Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Teräsmies (Superman - 1978)

TERÄSMIES

SUPERMAN

Ohjaus: Richard Donner
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Ned Beatty, Jackie Cooper, Valerie Perrine, Marc McClure, Marlon Brando, Glenn Ford, Phyllis Thaxter, Susannah York, Terence Stamp, Sarah Douglas ja Jack O'Halloran
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia / Special Edition: 2 tuntia 31 minuuttia / Extended Cut: 3 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Superman (joskus käytetty myös nimeä "Superman: The Movie"), eli suomalaisittain Teräsmies perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä Action Comics #1 -lehdessä vuonna 1938. Hahmon loivat Jerry Siegel ja Joe Shuster. Heidän sinipunaisiin pukeutuvasta Supermanista on vuosien varrella kehittynyt yksi tunnetuimmista ja suosituimmista supersankarihahmoista. Valkokankailla Superman teki ensiesiintymisensä vuonna 1948 sarjaelokuvassa Superman, minkä jälkeen hänet nähtiin myös lähes tunnin pituisessa Superman and the Mole Menissä (1951). Kaikkein tunnetuin filmatisointi hahmosta on kuitenkin tämä vuoden 1978 Teräsmies, joka oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva Grease-musikaalin (1978) jälkeen. Kriitikot kehuivat filmiä paljon ja se voitti erikois-Oscarin efekteistään. Vuosien varrella Teräsmies on noussut klassikkoasemaan ja sitä pidetään supersankarielokuvien ensimmäisenä merkkiteoksena. Tai ainakin ensimmäisenä vakavasti otettavana, sillä Adam Westin Batman - Lepakkomiestä (Batman: The Movie - 1966) ei sellaiseksi voi laskea. Itse näin Teräsmiehen joskus lapsena ja silloin pidin elokuvaa ihan hyvänä. Kuitenkin kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, se oli mielestäni vain tylsä ja jokseenkin hengetön. En siis katsonut sitä kolmatta kertaa, enkä edes miettinyt sen katselua, kunnes aloin tuumia, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019. Olin päättänyt arvostella vanhat Batman-elokuvat (1966-1997) ja samalla pohdin vanhojen Teräsmies-filmienkin (1978-2006) arvioimista. En kuitenkaan omistanut niitä, enkä halunnut maksaa niiden näkemisestä, joten annoin asian olla. Sain kuitenkin ystävältäni vanhat Teräsmiehet samassa Blu-ray -kokoelmassa, jolloin päätin toteuttaa ajatukseni. Katsoin ja arvostelin tämän vuoden 1978 elokuvan pari päivää sen jälkeen, kun olin elokuvat saanut.

Kun Krypton-planeetta tuhoutuu, Jor-El lähettää ainoan poikansa turvaan Maahan, jossa hän kasvaa ihmisten joukossa erikoisten voimien kanssa. Aikuisena hän päättää käyttää voimiaan hyviin tarkoituksiin ja luo itselleen alter egon, Supermanin.

Teräsmiehen, eli oikealta nimeltään Kal-Elin, eli ihmisnimeltään Clark Kentin roolissa nähdään Christopher Reeve, joka on oiva valinta. Reeve ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta hänessä on tiettyä lämpöä ja hyvää sydäntä, minkä Teräsmies tarvitsee. Mielestäni on hienoa, että mahtavista voimistaan huolimatta Teräsmies ei vain taistele superpahiksia vastaan, vaan tekee myös sellaisia pienempiä tekoja kuten pelastaa kissoja puista. Hän välittää paljon ihmisistä ja osoittaa sen myös leffan aikana useasti. Parista asiasta en kuitenkaan pidä hahmossa ja ensimmäinen niistä on hänen naiiviutensa. Hyväsydämisyytensä vuoksi Teräsmies tuntuu uskovan kaikista hyvää, jolloin välillä tuntuu, ettei hän ole nähnyt tarpeeksi maailmaa pelastaakseen sen. Toinen ongelma hahmossa on se, että hän on aika lailla voittamaton, mikä tekee hänestä paikoitellen hieman tylsän. Hahmon ihmisminä Clark Kent ei ole kuitenkaan tylsä tapaus, vaan itse asiassa aika hauska. Koska Teräsmies ei käytä naamiota, hänen pitää Clarkina naamioitua suuriin silmälaseihin ja kömpelöön käytökseen, jottei kukaan osaisi epäillä, että suuri sankari ja toilailija olisivat sama henkilö. Clark on paikoitellen hieman säälittävä ja sen osuuden Reeve taitaa täydellisesti. Eniten hahmossa pidän siitä, että Clark Kent on valeasu, johon Teräsmies naamioituu, eikä toisinpäin kuten vaikkapa Bruce Waynen kohdalla, joka on luonut itselleen toisen henkilöllisyyden Batmanina. Clarkia lapsena näyttelee Aaron Smolinski ja teininä Jeff East.
     Toukokuussa 2018 menehtynyt Margot Kidder näyttelee toimittaja Lois Lanea, joka on töissä sanomalehti Daily Planetilla, johon myös Clark päätyy töihin. Clark tietty ihastuu Loisiin, joka taas hurmaantuu Teräsmiehestä. Vaikka Lois Lane on toimiva lisä (sillä tietty sankari tarvitsee pientä romanssia), on hahmo ehkä surkein toimittaja ikinä. Useaan otteeseen hän nimittäin kysyy muilta toimittajilta, miten jokin sana kirjoitetaan, eivätkä sanat ole kovin erikoisia. Näiden hetkien aikana katsoja ihmettelee, miten ihmeessä Lois on päässyt työssään niin pitkälle. Muuten hahmo on aika tylsä, sillä kyseessä on lähinnä neito-hädässä -tapaus, jonka Teräsmiehen täytyy pelastaa. Kidder on toimiva roolissaan, mutta hahmo jää aika yksiulotteiseksi.

Elokuvan pahis on Gene Hackmanin esittämä rikollisnero Lex Luthor. Tai ainakin sellainen Luthor väittää olevansa, mutta katsojana kyseenalaistaa älykkyyden helposti sillä, että hän on valinnut rikostovereikseen todella tyhmät ja hieman ärsyttävät Otisin (Ned Beatty) ja neiti Teschmacherin (Valerie Perrine). Luthorilla on tietty ilkikurinen juoni, joka on kuin suoraan sarjakuvista repäisty ja itse asiassa aika sekavan typerä. Hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä Hackman on mainio roiston roolissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Teräsmiehen oikeat vanhemmat Jor-El (Kummisedästä, The Godfather, 1972, tuttu Marlon Brando) ja Lara (Susannah York), hänen ihmisvanhempansa eli hänet Maassa kasvattaneet Martha (Phyllis Thaxter) ja Jonathan Kent (Glenn Ford), Daily Planetin pomo Perry White (Jackie Cooper), sekä valokuvaaja Jimmy Olsen (Marc McClure). Leffassa nähdään myös pikaisesti Terence Stamp kenraali Zonina, Sarah Douglas Ursana ja Jack O'Halloran Nonina, jotka tuomitaan heti alussa rikoksesta ja jotka tulevat olemaan isommassa roolissa Teräsmies II:ssa (Superman II - 1980)...

Elokuva tosiaan lähtee käyntiin kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä, ja Krypton-planeetan tuhoutumisesta. Jor-Elin lisäksi ei ole muita kryptonilaisia, jotka uskoisivat tuhoon, joten hän ei itse pysty jättämään planeettaa, vaan joutuu lähettämään poikansa turvaan. Filmi saa katsojan kiinnostumaan tarinastaan heti alussa ja on mielenkiintoista seurata, kun Kal-El - tai siis Clark Kent - elää Maassa Martha ja Jonathan Kentin kasvattamana, ja alkaa pohtimaan voimiaan ja paikkaansa maailmassa. Katsojana seuraa kiehtoutuneena, kun Clark jättää Kent-farmin ja lähtee etsimään itselleen tarkoitusta. Mutta kun Clark päätyy mystiselle Yksinäisyyden linnakkeelle, missä hän kohtaa isänsä hologrammin ja saa kuulla itsestään, elokuvan rakennettu tunnelma katkeaa kuin seinään. Yhtäkkiä teini-ikäinen Clark on muuttunut aikuiseksi ja hänellä on päällään Teräsmies-asu, eikä leffa vaivaudu lainkaan selittämään, mitä ihmettä juuri tapahtui. Onneksi lyhyen pätkän jälkeen elokuva saa katsojansa jälleen mukaansa, vaikkakin koko filmi tuntuu muuttuvan todella voimakkaasti. Maalaismaisema muuttuu kaupungiksi, rikoksia alkaa tapahtua ja Teräsmies nähdään vihdoin hölmöissä trikoissaan lentelemässä.

Teräsmies ei ole yhtä tylsä teos kuin muistin, mutta sen pituuden kyllä huomaa selkeästi. Ensimmäinen tunti menee itse asiassa aika nopeasti, sillä tarina on niin kiinnostava. Kun päästään Metropolis-kaupunkiin, leffa alkaa menettämään mielenkiintoaan. Mukana on kuitenkin hyviä hetkiä ja on hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Teräsmiehen toiminnassa. Tai siis, mukana ei oikeastaan ole ainuttakaan toimintakohtausta, mutta kyllä hän muutaman rikollisen nappaa. Ja pelastaa söpön kissan, se oli kiva kohta. Harmillisesti mukana on myös hölmöjä kohtauksia, kuten se kun Lois Lane haastattelee Teräsmiestä, mikä johtaa siihen, että Teräsmies lähtee lentoon Loisin kanssa, mitä on lähinnä todella myötähäpeällistä katsoa. Kohtausta pahentaa Loisin kauhea kertojaääni, joka selittää, kuinka lumoutunut hän on Teräsmiehestä. Toisen tunnin todella oivalliset hetket ja heikommat hetket kuitenkin pitävät filmin keskiarvotason hyvässä, kunnes loppuhuipennus koittaa. Lex Luthorin suunnitelma on tosiaan aika sekava ja hieman typerä, mutta sen aloittamat tapahtumat ovat vielä ihan viihdyttäviä. Sen sijaan elokuvan viimeiset kymmenen tai viisitoista minuuttia ovat aika kauheat. Loppuratkaisu on todella laiskasti mietitty ja kun sitä tarkkaan pohtii, ei siinä ole yhtään mitään järkeä. Ihan oikeasti, kun katsotte loppua, niin pohtikaa tarkkaan, sillä loppuratkaisussa ei vain ole tolkkua. Se on kamala myös sen takia, että Teräsmiehestä tulee aikamoinen kusipää hädässä oleville.

Teräsmiehen ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka on onnistunut luomaan mukavan tunnelman, sekä mielenkiintoisen tarinan. Donner ei ole kuitenkaan saanut luotua leffaan lähes ollenkaan jännitystä, vaan filmi jää vain todella kevyeksi. Harmillisesti kaikki huumori jää kuitenkin Clarkin toilailuihin, jos nykypäivänä tahattoman koomisilta vaikuttavia kohtia ei laske mukaan. Käsikirjoittajina toimivat "Kummisedän" ("The Godfather" - 1969) kirjailija Mario Puzo, pariskunta David ja Leslie Newman, sekä Robert Benton ovat tehneet ihan hyvää työtä tarinan kanssa, mutta olisivat voineet muokata tiettyjä juttuja huomattavasti. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut paristaa kohtaa tiivistää ja pariin kohtaan olisi voinut lisätä jotain täytettä, jotta rytmi pysyisi sujuvana. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten, eikä äänimaailma ole kovin kummoinen. Lavasteet ovat tosin tyylikkäitä ja puvustus on pääasiassa onnistunut. Vaikka Teräsmiehen asu näyttääkin samalta kuin sarjakuvissa, on se oikeasti todella pöhkön näköinen. Musiikeista vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt todella hyvää työtä etenkin tunnusmusiikin kanssa, joka jää helposti soimaan päässä.

Elokuvasta on olemassa muutama eri leikkausversio. Alkuperäinen teatteriversio kestää kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kun taas 2000-luvun alussa julkaistu Special Edition kestää kahdeksan minuuttia kauemmin, ja sisältää muutaman uuden ja pidennetyn kohtauksen. Teräsmies käy esimerkiksi toisen kerran yksinäisyyden linnakkeessa kertoakseen Jor-Elin hologrammille, että hän pelastaa ihmisiä voimiensa avulla. Vuonna 1982 televisiossa esitettiin yli kolme tuntia kestävää Extended Cutia, joka sisälsi lähes kaikki poistetut kohtaukset. Itse näin alkuperäisen teatteriversion, enkä usko, että aion katsoa pidempiä versioita pitkään aikaan, sillä olen varma, että viimeistään kolmen tunnin versio alkaisi tuntua tylsältä.

Yhteenveto: Teräsmies on kelpo supersankarielokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja sen ensimmäinen tunti on filmin parasta antia. Yksinäisyyden linnakkeessa mainiosti rakennettu tunnelma ja rytmi katkeavat hurjasti, ja leffa muuttuu todella erilaiseksi. Toinen tunti sisältää viihdyttäviä hetkiä ja on upeaa, että Teräsmies tekee laajasti sankaritekoja, mutta toisen tunnin aikana on heikkojakin puolia kuten Lois Lanen haastattelu Teräsmiehestä ja myötähäpeällisen kökkö lentokohtaus. Kuitenkin vasta viimeinen vartti on oikeasti huono. Vaikka Gene Hackman on toimiva pahis, Lex Luthor -rikollisen suunnitelma on typerän sekava, minkä lisäksi loppuhuipennuksen viimeinen osuus on aivan hirveä, eikä siinä ole yhtään mitään järkeä. Christopher Reeve suoriutuu hyvin nimikkosankarin roolista, vaikkakin hänen parhaat hetkensä ovat toilailevana Clark Kentinä. Teräsmiehestä löytyy hyviä puolia, mutta myös selkeitä ongelmia. Lois Lane tuo kivan romanssilisäyksen, mutta hahmo itsessään on tylsän avuton ja erittäin kehno toimittaja. Visuaaliset tehosteet ovat kärsineet vuosien varrella. Vaikka Teräsmies ei pääse lähellekään supersankarielokuvien parhaimmistoa, täytyy silti kunnioittaa sitä, miten ohjaaja Richard Donner aloitti vakavasti otettavien, isojen superleffojen teon. Sen takia suosittelenkin elokuvaa kaikille supersankarielokuvista pitäville. Se on erittäin puutteellinen ja paikoitellen todella pöhkö teos, mutta se sisältää hienojakin hetkiä. Omassa lajityypissään Teräsmies on todellinen klassikko.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2017 - Muokattu 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Superman, 1978, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production

Arvostelu: Ennustus (The Omen - 1976)

ENNUSTUS

THE OMEN

Ohjaus: Richard Donner
Pääosissa: Gregory Peck, Lee Remick, Harvey Spencer Stephens, David Warner, Billie Whitelaw, Patrick Troughton, Martin Benson, Sheila Raynor ja Leo McKern
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

666. arvostelu! Voisiko se olla mistään muusta kuin tästä elokuvasta? The Omen, eli suomalaisittain Ennustus on Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 1976. Leffan teko lähti liikkeelle muutama vuosi ennen julkaisua, kun tuottaja Harvey Bernhard sai ystävältään idean tehdä elokuvan Antikristuksesta. 20th Century Fox -yhtiö kiinnostui ideasta ja käsikirjoituksen valmistuttua, näyttelijöiden ja työryhmän löydyttyä, kuvaukset alkoivat lokakuussa 1975. Lopulta Ennustus sai ensi-iltansa kesällä 1976 (Suomeen se saapui vasta marraskuussa) ja se oli iso hitti, vaikka monet kriitikot haukkuivat sitä. Elokuva jopa päätyi Michael Medvedin ja Harry Dreyfussin kirjaan "The Fifty Worst Films of All Time" (1978)! Vuosien varrella yleinen arvostus leffaa kohtaan on kuitenkin noussut ja nykyään Ennustusta pidetään kauhuklassikkona. Itse näin leffan viisi tai kuusi vuotta sitten isäni kanssa ja pidin sitä jännittävänä, mutta paikoitellen pitkäveteisenä. Olen pitkään pohtinut elokuvan katsomista uudelleen ja ostinkin Blu-ray -paketin, mikä sisältää myös leffan jatko-osat Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria - Omen 3 (The Final Conflict - 1981). Kun huomasin, että olin kirjoittanut jo yli kuusisataa arvostelua, tiesin, että olisi aika katsoa ja arvostella Ennustus, sillä pedon luku 666 on siinä isossa osassa.

Kuudennen kuukauden kuudentena päivänä kello kuusi syntyy Iso-Britannian suurlähettilään poika, Damien. Kun Damien täyttää viisi vuotta, alkaa tapahtua kauheita asioita ja suurlähettilään täytyy selvittää, ovatko nämä vain ikävistä sattumista, vai liittyykö hänen poikaansa ikiaikainen pahuus...

Gregory Peck näyttelee Robert Thornia, Iso-Britannian suurlähettilästä, jonka poika alkaa vaikuttaa siltä, ettei kyse ole vain uhmaiästä, vaan jostain paljon saatanallisemmasta. Kun pahoja alkaa tapahtua, Robert ei tietenkään suostu uskomaan, että tämä johtuisi hänen pienestä pojastaan. Elokuvassa mennäänkin hienosti hahmon pään sisälle, kun hänen täytyy työntää isyytensä syrjään, jotta voisi nähdä totuuden. Peck on erinomainen roolissaan. Hän sopii arvokkaan Robertin rooliin, mutta hän osaa myös todella kauhistua uskottavasti.
     Lee Remick esittää Robertin vaimoa, Kathya, jolle äitinä koettelemukset ovat paljon hurjempia tuttuun kauhuleffatyyliin. Kathykaan ei suostuisi uskomaan, että heidän pojassaan voisi olla jotain pahasti vialla, mutta on tietty miestään nopeammin varma, että pahuus on alkanut vainoamaan heidän perhettään. Remick on oivallinen roolissaan ja hän saa onneksi muutakin tehtävää kuin näyttää jatkuvasti kauhistuneelta, kuten kauhuelokuvissa usein naisnäyttelijöille käy.
     Ja sitten on tietty Robertin ja Kathyn poika, Demon... ei kun siis Damien Thorn, jota esittää todella nuori Harvey Spencer Stephens esikoisroolissaan. Ja huhhuh, että hän on karmiva roolissa! Kauhuelokuvien historia on täynnä pelottavia muksuja, mutta Damien on ehdottomasti kärkipäässä, kun etsitään pelottavinta. Damien vaikuttaa suurimmaksi osaksi täysin tavalliselta pieneltä pojalta, mutta tietyissä tilanteissa hänen käytöksensä muuttuu voimakkaasti ja pelottavasti. Kaikkein kauheinta on kuitenkin tietty hymy, minkä Damien parissa kohtaa levittää huulilleen. Ei olekaan mikään ihme, että Spencer Stephens sai roolityöstään parhaan tulokkaan Golden Globe -ehdokkuuden.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. lastenhoitaja Baylock (Billie Whitelaw), perhettä varoittava isä Brennan (Patrick Troughton), perheen elämästä kiinnostunut valokuvaaja Keith (David Warner), sekä mystinen manaaja Bugenhagen (Leo McKern). Läpikotaisin leffan näyttelijät ovat aika lailla nappivalintoja. Troughton ja Whitelaw taitavat hienosti erikoiset roolinsa ja Warner sopii täydellisesti valokuvaajaksi, joka alkaa leikkiä salapoliisia.

Ei ole mikään ihme, että Ennustus on vuosien aikana noussut klassikon asemaan. Elokuva on todella selvinnyt ajan koettelemuksista ja se toimii upeasti yhä tänäkin päivänä. Vain alkupäässä Damienin syntymäpäivillä, kun hahmot näkevät häijyn koiran, kuullaan yliampuvan koominen ääniefekti, mutta muuten elokuva onnistuu karmimaan tehokkaasti edelleen. Nykynuorisolle, joka on tottunut verellä mässäileviin, puolentoista tunnin äkkisäikäyttelyrainoihin, missä tapahtuu jotain jännittävää kaiken aikaa, Ennustus saattaa tuntua pitkästyttävältä rauhallisen kerrontansa vuoksi, mutta itse lumouduin filmiin täysin heti alkuteksteissä, joiden aikana pahaenteinen kuoro pauhaa Saatanasta. Tämä luo täydellisesti elokuvan hengen, mikä jatkaa pahaenteistä tunnelmaa leffan loppuun saakka. Kyseessä ei ole mikään piinaavan jännittävä kokonaisuus, mutta elokuva onnistuu rakentamaan hyvin epämiellyttävän tunteen, mikä saa katsojan sydämen tykyttämään nopeammin. Itse pidin yllättävänkin tehokkaana keinona sitä, kuinka rauhallisesti ja hiljaa hahmot puhuvat useissa kohtauksissa, jolloin itsekin yrittää olla mahdollisimman hiljaa, jottei mikään jää kuulematta.

Yksi hienoimmista puolista Ennustuksessa on, että se muuttuu vain paremmaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee. Elokuvan ensimmäinen puolikas on todella mainio, mutta toisella puoliskolla filmi muuttuu loistavaksi. Tunnelma alkaa tosissaan tiivistyä ja pahaenteisyyden tunne lisääntyy entisestään. Mitä enemmän vanhemmat alkavat pelätä lastaan, sitä karmivammaksi tilanne käy katsojallekin. Alkupuoliskon hidas tunnelman rakentaminen todella palkitaan toisella puoliskolla, kun Robert aloittaa tutkintansa, mikä johtaa mm. erittäin hyytävään kohtaukseen hautausmaalla. Ennustuksen tarina kerrotaan todella taiturimaisesti, jolloin se muuttuu yhä koukuttavammaksi, mitä pidemmälle siinä pääsee. Elokuvan viimeinen vartti onnistui oikeasti pelottamaan minua, sillä leffa oli tehnyt sitä ennen niin erinomaista työtä luodessaan tunnelmaa. Täytyy myöntää, että filmin päätyttyä minun täytyi ihan ravistella itseäni, sillä loppu muuttui niin karmivaksi. Kyseessä todella on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Donner, joka tuli pari vuotta myöhemmin kunnolla tunnetuksi supersankariteoksellaan Teräsmies (Superman - 1978), minkä lisäksi hän on tehnyt myös hittifilmit Arkajalat (The Goonies - 1985) ja Tappava ase (Lethal Weapon - 1987), sekä sen jatko-osat (1989-1998). Ennustus on Donnerin filmeistä suosikkini ja tässä hänen taitonsa ohjaajana pääsevät upeasti esille. Donner onnistuu luomaan ahdistavaa tunnelmaa hienovaraisilla tavoilla ja hän tietää, milloin todella iskeä mukaan jotain kauhistuttavaa. David Seltzerin käsikirjoitus sisältää paikoitellen hieman hölmöjä repliikkejä, mutta Donner saa nekin toimimaan tunnelmansa avulla. Seltzerin teksti yhdistelee kiehtovasti kauhukertomusta ja mysteeritarinaa, mikä pitää otteessaan alusta loppuun. Ennustus on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Valaisu on erinomaista läpi leffan, etenkin yökohtauksissa. Lavasteet ovat näyttävät ja mukana on joitain hienoja maskeerauksia. Ääniefektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit tuovat vaikuttavasti oman tehokkaan lisäyksensä filmin tunnelmaan. Goldsmith voittikin ansaitusti Oscar-palkinnon elokuvan musiikeista.

Yhteenveto: Ennustus on yksi kaikkien aikojen parhaimmista kauhuelokuvista ja ehdottomasti ansainnut paikkansa klassikkona. Ohjaaja Richard Donner rakentaa hitaasti mutta varmasti tunnelmaa ja saa ovelasti katsojan lumottua karmivan tarinan vietäväksi. Jo alkutekstien upea "Ave Satani" -kuoropauhu nostaa niskavillat pystyyn, eikä meno siitä hellitä. Mitä enemmän hahmoja alkaa pelottaa, sitä karmivammaksi tilanne käy myös katsojalle ja lopussa kauhu päästetään erinomaisesti valloilleen. Myös kohtaukset, joissa hahmot puhuvat vain kuiskaten, aivan kuin peläten, että jokin paha kuuntelee heitä, luo hienosti epämiellyttävää oloa. Tarinaa kuljetetaan mestarillisesti eteenpäin ja sen koukuttavuuteen vaikuttavat myös vahvasti taidokkaat näyttelijät. Gregory Peck on loistava Thornin perheen isänä ja Lee Remick tekee vaikuttavan suorituksen hänen vaimonaan. Nuori Harvey Spencer Stephens onnistuu olemaan äärimmäisen ahdistava Damien-poikana. Loppujen lopuksi filmistä on vaikea löytää muuta negatiivista sanottavaa kuin alkupään yliampuvan huvittava äänitehoste, mikä rikkoo pahasti tunnelman. Muuten Ennustus on aivan mahtava teos ja ehdoton katselukokemus kaikille kauhusta kiinnostuneille. Vielä en aio ottaa elokuvan jatko-osia käsittelyyn - lähinnä sen takia, että minua pelottaa, että ne saattaisivat jollain tavalla pilata tämän filmin. Jossain kohtaa palaan kuitenkin niiden pariin. Siihen asti nautin tästä kauhuklassikosta itsenäisenä teoksena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Omen, 1976, Twentieth Century Fox, Harvey Bernhard Productions, Mace Neufeld Productions