän huonoa ja kliseistä teinirakkaussoopaa. On selvää, että Anna Toddin kirja on alunperin ollut fanifiktiota, mistä on lähinnä nimiä muuteltu. Samanlaisten leffojen kliseiden listalta käydään aika lailla kaikki kohdat läpi jopa kiusallisin tavoin. Tarinaa on tuskin lainkaan, eikä kiltin tytön ja tuhman pojan rakkaus ole millään lailla kiinnostava, sillä Josephine Langfordin ja kehnon Hero Fiennes-Tiffinin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa. Loppuun yritetään tuoda jotain todella mullistavaa ja sykähdyttävää draamaa, mutta itseäni alkoi vain ärsyttämään enemmän, sillä lopun käänne on niin käsittämättömän typerä. Yhdessä kohtaa filmi ehtii saada ajattelemaan, että tiedossa voisikin olla jotain erilaista, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Elokuva yrittää myös olla "rohkea" seksikohtauksiensa kanssa, mutta itselleni tuli lähinnä mieleen nolo yritys toistaa Fifty Shades of Greyn (2015) suosio. Mikä siinä on, että vuosi vuodelta nämä teiniromanssileffat vain huononevat ja huononevat? Afterin jälkeen vähän pelottaa, mitä ensi vuosi tarjoaa... itse asiassa tiedän jo: tämän elokuvan jatko-osan, After We Collidedin (2020).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
After, 2019, CalMaple, Wattpad, Diamond Film Productions, Voltage Pictures, Offspring Entertainment

Yhteistyössä

Arvostelu: Halloween (2018)

HALLOWEEN

Ohjaus: David Gordon Green
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Toby Huss, Haluk Bilginer, Will Patton, Dylan Arnold, Virginia Gardner, Jefferson Hall, Rhian Rees, Miles Robbins, Drew Scheid ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi ennakkoarvioistaan huolimatta suureksi hitiksi ja vuosien varrella myös klassikkoasemaan. Leffa sai ison kasan jatko-osia ja 2000-luvun alussa myös kaksi uudelleenfilmatisointia Rob Zombien toimesta. Vuonna 2009 ilmestynyt Halloween II ei ollut mikään suuri hitti, mutta se tuotti tarpeeksi rahaa, jotta tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja lopulta siihen kiinnitetyt tekijät siirtyivät eri leffan pariin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että kolmannen osan sijaan uusi Halloween-elokuva tulisikin olemaan täysin uusi ja itsenäinen teos. Kuitenkin samana vuonna Dimension Films -yhtiö menetti oikeudet Halloween-sarjaan, jolloin projekti lakkautettiin. 2016 Blumhouse- ja Miramax-yhtiöt nappasivat elokuvasarjan oikeudet itselleen ja alkoivat työstämään uutta leffaa. Projekti saatiin kuin saatiinkin rullaamaan ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa. Ja nyt, vihdoin ja viimein uusi Halloween-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin heti, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Petyin hieman ensimmäiseen traileriin, mutta sen jälkeiset mainokset ovat jälleen nostaneet kiinnostustani. Innostukseni lisääntyi, kun luin lähes ylistäviä ennakkoarvosteluja, mutta samalla hämmennyin, kun juuri ennen ensi-iltaa julkaistut arviot olivat myös aika negatiivisia. Meninkin hieman ristiriitaisin tuntein katsomaan leffan ja lähdinkin pois jokseenkin ristiriitaisin tuntein.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan alkuperäistä elokuvaa Halloween - naamioiden yö!

40 vuotta alkuperäisen Halloweenin tapahtumien jälkeen henkiinjäänyt Laurie Strode on kouluttanut itsensä taistelijaksi siltä varalta, että hän joutuisi kohtaamaan murhaaja Michael Myersin uudestaan. Halloween-yönä Laurien pahin pelko käy toteen ja Michael saapuu takaisin kaupunkiin etsimään Laurieta ja tämän perhettä...

Jamie Lee Curtis palaa Laurie Stroden rooliin ja tarjoaa huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin alkuperäisessä Halloween - naamioiden yössä. Tämä on tietty täysin ymmärrettävää, sillä alkuperäinen elokuva oli Curtisin ensimmäinen elokuvarooli ja näiden 40 vuoden aikana hänellä on ollut hyvin aikaa kehittyä. Curtis selvästi nauttii tämän leffan teosta ja hän hyppää täysillä mukaan ikääntyneen Laurien saappaisiin. Paikoitellen Curtisin roolityö takeltelee, mutta tämä johtuu lähinnä pöhköistä repliikeistä, joita hänelle on joihinkin hetkiin kirjoitettu. Hahmona Laurie on täysin toisenlainen kuin alkuperäisessä Halloweenissa. Herkkä ja ujo tyttö on muuttunut tiukaksi ja tylyksi erakoksi, joka valmistautuu Michael Myersin vapautumiseen kuin tuomionpäivään. Tuomionpäivästä puheenollen, usein elokuvan aikana Laurie tuntuu hyvin vahvasti Sarah Connorilta Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991). Molemmat ovat selvinneet pysäyttämättömältä voimalta ja yrittäneet varoittaa tästä muita, mikä saa muut pitämään heitä hulluina. He ovat myös yrittäneet kouluttaa lapsensa sitä varten, jos tämä tappaja palaisi, mikä on johtanut rikkinäiseen äiti-lapsi -suhteeseen. Harmi vain, ettei Curtis ole läheskään yhtä cool kuin Linda Hamilton Terminatorissa.
     Vuosien varrella Laurie on saanut tyttären, Karenin (Judy Greer), joka on aikuistuessaan mennyt naimisiin ja saanut oman lapsen, Allysonin (Andi Matichak). Valitettavasti Laurien ja Karenin vaikeaa suhdetta käsitellään hyvin kömpelösti, sekä aivan liian vähän, jolloin se ei saa hetkautettua katsojaa. Sen sijaan elokuva keskittyy yllättävänkin (vai pitäisikö sanoa käsittämättömän) paljon Allysonin ja tämän poikaystävän, Cameronin (Dylan Arnold) väliseen suhteeseen. Hahmoina Allyson ja Karen eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta Greer ja Matichak tekevät tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan kannustamaan heitä. Karenin miestä esittävä Toby Huss tekee myös ihan kelpo työtä, vaikka hänen roolikseen jää perinteinen "en-usko-naisten-hössötyksiin-kauhuleffoissa" -mieshahmo.
     Elokuvassa nähdään myös Will Patton Michaelia jahtaavana poliisina, Haluk Bilginer Michaelia tutkivana tohtori Sartainina, Virginia Gardner Allysonin parhaana kaverina ja Miles Robbins tämän poikaystävänä, Drew Scheid Cameronin parhaana ystävänä, sekä Jefferson Hall ja Rhian Rees Michaelista tutkimusta tekevinä toimittajina. Hahmot eivät ole kovin kiinnostavia, joten on alusta alkaen selvää, että monet heistä päätyvät Michael Myersin uhreiksi.
     Itse murhaaja Michael Myersia esittävät James Jude Courtney ja alkuperäisestä Halloweenista tuttu Nick Castle. Tuttuun tapaansa Michael on karmiva ilmestys, hiippailessaan naapurustossa valkoiseksi maalattu, vaikkakin hyvin kulunut William Shatner -maski päässään. Michael on edelleen yhtä vaarallinen uhka kuin alkuperäisessä leffassa, vaikka alussa onkin hieman hassua, että kyseessä on jo vanha pappa.

Kun sanoin, että poistuin teatterista ristiriitaisin tuntein, tarkoitin, että suurimmaksi osaksi leffan ajasta en osannut sanoa, onko se hyvä vai ei. Paikoitellen Halloween on todella hyvä, jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta välillä se on myös typerä ja pitkäveteinen. Elokuvalla esimerkiksi kestää oudon kauan lähteä käyntiin. On ymmärrettävää, että alussa täytyy näyttää, millaiseksi Laurie on muuttunut, sekä esitellä hänen perheensä, mutta tätä ei tehdä kovin kiinnostavalla tavalla. Ensimmäisen puolen tunnin ajan katsojana lähinnä odottaa, milloin Michael Myers pääsee vapaaksi vankilasta ja aloittaa murharetkensä. Murhaajaa tutkivat toimittajat saavat alkupäässä aivan liikaa ruutuaikaa, eikä heidän tutkimuksensa kerro katsojille mitään sen enempää kuin mikä kerrottiin jo alkuperäisessä osassa: Michael Myers on sisältä pelkkää pahuutta. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos toimittajat olisivat tutkineet, kuinka tappaja päätyi takaisin telkien taakse, vaikka Halloween - naamioiden yö päättyi siihen, että hän pääsi karkuun. Tämä vain on sellainen juoniaukko, mikä pitää hyväksyä heti alussa, jotta loppuleffasta voi nauttia.

Kun Michael sitten vihdoin pääsee vapaaksi, hakee ikonisen naamarinsa ja lähtee tositoimiin, tuntuu elokuva vihdoin käynnistyvän. Pitkät kuvat, mitkä seuraavat Michaelia, tämän kulkiessa naapuruston katua pitkin ja vaaniessa uhrejaan ovat aivan mielettömän hyviä ja jännittäviä. Ne saisivat katsojan antamaan anteeksi ensimmäisen puolen tunnin takeltelun, jos siitä ei jatkuvasti leikattaisi johonkin tylsempään. Ketä muka kiinnostaa Allysonin ja Cameronin tanssijaiset? Tämän leffanhan oli tarkoitus kertoa siitä, kun Laurie ja Michael Myers kohtaavat toisensa vuosien jälkeen! Pitkän ajan elokuva heittelee niin, että se näyttää sekaisin jännittäviä murhakohtauksia ja tylsiä draamakohtauksia, joihin kirjoitetut tunteet eivät välity katsomoon. Jossain kohtaa tekijät yrittävät vetäistä maton katsojien jalkojen alta, mutta epäonnistuvat siinä pahasti. Onneksi loppuleffa ei silti ole täysin tuhoon tuomittu, vaan Halloween itse asiassa paranee huomattavasti, kun se pääsee huipennukseensa. Vaikka elokuva on siihen mennessä sisältänyt hieman karmivia hetkiä, vasta finaali saa jännittämään ja vasta silloin katsoja saa rahoilleen vastinetta. Lähes erinomaisesti rakennettu huipennus saikin minut lopulta tarpeeksi tyytyväiseksi, jotta sain annettua positiivisen arvosanan elokuvalle. Alkuperäisen klassikon tasoa en koskaan uskonut tämän Halloweenin saavuttavan, mutta olin silti pettynyt lopputulokseen. Elokuvasta kun jatkuvasti huokuu ainekset huomattavasti parempaankin tekeleeseen.

Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedioista tunnettu David Gordon Green, joka osoittaa pätevyytensä myös kauhupuolella. Paikoitellen Green luottaa turhankin paljon äkkisäikäytyksiin, mutta muutama kohtaus osoittaa, että hän osaa luoda kunnon tunnelmaakin, eikä pelkkiä halpoja kikkoja. Green on myös toiminut käsikirjoittajana yhdessä Jeff Fradleyn ja koomikko Danny McBriden kanssa, ja heidän tekstistään huokuu rakkaus alkuperäistä Halloweenia kohtaan. Filmi on täynnä pieniä viittauksia sarjan kaikkiin osiin, vaikka tarina onkin jatkoa vain alkuperäiselle leffalle. Välillä tämä johtaa todella typeriin repliikkeihin, mutta pari viittausta ovat oikeasti nokkelia. Greenin lisäksi myös McBriden komediatausta näkyy selvästi, sillä muutamassa kohtauksissa vitsejä kuullaan montakin. Olen huomannut, että tämä on aiheuttanut kritisointia, mutta itse pidin esimerkiksi Vickyn vahtimasta vitsikkäästä muksusta (Jibrail Nantambu), jonka repliikit ovat hulvattomia. Sitten taas mukana on täysin turha kohtaus, jossa kaksi poliisia keskustelevat lounaistaan, minkä voisi poistaa kokonaan. Elokuvassa on muutenkin kohtia, jotka olisi pitänyt leikkaamossa karsia. Muuten filmi on kuitenkin ihan hyvin leikattu ja aivan erinomaisesti kuvattu. Visuaaliselta ilmeeltään Halloween on todella tyylikkään näköinen niin kuvauksellisesti ja valaisullisesti kuin lavasteiltaan ja maskeerauksiltaan. Kun itse tapahtumat eivät kiinnostaneet, jäin seuraamaan hienoa teknistä toteutusta. Ääniefektitkin ovat oivallisesti toteutetut. Musiikeissa tietty kierrätetään alkuperäisen leffan ikonisia sävelmiä, minkä lisäksi mukana on uusia, John Carpenterin Cody-pojan ja Daniel Daviesin säveltämiä melodioita.

Yhteenveto: Halloween on selkeistä ongelmistaan huolimatta kelpo kauhuelokuva. Jotkut kohtaukset ovat jännittäviä ja muutenkin loistavasti toteutettuja, kun taas toiset ovat pitkäveteisiä, typeriä tai tarpeettomia. Jos elokuvasta karsisi turhia hetkiä pois ja keskittyisi enemmän olennaiseen, eli Laurien ja Michael Myersin jälleenkohtaamiseen, olisi kyseessä huomattavasti tiivistunnelmaisempi ja kiehtovampi paketti. Tekijöiden olisi pitänyt myös rohkeammin syventyä Laurien ja Karenin rikkinäiseen äiti-tytär-suhteeseen, eikä antaa näin paljoa huomiota teiniromanssille. Onneksi elokuva parantaa tasoaan loppua kohti, vaikka aluksi kompastuukin pahasti käsittämättömän hölmöön juonenkäänteeseen. Loppuhuipennuksessa päästään vihdoin itse asiaan, mikä johtaakin aivan erinomaisiin tilanteisiin. Tämä saa hieman antamaan anteeksi leffan mokailuja. Lisäksi elokuvan visuaalinen puoli on huikean hyvin luotu aina upeasta kuvauksesta hienoihin lavasteisiin. Taidokkaan teknisen puolen ansiosta tylsempiäkin kohtauksia katsoo mielellään. Ja onhan se mahtavaa päästä kuulemaan John Carpenterin ikonisia sävellyksiä! Loppujen lopuksi voin siis suositella uuden Halloweenin katsomista, mutta sillä varauksella, että joitakin katsojia elokuvan ongelmat voivat häiritä vielä enemmän kuin itseäni. Toisia taas viat eivät haittaa ja he nauttivat leffasta paljon enemmän. Kyllä minä sen verran elokuvan parissa viihdyin, että ostan sen joskus hyllyyni, kun halvalla lähtee. Leffalle on jo lupailtu jatkoa ja menen täysin sujuvasti katsomaan senkin. Toivon vain, että se nimetään paremmin, sillä on aika hämmentävää, että elokuvasarjassa on nyt kolme filmiä nimeltä "Halloween". "Halloween II" ei myöskään käy, sillä niitä on jo kaksi (joista ensimmäisen, Halloween II - tappajan paluun, 1981, arvostelu ilmestyy kuun lopussa oikeana halloween-päivänä). Ja eikö tämän Halloweenin ollut tarkoitus olla se kakkososa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween, 2018, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Rough House Pictures, Trancas International Films