Pääosissa: Marisa Abela, Jack O'Connell, Eddie Marsan, Lesley Manville, Juliet Cowan, Therica Wilson-Read ja Sam Buchanan
Genre: draama, musiikki
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Back to Black perustuu tositapahtumiin laulaja Amy Winehousen elämästä. Pian Winehousen kuoleman jälkeen vuonna 2011, useat studiot ja elokuvantekijät ryhtyivät työstämään filmatisointia laulajasta. Yhdessä kohtaa Noomi Rapacen oli tarkoitus näytellä Winehousea, mutta projekti kariutui. Vuonna 2022 Studio Canal -yhtiö ilmoitti tehneensä diilin Winehousen perikunnan kanssa elokuvaoikeuksista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja nyt Back to Black on saapunut elokuvateattereihin. Minun on pakko tunnustaa, ettei Amy Winehouse ole itselleni kovinkaan tuttu artisti ja oikeastaan jopa tiedostin hänen olemassaolonsa vasta, kun uutiset hänen kuolemastaan täyttivät sanomalehdet ja internetin. Olin kuitenkin kiinnostunut tietämään hänestä lisää ja päätin käydä katsomassa Back to Blackin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.
Menestyksekkään esikoisalbuminsa jälkeen nuoren ja nousevan laulajan Amy Winehousen elämä sinkoutuu varsinaiseen vuoristorataan täynnä palkintoja, päihteitä ja riitaisia suhteita.
Viimevuotisessa jättihittileffa Barbiessa(2023) pikaisen roolin tehnyt, mutta muuten aika tuntematon Marisa Abela nähdään elokuvan pääroolissa Amy Winehousena. Yhden 2000-luvun ikonisimman naisartistin näytteleminen olisi takuulla haaste monelle konkarillekin, mutta niin vain keltanokka Abela tarjoaa häikäisevän roolisuorituksen, jonka luulisi avaavan hänelle ovet Hollywoodiin, sekä nappaavan hänelle palkintoehdokkuuden jos toisenkin. Abela heittäytyy upeasti roolinsa vietäväksi, opeteltuaan taitavasti Winehousen voimakkaan puhetavan, sekä esiintymismaneerit. Tämän lisäksi hän vielä esittelee laulutaitojaan, laulaessaan itse lähes kaikki Winehousen kappaleet leffassa! Abela on jo itsessään niin huikeassa vedossa, tulkitessaan laulajan elämän ylä- ja alamäkiä, että pelkästään hänen suorituksensa ansiosta Back to Blackiin uppoutuu, vaikka ei olisikaan juuri Winehousesta tai hänen musiikistaan koskaan kiinnostunut.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Eddie Marsan ja Juliet Cowan Winehousen vanhempina Mitchinä ja Janisina, Lesley Manville Winehousen isoäitinä Cynthiana, sekä Jack O'Connell Blakena, jonka Winehouse kohtaa eräänä päivänä baarissa ja tämä kohtaaminen mullistaa nuoren artistin elämän monin tavoin. Cowan jää täysin sivuun sairaan äidin osassa ja Marsan nähdään lähinnä alati kannustavana isänä, joka lukemani perusteella oli tosielämässä huomattavasti manipuloivampi. Manville on mahtava Winehousen ihaileman isoäidin roolissa ja O'Connell on nappivalinta karismaattisen, joskin usein aika tympeän Blaken osaan, jolla ei ole ihan puhtaat (tai lailliset) jauhot pussissaan Winehousen suhteen.
Toisin kuin samaa nimeä kantava Amy Winehousen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt albumi, Back to Black -elokuva on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Hämmennyksekseni moitteissa puhutaan joko siitä, että leffa on liian kesy kuvaus Winehousen alkoholin ja huumeiden täyttämästä elämästä tai siitä, että leffa keskittyy nimenomaan liikaa Winehousen elämän kurjuuksissa vellomiseen. Kuten alussa kerroin, itselleni Amy Winehouse ei ole erityisen tuttu tapaus, enkä leffan aikana tunnistanut hänen lauluistaan kuin juuri sen Back to Blackin ja samalta levyltä löytyvän Rehabin. Näiden lähtökohtien (ja Winehousen Wikipedia-sivun selailun) kautta minulla oli vastassa oikein mainio elämäkertaelokuva, joka saa lisäpisteet päänäyttelijänsä vaikuttavasta roolityöstä.
Leffan käsikirjoitus on toisaalta kaavamainen, kuten elämäkertaleffalta voikin hyvin odottaa, minkä lisäksi siitä löytyi joitain outoja ratkaisuja. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Winehouse vihdoin toteaa, että nyt olisi aika hakeutua vieroitushoitoon, mutta seuraavassa kohtauksessa hänet nähdään laulamassa Rehab-laulua, jonka sanojen mukaan hän kieltäytyi ehdotetusta hoidosta. Tiettyine kauneusvirheineenkin pidin elokuvasta. Omasta mielestäni se pureutui onnistuneesti Winehousen elämän nousuun ja tuhoon, rakentaen naisen päihderiippuvuutta ja myrskyistä parisuhdetta hyvin. Asiaa ei auta yhä vain suuremmissa laumoissa Winehousen talon edessä parveilevat paparazzit, jotka eivät malta odottaa seuraavaa potentiaalista skandaalia laulajan elämässä. Meininkiä ei välillä ole helppo katsoa ja voin uskoa, että monella artistin fanilla menee tippa linssiin jossain kohtaa, viimeistään traagisen vääjäämättömän odottaessa elokuvan lopussa. Itse en nähnyt elokuvan pahemmin kaunistelevan ikävyyksiä, mutten myöskään kokenut leffan ryhtyvän mässäilemään kurjuuksilla. Valoisiakin hetkiä löytyy ja etenkin Winehousen kohtaukset isoäitinsä kanssa ovat sympaattisia.
Back to Blackin ohjauksesta vastaa Sam Taylor-Johnson, jonka esikoiselokuvakin oli artistielämäkerta, John Lennonista kertova Nowhere Boy (2009). Uudessa elokuvassaan Taylor-Johnson onnistuu monin paikoin hyvin, erityisesti saadessaan kaiken irti Abelasta. Matt Greenhalghin käsikirjoitus kompastelee toisinaan, yrittäessään ahtaa yli vuosikymmenen tapahtumia kahden tunnin leffaan, mutta pääasiassa teksti toimii ja siitä löytyy hyvää dialogia. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat oivat ja puvustajat ja maskeeraajat muovaavat Abelasta uskottavan Amy Winehousen. Äänimaailma on hyvin rakennettu leffassa käytettyjä Winehousen kappaleita myöten, joskin montaasi, jossa Back to Black soi, tuntuu Winehousen elämän merkittäviä hetkiä nopeasti läpikäyvänä enemmän musiikkivideolta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Back to Black, 2024, StudioCanal UK, Canal+, Cine+, Monumental Pictures, M6, W9
Ohjaus: Sam Taylor-Johnson Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eloise Mumford, Jennifer Ehle, Victor Rasuk, Marcia Gay Harden, Luke Grimes, Rita Ora, Max Martini ja Callum Keith Rennie Genre: erotiikka, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia / Unseen Edition: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 16 Fifty Shades of Grey perustuu E. L. Jamesin samannimiseen hittikirjaan vuodelta 2011. "Fifty Shades of Grey" -kirja taas perustuu Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjaan (2005-2008). E. L. James luki Meyerin kirjat ja innostui niistä niin paljon, että päätti kirjoittaa niistä omaa seksipainotteista fanitekstiä, eli "fan fictionia". Eräänä päivänä hän päätti kirjoittaa tekstinsä uudestaan, vaihtoi nimet ja julkaisi "Twilight"-kopionsa kirjana. Miljoonat ihmiset (pääasiassa naiset) hullaantuivat kirjasta, joten oli vääjäämätöntä, että sen pohjalta tehtäisiin myös elokuva. Vuonna 2013 useat yhtiöt kilpailivat leffaoikeuksien saamisesta, kunnes Universal Pictures ja Focus Features voittivat. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta ja Fifty Shades of Grey sai ensi-iltansa helmikuussa 2015, juuri sopivasti ystävänpäivän aikoihin. Elokuva oli iso menestys ja monet kirjan fanit olivat innoissaan siitä, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Se oli yksi ilmestymisvuotensa inhotuimmista elokuvista ja se jopa voitti viisi Golden Raspberry-, eli Razzie-palkintoa (huonoin elokuva, huonoin miespääosa, huonoin naispääosa, huonoin parivaljakko ja huonoin käsikirjoitus) kuudesta ehdokkuudestaan (vain huonointa ohjausta se ei voittanut). Jostain syystä leffaan tehdyt kappaleet "Earned It" ja "Love Me Like You Do" saivat Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutteivät voittaneet niitä. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se ilmestyi teattereihin. Muistan kuitenkin, kun se pyöri leffateattereissa ja Finnkinon täytyi alkaa tarkistaa ikä kaikilta nuorilta K16-leffoissa, sillä niin monet yläasteikäiset huijasivat ikänsä päästäkseen katsomaan Fifty Shades of Greyta. Arvioiden takia ajattelin, etten koskaan katsoisi leffaa. Kuitenkin kun aloin kirjoittamaan omia arvosteluja, mietin, että jossain kohtaa katsoisin koko Fifty Shades -sarjan (2015-2018) läpi ja arvostelisin sen osat. Ajattelin kuitenkin tehdä sen vasta, kun sarjan kolmas osa Fifty Shades Freed (2018) olisi ilmestynyt vuokrattavaksi, mutta huomatessani eräänä syyskuun iltana, että Fifty Shades of Grey tulee televisiosta, päätin hyödyntää ilmaisen tilaisuuden ja katsoin sen. Ja noh... hirveähän se oli.
Anastasia Steele -niminen opiskelija haastattelee nuorta miljardööri Christian Greyta yliopistonsa lehteen. Tapaamisen jälkeen kaksikolle syttyy nopeasti todella erikoinen suhde. Christian ei nimittäin välitä romantiikasta, vaan rajusta seksistä.
Pääosassa Anastasiana nähdään Dakota Johnson, jonka roolisuorituksesta on jostain syystä pidetty. Omasta mielestäni hän on elokuvan surkein näyttelijä. Hänessä ei ole nimittäin lainkaan sydäntä, sielua, energiaa tai mitään koko leffan aikana. Hänen esiintymisensä on niin onttoa, tylsää ja puuduttavaa, että on vaikea kuvitella jonkun ökyrikkaan miehen innostuvan hänestä. Vain seksikohtauksissa Johnson näyttää merkkejä siitä, että onkin elossa, eikä olekaan väkinäisesti näyttelevä zombie. Eipä siinä, onhan se vaikea näytellä onnistuneesti, jos hahmokin on surkea. Anastasia Steele on nimittäin yksi huonoimmista naishahmoista, jonka tiedän. Hän ei kykene mihinkään ilman Christiania ja vaikka miehen seksimieltymykset karmivatkin Anastasiaa, on hänen pakko palata takaisin Christianin luokse, sillä Anastasian on tarkoitus viestiä, että naisten asema ei ole mitään muuta kuin olla aina miehen pompoteltavana, mikä on vain väärin.
Jamie Dornan ei ole kovin paljoa parempi Christian Greynä. Dornanilta löytyy pari ilmettä enemmän, eikä hänen roolityönsä ole välillä yhtä elotonta, mutta hän ei ole lainkaan uskottava miljardöörinä, eikä hän ole sellainen hurmuri, mikä Christianin pitäisi olla. Sen lisäksi on todella outoa ajatella, että naiset noin vain ihastuisivat häneen, sillä vaikka hän osteleekin heille kalliita lahjoja sun muuta, on hän aika kauhea, itsekäs ja tunteeton persoona. Christiankin on todella surkea hahmo, sillä hänen tarkoituksensa on viestiä, että miehet voivat tehdä naisilleen ihan mitä tahansa, vaikka naiset eivät siitä pitäisi. Hänellä on tarkat säännöt siitä, mitä "hempeää" hän suostuu tekemään naisten kanssa. Hän ei esimerkiksi suostu nukkumaan heidän vieressään, eikä käy treffeillä. Christian ei suostu joustamaan säännöistään, mutta vaatii sitä muilta. Hän on kauhea myös sen takia, että vaikka hän väittää Anastasialle, että tämä voi koska tahansa sanoa "ei" ja lähteä, Christian tunkeilee silti hänen kotiinsa ja yrittää pitää tätä väkisin luonaan. Sitomisleikeissä sun muussa ei ole vikaa, mutta se miten Christian nauttii asioista, on aika sairasta. Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Eloise Mumford Anastasian kämppiksenä Katena, Jennifer Ehle Anastasian äitinä ja Callum Keith Rennie hänen isäpuolenaan, Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie Christianin vanhempina, Luke Grimes hänen isoveli Elliotina, Rita Ora hänen pikkusisko Miana, sekä Victor Rasuk Anastasian valokuvaajaystävä Joséna. Muut näyttelijät eivät ole yhtä surkeita kuin leffan päätähdet, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet, että heidän taidoistaan on muutenkin vaikea sanoa mitään.
Fifty Shades of Grey ei ole heti alkuun kammottavan huono. Ensimmäistä kunnon kohtausta edeltävät kuvat alkutekstien aikana ovat ihan tyylikkäitä ja niitä on mukava katsoa. Niiden jälkeen tuleva kohtauskaan ei ole järkyttävän kauhea. Se on vain tylsä. Ensimmäisen puolen tunnin ajan en ajatellut, että elokuva olisi täyttä kuraa, vaan pidin sitä vain todella tylsänä. Elokuva kertoo tietysti pelkästään Anastasian ja Christianin erikoisesta suhteesta, en muuta odottanutkaan, mutta kun hahmot ovat surkeita ja heidän näyttelijänsä ihan yhtä kehnoja, on heidän yhteisiä kohtauksiaan todella puuduttavaa seurata - varsinkin kun Dakota Johnsonin ja Jamie Dornanin väliltä ei löydy kemiaa. Ei yhtään. Ja kun elokuvan tärkein asia, eli heidän suhteensa ei ole lähtökohdiltaankaan uskottava, eikä se tunnu miltään, on leffaa vain erittäin ikävää katsoa. Jossain kohtaa filmi alkaa muuttua inhottavan siirappiseksi, vaikka siinä yritetäänkin kiven kovaa väittää, että kaksikon välillä ei ole rakkautta, vaan heidän suhteensa koostuu pelkästä seksistä. Ja ensimmäisen seksikohtauksen jälkeen koko leffassa ei olekaan muusta kyse. Hassua kyllä, minun on pakko myöntää, että tuhmat hetket olivat leffan parasta antia, sillä näyttelijät eivät puhuneet mitään ja heidän tarvitsi vain esittää nauttivansa, jolloin heistä löytyi edes hieman energiaa. Vähän niin kuin pornossa. Paitsi että tässä ei näytetä kovin paljoa ja taustalle on aina tungettu jokin pop-jumputus, jolloin seksisessiot tuntuvat enemmänkin musiikkivideoilta.
Seksikohtaukset ovat parhaita kohtia myös sen takia, että aina kun Anastasia ja Christian eivät ole sängyssä, on elokuva vain todella puuduttava, eikä siitä löydy oikeastaan mitään sisältöä. Hahmojen muuta elämää ei näytetä kuin lyhyesti, jotta tekijät voisivat sanoa, että mukana on tarina, mutta pääasiassa loppupuolisko on sitä, että Anastasia ei tiedä ollako vai eikö olla Christianin jutuissa mukana. Yksi hauskimmista jutuista koko leffassa on, että Christian jopa tekee Anastasialle monisivuisen sopimuksen, jossa Anastasia voi vaikuttaa siihen, kuinka rajua heidän seksinsä on. Anastasia ei tietenkään ole varma, miten suhtautua asiaan, mutta jottei elokuva vain tylsistyttäisi, niin he kokeilevat panohommia kuitenkin. Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska, jos tahatonta koomisuutta ei lasketa mukaan. Itse naurahdin parissa kohtaa, kun elokuvasta huomasi, että se todella oli tehty "Twilightin" pohjalta. Mukana on samanlaisia hetkiä ja suunnilleen yhtä surkea rakkaustarina. Paitsi ai niin, Christianhan ei omien sanojensa mukaan tee mitään rakkausjuttuja, vaan hän "panee... lujaa". Elokuva on täynnä todella surkeita hetkiä, jolloin haluaisi vain lopettaa katsomisen kokonaan. Mutta erikoista kyllä, kun leffa vihdoin päättyy, voi ensireaktio olla: "Tähänkö tämä nyt loppui?!" Leffa loppuu nimittäin niin seinään, ettei siinä tunnu olevan loppua lainkaan. Elokuvan lopetuskohtaus on yksi surkeimmista, mitä olen koskaan nähnyt. Se on äärimmäisen antiklimaattinen ja todella typerä. Kun ruutu menee pimeäksi, katsojana odottaa vielä ainakin yhtä kohtausta (tai koska katsoin televisiosta, niin odotin mainoskatkoa), mutta yhtäkkiä lopputekstit jo alkavat. Toisaalta eikö se ole vain osuvaa, että törkeän huonolla elokuvalla on törkeän huono loppu? Fifty Shades of Grey on todella ontto ja sieluton, sekä ärsyttävän pinnallinen elokuva. Sen tarkoitus on näyttää, että miehet ovat kusipäisiä seksihulluja, eivätkä naiset voi mitään muuta kuin alistua heidän tahtoonsa. Toisaalta jotkut ihmiset ovat oikeasti niin pinnallisia, että he luultavasti tekisivät mitä tahansa, jos kyseessä on rikas mies, joka voi ostella heille autoja.
Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson, joka ei ole tehnyt kovin kummoista työtä leffan parissa. Näyttelijöistä hän ei ole saanut irti oikeastaan mitään hyvää, mutta visuaalisen puolen hän on kehittänyt ihan taitavasti. En kuitenkaan syytä Taylor-Johnsonia elokuvan huonoudesta, vaan kirjailija E. L. Jamesia, jonka työstämä lähdemateriaali on varmaan ihan yhtä kauheaa roskaa. Kirjan pohjalta tehty käsikirjoitus on leffan huonoin asia. Sen lisäksi, että tarina on äärimmäisen pitkästyttävä, repliikit ovat kammottavan surkeita. Läpi leffan Anastasian ja Christianin välinen dialogi on todella hirveää, jonka takia heidän roolisuorituksensa tuntuvat vielä huonommilta. Jotkut repliikit ovat jopa naurettavan kehnoja. Fifty Shades of Grey on sentään kuvattu hyvin. Kuvat ovat tasaisia ja niissä häiritsee vain ankea värimaailma. Leikkaus on paikoitellen sujuvaa, mutta välillä se on liian hidasta ja välillä taas liian nopeaa. Selkeitä tehosteita ei oikeastaan ole, jos ruudulle ilmestyviä tekstiviestejä ei laske mukaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Danny Elfman -parka. En tiedä, miksi Elfman on päätynyt mukaan projektiin, luultavasti rahan takia, mutta kovin kiinnostavia musiikkeja hän ei ole saanut aikaan.
Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Unseen Edition, jossa on pidempiä kohtauksia, sekä pari uutta kohtausta, joista yksi on erilainen lopetus. Katsoin pidennetyn version lopetuksen Youtubesta, eikä se ole oikeastaan yhtään sen parempi kuin teatteriversion loppu. Yhteenveto:Fifty Shades of Greyn kutsuminen hyväksi elokuvaksi on kuin söisi koirankakkaa ja väittäisi sitä suklaaksi. Ajattelin aluksi antaa sille jopa kaksi pistettä kymmenestä, sillä en täysin inhonnut leffaa katsoessani sitä ja mietin, että mitä jos jatko-osat olisivat vielä huonompia, enkä voisikaan antaa niille pienempää arvosanaa? Mutta kun mietin leffaa tarkemmin, en löytänyt siitä mitään muuta hyvää kuin tyylikkään kuvauksen. Päänäyttelijät ovat todella surkeita rooleissaan, etenkin Dakota Johnson, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat erittäin kauheita. Käsikirjoitus on roskaa, jolloin typerät repliikit saavat näyttelijöiden esiintymisen tuntumaan vielä huonommalta. Aluksi leffa on vain todella tylsä, mutta sen jälkeen se vain huononee ja huononee, muuttuu ärsyttävän siirappiseksi ja tahattoman typeräksi. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin seksikohtaukset ovat parasta elokuvassa, sillä niihin oli edes hieman panostettu, eikä leffa ollut silloin äärimmäisen puuduttava. Leffa esittää miehet kontrolloivina seksihulluina ja naiset heikkoina ja alistuvina, jolloin sen sanoma tuntuu aika järkyttävältä. Fifty Shades of Grey on yksi kaikkien aikojen paskimmista elokuvista, enkä suosittele sitä kenellekään. Tämä on tehty kiimaisille teinitytöille ja vanhemmille naisille, joiden oma mies ei enää kykene asioihin kuten nuorena, jolloin tämä filmi voi tuottaa riemua. Muut pysykää tästä kaukana. Katsokaa mieluummin pornoa, sillä siinä on vain leffan parasta osuutta. Jopa Twilight - Houkutus (Twilight - 2008) on tätä parempi, sillä siinä on sentään vampyyreita ja ihmissusia. Ehkä Fifty Shades of Grey olisikin parempi, jos Christian paljastuisi lopussa Edward Cullenin kauan kadoksissa olleeksi vampyyriveljeksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Fifty Shades of Grey, 2015, Focus Features, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions
