Arvostelu: The Equalizer 2 (2018)

THE EQUALIZER 2

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Ashton Sanders, Melissa Leo, Pedro Pascal, Bill Pullman, Orson Bean, Garrett Golden, Adam Karst ja Kazy Tauginas
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli pieni hitti, joten tekijät päättivät tehdä jatkoa. Jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä Sony Pictures- ja Escape Artists -yhtiöt suunnittelivat jatkoa, mutta ohjaaja Antoine Fuqua oli sitä mieltä, että hän tekisi toisen osan vain, jos päätähti Denzel Washington ja katsojat haluaisivat tarinan jatkuvan. Lopulta Fuqua ja Washington suostuivat tekemään toisenkin elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2017. The Equalizer 2 sai ensi-iltansa kesällä 2018 ja se tuotti edeltäjänsä tavoin tarpeeksi hyvin, jotta sitä voi kutsua menestykseksi. Leffa ei kuitenkaan saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin. Olin suunnitellut katsovani ja arvostelevani sarjan molemmat osat viime vuonna, mutta jostain syystä se ei toteutunutkaan. Kun The Equalizer 2 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja koska pidin siitä todella paljon, hankin jatko-osan pari päivää myöhemmin Blockbusterista ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Equalizer - oikeuden puolustaja!

Robert McCall on ryhtynyt kuskiksi ja yrittää samalla auttaa hädässä olevia ihmisiä. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, kun hänelle läheinen henkilö tapetaan.

Denzel Washington palaa Robert McCallin rooliin, mikä oli aikamoinen yllätys, sillä tätä ennen Washington ei ollut tehnyt jatko-osaa millekään elokuvalleen, eikä ole siis näytellyt samaa hahmoa kahta kertaa! Tähän osaan hän sopii yhä erinomaisesti ja onkin hienoa jälleen hypätä Robertin mukaan, kun tämä muuttaa näkemiään vääryyksiä maailmassa. Robertista on tullut jonkin sortin naamiokostaja, sillä päivisin hän elää tavallista elämää kuskaten ihmisiä paikasta toiseen ja yöllä hän lähtee hakkaamaan roistoja. Naamiota Robert ei tosin käytä, joten kai hän on vain kostaja.
     Edellisestä leffasta tutut Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman) tekevät myös paluun. Susan on huomattavasti tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä osassa, mutta Brian jää edelleen aika taustalle, mikä on harmi, sillä Avaruusboltseista (Spaceballs - 1987) tuttua Pullmania näkisi mielellään enemmänkin. Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta onnistuvat edellistä osaa paremmin tuomaan kunnon lisän tarinaan.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Susanin työpari Dave (Pedro Pascal), sekä Robertin naapurustossa asuva nuori poika Miles (Ashton Sanders), joka on siinä mielessä samanlainen hahmo kuin edellisen osan Chloë Grace Moretzin näyttelemä Teri, että molemmat ovat huonoilla poluilla kulkevia nuoria, joita Robert yrittää sysätä parempaan suuntaan.

The Equalizer 2 on ihan menevä filmi yksinään, mutta The Equalizer - oikeuden puolustajan jatko-osana se tuottaa pettymyksen. Elokuvasta ei löydy lainkaan sitä samaa koukuttavaa jännittävyyttä kuin edellisestä osasta, eikä sen tarina ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Ensimmäinen osa käytti alussa erinomaisesti aikansa esitelläkseen Robertin ja näyttääkseen, kuinka hänelle kehkeytyy halu suojella Teriä, jolloin Terin joutuessa sairaalaan, katsoja lähtee vihaisena kostoreissulle Robertin kanssa. Vaikka tässäkin Robertilla on kostettavaa, ei siihen ole löydetty samaa painoarvoa, mikä tekisi tarinasta läheskään yhtä vakuuttavan. The Equalizer 2:lla tuntuu myös kestävän todella kauan käynnistyä. Ensimmäinen puolisko käyttää kyllä aikaansa kostotarinan pohjustamiseen, mutta samalla se käyttää ihan liikaa aikaa näyttääkseen Robertin uuden elämän kulkua. Onhan se mukava nähdä, mitä Robert tekee nykyään, mutta filmi kokee pakottavaa tarvetta keskittyä hänen asiakkaisiinsa enemmän kuin katsojaa kiinnostaisi. Etenkin vanha Samuel (Orson Bean) taulupakkomielteensä kanssa on erittäin tylsä lisäys. Elokuvan vahvin puoli on selvästi Robertin ja Milesin välille syntyvä isä-poika -henkinen suhde. Kaksikon kohtaukset ovat parhaimmillaan erittäin mainioita ja suhdetta syvennetään läpi leffan paremmin kuin edellisessä osassa Robertin ja Terin välillä, kun Teri lähestulkoon katosi koko loppuelokuvasta jouduttuaan sairaalaan.

Kyseessä on huomattavasti selkeämpi toimintaelokuva kuin edeltäjänsä. Leffa ei malta rakentaa jännitettään, sillä se haluaa vain päästä räiskinnän ja mäiskinnän kimppuun. Toimintapuolelta löytyy tässäkin onnistuneita kohtauksia, mutta harmillisesti lopputaistelu jättää toivomisen varaa. Taistelun lokaatio on veikeä idea, mutta tarinan pahikset ovat niin tylsiä ja mitäänsanomattomia tapauksia, ettei taistelu jaksa erityisemmin innostaa. Siitä, kuten muustakin filmistä, löytyy hyvät hetkensä, mutta lopputulos jää aika keskinkertaiseksi, eikä elokuva saavuta lainkaan ensimmäisen osan todella hyvää tasoa.

Elokuvan tuottamaa pettymystä korostaa se, että ohjaajana toimii edelleen Antoine Fuqua, joka ei löydä samaa iskua kuin edellisessä osassa. The Equalizer 2 ei tunnu samalla lailla intohimoprojektilta kuin ensimmäinen osa, vaan Fuqua vaikuttaa tehneen leffan hieman siihen suuntaan. Richard Wenkin käsikirjoituskaan ei ole yhtä toimiva ja hänen kirjoittama roistokäänteensä on aivan liian laiska tähän filmiin. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kuvattu suurimmaksi osaksi (mukana on yksi häikäisevän upea kuva kesken toimintakohtausta autossa), eikä tekniseltä puolelta erityisemmin mitään haukuttavaa löydy, jos ei lasketa sitä, että leikkauksessa olisi voinut karsia turhia pois (köh kaikki Samuelia koskeva köh!). Äänimaailmassa on tehty hienoja juttuja etenkin lopputaistelun aikana, mutta tässäkään leffassa Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse esille.

Yhteenveto: The Equalizer 2 on harmillinen pettymys erittäin mainion The Equalizer - oikeuden puolustajan jälkeen. Elokuvasta löytyy todella hyvä ihmissuhde Robertin ja uuden Miles-nuorukaisen väliltä, mutta kaikki muu leffassa on aika keskinkertaista ja unohdettavaa kamaa. Toimintakohtauksista löytyy hetkensä, mutta kun leffa ei tee yhtä hyvää työtä pohjustuksen kanssa kuin edellinen osa, eivät tappelut nappaa mukaansa tai pistä jännittämään. Varsinkin lopputaistelu on yllättävän innotonta ammuskelua. Elokuvaan on myös tungettu liikaa tavaraa ja etenkin vanhan Samuelin juonikuvio taulunsa kanssa kuuluisi poistettuihin kohtauksiin kaikessa turhuudessaan. Lisäksi tarinalla kestää aivan liian kauan käynnistyä. Denzel Washington on edelleen todella mainio Robert McCallina ja Ashton Sanders on oiva valinta nuoren Milesin rooliin, mutta muuten näyttelijät eivät oikein vakuuta. On vaikea uskoa, että ohjaajana toimii yhä Antoine Fuqua, sillä elokuva on huomattavasti keskinkertaisemmin toteutettu kuin edeltäjänsä. Jos pidit The Equalizer - oikeuden puolustajasta, voi The Equalizer 2:nkin katsoa sujuvasti, mutta eipä siitä jää paljoa mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Equalizer 2, 2018, Columbia Pictures Corporation, Escape Artists, Fuqua Films, Lonetree Entertainment, Mace Neufeld Productions, Sony Pictures Entertainment, ZHIV Productions

Yhteistyössä:

Arvostelu: Moonlight (2016)

MOONLIGHT (2016)

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Alex R. Hibbert, Ashton Sanders, Trevante Rhodes, Naomie Harris, Mahershala Ali, Janelle Monáe, Jaden Piner, Jharrel Jerome ja André Holland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

En tiennyt Moonlightista oikeastaan mitään muuta kuin että kyseessä olisi kasvutarina, ennen kuin menin katsomaan elokuvan. Olin nähnyt elokuvan julisteen internetissä, mutta se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Moonlight olisikin varmaan mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi voittanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkintoa. Kun luin läpi kilpailun voittajat ja huomasin ensimmäisenä Moonlightin, tiesin, että minun täytyi mennä katsomaan se. Kävin heti ensimmäisessä lehdistönäytöksessä ja vaikka en erityisen paljoa odottanut elokuvalta, toivoin näkeväni oikeasti hyvän elokuvan, sillä mietin, ettei leffa turhaan saisi niin isoa palkintoa. Kuitenkin leffan aikana ja sen jälkeen ihmettelin, miksei samasta kategoriasta ehdolla ollut Hacksaw Ridge (2016) vienyt pystiä tältä ylivoimaisesti, sillä kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä.

Littlesta Blackiksi, Moonlight kertoo Chironin kasvutarinan kiusatusta pikkupojasta huumediileriksi, jonka ympärillä tapahtuneet asiat vuosien varrella ovat vaikuttaneet vakavasti siihen, millainen ihminen Chironista kasvoi.

Chironia näyttelee kolme henkilöä: Alex R. Hibbert esittää häntä lapsena, jolloin kaikki kutsuvat Chironia Littleksi, Ashton Sanders näyttelee häntä nuorena, aikuistumisen kynnyksellä olevana miehenalkuna ja Trevante Rhodes näyttelee häntä aikuisena, jolloin hänestä käytetään nimitystä Black. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa lapsinäyttelijä tuntuu vievän voiton. Hibbert pohjustaa hahmoa toimivasti. Lapsena Chiron ei erityisemmin puhu mitään, mikä oli mielestäni hienoa, sillä silloin muut asiat näyttelemisessä toivat sisältöä hahmoon. Mitä enemmän hahmo kasvaa, sitä enemmän hän myös puhuu. Mielestäni hahmo olisi toiminut läpi elokuvan paremmin, jos hän puhuisi vain silloin, kun hänen on aivan pakko, eikä hän sanoisi kovin montaa pitkää lausetta koko elokuvan aikana. Sanders tuo oman lisäyksensä Chironiin ja vetää hyvän roolisuorituksen. Hänen Chironinsa alkaa kokea suuria muutoksia. Valitettavasti elokuvan huipentajana Trevante Rhodesin näyttelemä aikuinen Chiron ei toimi yhtään. Vaikka Chironin on tarkoituskin olla ontto hahmo, Rhodes ei tuo sitä esille tyhjällä näyttelemisellään ja hahmo ei enää tunnu miltään lopussa. Ehkä paremman näyttelijän kanssa aikuis-Chiron olisi onnistunut, mutta tällaisenaan loppuosiosta lähtee maku Rhodesin lahjattomuuden vuoksi.

     Chironin äitiä näyttelee Naomie Harris, joka vetää erinomaisen roolisuorituksen inhottavana huumeaddiktina. Äiti rakastaa poikaansa, mutta hän ei tuo sitä kovin hyvin esille, vaan pitää Chironia syypäänä moniin asioihin ja suuttuu poikansa teoista, vaikka itse toimiikin typerästi. Äiti tuo kotiinsa useita miesvieraita, jolloin hän potkii lapsensa pihalle. Harris todella yllätti roolissa ja vaikka hahmo onkin vihattava, Harriksen roolisuorituksen takia äitiä haluaisi nähdä enemmän.

     Paras hahmo elokuvassa on Mahershala Alin esittämä Juan, joka myy huumeita. Se ei kuitenkaan tee hänestä pahaa ihmistä, vaan hän on yksi elokuvan fiksuimmista hahmoista. Kun Chiron joutuu olemaan poissa kotoaan, Juanista tulee hänelle isähahmo, joka opettaa Chironille asioita elämästä ja osoittaa, ettei Chironin tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Alin roolisuoritus on todella hyvä ja olikin pettymys, ettei hän esiinny kovin paljoa. Itse olisin mieluusti katsonut koko elokuvan pelkkää Chironin lapsuusosuutta, jossa hän ja Juan tekevät asioita yhdessä.

     Juanin tyttöystävä Teresaa esittää Janelle Monáe. Siinä missä Juanista tulee Chironin isäkorvike, Teresasta tulee lämminsydäminen äitihahmo, joka Chironilta puuttuu. Monáe on toimiva roolissaan ja hauska juttu on, että tässä pariskuntaa näyttelevät Ali ja Monáe esiintyvät kummatkin elokuvassa Hidden Figures (2016).

     Chironin lapsuudenystävä Kevin pysyy Chironin elämässä kaiken aikaa. Lapsi-Kevinia esittää Jaden Piner, teini-Kevinina nähdään Jharrel Jerome ja aikuis-Kevinia näyttelee André Holland, jolle näyttäisi olevan tuskaa yrittää näytellä tönkön Trevante Rhodesin kanssa. Kevinin hahmo on toimiva ja kaikki häntä näyttelevät henkilöt ovat hyviä, vaikka Pinerin versio ei olekaan samanlainen kuin Jeromen ja Hollandin.

Moonlight on pettymys, vaikken odottanut siltä oikeastaan mitään. Onkin suuri saavutus, että elokuva voi tuntua pettymykseltä, vaikka sille ei loisi odotuksia. Mutta koska elokuva on saanut ison palkinnon, niin kyllähän se herättää tietynlaisia odotuksia laatutasoa kohtaan. Elokuvan aloitus on mainio. Hahmojen esittely on toimivaa. Katsojana tuntuu pahalta nähdä, kuinka äiti kohtelee Chironia ja katsojaa lämmittää Chironin ja Juanin väliset kohtaukset. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän elokuva menettää tasokkuuttaan. Moonlight koostuu kolmesta osasta: Little, Chiron ja Black. Jokainen osa kestää suunnilleen saman ajan verran ja ne kertovat tietyt hetket Chironin elämästä. Kuten voikin jo päätellä, ensimmäinen osa on mielestäni selkeästi paras. Toinen osakin on hyvä, vaikkakin siinä Chironin muuttuminen tapahtuu hieman äkillisesti. Kolmas osa läimäisee kahta edellistä osaa naamalle ja pilaa sujuvan tunnelman. Viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoisi, että tarina saisi jo päätöksensä tai että tarina olisi jäänyt kahteen osaan. 

Elokuvasta tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt Boyhood (2014), joka kertoo myös realistisen oloisen kasvutarinan pojasta mieheksi. Moonlightin ja Boyhoodin ero onkin siinä, että Boyhood on oikeasti todella hyvä elokuva. Siinä tunnelma oli kohdallaan läpi kestonsa ja sen tekotapa oli ainutlaatuinen. Tästä ei löydy ainutlaatuisuutta. Tarina pojasta, joka kasvuympäristönsä takia muuttuu "huonoksi ihmiseksi", ei ole originaali, eikä sen tekotapa ja kolme osaa ole kovin erikoisia. On sääli, että loppupuoli on niin tunnoton, sillä alkuosuus toimi hyvin. Tiedän, että loppuun oli tarkoitus tuoda tunnottomuutta, sillä Chiron itse kokee menettäneensä tunteensa. Tunnottomuudella tarkoitan lähinnä, että lopusta puuttuu se tunne, minkä pitäisi välittyä katsojalle Chironin tunnottomuudesta. Ravintolakohtausta loppupuolella on venytetty aivan liian pitkäksi, eikä sen jännite ole onnistunut. Onneksi aina voi muistella alkupään kohtia, joissa esimerkiksi Juan opettaa Chironia uimaan tai Chironin äiti sekoilee ja pojasta välittyy pelko. On varmasti monia, joille tämä kolahtaa kunnolla, mutta itseeni se ei tehnyt erityistä vaikutusta. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Barry Jenkins ja tarina perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamaprojektiin "In Moonlight Black Boys Look Blue". Käsikirjoituksessa parasta on dialogi, joka tuntuu todelliselta katukieleltä, eikä siinä ole peitelty rumia sanoja. Kuvaus ei ole parhaasta päästä. Elokuvan ensimmäinen kuva, joka kestää kauan, lupailee hyvää, mutta valitettavasti totuus on toinen. Jalustaan ei näköjään ole ollut varaa ja käsivarakuvan käyttö on häiritsevän iskevästi käytettyä. Tasaisiksi kuviksi tarkoitetut otot heiluvat täysin turhaan ja välillä tuntuu, että kuvatuista otoista on valittu juurikin viimeiset, joissa kameramies ei ole jaksanut kunnolla enää pitää painavaa kameraa käsissään. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikkakin loppupuolta olisu voinut tiivistää. Nicholas Britell on säveltänyt elokuvaan musiikkia, mutta sitä on käytetty niin vähän, ettei elokuvasta muista minkäänlaista musiikkia.

Yhteenveto: Moonlight on ihan hyvä, mutta pettymys Golden Globe -palkinnon tuoman odotuksen takia. Alkupuoli on selkeästi parempi, kun taas elokuvan lopusta puuttuvat oikeat tunteet. Näyttelijätyö on hyvää, mutta aikuis-Chironia näyttelevä Trevante Rhodes on huono roolissaan, vaikka ulkoisesti näyttääkin oikealta rooliin. Mahershala Alin näyttelemä Juan on paras hahmo koko elokuvassa ja olisin halunnut nähdä häntä paljon enemmän. Myös Naomie Harriksen esittämä äitihahmo oli todella hyvin näytelty. Itse olisin antanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkinnon Hacksaw Ridgelle, vaikka en olekaan muita kilpailijoita vielä nähnyt. Tämän odotetaan olevan ehdolla myös Oscar-gaalassa, mutta toivon, että voitto menee jollekin muulle, esimerkiksi ennakkosuosikki La La Landille (2016), joka on oikeasti todella mainio. Kyllähän Moonlightin katsoo, muttei se kovin ihmeellinen ole. Jos haluaa dramaattisen kasvutarinan katsoa, niin pistäkää Boyhood pyörimään.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com

Moonlight, 2016, A24, Plan B Entertainment