Arvostelu: Pikku Siperia (2025)

PIKKU SIPERIA

Ohjaus: Dome Karukoski

Pääosissa: Eero Ritala, Malla Malmivaara, Tommi Korpela, Rune Temte, Martti Suosalo, Jenni Banerjee, Severi Saarinen, Haymon Maria Buttinger, Nelly Kärkkäinen ja Mazdak Nassir

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 13

Pikku Siperia perustuu Antti Tuomaisen samannimiseen kirjaan vuodelta 2018 ja kyseessä on ensimmäinen suomalainen Netflix-elokuva. SF Studios ja Bufo-yhtiö hankkivat kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyivät työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Elokuva kuvattiin Pohjois-Karjalassa alkuvuodesta 2024 ja nyt Pikku Siperia on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kuulin elokuvasta vasta juuri ennen sen ilmestymistä, kun mediat täyttyivät hehkutuksesta, että Suomen ihka ensimmäinen Netflix-leffa on tulossa. Katsoinkin Pikku Siperian heti sen julkaisuviikonloppuna.

Pienen Hurmevaaran kylän rauha järkkyy, kun eräänä yönä meteoriitti putoaa kylään. Avio-ongelmiensa kanssa painiva pastori Joel saa työn meteoriittia säilyttävän museon yövartijana.

Eero Ritala näyttelee Joelia, jonka elämään on mahtunut monenlaista. Hän on ollut rauhanturvaajana Lähi-idässä ja työskentelee nyt niin Hurmevaaran paikallisena pastorina kuin myös jonkin sortin terapeuttina, minkä lisäksi hän saa yllättävän pestin museon yövartijana, kun Hurmevaaraan tipahtaa eräänä yönä meteoriitti, jonka arvioidaan olevan jopa miljoonan euron arvoinen ja siten koko pikkukylän halutuin esine. Tämän lisäksi Joelilla on ongelmia avioliitossaan vaimonsa Kristan (Malla Malmivaara) kanssa. Pariskunta haluaisi lapsen, mutta Joel ei häpeäkseen ole uskaltanut kertoa, että sotavamma on tehnyt hänestä steriilin. Kun siis Krista yllättäen ilmoittaa olevansa raskaana, Joel epäilee tämän pettävän häntä. Ritala on roolissaan mainio, tulkiten hyvin hahmoaan, joka yrittää kanavoida elämäänsä monenlaisen tapahtuman keskellä. Joel on tykättävä hahmo ja on kiinnostavaa seurata, kun hieman vässykkä mies löytää tarmoa leffan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Tommi Korpela entisenä autourheilija Tarvaisena, joka alun perin löytää meteoriitin, Martti Suosalo Joelin vastaanotolla suunnilleen joka päivä käyvänä Matiaksena, Severi Saarinen Räystäisenä, jota Joelin epäilee Kristan salarakkaaksi, Jenni Banerjee baarimikko Karoliinana, sekä Haymon Maria Buttinger ja Rune Temte roistokaksikkona Mikiksenä ja Petarina, jotka saapuvat Hurmevaaraan aikomuksenaan kähveltää meteoriitti. Sivunäyttelijöiden työ on vaihtelevaa, paikoitellen jopa pientä alisuorittamista. Korpela on lystikäs alkoholisoituneena äijänä, joka mieltää meteoriitin omaisuudekseen ja Suosalo on mainio hieman surkuhupaisana Matiaksena.

Pikku Siperiaa ehdittiin jo ennen sen ilmestymistä tituleeraamaan "Suomen Fargoksi", eikä ihme. Coenin veljesten rikoskomedia Fargo (1996) ja sen pohjalta tehty televisiosarja (2014-) tuntuvat olleen jonkin sortin innoite - jos ei nyt suoraan juonen, niin fiiliksen puolesta. Kuten Fargo, myös Pikku Siperia sijoittuu pieneen talviseen kylään, missä käynnistyy varsin erikoinen tapahtumaketju, johon liittyy niin rikollisia kuin odottamattomista paikoista syntyviä sankareita. Molemmissa on hieman samankaltaista absurdiutta ja kuivahkoa huumoria, jännitystä mutta myös slapstick-komediaa. Ohjaaja Dome Karukoski ei kuitenkaan ole Coenin veljesten veroinen elokuvantekijä, eikä Pikku Siperia ole kertomukseltakaan yhtä väkevä.

Elokuvasta löytyisi kyllä potentiaalia, mutta valitettavasti Pikku Siperia tuntuu jäävän vähän joka osa-alueella puolitiehen. Sen huumori ei naurata niin kuin on takuulla toivottu, kertomus ei koskaan nappaa mukaansa niin kuin katsojana kaipaisi ja elokuvan syvällisempikin puoli jää pelkäksi pintaraapaisuksi. Elokuva ei tee tarpeeksi työtä esittääkseen pastori Joelin uskon horjumista, jotta meteoriitin tipahtamisen metafora Jumalan merkkinä olisi onnistunut. Latteaksi jää myös Joelin aviokriisi. Onko vaimo käynyt vieraissa, vai onko raskauskin jonkinlainen ihme korkeammalta taholta? Pikku Siperia ei edes viihdytä erityisemmin, vaan kumma rikostarina tuntuu hieman väsähtäneeltä. Elokuvan ainoaksi kuriositeettiarvoksi jääkin lopulta se, että kyseessä on tosiaan Netflix-historian ensimmäinen suomalaisleffa. Tämä antaa syyn vilkaista leffan kerran ja mennä sitten tuulettelemaan torille, mutta Pikku Siperian pariin tuskin palaa enää uudestaan.

Teknisiltä ansioiltaan Pikku Siperia on pääasiassa pätevästi tehty, joskin tietokoneella loihditut kuvat avaruudesta ja universumin synnystä eivät aina ihan sovi mukaan elokuvan muuhun henkeen. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat talvisista maisemista ovat näyttäviä. Lavasteet ovat oivat ja puvustuskin mainiota. Parasta on Ritalan maskeeraus, joka äityy kaiken aikaa ikävämmäksi, kun Joelin meteoriitin vartiointikeikkansa osoittautuu yhä vain vaarallisemmaksi. Äänimaisema on muuten hyvin rakennettu, mutta koin Panu Aaltion säveltämät leikkisät musiikit lähinnä häiritseviksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.muropaketti.fi

Pikku Siperia, 2025, Bufo, SF Studios

Arvostelu: Kuolleet lehdet (2023)

KUOLLEET LEHDET

Ohjaus: Aki Kaurismäki

Pääosissa: Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Martti Suosalo, Matti Onnismaa, Simon Al-Bazoon, Sakari Kuosmanen, Maria Heiskanen ja Alina Tomnikov

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Kuolleet lehdet on Aki Kaurismäen uusi elokuva. Tehtyään edellisen elokuvansa Toivon tuolla puolen (2017), Kaurismäki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle elokuvahommista. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin ja alkoi työstämään uutta elokuvaa, joka toimisi hänen työläistrilogiansa neljäntenä osana, jatkumona elokuville Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Kuolleet lehdet sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2023 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon. Elokuva saapui Suomen teattereihin syyskuussa ja nousi nopeasti Kaurismäen uran menestyneimmäksi leffaksi. Itse hyvin harvoin kotimaisia elokuvia katsovana en pahemmin ollut kiinnostunut Kuolleista lehdistä, kun se julkaistiin. Päädyin tosin työni puolesta haastattelemaan ennakkonäytöksessä päätähtiä Alma Pöystiä ja Jussi Vatasta yleisön edessä. Kuitenkin kun aika lailla koko lähipiirini kehui elokuvaa minulle, se alkoi vähitellen kiinnostamaan ja kun Kuolleet lehdet sai parhaan vieraskielisen elokuvan ja parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin vihdoin käydä katsomassa sen.

Kaupassa nollatuntisopimuksella töitä paiskiva Ansa ja hiekkapuhaltajana toimiva Holappa kohtaavat karaokebaarissa ja iskevät silmänsä toisiinsa. Orastava romanssi saa kuitenkin jatkuvaa takapakkia, oli kyse sitten hukatusta puhelinnumerosta tai miehen alkoholismista.

Viime vuosina kovassa nosteessa Tove-elokuvan (2020) myötä ollut Alma Pöysti näyttelee Ansaa, marketissa pienellä palkalla ja nollatuntisopimuksella töitä tekevää naista. Kolmesta ensimmäisestä Napapiirin sankarit -komediasta (2010-2017) tuttu Jussi Vatanen taas näyttelee Holappaa, alkoholisoitunutta miestä, joka työskentelee hiekkapuhaltajana Pasilan veturitalleilla. Kun nämä hiljaiset, enemmän tai vähemmän masentuneet ja rakkautta kaipaavat hahmot kohtaavat karaokebaarissa eräänä iltana, on se rakkautta ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa Kaurismäen kanssa yhteistyötä tekevät Pöysti ja Vatanen hyppäävät taidokkaasti ohjaajan omalaatuisen tyylin keulakuviksi ja tulkitsevat hienosti varsin yksi-ilmeisiä ja vähäeleisiä, mutta silti todella monisävyisiä hahmojaan. Ansa ja Holappa ovat nopeasti tykättäviä ja monin tavoin samaistuttavia tyyppejä, joiden toivoo saavan asiansa kuntoon ja löytävän onnen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Janne Hyytiäinen Holapan kaverina Huotarina ja Nuppu Koivu Ansan kaverina Liisana, Matti Onnismaa Holapan pomona, Martti Suosalo baarinomistajana, Alina Tomnikov hoitajana, sekä Kaurismäen luottonäyttelijä Sakari Kuosmanen pienessä roolissa miehenä matkakodissa. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan. Etenkin Hyytiäinen on lystikäs omista laulutaidoistaan liikoja luulevana Huotarina.

Onneksi päätin lopulta käydä katsomassa Kuolleet lehdet. Vaikka aluksi koinkin elokuvan lähinnä ihan hyvänä, yön yli pureskelun jälkeen leffan monisävyisyys alkoi hiljalleen aueta ja sen saamat vuolaat kehut muuttuivat ymmärrettävämmiksi. Kyseessä on suorastaan ihastuttava romanttinen komedia, joka jättää katsojalleen lämpimän ja hyvän mielen päätyttyään. Jenkkilän romanttisiin komedioihin tottuneena Kuolleet lehdet on myös ilahduttavan rauhallinen tapaus, eikä rakennu jatkuvan hektisyyden ja kohelluksen varaan. Kun amerikkalaiskomedioissa hahmot ovat karikatyyrejä amerikkalaisista, eli yliampuvia ja räikeitä, suomalaiskomedian karikatyyrit ovat kärjistetyn tönkköjä introvertteja. Pidän myös paljon siitä, että kun Yhdysvaltojen rom-komit kertovat usein varakkaista, Kuolleiden lehtien kärjessä ovat ihan tavalliset mattimeikäläiset, perusduunarit, jotka asuvat ränsistyneissä paikoissa ja elävät kädestä suuhun palkkakuitti kerrallaan.

Olen nähnyt Aki Kaurismäeltä aiemmin vain yhden elokuvan, Le Havren (2011) ja sekin oli pääasiassa ranskaksi puhuttu. Siitä huolimatta, että miehen kotimaiset leffat ovat jääneet välistä, Kaurismäen tyyli on tullut tutuksi kuullun ja luetun kautta. Kuolleet lehdet tuntuukin juuri niin kaurismäkimäiseltä kuin voi odottaa. Leffa on todella riisuttu ja pelkistetty. Ihmiset ovat vähäeleisiä, -sanaisia ja yksi-ilmeisiä. Mitään suuria rakkaudenosoituksia on oikeastaan turha odottaa ja leffa on todella pienimuotoinen. Vaikka ulkokuori onkin näin ylikorostetun ilmeetön, pinnan alta tuntuu löytyvän valtavasti kaikkea. Katsojan kokemat suuret tunteet syntyvätkin siten kuin itsestään ja aidosti, eivätkä jenkkimäisen manipuloimisen tuloksena.

Kaurismäen käsikirjoitus on todella hupaisa, parhaimmillaan hulvaton. Kuiva huumori ei iske kaikkiin, mutta kun itse pikkuhiljaa lämpenin leffan tyylille, hykertelin lopulta ilahtuneena elokuvan vekkulille dialogille. Kaurismäen omien sanojen mukaan teksti syntyi todella nopeasti, mutta kaikki tuntuu silti huolella ja pitkään pohditulta. Hahmojen väliset keskustelut ovat täynnä hauskoja ja ennen kaikkea muistettavia repliikkejä. Sanailu on nokkelaa, muttei koskaan tunnu yliyritteliäältä. Samalla dialogi on myös tarkan puista ja luonnotonta - eihän kukaan tosielämässä puhu näin. Elokuvassa hyödynnetään myös hiljaisuutta erinomaisesti. Hiljaisuus on välillä suorastaan huutavaa, korostaen suomalaisten kanssakäymisten jäykkyyttä, mutta myös luoden tehokasta lisäkomediaa. Huumorin lisäksi Kaurismäki käsittelee tekstissään myös vakavia aiheita, kuten Suomea vaivaavaa alkoholismia ja masennusta. Elokuvan teemat perusduunarien elämien vaikeudesta tuntuvat erityisen ajankohtaisilta nyt, kun Suomen tuore hallitus polkee köyhempien elämäntasoja reippaasti alaspäin säädöksillään. Ahdistavat ajat odottavat itse kutakin suomalaista.

Kuolleissa lehdissä ihastuttaa myös sen hämmentävä yhdistelmä ajankohtaisuutta ja ajattomuutta. Siitä huolimatta, että taustalla näkyvä seinäkalenteri viestii, että elokuva tapahtuisi itse asiassa tulevaisuudessa, syksyllä 2024, se näyttää monin paikoin tapahtuvan vuosikymmeniä sitten. Tapahtumapaikat ovat vanhoja ja kulahtaneita. Puvustuskin on vanhanaikaista. Älykännyköiden sijaan käytössä ovat lankapuhelimet ja Nokian kapulat. Kun leffateatterissa käydään, se tapahtuu Orionissa, eikä Finnkinon huipputeknologisessa IMAXissa. Sitten taas uutisissa ei mistään muusta puhutakaan kuin raportteja Ukrainan sodasta. Näitäkään ei tosin kuulla mistään taulutelevisiosta, vaan vanhasta radiosta. Jatkuva Ukrainan sodan läpikäynti toimii niin kuvauksena siitä, kuinka maailman synkkyydet aiheuttavat murehtimista Suomessa, mutta samalla jatkuvat radiouutisoinnit toimivat jopa omituisena toistuvana vitsinä.

Teknisellä puolella Kaurismäen tyyleihin kuuluu myös filmille kuvaaminen, joka luo leffalle mainion ulkonäön, sekä otosten saaminen yhdellä yrityksellä kerralla purkkiin. Pääasiassa kikka toimii, mutta sekaan mahtuu myös joitain pieniä mokia, takelteluja sanoissa ja pokan pitämisen epäonnistumista, joiden aikana käy mielessä, että kohta olisi voitu kuvata uudestaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja vaikka mukana totta kai onkin Olavi Virran Kuolleet lehdet -kappale, parhaiten leffasta jää mieleen Maustetyttöjen Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin, jonka kaihoisa sanoitus istuu elokuvaan ja sen hahmoihin täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kuolleet lehdet, 2023, Sputnik, Bufo, Pandora Film, YLE, Suomen elokuvasäätiö, Filmförderungsanstalt, Film- und Medienstiftung NRW, ZDF/Arte