Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) - elokuva-arvostelu

BLONDIN KOSTO

LEGALLY BLONDE

Ohjaus: Robert Luketic

Näyttelijät: Reese Witherspoon, Matthew Davis, Selma Blair, Luke Wilson, Victor Garber, Jennifer Coolidge, Holland Taylor, Ali Larter, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Osgood Perkins, Linda Cardellini, Meredith Scott Lynn ja Francesca P. Roberts

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 3

Legally Blonde, eli suomalaisittain Blondin kosto perustuu Amanda Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Brown työsti kirjan omien kokemustensa pohjalta, opiskeltuaan lakia Stanfordin yliopistossa. Brown kaupitteli tekstiään sinne ja tänne, mutta vasta kun hän printtasi sen vaaleanpunaiselle paperille, niin kustantamot kuin elokuvastudiot kiinnostuivat. Tuottaja Marc Platt ihastui lukemaansa ja otti heti yhteyttä Browniin, auttaen häntä ensin tekemään diilin kirjan julkaisusta ja sitten ostaen kirjan filmatisointioikeudet. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2000 ja lopulta Blondin kosto sai ensi-iltansa heinäkuussa 2001. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan komediaelokuvan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Blondin koston vasta pari vuotta sitten. Olin ollut lapsesta asti todella skeptinen elokuvaa kohtaan, ajatellen, ettei se olisi yhtään minun juttuni. Kuitenkin kun katsoimme sen työporukkani kanssa, yllätyin valtavasti siitä, että elokuva oli jotain ihan muuta kuin olin etukäteen odottanut. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa niin alkuperäisen Blondin koston uudelleen kuin vihdoin myös sen jatko-osat ja samalla arvostella ne.

Kun blondin Elle Woodsin poikaystävä jättää tytön, päästyään Harvardin lakiopistoon ja pitäessään Elleä liian tyhmänä seurustelukumppanina vakavissa piireissä, Elle päättää todistaa hänet vääräksi ja hakee itsekin Harvardiin.

Päärooliin Elle Woodsiksi oli ehdolla muun muassa Charlize Theron, Gwyneth Paltrow, Jennifer Love Hewitt ja Alicia Silverstone, mutta rooli meni lopulta Reese Witherspoonille, ohjaaja Robert Luketicin kokiessa hänen olevan ainoa oikea valinta. Luketicin vainu oli oikea ja Witherspoon onkin erinomaisessa vedossa leffassa. Hahmona Elle vaikuttaa ensitapaamisella mitä stereotyyppisimmältä blondilta. Hän ei tunnu olevan järin fiksu ja häntä kiinnostavat lähinnä sellaiset todella tyttömäiset jutut, kuten shoppailu, kynsien ja hiusten laittelu, sekä vaaleanpunainen väri. Kuitenkin kun Ellen poikaystävä Warner (Matthew Davis) jättää hänet päästyään opiskelemaan Harvardissa ja kokiessaan tarvitsevansa vakavammin otettavan tyttöystävän, Elle päättää todistaa epäilijänsä vääriksi ja hakee myös Harvardiin - päästen sisään hyvin pistein! Tästä alkaakin aikamoinen kehityskaari, jonka varrella Elle alkaa hoksata, että hänestä löytyy paljon enemmän kuin hän itsekään oli ajatellut. Witherspoon tulkitsee hahmonsa muovautumista täydellisesti, ollen mainio niin alun bimbona kuin loppusuoran lakitietäjänä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen bestiksinä Margotina ja Serenana, Luke Wilson, Selma Blair, Osgood Perkins ja Meredith Scott Lynn Harvardin muina lakiopiskelijoina Emmettinä, Vivianina, Davidina ja Enidinä, Victor Garber ja Holland Taylor professoreina Callahanina ja Stromwellina, Jennifer Coolidge kynsistudiolla työskentelevänä Paulettena ja Bruce Thomas tämän ihastuksenkohteena, nimettömänä UPS-lähettinä, sekä Ali Larter miehensä murhasta epäiltynä Brookena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Taylor hieman uhkaavana mutta silti pidettävänä professorina Stromwellina.

Kuten sen päähenkilöä, myös itse elokuvaa, Blondin kostoa on etukäteen helppo pitää varsin tyhmänä, eikä järin vakavasti otettavana. Ja sellaisena se nähtävästi piti alun perin kaupitella Metro-Goldwyn-Mayerille ja käsikirjoitusta muovattiin lopulliseen muotoonsa vasta, kun vihreää valoa oli jo näytetty. Ja kuten Ellen epäilijät, myös Blondin koston epäilijät osoitetaan nopeasti vääriksi, sillä jonkin vaaleanpunaiseen hattaraan ympäröidyn bimboleffan sijaan vastassa onkin yllättävän fiksu elokuva ja aikamoinen feministinen mestariteos. Witherspoon onkin vuosia myöhemmin kertonut, että saa edelleen kuulla tuntemattomilta naisilta, että he uskalsivat hakea opiskelemaan lakia nähtyään tämän elokuvan.

Blondin koston voi katsoa puhtaasti komediana ja se toimii hyvin silloinkin. Elokuva on varsin hupaisa, erityisesti kun Elle pääsee kuin pääseekin Harvardiin, mutta saa nopeasti huomata, että hänen aikansa koulun suosituimpana tyttönä ovat menneisyyttä. Elleä kannustaa päihittämään esteensä ja näyttämään muille, mistä hänet on todellisuudessa tehty. Mutta sitten elokuva vain paranee, kun siitä kaivaa syvemmältä ja huomaa, että leffa kuvastaa onnistuneesti naisten vaikeutta pärjätä miesvoittoisilla aloilla ja kuinka heitä ei oteta tosissaan. On hienoa, kuinka leffa ryhtyy rikkomaan kliseitä ja kuinka romanttiselta komedialta vaikuttanut tarina unohtaa hissuksiin koko kundin, Ellen alkaessa tavoitella uraansa. Ja vielä hienompaa on, että vaikka Ellestä kuoriutuu vähitellen taitava asianajaja, hän ei menetä kiinnostusta niihin tyttömäisiin juttuihin, kuten kynsien laittoon ja pinkkiin. Blondin kosto ja sen päähenkilö tekivät aikamoisen tempun, enkä yhtään ihmettele, miksi se nousi nopeasti niin inspiroivaan ja ikoniseen asemaan. Se on edelleen ajankohtainen, niin hyvässä kuin hetkittäin myös pahassa ja kerta kaikkiaan loistava komedia.

Ohjaaja Robert Luketic pitää mainiota ilmapiiriä onnistuneesti yllä läpi leffan, kun taas Karen McCullah Lutzin ja Kirsten Smithin käsikirjoitus jaksaa yllättää vähän väliä oveluudellaan ja kommentaarillaan. Lisäksi Blondin kosto on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Vain puolentoista tunnin kestossa elokuva on sopivan napakka, eikä aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi. Lavastus- ja puvustustiimit tekevät hauskan kontrastin tylsän arkisten muiden hahmojen ja kaiken pinkkiin vuoranneen Ellen välillä. Jopa Ellen läppäri erottuu oppitunneilla harmaiden seasta. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty ja Rolfe Kentin musiikit tuovat kivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Legally Blonde, Yhdysvallat, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions

Arvostelu: Keeper (2025)

KEEPER

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Tatiana Maslany, Rossif Sutherland, Birkett Turton, Eden Weiss, Tess Degenstein, Glen Gordon ja Logan Pierce

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Keeper on Osgood Perkinsin uusi kauhuelokuva. Nick Lepard oli työstänyt elokuvan käsikirjoituksen, kun Perkins oli suunnittelemassa The Monkey -leffaa (2025) Stephen Kingin kirjan pohjalta. Kuitenkin kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakot estivät The Monkeyn kuvausten alkamisen, Perkins päättikin tehdä Lepardin tekstin pohjalta leffan Kanadassa, kiertäen siten lakot. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt Keeper on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon Perkinsin Longlegsistä (2024), mutta The Monkey oli mielestäni hieman ristiriitainen tapaus. Olin yllättynyt, että näin pian ilmestyi jo kolmas leffa häneltä ja kävin uteliaana katsomassa Keeperin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Ensimmäisen vuosipäivänsä kunniaksi Malcolm vie tyttöystävänsä Lizin perheensä mökille. Romanttiseksi tarkoitettu viikonloppu muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Liz alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä.

Päärooleissa vuoden seurustelleina Lizinä ja Malcolmina nähdään Osgood Perkinsin The Monkey -elokuvassakin esiintynyt Tatiana Maslany ja Rossif Sutherland, jotka valikoituivat pitkälti sen takia, että kanadalaisina he saivat luvan työskennellä Hollywood-lakoista huolimatta. Maslany on oiva roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa ahdistusta, kun taas Sutherlandin panos jää varsin latteaksi. Hahmoissa ei ole erityisemmin kehumista. Liz on taidemaalari ja Malcolm on lääkäri, ja hyvin pitkälti homma jää siihen, etenkin Lizin kohdalla, joka tuntuu hahmona lähes raakileelta.

     Elokuvassa nähdään myös Birkett Turton Malcolmin naistenmies-serkkuna Darrenina, Eden Weiss tämän uutena pokauksena Minkana, sekä Tess Degenstein Lizin parhaana kaverina Maggiena, joka nähdään vain parissa videopuhelussa, kun Liz soittaa tälle selittääkseen tuntemuksiaan katsojalle. Turton ja Weiss suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta myös heidän hahmonsa jäävät aika pinnallisiksi tyypeiksi.

Keeper jäi muutenkin valitettavan pintapuoleiseksi kauhurainaksi, josta jopa huokuu, että se tehtiin omanlaisenaan välityönä, kun Osgood Perkins joutui odottamaan pääsevänsä tekemään The Monkeyta. Lähdetään kuitenkin purkamaan leffaa positiivisuuksilla. Parasta leffassa on Perkinsin laatima epämukava ilmapiiri. Mukana on muutamia kohtauksia, joissa ohjaaja onnistuu rakentamaan tehokkaan jännittävää tunnelmaa. Longlegsin tavoin taustalle on toisinaan piilotettu jotain karmivaa, jolloin katsoja koko ajan pälyilee hahmojen taakse, bongatakseen jonkin pelottavan. Perkins ei onneksi luota kovaäänisiin böö-pelotteluihin, vaan rakentelee mieluummin ahdistavaa fiilistä.

Valitettavasti Nick Lepardin kehno käsikirjoitus ei palvele Perkinsin taitoja. Sen lisäksi, että hahmot jäävät turhauttavan raakileiksi, myös tarina tuntuu hutiloiden kypsytellyltä. Mökkiviikonlopun todellisen luonteen arvaa heti kättelyssä leffan ensimmäisen kuvaston takia ja sitten katsoja pistetäänkin lähinnä odottamaan, milloin paljastus tehdään myös hahmoille. Iso osa leffasta myös tuhlataan siihen tuttuakin tutumpaan ja jopa aika tylsään "nainen haahuilee yksin vieraassa talossa, missä tapahtuu kummia" -kuvioon. Vaikka kestoa on vain hieman päälle puolitoista tuntia, Keeper tuntuu ajoittain jopa pitkäveteiseltä, sillä tarina ei meinaa millään napata mukaansa. Elokuvassa on potentiaalia, mutta lopputulos jää armottoman keskinkertaiseksi ja unohdettavaksi.

Teknisesti Keeper on pääasiassa pätevä teos. Leffa on taitavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Lavastus on oivallista, puvustus menevää ja maskeeraukset sopivan häiriintyneet. Mukana on kuitenkin pari tehostetta, jotka eivät ihan vakuuttaneet ja jotka näyttivät mielestäni enemmän huvittavilta kuin pelottavilta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Edo Van Breemenin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Keeper, 2025, Oddfellows Pictures, Range Media Partners, Wayward Entertainment, Welcome Villain

Arvostelu: The Monkey (2025)

THE MONKEY

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Theo James, Christian Convery, Tatiana Maslany, Colin O'Brien, Rohan Campbell, Sarah Levy, Osgood Perkins, Laura Mennell, Elijah Wood, Nicco Del Rio, Tess Degenstein, Danica Dreyer ja Adam Scott

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Monkey perustuu Stephen Kingin novelliin Apina (The Monkey) vuodelta 1980. Jo vuosia sitten Frank Darabont suunnitteli elokuvasovitusta novellin pohjalta, tehtyään Kingin tarinoista elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili (The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), mutta projekti ei toteutunut. Black Bear Pictures hankki novellin filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään adaptaatiota ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkinsin ja tuottaja James Wanin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt The Monkey saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Kingin kyseinen tarina ei ollut tuttu, mutta haluan toki nähdä uudet elokuvat, jotka on tehty hänen töidensä pohjalta. Pidin myös paljon ohjaaja Perkinsin edellisestä elokuvasta, Longlegsistä (2024) ja halusin nähdä häneltä lisää kauhua. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Monkeyn sen ennakkonäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Lapsina kaksoisveljet Hal ja Bill joutuivat kauhistelemaan järkyttäviä kuolemia, löydettyään isänsä tavaroiden joukosta vanhan leluapinan. Pojat luulivat päässeensä lelusta ja sen tuomasta tuhosta eroon, mutta kun ihmisiä alkaa taas vuosien jälkeen kuolla karmeilla tavoilla, he ovat varmoja, että apina on palannut.

Netflixin Sweet Tooth -sarjasta (2021-2024) tuttu Christian Convery nähdään identtisinä kaksosina Hal ja Bill Shelburnina ja myöhemmin elokuvassa samoja veljiä aikuisena näyttelee Theo James. Vaikka veljekset näyttävät samalta, ovat he persoonina täysin erilaisia. Siinä, missä Hal on hiljaisempi hissukka, Bill on ylimielinen ja veljeään huonosti kohteleva mulkvisti. Kummatkin kompensoivat olemuksellaan ja käytöksellään isänsä (Adam Scott) outoa katoamista ja eräänä päivänä käydessään läpi isänsä tavaroita, he löytävät leluapinan, jonka veljet kauhukseen huomaavat aiheuttavan hirvittäviä kuolemia joka kerta, kun lelun virittää soittamaan rumpuaan. Nuori Convery on mainio tuplaroolissa, esittäen niin uskottavasti kahta erilaista persoonaa, että välillä pitää oikein tuijottamalla tuijottaa, että onko kyseessä oikeasti yksi ja sama näyttelijä. Jamesin työ onkin sitten hapuilevampaa. Hänen näyttelemänsä aikuinen Hal on onnistunut, tämän tultua vainoharhaiseksi apinan mahdollisesta paluusta, mikä on puskenut Halin eroon vaimostaan (Laura Mennell) ja heidän yhteisestä pojastaan Peteystä (Colin O'Brien). Sen sijaan aikuinen Bill on Jamesin esittämänä varsin myötähäpeällinen karikatyyri, jonka lapsuuden monitahoisuus menee melkeinpä sketsihahmon puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Tatiana Maslany Halin ja Billin äitinä Loisina, Sarah Levy ja ohjaaja Osgood Perkins veljesten Ida-tätinä ja Chip-setänä, sekä pian Suomeen vierailulle saapuva Elijah Wood Petey-pojan uutena isäpuolena, joka on varsin vekkuli tyyppi kaikessa ärsyttävyydessään ja onkin harmi, että Woodin ruutuaika jää vain yhden kohtauksen mittaiseksi. Sivunäyttelijät ovat hyvässä vedossa, joskin sivuhahmot taipuvat Jamesin Bill-tulkinnan tavoin lähinnä karikatyyrien puolelle.

The Monkey on saanut viime viikkoina runsaasti positiivista palautetta ja sitä on kehuttu yhdeksi parhaista Stephen Kingin töihin perustuneista filmatisoinneista pitkään aikaan. Nämä kehut ja Osgood Perkinsin edellinen työ, todella tehokkaasti ahdistanut Longlegs saivat minut erittäin innokkaaksi näkemään mitä olisikaan luvassa, mutta valitettavasti joudun toteamaan, että vastassa oli pienoinen pettymys. The Monkey on varsin menevä kauhukomedia, joka jaksaa naurattaa useasti, lähinnä synkän huumorintajunsa takia. Oli kyse sitten yliampuvan verisistä tai muuten mielikuvituksellisista kuolemista, joita leluapinan virittäminen rumpusooloon saa aikaan tai hahmojen varsin pessimistisestä ja nihilistisestä elämänasenteesta, elokuvan komediaosasto on pääasiassa onnistunutta. Kauhupuoli onkin sitten hitusen ontuvampaa. Leluapina on virnuilussaan aika karmiva ilmestys, mutta eipä leffaan ole saatua sen kummempaa jännitettä rakennettua, lukuun ottamatta paria ensimmäistä kertaa, kun apina iskee ja katsoja jännittää kenelle tulee käymään ikävästi ja millä tavalla? Näistä kuolinkohtauksista tosin syntyy voimakkaita mielleyhtymiä Final Destination -elokuviin (2000-).

Se, mikä kuitenkin jätti minua eniten kylmäksi, oli elokuvan tarinankerronta. Itse tarina kinastelevista veljistä ensin lapsina ja sitten aikuisina, sekä heidän synkkä salaisuutensa kuolemia kylvävästä leluapinasta on lähtökohtaisesti mainio, mutta Perkins ei tunnu pääsevän sen kanssa vauhtiin niin hyvin kuin voisi toivoa. Sekä veljesten keskinäinen konflikti, että Halin ja hänen poikansa Peteyn välinen vaikea suhde jäävät todella tönköiksi. Myös loppupää on tietyssä överiydessään outo antikliimaksi, kenties juuri siksi, että tässä kohtaa leffa unohtaa viimeisetkin kauhunrippeensä ja muuttuu puhdasveriseksi komediaksi.

The Monkeyn kauhuosaston vajaavaisuudet tuottivat itselleni pettymyksen erityisesti siksi, että Perkinsin Longlegs oli ilmapiiriltään mielestäni pitkästä aikaa aidosti jopa piinaava teos ja toivoin saavani kunnon jännitettä myös nyt. Perkinsin ohjaus on periaatteessa toimivaa, mutta hänen käsikirjoituksensa jää kerronnan puolelta ontuvaksi. Alkuperäinen käsikirjoitus oli huomattavasti synkempi, mutta kun Perkins saapui mukaan produktioon, mies pisti tekstin täysin uusiksi ja lisäsi siihen runsaasti komediaa, pitäessään tappavaa leluapinaa huvittavana ideana. Itse apina on tosiaan ilmestyksenä hyytävä, läpitunkevan katseensa ja kuolemasta iloa saavan virnuilunsa kanssa. Kingin alkuperäistarinassa apina muuten soittaa symbaaleja, mutta koska Pixar oli tehnyt tällaisen apinalelun Toy Story 3:ssa (2010), tekijät pelkäsivät tekijänoikeussyytettä ja halusivat kokeilla jotain erilaista. Omasta mielestäni rumpuidea on oikein mainio. Teknisiltä ansioiltaan The Monkey on hitusen ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavastettu ja valaistu ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, mutta tietokonetehosteet ovat silmiinpistävän keskeneräisen näköisiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Monkey, 2025, Atomic Monster, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Range Media Partners, Stars Collective Films Entertainment Group. The Safran Company

Arvostelu: Longlegs (2024)

LONGLEGS

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Maika Monroe, Blair Underwood, Alicia Witt, Nicolas Cage, Michelle Choi-Lee, Dakota Daulby, Kiernan Shipka, Carmel Amit ja Ava Kelders

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Longlegs on Maika Monroen ja Nicolas Cagen tähdittämä kauhuelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkins sai idean elokuvaan muutamia vuosia sitten ja ryhtyi kynäilemään ideansa pohjalta käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja nyt Longlegs saapuu vihdoin ja viimein myös Suomenkin elokuvateattereihin, leffan villin markkinoinnin tehtyä elokuvasta jättihitin maailmalla kesän aikana. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen näyttelevän kauhuelokuvassa ja leffan kryptiset mainokset ja häiriintyneet julisteet vain lisäsivät kiinnostustani. Tietämättä mitään elokuvan tarinasta ja näkemättä yhtäkään varsinaista traileria, kävin katsomassa Longlegsin Finnkinon järjestämässä erityisnäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

1990-luvun Oregonissa FBI-agentti Lee Harker ryhtyy tutkimaan useiden perheiden samankaltaisia kuolemia, jotka vaikuttavat itsemurhilta, mutta jokaiselta rikospaikalta löytyy kirje samalta henkilöltä, Longlegsiltä.

It Follows -kauhuelokuvasta (2014) tuttu Maika Monroe näyttelee Lee Harkeria, nuorta FBI-agenttia, joka saa vastuulleen jäljittää sarjamurhaajaksi epäilty Longlegs, jota taas näyttelee Nicolas Cage. Monroe on nappivalinta rooliin ja hän tulkitsee erinomaisesti urallaan nousevaa agenttia, joka haluaa näyttää kykynsä FBI:lle kieron murhavyyhdin selvittämisellä. Monroe tuo esille hahmonsa monet puolet ja katsojana seuraa erittäin kiinnostuneena, kuinka Lee pyrkii sysäämään syrjään pelkonsa, löytääkseen vastaukset kysymyksiinsä ja toivottavasti myös päästäkseen mysteerisen Longlegsin jäljille. Cage taas on suorastaan hyytävä Longlegsinä, joka ymmärrettiin pitää markkinoinnissa lähes kokonaan piilossa. Cagella on tällä hetkellä aivan mahtava putki tällaisissa omalaatuisissa ja vinksahtaneissa filmeissä, enkä voisi olla iloisempi miehen puolesta, joka oli ryvennyt suuren osan 2000-luvusta toinen toistaan köykäisemmissä rainoissa taloudellisten ongelmiensa takia. "Cage-sanssi" on todellinen, enkä malta odottaa, mitä kaikkea tämä aikakausi tuo vielä tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Blair Underwood Leen pomona Carterina, Alicia Witt Leen äitinä, Michelle Choi-Lee ja Dakota Daulby muina FBI-agentteina, sekä Sabrina: Pimeällä puolella -sarjasta (Chilling Adventures of Sabrina - 2018-2020) tuttu Kiernan Shipka Longlegsin teoista ainoana selviytyjänä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Underwood ja Witt.

Pitkän odotuksen ja jännittämisen jälkeen Longlegs ei onneksi tuottanut pettymystä. Kyseessä on paras kauhuelokuva pitkään aikaan, joka onnistui tosissaan työntymään ihoni alle ja sai minut erittäin ahdistuneeksi läpi kestonsa. Longlegs on sellainen elokuva, jonka ilmapiiri on niin onnistuneen inhottava, että kaiken aikaa tekisi mieli katsoa muualle, mutta silmät ovat lukittuneet valkokankaalle kuin hypnoosissa. Osgood Perkinsin rakentama tunnelma on aivan fantastinen ja hän saa katsojan sykkeen koholle tuon tuosta, usein sähäkän leikkauksen ja epämiellyttävän kuvaston avulla. Vähän väliä hahmojen taakse on asetettu joko oviaukko tai ikkuna ja katsojana ei voi olla tuijottamatta taustaa, odottaen jonkin karmivan ilmestyvän esiin.

Vangitsevan tunnelman lisäksi myös elokuvan tarina on todella koukuttava. Päähenkilön tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen Longlegsin mysteeristä. Miten perheet kuolevat samalla tavalla, itsemurhalta vaikuttaen, eikä missään näy merkkiäkään tunkeutujasta? Ainoa vinkki koko Longlegsin olemassaolosta ovat hänen jättämät kirjeensä. Tämä rikostutkimus vain lumoaa kierosti mukaansa yhä vain tiukemmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Paljastukset ovat kauhistuttavia, joskin elokuva olisi voinut keksiä toisen keinon tapahtumaketjun avaamiselle kuin pistää eräs hahmoista loppupäässä selittämään juurta jaksaen, mistä kaikessa onkaan ollut kyse.

Tekniseltä puoleltaankin Longlegs on vakuuttava. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain mieleenpainuvia otoksia, jotka saattavat jäädä kummittelemaan yön pimeydessä. Valaisu on taidokasta, eikä pimeämmistäkään kohtauksista ole vaikeaa saada selvää. Hienolla lavastuksella ja puvustuksella 1990-luku herätetään takaisin henkiin ja Nicolas Cagen maskeeraukset Longlegsinä tekevät hänestä liki tunnistamattoman. Äänimaailma on karmivasti rakennettu ohjaaja Perkinsin veljen, salanimeä Zilgi käyttäneen Elvis Perkinsin säveltämiä musiikkeja myöten. Kauhujuurethan ovat Perkinsin veljeksillä vahvat, sillä kuten sukunimestä voikin jo päätellä, miesten isä on itse Norman Bates, Psyko-klassikkoa (Psycho - 1960) tähdittänyt Anthony Perkins.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Longlegs, 2024, C2 Motion Picture Group, Oddfellows Entertainment, Range Media Partners, Saturn Films, Traffic.

Arvostelu: Nope (2022)

NOPE

Ohjaus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Keke Palmer, Brandon Perea, Steven Yeun, Michael Wincott, Wrenn Schmidt, Keith David, Donna Mills, Osgood Perkins, Jacob Kim ja Terry Notary

Genre: scifi, kauhu, komedia, western

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Nope on Get Outin (2017) ja Usin (2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Jordan Peelen uusi elokuva. Peele teki yhtiöllään Monkeypaw Productionsilla useamman vuoden diilin Universal Picturesin kanssa ja ryhtyi Usin jälkeen suunnittelemaan uutta filmiä. Kun koronavirus johti elokuvateatterien sulkeutumiseen, elokuva-alalla huolestuttiin alan tulevaisuudesta. Peele päättikin koronaeristyksen aikana luoda alkuperäisideaa hyödyntävän elokuvaspektaakkelin, joka houkuttelisi katsojat takaisin teattereihin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Nope saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa todella paljon siitä lähtien, kun Peele ilmoitti työstävänsä uutta filmiä. Get Out oli mielestäni loistoleffa ja Uskin oli ongelmineen mainio kauhufilmi, joten halusin nähdä, mitä Peele saisi seuraavaksi aikaan. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Nopen sen lehdistönäytöksessä IMAXissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kaliforniassa Haywoodin tilalla tapahtuu kummia. Hevoset käyttäytyvät oudosti, sähköt katkeilevat, esineitä tippuu taivaalta ja jokin näyttäisi liikkuvan pilvissä. Haywoodin sisarukset Otis ja Emerald yrittävät selvittää, mistä on kyse.

Get Outia tähdittänyt Daniel Kaluuya palaa työskentelemään Jordan Peelen kanssa ja näyttelee Otis Haywood Junioria tai ihan vain OJ:tä, joka pyörittää sukunsa hevostilaa, hänen isänsä (Keith David) kuollessa mystisen ilmiön seurauksena. Haywoodin tila on kouluttanut hevosia Hollywoodia varten elokuvahistorian alkuajoista lähtien ja OJ jatkaa sukunsa perinnettä, toisin kuin siskonsa Emerald eli Em (Kiki Palmer), joka haluaa luoda jotain uutta. Kun Haywoodin tilalla alkaa tapahtua outoja juttuja, OJ ja Em lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen, mitä on oikein meneillään? Kaluuya ja etenkin Palmer ovat hyviä rooleissaan, tuoden täysin erilaisia energioita ruudulle. Kaluuyan esittämä OJ on hiljainen tarkkailijatyyppi, kun taas Em on puhelias ja innokas, varastaen show'n vähän väliä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Steven Yeun teemapuistoa pyörittävänä Jupena ja Wrenn Schmidt tämän vaimona Amberina, Brandon Perea elektroniikkakaupan myyjänä Angelina, sekä Michael Wincott videokuvaaja Holstina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Yeun toimii hiukan eksentrisenä bisnesmiehenä, jota varjostaa traumatisoiva menneisyys. Tämä menneisyys rikastuttaa hahmoa, vaikkakin tarjoaa filmiin juonikuvion, mikä voi paikoitellen tuntua kömpelösti istutetulta. Perea tuo hyvää huumoria mukaan ja Wincott istuu täydellisesti elokuvantekijäksi, joka etsii haastetta ja jotain, mistä hänet muistettaisiin.

Jordan Peele on tehnyt sen taas! Hieman epätasaisen ja juonenkäänteisiinsä kompastelleen Usin jälkeen Nope on osoitus siitä, että Peele on yksi Hollywoodin kovimmista nimistä tällä hetkellä ja jonka uusia tuotoksia odottaa vesi kielellä jo ennen kuin edes tietää, mistä niissä on kyse. Oscar-gaalassakin huomioidun kauhukomediallisen satiirielokuva Get Outin ja puhdasverisemmän kauhufilmi Usin jälkeen Peele on päättänyt kokeilla onneaan scifin parissa. Peele on saanut tarjouksia tehdä jatko-osia ja uudelleenfilmatisointeja, kuten Hollywood-version animeklassikko Akirasta (アキラ - 1988), mutta hän kieltäytyi, halutessaan tarjota uusia ideoita Hollywoodin jatko-osakoneiston sekaan. Hieno juttu! Vaikka Peele onkin ottanut vaikutteita monista aiemmista tieteisfilmeistä - esimerkiksi Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja Signs (2002) tulevat mieleen - onnistuu Nope olemaan oma juttunsa.

Peelen tuttuun tapaan mukana on poliittista ja yhteiskunnallista sanomaa, mm. tummaihoisten unohdetusta panoksesta elokuvien syntyyn, ja spektaakkelien ja traumojen kaupallistamisesta, mutta Nope on silti huomattavasti simppelimpi ja suoraviivaisempi elokuva kuin herran edelliset tuotokset. Enkä sano tätä missään pahassa. Get Out oli erinomainen kauhukomedia yhteiskunnallisessa satiirissaan, mutta on hienoa nähdä, että Peele osaa myös tehdä puhdasveristä viihdettä ja vieläpä näin tyylikkäästi. Peelen aiempien töiden tavoin Nopekaan ei takerru vain yhteen lajityyppiin, vaan se on aikamoinen genreblenderi, yhdistellen scifiä kauhuun ja komediaan, kuten myös länkkäreihin. Yhdistelmä voisi olla kaoottinen, mutta Peele pitää varmoin käsin pakettia kasassa.

Elokuvasta löytyy onnistuneen hauskoja hetkiä ja repliikkejä, jotka eivät kuitenkaan syö jännitystä. Mukana on pari erityisen tiivistunnelmaista ja karmivaa kohtausta, jotka pitävät niin hahmot kuin katsojan hiirenhiljaa. Suurin jännite syntyy tietty siitä, mikä kumma oikein vaanii pilvissä? Vaikka hahmot sanovatkin usein "nope" nähdessään jotain pelottavaa ja luonnotonta, ja kääntyvät paetakseen paikalta, Nope myös tutkii ihmisen luontaista halua selvittää mysteeri ja parhaassa tapauksessa myös tehdä rahaa sillä. Nämä ovatkin hyviä oivalluksia Peeleltä; ensin näpäyttää kauhun peruskliseeseen, missä hahmot mieluummin tutkivat outoja ilmiöitä kuin pakenevat paikalta, mutta samalla osoittaen, että outo ilmiö kuitenkin kiehtoo itse kutakin. Monitasoinen ja -puoleinen leffa pitää napakasti mukanaan läpi vähän päälle kahden tunnin kestonsa ja sen haluaa mielellään nähdä uudestaan. Kun tiettyjä asioita selviää, olisi kiinnostavaa katsoa elokuva toistamiseen, tietäessään niiden asioiden todellisen laidan.

Nope on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas teos. Se on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita näyttäviä, jopa jylhiä otoksia ja jättimäisellä IMAX-kankaalla ne pääsevät oikeuksiinsa. Kuvasommittelun myötä tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin Haywoodien tilalla, katselemassa pilvissä tapahtuvia ilmiöitä. Valaisua hyödynnetään taidokkaasti ja leikkaus on sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja efektit tietyssä pienimuotoisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu Michael Abelsin musiikkeja myöten, joskin parissa kohtaa kauhu luottaa liikaa kovaäänisiin pelottelupamauksiin.

Yhteenveto: Nope on mahtava scifiä, kauhua, komediaa ja westerniä yhdistelevä elokuva, joka valaa toivoa alkuperäisideoista koostuvien suurelokuvien paluuseen jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien täyttämässä leffabisneksessä. Jordan Peele näyttää jälleen lahjansa, tarjoten nyt isompaa, suoraviivaisempaa ja viihteellisempää menoa kuin ennen ohjaajaurallaan. Peele tuo mukaan yhteiskunnallisia ja syviä teemoja, mutta pääasiassa panostaa siihen, että onnistuu pitämään katsojan tiukasti kiinni mysteerissä ja rakentamaan hyviä hahmoja, joiden selviämisen puolesta jännittää loppuun saakka. Elokuva tarjoaa oivallisia kauhun hetkiä, mutta myös toimivaa huumoria. Länkkärin ja scifin yhdistelmä toimii ja on hienoa, ettei Peele ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhden lajityypin alle. Näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on todella pätevästi tehty. Nope on pakkokatseltavaa kaikille scifielokuvien ystäville ja elokuvafaneille, jotka ovat kaivanneet alkuperäisideoista koostuvia suurelokuvia takaisin teattereihin. Elokuva on tähän mennessä tienannut ihan mukavasti maailmalla ja toivon, että se löytää katsojansa myös Suomessa, jotta voisimme saada tällaista lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nope, 2022, Universal Pictures, Monkeypaw Productions