Arvostelu: Kuolleet lehdet (2023)

KUOLLEET LEHDET

Ohjaus: Aki Kaurismäki

Pääosissa: Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Martti Suosalo, Matti Onnismaa, Simon Al-Bazoon, Sakari Kuosmanen, Maria Heiskanen ja Alina Tomnikov

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Kuolleet lehdet on Aki Kaurismäen uusi elokuva. Tehtyään edellisen elokuvansa Toivon tuolla puolen (2017), Kaurismäki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle elokuvahommista. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin ja alkoi työstämään uutta elokuvaa, joka toimisi hänen työläistrilogiansa neljäntenä osana, jatkumona elokuville Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Kuolleet lehdet sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2023 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon. Elokuva saapui Suomen teattereihin syyskuussa ja nousi nopeasti Kaurismäen uran menestyneimmäksi leffaksi. Itse hyvin harvoin kotimaisia elokuvia katsovana en pahemmin ollut kiinnostunut Kuolleista lehdistä, kun se julkaistiin. Päädyin tosin työni puolesta haastattelemaan ennakkonäytöksessä päätähtiä Alma Pöystiä ja Jussi Vatasta yleisön edessä. Kuitenkin kun aika lailla koko lähipiirini kehui elokuvaa minulle, se alkoi vähitellen kiinnostamaan ja kun Kuolleet lehdet sai parhaan vieraskielisen elokuvan ja parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin vihdoin käydä katsomassa sen.

Kaupassa nollatuntisopimuksella töitä paiskiva Ansa ja hiekkapuhaltajana toimiva Holappa kohtaavat karaokebaarissa ja iskevät silmänsä toisiinsa. Orastava romanssi saa kuitenkin jatkuvaa takapakkia, oli kyse sitten hukatusta puhelinnumerosta tai miehen alkoholismista.

Viime vuosina kovassa nosteessa Tove-elokuvan (2020) myötä ollut Alma Pöysti näyttelee Ansaa, marketissa pienellä palkalla ja nollatuntisopimuksella töitä tekevää naista. Kolmesta ensimmäisestä Napapiirin sankarit -komediasta (2010-2017) tuttu Jussi Vatanen taas näyttelee Holappaa, alkoholisoitunutta miestä, joka työskentelee hiekkapuhaltajana Pasilan veturitalleilla. Kun nämä hiljaiset, enemmän tai vähemmän masentuneet ja rakkautta kaipaavat hahmot kohtaavat karaokebaarissa eräänä iltana, on se rakkautta ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa Kaurismäen kanssa yhteistyötä tekevät Pöysti ja Vatanen hyppäävät taidokkaasti ohjaajan omalaatuisen tyylin keulakuviksi ja tulkitsevat hienosti varsin yksi-ilmeisiä ja vähäeleisiä, mutta silti todella monisävyisiä hahmojaan. Ansa ja Holappa ovat nopeasti tykättäviä ja monin tavoin samaistuttavia tyyppejä, joiden toivoo saavan asiansa kuntoon ja löytävän onnen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Janne Hyytiäinen Holapan kaverina Huotarina ja Nuppu Koivu Ansan kaverina Liisana, Matti Onnismaa Holapan pomona, Martti Suosalo baarinomistajana, Alina Tomnikov hoitajana, sekä Kaurismäen luottonäyttelijä Sakari Kuosmanen pienessä roolissa miehenä matkakodissa. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan. Etenkin Hyytiäinen on lystikäs omista laulutaidoistaan liikoja luulevana Huotarina.

Onneksi päätin lopulta käydä katsomassa Kuolleet lehdet. Vaikka aluksi koinkin elokuvan lähinnä ihan hyvänä, yön yli pureskelun jälkeen leffan monisävyisyys alkoi hiljalleen aueta ja sen saamat vuolaat kehut muuttuivat ymmärrettävämmiksi. Kyseessä on suorastaan ihastuttava romanttinen komedia, joka jättää katsojalleen lämpimän ja hyvän mielen päätyttyään. Jenkkilän romanttisiin komedioihin tottuneena Kuolleet lehdet on myös ilahduttavan rauhallinen tapaus, eikä rakennu jatkuvan hektisyyden ja kohelluksen varaan. Kun amerikkalaiskomedioissa hahmot ovat karikatyyrejä amerikkalaisista, eli yliampuvia ja räikeitä, suomalaiskomedian karikatyyrit ovat kärjistetyn tönkköjä introvertteja. Pidän myös paljon siitä, että kun Yhdysvaltojen rom-komit kertovat usein varakkaista, Kuolleiden lehtien kärjessä ovat ihan tavalliset mattimeikäläiset, perusduunarit, jotka asuvat ränsistyneissä paikoissa ja elävät kädestä suuhun palkkakuitti kerrallaan.

Olen nähnyt Aki Kaurismäeltä aiemmin vain yhden elokuvan, Le Havren (2011) ja sekin oli pääasiassa ranskaksi puhuttu. Siitä huolimatta, että miehen kotimaiset leffat ovat jääneet välistä, Kaurismäen tyyli on tullut tutuksi kuullun ja luetun kautta. Kuolleet lehdet tuntuukin juuri niin kaurismäkimäiseltä kuin voi odottaa. Leffa on todella riisuttu ja pelkistetty. Ihmiset ovat vähäeleisiä, -sanaisia ja yksi-ilmeisiä. Mitään suuria rakkaudenosoituksia on oikeastaan turha odottaa ja leffa on todella pienimuotoinen. Vaikka ulkokuori onkin näin ylikorostetun ilmeetön, pinnan alta tuntuu löytyvän valtavasti kaikkea. Katsojan kokemat suuret tunteet syntyvätkin siten kuin itsestään ja aidosti, eivätkä jenkkimäisen manipuloimisen tuloksena.

Kaurismäen käsikirjoitus on todella hupaisa, parhaimmillaan hulvaton. Kuiva huumori ei iske kaikkiin, mutta kun itse pikkuhiljaa lämpenin leffan tyylille, hykertelin lopulta ilahtuneena elokuvan vekkulille dialogille. Kaurismäen omien sanojen mukaan teksti syntyi todella nopeasti, mutta kaikki tuntuu silti huolella ja pitkään pohditulta. Hahmojen väliset keskustelut ovat täynnä hauskoja ja ennen kaikkea muistettavia repliikkejä. Sanailu on nokkelaa, muttei koskaan tunnu yliyritteliäältä. Samalla dialogi on myös tarkan puista ja luonnotonta - eihän kukaan tosielämässä puhu näin. Elokuvassa hyödynnetään myös hiljaisuutta erinomaisesti. Hiljaisuus on välillä suorastaan huutavaa, korostaen suomalaisten kanssakäymisten jäykkyyttä, mutta myös luoden tehokasta lisäkomediaa. Huumorin lisäksi Kaurismäki käsittelee tekstissään myös vakavia aiheita, kuten Suomea vaivaavaa alkoholismia ja masennusta. Elokuvan teemat perusduunarien elämien vaikeudesta tuntuvat erityisen ajankohtaisilta nyt, kun Suomen tuore hallitus polkee köyhempien elämäntasoja reippaasti alaspäin säädöksillään. Ahdistavat ajat odottavat itse kutakin suomalaista.

Kuolleissa lehdissä ihastuttaa myös sen hämmentävä yhdistelmä ajankohtaisuutta ja ajattomuutta. Siitä huolimatta, että taustalla näkyvä seinäkalenteri viestii, että elokuva tapahtuisi itse asiassa tulevaisuudessa, syksyllä 2024, se näyttää monin paikoin tapahtuvan vuosikymmeniä sitten. Tapahtumapaikat ovat vanhoja ja kulahtaneita. Puvustuskin on vanhanaikaista. Älykännyköiden sijaan käytössä ovat lankapuhelimet ja Nokian kapulat. Kun leffateatterissa käydään, se tapahtuu Orionissa, eikä Finnkinon huipputeknologisessa IMAXissa. Sitten taas uutisissa ei mistään muusta puhutakaan kuin raportteja Ukrainan sodasta. Näitäkään ei tosin kuulla mistään taulutelevisiosta, vaan vanhasta radiosta. Jatkuva Ukrainan sodan läpikäynti toimii niin kuvauksena siitä, kuinka maailman synkkyydet aiheuttavat murehtimista Suomessa, mutta samalla jatkuvat radiouutisoinnit toimivat jopa omituisena toistuvana vitsinä.

Teknisellä puolella Kaurismäen tyyleihin kuuluu myös filmille kuvaaminen, joka luo leffalle mainion ulkonäön, sekä otosten saaminen yhdellä yrityksellä kerralla purkkiin. Pääasiassa kikka toimii, mutta sekaan mahtuu myös joitain pieniä mokia, takelteluja sanoissa ja pokan pitämisen epäonnistumista, joiden aikana käy mielessä, että kohta olisi voitu kuvata uudestaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja vaikka mukana totta kai onkin Olavi Virran Kuolleet lehdet -kappale, parhaiten leffasta jää mieleen Maustetyttöjen Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin, jonka kaihoisa sanoitus istuu elokuvaan ja sen hahmoihin täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kuolleet lehdet, 2023, Sputnik, Bufo, Pandora Film, YLE, Suomen elokuvasäätiö, Filmförderungsanstalt, Film- und Medienstiftung NRW, ZDF/Arte