Arvostelu: Yhteinen sävel (Military Wives - 2019)

YHTEINEN SÄVEL

MILITARY WIVES

Ohjaus: Peter Cattaneo
Pääosissa: Kristin Scott Thomas, Sharon Horgan, India Ria Amarteifio, Amy James-Kelly, Gaby French, Lara Rossi, Emma Lowndes, Laura Checkley, Jason Flemyng ja Greg Wise
Genre: komedia, musiikki, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Military Wives, eli suomalaisittain Yhteinen sävel perustuu löyhästi tositapahtumiin Englannin sotilastukikohdissa asuvista naisista, jotka ovat perustaneet kuoroja, kun heidän miehensä ovat sotimassa ulkomailla. Käsikirjoittajat Rosanne Flynn ja Rachel Tunnard kiinnostuivat näistä kuoroista ja alkoivat työstämään käsikirjoitusta heidän kertomustensa pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja Yhteinen sävel sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Elokuva ehdittiin julkaista hetkeksi aikaa leffateattereihin muutamissa maissa, kunnes koronaviruksen takia teatterit suljettiin. Nyt Suomessa elokuvateatterit ovat taas auenneet ja alunperin keväälle suunniteltu Yhteinen sävel ilmestyy vihdoin täälläkin. Kun huomasin leffan olevan samoilta tekijöiltä kuin hauska Housut pois! -elokuva (The Full Monty - 1997), menin iloisin mielin katsomaan Yhteisen sävelen sen lehdistönäytökseen heinäkuussa.

Englantilaiset sotilaat lähtevät rintamalle Afganistaniin ja heidän vaimonsa jäävät Flitcroftin sotilastukikohtaan odottamaan heidän paluutaan ja pelkäämään heidän puolestaan. Odotellessaan vaimot keksivät perustaa kuoron, vaikka kaikkia ei olisikaan siunattu laululahjoilla tai sävelkorvalla.

Kristin Scott Thomas näyttelee Kate Barclayta, joka menetti poikansa sodassa, mikä vainoaa häntä kaiken aikaa. Hän pyrkiikin tukemaan muita vaimoja mahdollisimman hyvin, kun sotilasmiehet ovat poissa, toivoen, ettei kukaan joudu kokemaan samaa kuin hän. Sharon Horgan taas esittää Lisa Lawsonia, jolla on vaikeuksia itsenäistyvän tyttärensä (India Ria Amarteifio) kanssa, samalla kun hänenkin miehensä on lähtenyt Afganistaniin. Yhdessä Katen ja Lisan on tarkoitus järjestää kuorotunteja muille vaimoille, mikä ei ole haaste vain naisten laulutaitojen (tai taidottomuuden) takia, vaan koska heillä on täysin omat näkemyksensä, kuinka homma pitäisi hoitaa. Kate on määrätietoinen ja uskoo klassisen musiikin voimaan, kun taas Lisa haluaisi ottaa rennommin ja tykittää tuoreempia hittikappaleita. Vastakohdat usein toimivat päähenkilöinä ja se pätee myös tässä. Kate ja Lisa ovat molemmat mainiot hahmot omilla tavoillaan ja niin tukevat kuin tökkivät toisiaan hyvin. Thomas ja Horgan sopivat rooleihinsa erinomaisesti.

Katen ja Lisan lisäksi kuoroon kuuluu mm. ujo mutta lahjakas Jess (Gaby French), matalalta laulava Ruby (Lara Rossi), lujan asenteen omaava Maz (Laura Checkley), lyhyttukkainen Annie (Emma Lowndies) ja sotilastukikohtaan vasta muuttanut nuori Sarah (Amy James-Kelly). Elokuva panostaa sivuhahmoihin huomattavasti pienemmin kuin Kateen ja Lisaan, ja katsojana huomaakin vasta loppupäässä, kuinka merkittävältä koko porukka itse asiassa tuntuukin. Hahmojen kasvava riemu kuororyhmässä, sekä heidän ystävystyminen tuntuvat käsinkosketeltavan aidoilta ja jo se nostaa hymyn katsojan huulille.

Hymy leviää muutenkin pitkin leffaa, sillä Yhteinen sävel on varsinainen hyvän mielen elokuva. Sen ihastuttavan riemastuttava henki ympäröi katsojan vähitellen mutta varmasti ja ennen kuin edes tajuaakaan, on jo täysin uppoutunut Flitcroftin kuoron vietäväksi. Elokuva viihdyttää läpi kestonsa, eikä aika käy pitkäksi, vaikka tarinan kaava onkin hyvin selvä alusta alkaen. Juonta voi täysin mokomin syyttää ennalta-arvattavuudesta ja sitähän se kyllä on, mutta tämä on niitä tapauksia, joissa arvattavuuden voi katsoa sormien läpi, sillä matka on monin tavoin niin miellyttävä ja valloittava. Elokuva voittaa kaiken aikaa yhä vain paremmin puolelleen ja johtaa kohti loppuhuipennusta, mikä yllättää sillä, että se jopa onnistuu nostamaan tunteet pintaan.

Yhteisestä sävelestä löytyy muutenkin iskevää herkkyyttä ja kuten arvata saattaa, ei Afganistanista kuulu pelkkiä hyviä uutisia. Näinä liikuttavina hetkinä hoksaa, kuinka paljon kuoron jäsenistä onkaan alkanut välittämään. Katsoja onnistutaan imaisemaan menoon niin hyvin mukaan, että voi huomata eläytyvänsä hahmojen tunteisiin. Vaikka aluksi elokuvan kevyt ja humoristinen henki voi tuntua pinnalliselta, on se mitä oivaltavin ja viekkain tapa luoda tunneside katsojan ja elokuvan välille, jotta oikealla hetkellä filmi voi näyttää todelliset värinsä. Hilpeyden ja surun välillä tasapainotellaan taidokkaasti. Elokuva myös syventyy mielenkiintoisesti hahmojen puolesta siihen inhottavaan tunteeseen, kun ei voi tietää, pääseekö koskaan näkemään kenties oman elämän tärkeintä henkilöä.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Housut pois! -komedian ohjaaja Peter Cattaneo, joka keskittyy tällä kertaa ryhmään naisista, jotka kokeilevat tehdä yhdessä jotain elämäänsä mullistavaa. Nämä kertomukset Cattaneo selvästi taitaa ja hän on iso syy siihen, että katsoja antaa anteeksi Rachel Tunnardin ja Rosanne Flynnin käsikirjoituksen kliseisyydet. Lisäksi Yhteinen sävel on kuvattukin sujuvasti ja leikkauskin on pätevää. Leikkauksessa pahimmaksi ongelmaksi koituu alkupään kohtaus, missä vaimot heittelevät ideoita yhteiseksi puuhaksi ja niitä kirjataan ylös paperille. Kohtaus taitaa olla improvisoitu ja ehdotukset muuttuneet kuvausten aikana, sillä lähes joka kerta, kun paperia näytetään, on listaus muuttunut. Lavasteet ja loppuhuipennuksen valaisu ovat tyylikkäät ja äänimaailmakin on rakennettu hyvin äänitehosteista Lorne Balfen säveltämiin musiikkeihin. Isoimman yllätyksen äänien puolella tekee kuitenkin kuoron itse tekemä kappale, jonka voimakas kertosäe onnistui niin nostamaan herkät tunteeni pintaan kuin ihoni kananlihalle.

Yhteenveto: Yhteinen sävel on varsinainen hyvän mielen elokuva, mikä onnistuu myös koskettamaan yllättävänkin syvältä. Elokuva osoittaa hienosti ja riipaisevasti, mitä nämä vaimot tuntevat, kun he joutuvat elämään jatkuvassa pelossa siitä, mitä heidän rakkaille käy. Etenkin loppupäässä tunteet iskevät voimakkaasti pintaan ja kuoron finaalin yhteislaulu nostaa ihon kananlihalle voimakkuudellaan. Vahvat tunteet saavat antamaan anteeksi käsikirjoituksen kliseet ja ennalta-arvattavuudet. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää nyyhkyttelyä, vaan siitä löytyy myös paljon hauskoja hetkiä, sävelkorvattoman kuoron harjoitellessa ja Katen ja Lisan kilpaillessa johtajuudesta. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Heikkouksiensakin kanssa Yhteinen sävel on erittäin hyvä filmi, mitä suosittelen lämpimästi kenelle tahansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Military Wives, 2019, Ingenious Media, 42, Koliko Films, Tempo Productions Limited

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films