Arvostelu: Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991)

VIIMEINEN PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ: FREDDYN KUOLEMA

FREDDY'S DEAD: THE FINAL NIGHTMARE

Ohjaus: Rachel Talalay

Pääosissa: Lisa Zane, Robert Englund, Lezlie Deane, Shon Greenblatt, Breckin Meyer, Ricky Dean Logan, Yaphet Kotto, Lindsey Fields, Johnny Depp ja Alice Cooper

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli kehuttu hitti, joten jatkoa oli luvassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985), Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) ja Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) saivat vaihtelevamman vastaanoton ja kun viides elokuva menestyi selvästi edeltäjiään heikommin, New Line Cinema -yhtiö päätti, että seuraava osa tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Yhdessä kohtaa Peter Jackson oli kiinnitettynä käsikirjoittajaksi ja hänen tekstissään nuoret olisivat lakanneet pelkäämästä Freddyä ja ottavat vapaaehtoisesti unilääkettä kohdatakseen tämän. Lopulta tekijät päätyivät tuottaja Rachel Talalayn ideaan ja hänet päätettiin myös valita ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema sai ensi-iltansa syyskuussa 1991. Elokuva menestyi paremmin kuin Painajaisten lapsi, mutta sai kriitikoilta siihen asti sarjan negatiivisimmat arviot ja elokuva sai huonoimman laulun Razzie-ehdokkuuden. Itse olin katsonut elokuvasarjasta aiemmin vain pari ensimmäistä osaa, Freddy vs. Jasonin (2003) ja vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin ja kun huomasin alkuperäisen elokuvan täyttäneen viime syksynä 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella koko leffasarjan läpi.

Kymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa Freddy Krueger on onnistunut tappamaan kaikki Springwood-kaupungin nuoret ja etsii nyt keinoa laajentaa häijyjä puuhiaan muualle.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei jatka aiempien osien hahmojen tarinaa, vaan se nostaa keskiöönsä laitoksessa kasvavat ongelmanuoret, jotka tietty päätyvät Elm Streetille uneksimaan tutusta veitsihansikkaasta veijarista. On John Doe (Shon Greenblatt), karkuteillä oleva nuorukainen, joka tietää Freddystä eikä siksi uskalla mennä nukkumaan, Tracy (Lezlie Deane), isänsä hyväksikäytöstä kovan kuoren kasvattanut uhmakas teinityttö, Spencer (Breckin Meyer), hupsu pilviveikko, sekä Carlos (Ricky Dean Logan), kuuro poika. Laitoksen työntekijöitä, Maggieta ja Docia taas esittävät Lisa Zane ja Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) tuttu Yaphet Kotto. Uudet näyttelijät eivät valitettavasti ole järin hyviä. Zane ajaa asiansa ja Kotto on mainio osassaan, mutta nuoret näyttelijät tuntuvat oikein kilpailevan siitä, kuka onnistuu tarjoamaan leffan yliampuvimman roolisuorituksen ja usein heidän puuhansa kameran edessä aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

     Vanhana tuttuna unien valtiaana, Freddy Kruegerina nähdään toki jälleen Robert Englund, joka on yhä kuin kotonaan tänä palaneena sarjamurhaajana. Elokuvan mukaan Freddy on onnistunut tappamaan kaikki nuoret alueeltaan, siis koko Springwoodin kaupungista, laajennettuaan toimintaa vanhalta kunnon Elm Streetiltä. Sekään ei vielä riitä miehelle, vaan hänen aikomuksenaan on levitä koko maailmaan. Englund on lystikkäässä vireessä, oikein kunnolla pitäen hauskaa roolissaan.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolemaa pidetään nähtävästi usein elokuvasarjan huonoimpana osana, enkä toisaalta ihmettele. Se on niin pöljä tapaus, että kerran jos toisenkin katsojana ehtii tuumia, mitäköhän helvettiä on oikein meneillään? Tekijöiden inspiraationa toimi tuohon aikaan juuri käynnistynyt Twin Peaks -sarja (1990-2017), jonka unenomaisuutta ja mysteerisyyttä on yritetty kopioida naurettavin lopputuloksin. Taitavasti työstetyn paketin sijaan Freddyn kuolema tuntuu läpikotaisin tajunnanvirtaleffalta, jota on käsikirjoitettu sitä mukaa, mitä sitä on kuvattu. Seasta puuttuu palasia ja välillä on vaikea pysyä kärryillä, missä nyt mennään. Tällainen tajunnanvirtameno johtaa myös lopulta siihen, että elokuva muuttuu loppusuorallaan jo jopa tylsäksi, enkä olisi uskonut, että leffalla on todellisuudessa kestoa alle puolitoista tuntia. Loppuhuipennus on varsinainen lässähdys ja on onni, ettei tämä nimestään huolimatta jäänyt "viimeiseksi painajaiseksi", sillä niin kököllä tavalla Freddystä päästään tällä kertaa eroon (en laske spoileriksi, kun elokuva jo nimessään puhuu hahmon kuolemasta).

Mojova syy fanien närkästymiseen oli toki myös se, että Freddyn kuolema on hädin tuskin enää kauhuleffa. Jo parissa aiemmassa osassa oli hoksattu, että fanit pitivät Freddyn vekkulista luonteesta ja synkästä huumorintajusta ja tällä saralla on vedetty nupit kaakkoon. Elokuva on melkeinpä jopa kauhukomedia, sillä niin höpsöjä juttuja se tarjoaa. Osa näistä aiheuttavat suurta myötähäpeää, mutta mahtuupa sekaan pari aidosti viihdyttävääkin hetkeä. Kohtaus, jossa hyödynnetään Carlosin kuuroutta, on elokuvan parasta antia ja kun eräs hahmo jää jumiin Freddyn pelaamaan videopeliin, on kohtaus kaikessa kökköydessään hupaisa.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Rachel Talalay, joka lähti varsin villeille teille, eikä hän rakenna kauhuhenkeä juuri lainkaan. Talalay myös kehitteli elokuvan tarinan, minkä pohjalta Michael De Luca työsti varsinaisen käsikirjoituksen, jossa ei ole tosiaan juuri päätä eikä häntää. Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei ole edes teknisesti kummoinen tapaus. Sen kameratyöskentely on lähinnä kelvollista, lavasteet toimivat hyvin ja puvustus on oivaa, mutta erikoistehosteet ovat usein jopa naurettavan huonot. Äänimaailma ajaa asiansa, mutta eipä Brian Mayn säveltämistä musiikeista jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freddy's Dead: The Final Nightmare, 1991, New Line Cinema, Nicolas Entertainment

Arvostelu: Juokse tai kuole (The Running Man - 1987)

JUOKSE TAI KUOLE

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Paul Michael Glaser

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, María Conchita Alonso, Richard Dawson, Yaphet Kotto, Marvin J. McIntyre, Jim Brown, Jesse Ventura, Erland Van Lidth, Gus Rethwisch ja Professor Toru Tanaka

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Running Man, eli suomalaisittain Juokse tai kuole perustuu Stephen Kingin salanimellä kirjoittamaan samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Tuottaja Rob Cohen hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Steven E. de Souza kirjoitti monta versiota käsikirjoituksesta, joka poikkesi lähdemateriaalista joka vedoksella enemmän ja enemmän. Ohjaajaehdokkaita oli useita ja hetkellisesti Andrew Davis oli palkattuna ohjaajaksi, mutta hänet erotettiin kahdeksan kuvauspäivän jälkeen, sillä budjetti oli ylittymässä ja tuotanto oli saman tien pahasti jäljessä. Davis korvattiin Paul Michael Glaserilla ja elokuva saatiin valmiiksi. Lopulta Juokse tai kuole sai ensi-iltansa marraskuussa 1987. Elokuva menestyi kohtalaisesti ja sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Juokse tai kuole -elokuvan jo lapsena ja pidin siitä. Nyt kun Kingin kirjan pohjalta on tulossa uusi elokuva The Running Man (2025), päätin sitä odotellessa katsoa tämän aiemman filmatisoinnin uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 2017 Yhdysvallat on muuttunut totalitaariseksi poliisivaltioksi. Joukkomurhan syntipukiksi joutunut Ben Richards päätyy osaksi "The Running Mania", sensuroidun median suosituinta televisio-ohjelmaa, jossa vangit pistetään epäreiluihin taisteluihin vapaudestaan.

Päärooliin Ben Richardsiksi oli alun perin palkattu Teräsmies-leffoista (Superman - 1978-1987) tuttu Christopher Reeve, mutta roolin nappasi lopulta tuon ajan isoin toimintastara Arnold Schwarzenegger. Ben on entinen kapteeni, joka menetti asemansa, kun hän ei suostunut tulittamaan ruokajonossa olevaa väkijoukkoa. Peitelläkseen jälkensä, valtio ampui väkijoukkoa ja leimasi Benin sairaaksi sadistiksi, joka olisi mukamas yksin teon takana. Tästä syystä Ben ajautuu maailman suosituimman ohjelman, "The Running Manin" uudeksi kilpailijaksi. Hän voi joko taistella tiensä vapauteen tai kuolla yrittäessä. Schwarzenegger ei turhaan nauttinut kasarilla suurta suosiota ja sen hän näyttää myös Juokse tai kuole -leffassa. Hölmöjä heittoja laukova Arska on karismaattinen tämänkin elokuvan keulakuvana ja uskottava toimintakohtauksissa, kun Benin eteen heitetään ties mitä teatraalista ja hurjilla aseilla varustettua vastustajaa.

     Elokuvassa nähdään myös María Conchita Alonso Amberina, johon Ben törmää karkumatkallaan, Yaphet Kotto ja Marvin J. McIntyre vastarintaliikkeeseen kuuluvina Laughlinina ja Weissinä, Richard Dawson "The Running Mania" juontavana Damon Killianina, sekä Professor Toru Tanaka, Gus Rethwisch, Erland Van Lidth, Jim Brown ja Schwarzeneggerin kanssa samana vuonna myös Predator -saalistajassa (Predator - 1987) nähty Jesse Ventura Beniä jahtaavina Subzerona, Buzzsaw'na, Dynamona, Fireballina ja Captain Freedomina. Sivunäyttelijöistä kirkkain tähti on Dawson, joka on nappivalinta suurieleiseksi televisiojuontajaksi, jota ei kiinnosta tippaakaan, että pelissä ovat ihmishenget, kunhan pätäkkää tulee ovista ja ikkunoista.

Stephen Kingin alkuperäistä kirjaa fanittavalle Juokse tai kuole voi näyttäytyä turhauttavana adaptaationa, elokuvan ottaessa runsaasti vapauksia lähdemateriaalistaan. Kingin kirjassa Ben Richards on tavallinen perheenisä, joka osallistuu "The Running Maniin" vapaaehtoisesti, toiveenaan käyttää voittorahat sairaan tyttärensä hoitamiseen, toisin kuin elokuvan entinen helikopteripilotti, joka kiristetään peliin. Kirjassa peli kestää jopa 30 päivää ja pelikenttänä toimii periaatteessa koko maailma, kun taas elokuvassa Ben heitetään tarkkaan vartioidulle gladiaattoriareenalle. Vaikka tekijät lähtivätkin sooloilemaan reippaasti, ovat he silti saaneet aikaiseksi erittäin mainion elokuvan, joka tuntuu paikoitellen ikävän ajankohtaiselta, vaikka samalla se onkin selvästi 1980-luvun tuotos asujensa, teknologiansa ja musiikkiensa kera.

Tietyistä muutoksista huolimatta tarinan ydin ja teemat ovat tallella. Juokse tai kuole esittelee kauhistuttavan vision tulevaisuudesta (tai nykyään pitäisi varmaan puhua menneisyydestä, leffan sijoittuessa vuoteen 2017), missä amerikkalaiset elävät pelokkaina hirmuhallinnon alla, jatkuvan propagandasyötteen uhreina. Leffa kuvaa onnistuneesti, kuinka valtio voi manipuloida kansaansa ja tehdä vastustajistaan vihattuja ympäri maan, vaikka nämä vastustajat nimenomaan ajaisivat kansan etua. Väkivallasta on tehty suosituinta viihdettä ja ihmiset lyövätkin innokkaina vetoa siitä, mitä "The Running Manissa" aina milloinkin tulee tapahtumaan. Entistä kauhistuttavamman tästä tekee se, että koko homma tuntuu yhä vain enemmän mahdolliselta.

Näiden ahdistavien visioiden keskelle on työstetty mukaansatempaava ja paikoitellen aika hauskakin toimintaleffa, joka vie hyvin mennessään läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Elokuva käyttää oman aikansa esitellessään tätä maailmaa ja näitä hahmoja, kunnes se viskaa Benin "The Running Maniin" ja loppuleffa onkin sitten aikamoista menoa ja meininkiä. Elokuva on sopivan jännittävä ja viihdyttävä, eikä Arskalta lopu kekseliäät repliikit edes hädän keskellä. Juokse tai kuole on erittäin mainio elokuva, mutta jään kyllä suurella mielenkiinnolla odottamaan tulevaa The Running Man -filmatisointia, jonka ainakin etukäteen on sanottu olevan huomattavasti uskollisempi kirjalle kuin tämä Schwarzeneggerin filmi.

Juokse tai kuole -leffan ohjausvastuu meni lopulta Paul Michael Glaserille, alkuperäisen ohjaajan, Andrew Davisin möhlittyä hommansa jo ensimmäisellä kuvausviikolla. Glaser hoitaa hommansa mainiosti, rakentaen hyvin tunnelmaa. Steven E. de Souzan työstämä käsikirjoitus on toimiva, de Souzan ottamista reippaista vapauksista huolimatta. Teknisesti Juokse tai kuole on pääasiassa oivallinen. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja "The Running Manin" kisaajien ja gladiaattorien puvustus veikeää. Tehosteet näyttävät yhä aika hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Harold Faltermeyerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 1987, TAFT Entertainment Pictures, Keith Barish Productions, Home Box Office, Braveworld Productions

Arvostelu: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973)

ELÄ JA ANNA TOISTEN KUOLLA

LIVE AND LET DIE

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Jane Seymour, Yaphet Kotto, Julius Harris, David Hedison, Gloria Hendry, Clifton James, Geoffrey Holder, Bernard Lee, Lois Maxwell, Roy Stewart ja Earl Jolly Brown
Genre: toiminta, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Elä ja anna toisten kuolla on kahdeksas James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Jo edellistä Bond-leffaa, Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) tehdessään, tuottajat päättivät tehdä "Elä ja anna toisten kuolla" -kirjan elokuvaversion seuraavaksi, koska he halusivat tuoda sarjaan mukaan voodoota harjoittavia roistoja. Tuottajat yrittivät saada Sean Conneryn palaamaan päärooliin seitsemättä kertaa, mutta Connery kieltäytyi jyrkästi, jolloin elokuvaa varten täytyi löytää uusi Bond-näyttelijä. Aluksi rooliin pohdittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Billingtonia, mutta lopulta roolin sai Roger Moore, joka oli ollut jo pariin otteeseen aiemmin tekijöiden vaihtoehto. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1972 ja lopulta Elä ja anna toisten kuolla sai ensi-iltansa kesällä 1973 (Suomeen leffa saapui vasta jouluna). Elokuva oli suuri menestys, mutta se sai edellisiä osia kehnomman vastaanoton kriitikoilta. Itse näin leffan muiden Bond-filmien kanssa eräänä kesänä ja pidin siitä muistaakseni paljon. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Olen pitkään pohtinut James Bond -elokuvien katsomista ja arvostelemista, ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin vihdoin toteuttaa ideani. Katsoinkin Elä ja anna toisten kuolla pari viikkoa Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen.

Kun kolme MI6:n agenttia kuolee yllättäen tehtävällään Amerikassa, agentti James Bond lähetetään tutkimaan, mistä on kyse.

Muutamassa viimeisessä Bondissaan Sean Connerylle tuotti selvästi vaikeuksia peitellä kyllästymistään elokuvasarjaan, joten on oikein hyvä ratkaisu, että agentti 007:ksi on valittu uusi näyttelijä. Ja vielä parempi juttu on se, että Roger Moore on huomattavasti parempi valinta kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytellyt George Lazenby. Moore tekee roolista hienosti omannäköisensä, eikä lähde kopioimaan edeltäjiään, vaikka pitää tutut piirteet hahmosta tallella, kuten älykkyyden kiperissä tilanteissa, taistelutaidot vahvojen vastustajien kanssa, herrasmiesmäisen esiintymisen hienostuneessa seurassa ja kyseenalaisen käyttäytymisen naisten kanssa. Moore tuntuu kuitenkin olevan edeltäjiään parempi hurmuripuolella, minkä lisäksi hän sopii myös vitsiniekaksi paremmin.

Nyt kun SPECTRE-järjestö on raivattu pois tieltä, Bond voi keskittyä muihin roistoihin kuin Blofeldiin. Tällä kertaa salainen agentti saa vastaansa karibialaisen tohtori Kanangan (Yaphet Kotto) ja tämän kätyrit, robottikädellä varustetun Tii Hiin (Julius Harris), voodoota harjoittavan paroni Samedin (Geoffrey Holder), todella hiljaa puhuvan Kuiskaajan (Earl Jolly Brown), sekä salaperäisen gangsteripomo herra Bigin. Valitettavasti tämänkertainen pahisporukka ei tee erityisen suurta vaikutusta, lukuunottamatta Tii Hiitä, joka pystyy erikoiskätensä avulla katkaisemaan ihmiseltä käden yhdellä puristuksella. Tohtori Kananga on aika tylsä tapaus, etenkin kun käy selville, mitä hän loppujen lopuksi pyrkii tekemään. Kuiskaaja on hyvin mitäänsanomaton ja niin on harmillisesti myös paroni Samedi, joka vaikuttaa aluksi todella kiehtovalta karmivien maskeeraustensa takia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta hahmoina heihin olisi voinut keksiä paljon enemmänkin.
     Matkallaan Bond kohtaa tietty myös neitokaisia, kuten selvännäkijä Solitairen (Jane Seymour), joka lukee korteistaan tulevaisuuden, sekä CIA-agentti Rosie Carverin (Gloria Hendry), joka on keltanokka kenttätehtävissä. Naishahmot ovat eri tavoin kiinnostavat lisäykset ja heitä onnistutaan jopa syventämään hyvin elokuvan aikana. Paikoitellen Solitairen taikatemput tuntuvat kuitenkin oudon yliluonnollisilta James Bond -seikkailuun, mutta tavallaan ne tuovat oman toimivan lisänsä.
     Elokuvassa nähdään myös Bernard Lee MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteerinä Moneypennynä, Roy Stewart Salainen agentti 007 ja tohtori No -leffasta (Dr. No - 1962) tutun Quarrelin poikana, sekä Clifton James sheriffi J. W. Pepperinä, joka ei todellakaan tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. James on hulvaton osassaan, mutta aina kun hän on ruudulla, ei voi olla pohtimatta, tiesikö hän, ettei kyseessä ole komedia vaan uusi James Bond -leffa? Mukana on myös Bondin CIA-kaveri Felix Leiter, jonka näyttelijä on taas kerran vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää David Hedison. Bondille erilaisia vempaimia valmistavaa Q:ta ei valitettavasti nähdä tässä leffassa lainkaan.

Elä ja anna toisten kuolla toimii mainiona esittelynä Roger Mooren versiolle James Bondista, eikä vain sen takia, että Moore nappaa roolin välittömästi itselleen, vaan koska elokuva muistuttaa paikoitellen vahvasti Sean Conneryn ensimmäistä Bond-seikkailua, Salainen agentti 007 ja tohtori No'ta. Molemmissa leffoissa Bond lähtee suorittamaan tehtävää, kun MI6:n agentti tapetaan ja molemmat sijoittuvat Karibialle (vaikkakin tässä leffassa vietetään myös paljon aikaa New Orleansissa). Joko tämä on huvittava sattuma tai sitten tekijät päättivät tietoisesti palata sarjan ensimmäisen elokuvan kuviin ja tunnelmiin. Seikkailuna kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen tarina, sillä tässä ei luoda niinkään mysteeriä siitä, kuka pelottelee kyläläisiä saareltaan käsin, vaan tässä tuodaan mukaan voodootaikoja ja huumekauppaa. Bond päätyy pariinkin vaikeaan paikkaan - hän joutuu mm. krokotiilien ja alligaattorien keskelle - ja löytää vaarojen lisäksi tietty myös romantiikkaa, kirjaimellisesti kielletyn hedelmän.

Valitettavasti itse elokuva ei ole kovinkaan ihmeellinen. Elä ja anna toisten kuolla on oiva lisäys Bond-elokuvien sarjaan, mutta se erottuu joukosta lähinnä sen vuoksi, että se sisältää Mooren ensiesiintymisen agenttina. Tarina muuttuu paikoitellen hieman pitkäveteiseksi, roistot eivät erityisemmin kiinnosta, romanssit ovat jokseenkin kömpelösti luotuja, eikä huumori erityisemmin naurata. Moore kyllä ajoittaa vitsinsä paremmin kuin edeltäjänsä, mutta ne ovat pääasiassa niin kehnosti rustattuja, etteivät ne onnistu naurattamaan kuin huonoudellaan. Loppuhuipennuksesta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovinkaan koukuttavaa tai jännittävää tilannetta. Ainoaksi tiivistunnelmaiseksi kohtaukseksi jää tosiaan Bondin ja nälkäisten krokojen kohtaaminen - varsinkin kun krokotiilit ovat oikeita. Krokotiilifarmin (missä kohtaus kuvattiin) omistaja Ross Kananga päätyi leffaan mukaan suorittamaan vaarallista stunttia ja yhden krokotiilin leuat kävivät todella lähellä Kanangan jalkaa. Kuten joku saattaa varmaankin pohtia, elokuvan pahis tohtori Kananga nimettiin Rossin mukaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Hamilton, joka ohjasi edellisenkin Bond-leffan, Timantit ovat ikuisia, kuten myös suosikkini Conneryn Bondeista, 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964). Hamilton tekee tässä selvästi parempaa työtä kuin edellisessä leffassa, muttei yllä samalle tasolle, millä hän hienosti työsti 007 ja Kultasormea. Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus laahustaa välillä, minkä lisäksi mukana on useita kehnoja repliikkejä. Tekniseltä puoleltaan Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin mainiosti toteutettu. Kuvaus on hyvää ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka kokonaisuutta voisikin pienesti tiivistää. Lavasteet ja puvut ovat hyvin toteutettu, mutta ehdoton suosikkini filmin visuaalisesta toteutuksesta on Tii Hiin mekaaninen käsi. Venetakaa-ajo on taidokkaasti tehty ja se on toimintakohtauksista vauhdikkain ja koukuttavin. Äänimaailma on hyvin rakennettu, mutta harmillisesti leffaan sävelletyt musiikit eivät pääse lainkaan samalle tasolle edellisten Bond-filmien musiikkien kanssa. Vanha säveltäjä John Barry on vaihtunut George Martiniin, joka ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa. Elä ja anna toisten kuolla sisältää kuitenkin mielestäni yhden parhaimmista Bond-lauluista, Paul McCartney and Wingsin esittämän "Live and Let Dien". Kappale on täynnä menoa ja meininkiä, se jää soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanottuna laulu on mielestäni paljon parempi kuin itse elokuva...

Yhteenveto: Elä ja anna toisten kuolla toimii oivallisesti Roger Mooren James Bond -tulkinnan esittelyyn, mutta jää tarinaltaan kuitenkin hieman unohdettavaksi. Voodoo-puoli on toimiva lisä, vaikka samalla tietty "yliluonnollisuus" on vähän hassua Bond-leffassa. Pahikset ovat aika latteita, vaikka Tii Hiin robottikäsi onkin veikeä. Clifton James on erittäin hauska sheriffi Pepperinä, mutta hahmo ei tunnu kuuluvan leffaan lainkaan. Moore on erinomainen valinta Bondiksi ja Conneryn tympääntymisen jälkeen on hienoa nähdä innokas näyttelijä roolissa. Alligaattorikohtaus on selvästi filmin parasta antia tapahtumien puolesta, mutta loppujen lopuksi tämänkertainen tunnuslaulu "Live and Let Die" on parempi kuin itse elokuva. Kappale on yksi Bond-historian parhaista, mutta valitettavasti itse leffa ei ole. Se on kuitenkin tarpeeksi menevä ja selvä parannus keskinkertaisen Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen. Silti on suuri harmi, ettei ohjaaja Guy Hamilton päässyt kahden jälkimmäisen Bond-leffansa kanssa lähellekään 007 ja Kultasormen erinomaista tasoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Live and Let Die, 1973, Eon Productions

Arvostelu: Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979)

ALIEN - KAHDEKSAS MATKUSTAJA

ALIEN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Sigourney Weaver, Tom Skerritt, Veronica Cartwright, Harry Dean Stanton, John Hurt, Ian Holm ja Yaphet Kotto
Genre: scifi, kauhu, hirviöelokuva
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 18

Kuulin Alieneista ensimmäisen kerran todella pienenä. Ensimmäinen sarjaan kuuluva elokuva, jonka näin oli AVP - Alien vs. Predator (2004). Se sai minut innostumaan hahmoista ja katsoin alkuperäiset neljä Alien-elokuvaa monta kesää sitten peräkkäisinä päivinä kaverini kanssa. Pakko sanoa, etten ollut silloin vielä 18, kun katsoin ne... Hups. Lapsena pidin elokuvaa hieman tylsänä, mutta vuosien varrella olen alkanut arvostamaan elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän.

Avaruusalus Nostromo on palaamassa Maahan seitsemän hengen miehistönsä kera. Nostromolla huomataan hätäsignaali lähellä olevalta planeetalta, jota miehistö lähtee tutkimaan. Planeetalta löytyy avaruusalus, missä yhteen miehistössä tarttuu loinen, joka vaarantaa koko muun miehistön.

Toisin kuin aika lailla kaikki muut samanlaiset elokuvat, Alien - kahdeksas matkustaja ei paljasta heti päähenkilöään, vaan todella pitkään se kertoo tasapuolisesti kaikista miehistön jäsenistä. On kapteeni Dallas (Tom Skerritt), sääntöjä noudattava Ripley (Sigourney Weaver), lääkintäupseeri Ash (Ian Holm), tutkija Kane (John Hurt), helposti säikkyvä Lambert (Veronica Cartwright) ja hauskat työmiehet Parker (Yaphet Kotto) ja hömelö Brett (Harry Dean Stanton). Kaikki ovat loistavia rooleissaan ja heistä oikein huokuu pelko kauhukohtauksissa. Vaikka ryhmä on välillä eri mieltä toistensa kanssa, miehistön yhteishenkeä on mahtava katsoa.

Elokuvan alku on hieman hidastempoinen. Toinen tunti on paljon jännittävämpi ja piinaavampi, mutta jo ensimmäinen tunti pohjustaa hienosti tulevia tapahtumia ja nostattaa jännitystä mestarillisesti. Hidastempoisuus ei kuitenkaan johda tylsistymiseen, sillä tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen. Ridley Scott on selkeästi osannut hommansa kauhukohtauksia ohjatessaan - hän tekee aivan huikeaa työtä läpi leffan! Herkimmille ihmisille elokuva voi tuntua jopa liiankin pelottavalta. Jotkut lapset saattavat pitää elokuvaa tylsänä ja kyseessä onkin selkeästi enemmän aikuiseen makuun tehty avaruustarina. Joissain kauhuelokuvissa on ongelmana, kun ei näe, mitä tapahtuu, mutta Alien - kahdeksannessa matkustajassa ei sitä ongelmaa onneksi ole. Valaisu on koko ajan erinomaista, vaikka lopussa esiintyvät välkkyvät strobovalot saattavat aiheuttaa päänsärkyä... tai pahemmassa tapauksessa kohtauksen. Myös klaustrofobiasta kärsiville ihmisille on tiedossa herkkua, kun yksi hahmoista joutuu kulkemaan ahtaissa tiloissa. Tämä kohtaus on jopa piinaava ja se sisältää yhden elokuvahistorian parhaimmista "jump scareista", eli äkkisäikäytyksistä. Jerry Goldsmithin säveltämä surullisen kaunis, mutta ahdistava musiikki tuo karmivuutta mukaan vielä enemmän. Jännitys pysyy korkealla loppuun asti ja kun elokuva todella käynnistyy, ei se päästä katsojastaan irti, vaan kiinnittyy vielä tiukemmin katsojaan kuin facehugger!

Itse avaruusolio on fantastisesti toteutettu. Olennon ulkoasu on upea, mutta häijyn karmiva. Harmi, että karmivuus katoaa hieman alienin kävellessä, mikä näyttää vähän pöhköltä. Onneksi Scott  ymmärtää, että vähemmän on enemmän, eikä alienia nähdä kovinkaan usein, mikä tekee elokuvasta entistäkin pelottavamman. Jos olio vähän väliä hyppäisi esille ja näkyisi koko ajan kunnolla päästä varpaisiin, se menettäisi hohtonsa nopeasti. Nopeat leikkaukset ja kuvat, joissa näkyy vain alienin pää tai hampaat, ovat kaikista paras vaihtoehto. Kuva, jossa alien roikkuu katosta heiluvien ketjujen varassa, on loistava. Facehugger, eli loinen, joka takertuu yhteen miehistön jäseneen, on tyylikkäästi tehty. Munat, joista facehuggerit kuoriutuvat, on saatu näyttämään tosi ällöttäviltä.

Kun kyseessä on vuoden 1979 elokuva, niin on selvää, että tehosteet ovat kärsineet hieman vuosien saatossa. Kuten jo sanoin, niin kävelevä alien näyttää tönköltä, vaikka kyseessä on mies puvussa, eikä tietokonetehoste. Kun chestburster, eli vauva-alien, tulee näkyviin, niin se on karmiva, mutta saman tien, kun se lähtee liikkeelle, muuttuu se koomiseksi. Nämä ovat kuitenkin vain pari todella nopeaa kuvaa ja efektit voi helposti antaa anteeksi pienemmän budjetin, ilmestymisvuoden ja muuten niin täydellisen toteutuksen takia. Ainoa tehoste, mikä on anteeksiantamattoman huono, on kun yksi hahmoista vaihtuu näyttelijästä nukeksi. Tämä on toteutettu todella selkeällä ja tökeröllä leikkauksella, minkä lisäksi valaistuskin muuttuu täysin. Jos kuvien välillä leikattaisiin toiseen hahmoon, ei hetki häiritsisi yhtään. Äänitys on myös parissa kohdassa kehnoa, varsinkin jos joku alkaa huutamaan. Lavasteet ovat kuitenkin aivan mielettömän hienot. Koko avaruusalus Nostromo on sisältä erittäin yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Se on todella yksityiskohtainen ja sen likaisuus saa sen näyttämään jollain tapaa todellisemmalta. Avaruusolentojen alus on myös todella hyvin toteutettu. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, muutamia zoomeja lukuunottamatta. Jotkut kuvista ovat välillä epätarkkoja, mikä häiritsee hieman, mutta ei onneksi liikaa.

Blu-rayn kuva näyttää hienolta suurimmaksi osaksi, vaikka heikompilaatuisiakin kuvia löytyy. Pohjoismainen yhden levyn Blu-ray -julkaisu ei sisällä paljoa lisämateriaalia. Blu-ray sisältää sekä alkuperäisen teatteriversion, että myös myöhemmin julkaistun Director's Cut -version.

Kun yleensä Director's Cut -versiot ovat pidempiä kuin teatteriversiot, niin Alien - kahdeksannen matkustajan kohdalla asia ei mene ihan niin. Director's Cut on itse asiassa hieman lyhyempi. Vaikka se sisältää kohtauksia, joita ei ole teatteriversiossa, niin joitain alkuperäisversion kohtauksia on otettu pois. Itse olen katsonut aina Director's Cutin.

Yhteenveto: Alien - kahdeksas matkustaja on täydellinen scifikauhuelokuva ja selkeä klassikko. Vaikka sen olisi nähnyt ties kuinka monta kertaa, on se aina yhtä jännittävä ja paikoitellen jopa piinaava. Elokuva aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää. Ohjaaja Ridley Scott sai aikaan mestariteoksen, eikä ole ihme, että elokuvaa ylistetään niin paljon yhä tänä päivänä - se vain on upean mahtava! Scifi- ja hirviöelokuvista pitävä henkilö tykkää tästä varmasti. Lapsille elokuvan pelottavuusaste on varmasti liikaa, joten elokuvaa ei heille kannata näyttää. Treffi-iltaan ei Alien - kahdeksas matkustaja varmaankaan sovellu, mutta yöllä yksin pimeässä katsoen siitä saa kaiken irti. Jossain kohtaa elämää elokuva kannattaa kuitenkin katsoa, sillä minun mielestäni se on yksi kaikkien aikojen parhaista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2016 - Muokattu 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.welcometocrystallake.tumblr.com
Alien, 1979, 20th Century Fox Film Corporation