Arvostelu: Joker: Folie à Deux (2024)

JOKER: FOLIE À DEUX

Ohjaus: Todd Phillips

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener, Harry Lawtey, Steve Coogan, Bill Smitrovich, Leigh Gill ja Zazie Beetz

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

DC-sarjakuviin perustuva elokuva Joker (2019) oli taloudellinen jättimenestys, joka kahmi palkintoja ja ehdokkuuksia, sekä sai positiivista palautetta kriitikoilta, joten elokuvalle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Päätähti Joaquin Phoenix sai unestaan ideoita jatkotarinaa varten, jotka hän kertoi ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Phillipsille. Aluksi kaksikko pohti työstävänsä näytelmän elokuvan sijaan, mutta koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020, he päättivätkin pysyä elokuvaformaatissa. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Lady Gaga oli pestattu Harley Quinnin rooliin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Joker: Folie à Deux saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin fiiliksin, pääasiassa sen takia, että koin, ettei Joker olisi tarvinnut jatkoa. Kävin uteliaana, mutta silti hieman varautuneena katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Arthur Fleck on virunut Arkhamin vankimielisairaalassa kaksi vuotta, kun hän kohtaa Lee Quinnin ja nämä kaksi mielenvikaista rakastuvat.

Viime aikoina kohuissa ryvennyt Joaquin Phoenix on tehnyt jotain uralleen poikkeavaa ja palaa vanhaan rooliinsa Arthur Fleckinä, eli Jokerina, joka lähestulkoon syöksi Gothamin kaupungin kaaoksen valtaan, tapettuaan muun muassa metrohuligaanit ja televisiojuontaja Murray Franklinin (Robert De Niro). Arthur jäi kiinni ja nyt hän on istunut tuomiotaan Arkhamin vankimielisairaalassa jo toista vuotta. Kahden vuoden aikana Jokeri-puoli on palannut horrokseen ja heiveröinen Arthur on noussut takaisin esille. Phoenix suoriutuu osastaan toistamiseen mainiosti, tulkiten taidokkaasti niin hiljaista hissukkaa kuin myös revittelevää ja teatraalista alter egoa.

     Lady Gaga taas valittiin esittämään Harleen Quinzelinä, eli Jokerin mielitiettynä tunnettua Harley Quinnia tai kuten hänet leffassa tunnetaan nimellä Lee. Toisin kuin hahmon alkuperä yleensä tiedetään, kyseessä ei ole yksi mielisairaalan hoitajista, vaan yksi potilaista. Kun Lee kohtaa Arthurin Arkhamissa, päästään vinksahtaneet muodostavat nopeasti vahvan yhteyden ja pikkuhiljaa heidän rakkautensa muuttuu tietty ongelmaksi. Gagakin on oiva valinta osaansa ja häneltä ja Phoenixilta löytyy väkevää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Brendan Gleeson Arkhamin vanginvartijana Jackiena, Catherine Keener Arthurin puolustusasianajajana Stewartina, Steve Coogan toimittaja Paddy Meyersinä, sekä Harry Lawtey Gothamin apulaissyyttäjänä Harvey Dentinä. Sivunäyttelijöistä etenkin Gleeson suoriutuu osastaan mainiosti työhönsä turhautuneena ja vankien kiusaamisella itselleen hupia tuottavana vartijana.

Onpa hyvä, että olin onnistunut madaltamaan odotuksiani viimeisen parin kuukauden aikana ja etten katsonut ensimmäistä Joker-elokuvaa uudestaan juuri ennen jatko-osan näkemistä, sillä muuten pettymykseni olisi ollut vielä suurempi. Joker: Folie à Deux on nimittäin huomattavasti edeltäjäänsä heikompi esitys, jonka lopputekstien pyörähtäessä käyntiin toivoin, ettei koko elokuvaa olisi tehty. Lähtökohtaisesti leffassa olisi runsaasti potentiaalia. Phoenix on tosiaan yhä hyvä roolissaan ja Gaga on oiva valinta tämän rinnalle Harley Quinniksi. Siinä, missä ensimmäinen elokuva kertoi siitä, miten yhteiskunta luo omat hirviönsä, jatko-osaa voisi miettiä niin, että yhteiskunta herättää vanhat hirviönsä takaisin henkiin. Kun Arthur kahden vuoden jälkeen nostetaan taas mediahuomion keskelle ja häntä riepotellaan psykiatrisista arvioinneista oikeussaliin, vanha Jokeri-puoli alkaa toki nostella päätään, mitä ei yhtään auta Lee, joka ruokkii Arthurin vinksahtanutta puolta.

Ainekset ovat lupaavat, mutta niistä on pyöritelty kasaan hämmentävän pitkäveteinen leffa, joka tuntuu olevan olemassa vain siksi, että ensimmäinen elokuva menestyi niin hyvin. Kun ykkösleffa oli raskasta katseltavaa synkän maailmankuvansa, vaikeiden aiheidensa ja epämukavan ilmapiirin kanssa, kakkonen on raskasta katseltavaa ihan muista syistä. Arthurin ja Leen rakkaustarina ei oikein lähde käyntiin ja oikeussalidraama menettää otteensä vähän väliä. Etukäteen paljon kohistut musikaalinumerotkin ovat pääasiassa latteita. Arthurin päässä tapahtuvat, teatraaliset ja Hollywoodin kulta-aikaa mukailevat laulukohtaukset ovat mainiot, mutta pääasiassa kohtaukset koostuvat Arthurin ja Leen toinen toistaan samalta kuulostavien lepertelykappaleiden hyräilystä toisilleen. Varsinkin loppuhuipennus lässähtää turhauttavasti.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Todd Phillips, jonka ei nähtävästi kannattaisi tehdä jatko-osia - senhän hän osoitti jo Kauhean kankkusen (The Hangover - 2009) turhilla jatko-osilla. On siis onni, että mies on jo ilmoittanut, ettei aio tehdä kolmatta Jokeria. Phillipsin lisäksi käsikirjoitusta on työstänyt ykkösosan tapaan Scott Silver ja nyt kun kaksikko ei voi vain kähveltää tekstiään erinomaisista Martin Scorsese -elokuvista, he ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mikä todella näkyy lopputuloksesta. Tarina, teemat ja jopa hahmotkin jäävät hieman ohkaisiksi, eivätkä he lopulta tunnu tietävän, haluavatko he esittää Arthurin väärinymmärrettynä ja sympaattisena, vai kahleistaan vapaaksi pyrkivänä totaalina sekopäänä. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka eräs digiräjähdys ei vakuutakaan. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet hienot, puvustus mainiota ja maskeeraus oivallista. Äänityöskentely on myös pätevää, joskin Hildur Guðnadóttirin säveltämät, synkästi maalailevat musiikit tuntuvat vain kierrätykseltä ykkösosasta, ilman mitään uutta ja mielenkiintoista heitettynä sekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Joker: Folie à Deux, 2024, Warner Bros., DC Entertainment, Joint Effort, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment