Maximum Pleasure Guaranteed, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

MAXIMUM PLEASURE GUARANTEED - KAUSI 1

Luoja: David J. Rosen

Näyttelijät: Tatiana Maslany, Jake Johnson, Dolly de Leon, Nola Wallace, Charlie Hall, Kiarra Hamagami Goldberg, Jessy Hodges, Murray Bartlett, Jon Michael Hill, Brandon Flynn, Tara Summers, Raymond Lee, Nina Bloomgarden, Kapil Talwalkar, Daniel Dale, Remy Auberjonois ja Grace Porter

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 28 minuuttia - 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Maximum Pleasure Guaranteed on Apple TV:n uusi jännityssarja. David J. Rosen sai idean sarjaan ja yhdessä Genre Films -yhtiön kanssa hän sai ideansa läpi Applella. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025 ja nyt Maximum Pleasure Guaranteedin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun näin sen trailerin. Kun avauskaudesta oli enää viimeinen jakso julkaistavana, ryhdyin vihdoin katsomaan sarjaa.

Vastikään eronnut Paula Saunders on ajautunut etsimään seuraa internetin kamerapojista. Eräänä iltana Paula joutuu kuitenkin kauhukseen näkemään, kun kesken livelähetyksen strippaava Trevor siepataan ja Paula ajautuu yhtäkkiä huijausten, palkkatappajien ja kiristysten keskelle.

Pääroolissa Paula Saundersina nähdään sarjoista Orphan Black (2013-2017) ja She-Hulk: Attorney at Law (2022) tuttu Tatiana Maslany. Paula on vähän aikaa sitten jäänyt sinkuksi, hänen ex-aviomiehensä Karlin (Jake Johnson) jätettyä hänet uuden naisen (Jessy Hodges) perässä. Ero on romuttanut Paulan, mutta hänen pitää silti pysyä hyvänä äitinä tyttärelleen Hazelille (Nola Wallace), josta Karl ja uusi Mal-nainen haluaisivat huoltajuuden. Jos tässä ei ole vielä tarpeeksi, Paula huomaa yhtäkkiä ajautuvansa aikamoiseen pyöritykseen, kun hänen katselemansa kamerapoika Trevor (Brandon Flynn) siepataan kesken livelähetyksen ja Paulalta aletaan vaatia lunnaita. Maslany on erittäin hyvä roolissaan, tulkiten vakuuttavasti hahmonsa kasvavia stressitasoja, kun Paulaa riepotellaan joka suuntaan niin ex-miehen, tyttären ja erilaisten hämäräheppujen toimesta. Paula on mainio hahmo, jonka haluaa nähdä nousevan esteiden yli. Hyviä ovat kanssa Johnson, Hodges, Flynn ja sympaattinen Wallace.

     Sarjassa nähdään myös Charlie Hall ja Kiarra Hamagami Goldberg Paulan työkavereina Rudynä ja Gerinä, Dolly de Leon ja Jon Michael Hill poliisikaksikko Gonzalezina ja Baxterina, sekä Murray Bartlett palkkatappajana. Bartlett on nappivalinta kylmän tappajan rooliin ja de Leon ja Hill muodostavat oivallisen parivaljakon Paulan tapausta tutkimaan ryhtyvinä poliiseina. Sen sijaan Hall ja Goldberg ovat sarjan heikko lenkki varsin ärsyttävinä työkavereina.

Maximum Pleasure Guaranteed on jälleen yksi erittäin hyvä lisäys Apple TV:n alati kasvavaan katalogiin, jonka myötä suoratoistopalvelu vahvistaa asemaansa tämän hetken kiinnostavimpana sarjastriimaajana. Paulan vaikeaa elämäntilannetta on kiinnostavaa seurata jo ennen kuin mitään rikollista tapahtuu. Avioerosotku, riita Hazel-tytön huoltajuudesta, vaikea meno töissä raskaiden työtovereiden kanssa ja ihmiskontaktin kaipuu yksinäisyyden keskellä ovat jo itsessään hyviä aiheita. Mutta tokihan sarja pääsee oikeasti vauhtiin vasta, kun Trevor siepataan ja Paulalle soitetaan ensimmäistä kertaa, että mikäli hän ei maksa sieppaajille, kamerapoika murhataan.

Sarjan avauskauden kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa vievät täysillä mukanaan, etenkin kun jokainen jakso tuo sekaan omat lisäkoukkunsa. Pakkaa sekoitetaan tehokkaasti vähän väliä ja koko sieppauskuvio saa uusia kerroksia tasaisin väliajoin. Erityisen vahvaa on tietynlainen vainoharhaisuus, joka iskee Paulaan ja tarttuu myös katsojaan. Kehenkään ei nähtävästi voi luottaa ja eri tahoilla on omat voimakkaat agendansa. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti läpi jaksojen, mutta sekaan mahtuu myös sujuvasti ujutettua huumoria. Maximum Pleasure Guaranteed on yksi kuluneen kesän parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa, koska finaalijakso jättää hahmot todella mielenkiintoiseen paikkaan...

Tuotantokauden ohjaajat hoitavat tonttinsa pätevästi, samalla kun David J. Rosenin johtama käsikirjoitustiimi keksii sopivasti monimutkikkaan juonen pistämään Paulan pään pyörälle ja elämän sekaisin. Teknisestikin Maximum Pleasure Guaranteed on mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä ja äänimaailma on hyvin rakennettu Wynne Bennettin tunnelmaa tiivistäviä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Maximum Pleasure Guaranteed, Yhdysvallat, 2026-, Anonymous Content, Apple Studios, Counterpart Studios, Genre Films

Arvostelu: Keeper (2025)

KEEPER

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Tatiana Maslany, Rossif Sutherland, Birkett Turton, Eden Weiss, Tess Degenstein, Glen Gordon ja Logan Pierce

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Keeper on Osgood Perkinsin uusi kauhuelokuva. Nick Lepard oli työstänyt elokuvan käsikirjoituksen, kun Perkins oli suunnittelemassa The Monkey -leffaa (2025) Stephen Kingin kirjan pohjalta. Kuitenkin kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakot estivät The Monkeyn kuvausten alkamisen, Perkins päättikin tehdä Lepardin tekstin pohjalta leffan Kanadassa, kiertäen siten lakot. Kuvaukset käynnistyivät ja nyt Keeper on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon Perkinsin Longlegsistä (2024), mutta The Monkey oli mielestäni hieman ristiriitainen tapaus. Olin yllättynyt, että näin pian ilmestyi jo kolmas leffa häneltä ja kävin uteliaana katsomassa Keeperin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Ensimmäisen vuosipäivänsä kunniaksi Malcolm vie tyttöystävänsä Lizin perheensä mökille. Romanttiseksi tarkoitettu viikonloppu muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Liz alkaa nähdä kauhistuttavia näkyjä.

Päärooleissa vuoden seurustelleina Lizinä ja Malcolmina nähdään Osgood Perkinsin The Monkey -elokuvassakin esiintynyt Tatiana Maslany ja Rossif Sutherland, jotka valikoituivat pitkälti sen takia, että kanadalaisina he saivat luvan työskennellä Hollywood-lakoista huolimatta. Maslany on oiva roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa ahdistusta, kun taas Sutherlandin panos jää varsin latteaksi. Hahmoissa ei ole erityisemmin kehumista. Liz on taidemaalari ja Malcolm on lääkäri, ja hyvin pitkälti homma jää siihen, etenkin Lizin kohdalla, joka tuntuu hahmona lähes raakileelta.

     Elokuvassa nähdään myös Birkett Turton Malcolmin naistenmies-serkkuna Darrenina, Eden Weiss tämän uutena pokauksena Minkana, sekä Tess Degenstein Lizin parhaana kaverina Maggiena, joka nähdään vain parissa videopuhelussa, kun Liz soittaa tälle selittääkseen tuntemuksiaan katsojalle. Turton ja Weiss suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta myös heidän hahmonsa jäävät aika pinnallisiksi tyypeiksi.

Keeper jäi muutenkin valitettavan pintapuoleiseksi kauhurainaksi, josta jopa huokuu, että se tehtiin omanlaisenaan välityönä, kun Osgood Perkins joutui odottamaan pääsevänsä tekemään The Monkeyta. Lähdetään kuitenkin purkamaan leffaa positiivisuuksilla. Parasta leffassa on Perkinsin laatima epämukava ilmapiiri. Mukana on muutamia kohtauksia, joissa ohjaaja onnistuu rakentamaan tehokkaan jännittävää tunnelmaa. Longlegsin tavoin taustalle on toisinaan piilotettu jotain karmivaa, jolloin katsoja koko ajan pälyilee hahmojen taakse, bongatakseen jonkin pelottavan. Perkins ei onneksi luota kovaäänisiin böö-pelotteluihin, vaan rakentelee mieluummin ahdistavaa fiilistä.

Valitettavasti Nick Lepardin kehno käsikirjoitus ei palvele Perkinsin taitoja. Sen lisäksi, että hahmot jäävät turhauttavan raakileiksi, myös tarina tuntuu hutiloiden kypsytellyltä. Mökkiviikonlopun todellisen luonteen arvaa heti kättelyssä leffan ensimmäisen kuvaston takia ja sitten katsoja pistetäänkin lähinnä odottamaan, milloin paljastus tehdään myös hahmoille. Iso osa leffasta myös tuhlataan siihen tuttuakin tutumpaan ja jopa aika tylsään "nainen haahuilee yksin vieraassa talossa, missä tapahtuu kummia" -kuvioon. Vaikka kestoa on vain hieman päälle puolitoista tuntia, Keeper tuntuu ajoittain jopa pitkäveteiseltä, sillä tarina ei meinaa millään napata mukaansa. Elokuvassa on potentiaalia, mutta lopputulos jää armottoman keskinkertaiseksi ja unohdettavaksi.

Teknisesti Keeper on pääasiassa pätevä teos. Leffa on taitavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Lavastus on oivallista, puvustus menevää ja maskeeraukset sopivan häiriintyneet. Mukana on kuitenkin pari tehostetta, jotka eivät ihan vakuuttaneet ja jotka näyttivät mielestäni enemmän huvittavilta kuin pelottavilta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Edo Van Breemenin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Keeper, 2025, Oddfellows Pictures, Range Media Partners, Wayward Entertainment, Welcome Villain

Arvostelu: The Monkey (2025)

THE MONKEY

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Theo James, Christian Convery, Tatiana Maslany, Colin O'Brien, Rohan Campbell, Sarah Levy, Osgood Perkins, Laura Mennell, Elijah Wood, Nicco Del Rio, Tess Degenstein, Danica Dreyer ja Adam Scott

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Monkey perustuu Stephen Kingin novelliin Apina (The Monkey) vuodelta 1980. Jo vuosia sitten Frank Darabont suunnitteli elokuvasovitusta novellin pohjalta, tehtyään Kingin tarinoista elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili (The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), mutta projekti ei toteutunut. Black Bear Pictures hankki novellin filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään adaptaatiota ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkinsin ja tuottaja James Wanin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt The Monkey saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Kingin kyseinen tarina ei ollut tuttu, mutta haluan toki nähdä uudet elokuvat, jotka on tehty hänen töidensä pohjalta. Pidin myös paljon ohjaaja Perkinsin edellisestä elokuvasta, Longlegsistä (2024) ja halusin nähdä häneltä lisää kauhua. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Monkeyn sen ennakkonäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Lapsina kaksoisveljet Hal ja Bill joutuivat kauhistelemaan järkyttäviä kuolemia, löydettyään isänsä tavaroiden joukosta vanhan leluapinan. Pojat luulivat päässeensä lelusta ja sen tuomasta tuhosta eroon, mutta kun ihmisiä alkaa taas vuosien jälkeen kuolla karmeilla tavoilla, he ovat varmoja, että apina on palannut.

Netflixin Sweet Tooth -sarjasta (2021-2024) tuttu Christian Convery nähdään identtisinä kaksosina Hal ja Bill Shelburnina ja myöhemmin elokuvassa samoja veljiä aikuisena näyttelee Theo James. Vaikka veljekset näyttävät samalta, ovat he persoonina täysin erilaisia. Siinä, missä Hal on hiljaisempi hissukka, Bill on ylimielinen ja veljeään huonosti kohteleva mulkvisti. Kummatkin kompensoivat olemuksellaan ja käytöksellään isänsä (Adam Scott) outoa katoamista ja eräänä päivänä käydessään läpi isänsä tavaroita, he löytävät leluapinan, jonka veljet kauhukseen huomaavat aiheuttavan hirvittäviä kuolemia joka kerta, kun lelun virittää soittamaan rumpuaan. Nuori Convery on mainio tuplaroolissa, esittäen niin uskottavasti kahta erilaista persoonaa, että välillä pitää oikein tuijottamalla tuijottaa, että onko kyseessä oikeasti yksi ja sama näyttelijä. Jamesin työ onkin sitten hapuilevampaa. Hänen näyttelemänsä aikuinen Hal on onnistunut, tämän tultua vainoharhaiseksi apinan mahdollisesta paluusta, mikä on puskenut Halin eroon vaimostaan (Laura Mennell) ja heidän yhteisestä pojastaan Peteystä (Colin O'Brien). Sen sijaan aikuinen Bill on Jamesin esittämänä varsin myötähäpeällinen karikatyyri, jonka lapsuuden monitahoisuus menee melkeinpä sketsihahmon puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Tatiana Maslany Halin ja Billin äitinä Loisina, Sarah Levy ja ohjaaja Osgood Perkins veljesten Ida-tätinä ja Chip-setänä, sekä pian Suomeen vierailulle saapuva Elijah Wood Petey-pojan uutena isäpuolena, joka on varsin vekkuli tyyppi kaikessa ärsyttävyydessään ja onkin harmi, että Woodin ruutuaika jää vain yhden kohtauksen mittaiseksi. Sivunäyttelijät ovat hyvässä vedossa, joskin sivuhahmot taipuvat Jamesin Bill-tulkinnan tavoin lähinnä karikatyyrien puolelle.

The Monkey on saanut viime viikkoina runsaasti positiivista palautetta ja sitä on kehuttu yhdeksi parhaista Stephen Kingin töihin perustuneista filmatisoinneista pitkään aikaan. Nämä kehut ja Osgood Perkinsin edellinen työ, todella tehokkaasti ahdistanut Longlegs saivat minut erittäin innokkaaksi näkemään mitä olisikaan luvassa, mutta valitettavasti joudun toteamaan, että vastassa oli pienoinen pettymys. The Monkey on varsin menevä kauhukomedia, joka jaksaa naurattaa useasti, lähinnä synkän huumorintajunsa takia. Oli kyse sitten yliampuvan verisistä tai muuten mielikuvituksellisista kuolemista, joita leluapinan virittäminen rumpusooloon saa aikaan tai hahmojen varsin pessimistisestä ja nihilistisestä elämänasenteesta, elokuvan komediaosasto on pääasiassa onnistunutta. Kauhupuoli onkin sitten hitusen ontuvampaa. Leluapina on virnuilussaan aika karmiva ilmestys, mutta eipä leffaan ole saatua sen kummempaa jännitettä rakennettua, lukuun ottamatta paria ensimmäistä kertaa, kun apina iskee ja katsoja jännittää kenelle tulee käymään ikävästi ja millä tavalla? Näistä kuolinkohtauksista tosin syntyy voimakkaita mielleyhtymiä Final Destination -elokuviin (2000-).

Se, mikä kuitenkin jätti minua eniten kylmäksi, oli elokuvan tarinankerronta. Itse tarina kinastelevista veljistä ensin lapsina ja sitten aikuisina, sekä heidän synkkä salaisuutensa kuolemia kylvävästä leluapinasta on lähtökohtaisesti mainio, mutta Perkins ei tunnu pääsevän sen kanssa vauhtiin niin hyvin kuin voisi toivoa. Sekä veljesten keskinäinen konflikti, että Halin ja hänen poikansa Peteyn välinen vaikea suhde jäävät todella tönköiksi. Myös loppupää on tietyssä överiydessään outo antikliimaksi, kenties juuri siksi, että tässä kohtaa leffa unohtaa viimeisetkin kauhunrippeensä ja muuttuu puhdasveriseksi komediaksi.

The Monkeyn kauhuosaston vajaavaisuudet tuottivat itselleni pettymyksen erityisesti siksi, että Perkinsin Longlegs oli ilmapiiriltään mielestäni pitkästä aikaa aidosti jopa piinaava teos ja toivoin saavani kunnon jännitettä myös nyt. Perkinsin ohjaus on periaatteessa toimivaa, mutta hänen käsikirjoituksensa jää kerronnan puolelta ontuvaksi. Alkuperäinen käsikirjoitus oli huomattavasti synkempi, mutta kun Perkins saapui mukaan produktioon, mies pisti tekstin täysin uusiksi ja lisäsi siihen runsaasti komediaa, pitäessään tappavaa leluapinaa huvittavana ideana. Itse apina on tosiaan ilmestyksenä hyytävä, läpitunkevan katseensa ja kuolemasta iloa saavan virnuilunsa kanssa. Kingin alkuperäistarinassa apina muuten soittaa symbaaleja, mutta koska Pixar oli tehnyt tällaisen apinalelun Toy Story 3:ssa (2010), tekijät pelkäsivät tekijänoikeussyytettä ja halusivat kokeilla jotain erilaista. Omasta mielestäni rumpuidea on oikein mainio. Teknisiltä ansioiltaan The Monkey on hitusen ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavastettu ja valaistu ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, mutta tietokonetehosteet ovat silmiinpistävän keskeneräisen näköisiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Monkey, 2025, Atomic Monster, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Range Media Partners, Stars Collective Films Entertainment Group. The Safran Company

Arvostelu: Destroyer (2018)

DESTROYER

Ohjaus: Karyn Kusama
Pääosissa: Nicole Kidman, Sebastian Stan, Toby Kebbell, Jade Pettyjohn, Tatiana Maslany, James Jordan, Bradley Whitford, Zach Villa, Beau Knapp ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Destroyer on Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidman tähdittämä rikosdraama. Elokuvan teko lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoituksen pohjalta. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2017 ja Destroyer sai ensiesityksensä Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin filmitapahtumissa, kunnes se alkoi vähitellen saamaan teatterilevitystä ympäri maailman. Suomeen elokuva saapui vasta tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta kovasti, kun näin sen trailerin loppuvuodesta 2018. En ole koskaan pitänyt Kidmania kovinkaan hyvänä näyttelijänä, mutta tässä hän vaikutti tekevänsä elämänsä roolityötä. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa elokuva, kun se ilmestyi teattereihin, mutta koska tulin kipeäksi ensi-iltaviikonloppuna, jäi se siinä kohtaa väliin ja sitten alkoi jo ilmestyä muita elokuvia, mitkä täytyi käydä katsomassa, enkä valitettavasti löytänyt aikaa ja rahaa tälle. Kuitenkin nyt kun Destroyer on saapunut myyntiin ja vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen. Eräänä sateisena maanantai-iltana hankinkin sen leffapalvelu Blockbusterista.

Etsivä Erin Bell saa selville, että vaarallinen rikollinen Silas on tehnyt paluun. Vuosia aiemmin Silas livahti häneltä pakoon, mutta nyt Erin on valmis tekemään kaikkensa napatakseen hänet.

Kaikki Nicole Kidmanin saamat kehut tästä leffasta ovat täysin ansaittuja - hän on roolissaan aivan jäätävän upea! En ole koskaan aiemmin nähnyt Kidmanin todella uppoutuvan näin syvälle rooliinsa ja kun kyseessä on alkoholisoitunut kyttä, jonka elämä hajoaa palasiksi, olin jatkuvasti täysin äimänä siitä, kuinka vakuuttavaa työtä hän osaa tehdä. Erin Bell ei todellakaan ole sellainen ihminen, johon haluaisi tutustua, mutta hänen tarinaansa on kyllä äärimmäisen kiehtovaa seurata vierestä. Erin on täysin rikki ja paikoitellen katsojana jännittää ihan vain sitä, pysyykö hän edes pystyssä. Alkoholisoituneet poliisihahmot eivät tietenkään ole mikään uusi juttu elokuvissa, mutta pääasiassa ne ovat mieshahmoja. Onkin todella kiinnostavaa ja virkistävää nähdä, kuinka tällainen hahmo tehdään naisena ja lopputulos on erittäin pysäyttävä. Kun Kidman on vielä maskeerattu niin karun näköiseksi kelmeän ihon ja pistävien, luihin ja ytimiin tuijottavien silmiensä kanssa, hän katoaa täysin roolihahmonsa taakse, jolloin on vaikea muistaa, kuka Eriniä näyttelee. Tämä on ehdottomasti paras roolityö, minkä olen Kidmanilta nähnyt ja nyt kun tiedän, mihin hän parhaimmillaan pystyy, en malta odottaa näkeväni toisen vastaavan suorituksen häneltä.
     Elokuvassa nähdään myös Jade Pettyjohn Erinin tyttärenä Shelbynä, Beau Knapp Shelbyn mulkvistina poikaystävänä, Scoot McNairy Erinin ex-miehenä ja Shelbyn isänä, Bradley Whitford rikkaana DiFrancona, Toby Kebbell pankkeja ryöstävänä Silasina, sekä Tatiana Maslany, James Jordan ja Zach Villa tämän kätyreinä. Erinin kapinoiva tytär täytyy nähdä vain kerran nopeasti, jotta tietää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Erinin ja Shelbyn väleistä saadaankin aikaiseksi iskevää draamaa, kun Shelby ei ymmärrettävästi haluaisi olla missään tekemisissä juopuneen äitinsä kanssa, kun taas Erin yrittää korjata tilannettaan ja olla hyvä äiti lapselleen. Kebbell ei ole aiemmin erityisemmin onnistunut vakuuttamaan minua lahjoillaan ja aluksi olinkin epävarma hänen roolittamisesta vaarallisen rikollisen rooliin. Kuitenkin leffan päätyttyä pidin Kebbelliä erittäin passelina valintana. Tässä elokuvassa keskinkertaisista näyttelijöistä saadaan näköjään aikaiseksi jotain enemmän. Marvel-elokuvista tuttu Sebastian Stan nähdään takaumissa Erinin työparina Chrisinä.

Ei hemmetti, kun minua nyt kaduttaa, että jätin Destroyerin väliin, kun se pyöri teattereissa! Pidin tästä elokuvasta nimittäin todella paljon. Kyseessä on todella vangitseva jännitysdraama, mikä imaisee yhä vain syvemmälle mukaansa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Aluksi elokuva naulitsi huomioni Kidmanin huikean roolisuorituksen ansiosta, mutta sitten aloin ihailla leffan erinomaista tarinankerrontaa. Tavalliseen etsivätarinaan on tuotu twistinsä monikerroksisella tavalla kuljettaa tarinaa, missä Erin pysähtyy jatkuvasti muistelemaan menneisyyttään, mikä näyttää vähitellen katsojalle, miksi hän on niin vimmaisesti Silaksen perässä. Nykyhetken tapauksen tutkinta ja takaumat menneisyydestä kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja leffa osaa juuri oikeilla hetkillä vaihtaa ajasta toiseen. Kahden tunnin kesto tuntui menevän hujauksessa ohi, sillä jäin niin pahasti koukkuun.

Koukuttavuuteen vaikuttaa vahvasti leffan painostava tunnelma. Painostavuuteen taas vaikuttaa niin Erinin tutkima tapaus kuin Erin itse. Hahmolla todella on elämä täysin hajallaan ja sen seuraamista on karua katsoa. Takaumat saavat paremmin ymmärtämään, miksi Erinistä on tullut sellainen kuin on, eikä niitäkään ole helppoa seurata. Muutamaan otteeseen leffa onnistuu myös pysäyttämään katsojan hengityksen, kun Erin vain jämähtää paikoilleen ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Erinin ja hänen tyttärensä osio taas saa hieman jopa liikuttumaan ja leffan loppua kohti olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon aloinkaan välittämään tästä hahmosta. Lisäksi itse elokuvan loppu sai minut häkeltymään. Mitään paljastamatta kyseessä on sellainen loppu, mikä pistää katsojan näkemään koko filmin täysin uusin silmin, enkä malta odottaa, että katson sen uudestaan, nyt kun tiedän, mikä onkin koko homman juju. Destroyer nousi omissa silmissäni kevyesti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja se on jälleen todella hyvä esimerkki siitä, kuinka minun pitäisi vain käydä katsomassa kaikki itseäni vähänkin kiinnostavat teokset. Tällaiset helmet löytyvät yleensä juuri siten.

Elokuvan on ohjannut Karyn Kusama, joka on aiemmin tehnyt mm. scifitoimintaleffa Æon Fluxin (2005) ja kauhukomedian Jennifer's Body (2009), joista olen nähnyt vain jälkimmäisen, eikä se ollut mielestäni kummoinen. Tässä Kusama tekee kuitenkin ison vaikutuksen ohjaajana ja luo taidokkaasti tiivistä tunnelmaa - mitä vain vahvistaa Theodore Shapiron musiikki - ja pyörittelee tarinaa vahvasti käsissään. Käsikirjoituksen tehneet Phil Hay ja Matt Manfredi ovat saaneet aikaiseksi nokkelan tekstin, mikä avautuu upeasti vähitellen. Fantastisessa leikkauksessa käsikirjoitus vasta pääseekin oikeuksiinsa. Lisäksi Destroyer on myös hyvin kuvattu. Kuvaaja on aina tiennyt tasan tarkkaan, milloin Kidmania pitää kuvata mistäkin suunnasta. Suuret kehut ansaitsee myös maskeeraus, joka tekee kauniista Kidmanista ikävää elämää nähneen naisen, jonka silmät ovat kaivautuneet syvemmälle kallon sisälle ja jonka verisuonet alkavat näkyä kalpean ihon alta. Muutkin näyttelijät ovat nykypäivän kohtauksissa taiturimaisesti meikattuja.

Yhteenveto: Destroyer on hieno ja vangitseva jännäri, missä Nicole Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen. Kidman todella uppoutuu osaansa alkoholisoituneena etsivänä ja hänen tarinaansa on todella kiehtovaa seurata. Useammalla tasolla kulkeva tarina on erinomaisesti rakennettu ja päällekäin kulkevat aikajanat leikkaantuvat mestarillisesti yhteen. Tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle leffa kulkee ja loppu saakin säväytettyä oikein kunnolla. Leffa onnistuu myös liikuttamaan sen äiti-tytär-puolen ansiosta. Kidmanin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja maskeeraustiimiä pitää kehua oikein kunnolla. Ohjaaja Karyn Kusama pitää kokonaisuutta todella taidokkaasti kasassa. Destroyer nousi omissa silmissäni vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka nauttivat koukuttavista jännäreistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Destroyer, 2018, 30West, Automatik

Yhteistyössä