MEGALOPOLIS
Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire
Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16
Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.
Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.
Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.
Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.
Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.
Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.
Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.
Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.
Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti