Arvostelu: Hiidenpata (The Black Cauldron - 1985)

HIIDENPATA

THE BLACK CAULDRON

Ohjaus: Ted Berman ja Richard Rich
Pääosissa: Grant Bardsley, Freddie Jones, John Byner, Susan Sheridan, Nigel Hawthorne, John Hurt, Arthur Malet ja Phil Fondacaro
Genre: animaatio, fantasia
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 7

The Black Cauldron, eli suomalaisittain Hiidenpata on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 25. osa. Elokuva perustuu Lloyd Alexanderin kirjoittaman viisiosaisen "Prydainin kronikan" (1963-1968) kahteen ensimmäiseen kirjaan, eli "Kolmen kertomukseen" (1963) ja "Hiidenpataan" (1965). Disneyn tarkoituksena oli alunperin tehdä koko kirjasarja elokuviksi, mutta ongelmien takia Hiidenpata jäi ainoaksi leffaksi. Ensinnäkin se oli liian synkkä useiden mielestä, eikä se tuottanut takaisin kuin vain puolet budjetistaan. Toiseksi itse Lloyd Alexander ei erityisemmin pitänyt siitä. Silti joillekin elokuva kuuluu heidän suosikkianimaatioidensa joukkoon. Itse en ole lukenut Alexanderin kirjoja, mutta näin kyllä Hiidenpadan lapsena ja pelkäsin sitä, kuten varmasti muutkin lapset. Kului monia vuosia, enkä katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2015 loppupuolella vilkaisin sen jälleen. Leffa ei ollut mielestäni kovin erityinen, enkä ostanut sitä, kun ostin suurimman osan Walt Disneyn klassikoista. Yksi syy oli myös, ettei leffaa löytynyt Blu-raylta, vaan ainoastaan DVD-muodossa. Lopulta kuitenkin vuoden 2017 alussa, kun päätin kirjoittaa lähes kaikista Disney-klassikoista arvostelut, ostin Hiidenpadan DVD-version ja katsoin sen heti seuraavana päivänä.

Prydain-nimisessä maassa nuori sikopaimen Taran haaveilee olevansa suuri soturi. Kun oraakkelisika Hennikki näkee näyn, jossa paha Hornansarvi tietää possun kyvyistä, siankasvattaja Dallben lähettää Taranin viemään Hennikin piiloon. Jos Hornansarvi saisi Hennikin käsiinsä, hän voisi käyttää tämän voimia löytääkseen mystisen Hiidenpadan, jolla hän voi alistaa koko maailman valtaansa.

Elokuvan päähenkilö on sikopaimen Taran, joka on kyllästynyt elämään maatilalla ja haluaisi päästä sotimaan maailman pahuutta vastaan. Leffan aikana hän haaveileekin useasti olevansa suuri soturi ja löytäessään kepin maasta, hän kuvittelee sen olevan mahtava miekka. Taran on tavallaan kuin mikä tahansa muukin fantasiasankari. Kuten esimerkiksi "Hobitin" ("The Hobbit" - 1937) Bilbo, "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) Frodo ja "Harry Potterin" (1997-2007) nimikkohahmo, Tarankin on aluksi täysi nobody, josta vähitellen kasvaa tarinan sankari. Eipä siinä mitään, sillä sellainen hahmokaari toimii paljon paremmin kuin vaikkapa se, että hahmo olisi kaiken aikaa yhtä loistava. Loppupuolella elokuvaa Taran alkaa vakavoitua, eikä ota soturina olemista enää yhtä leikkisänä ajatuksena. Hahmon äänenä kuullaan Grant Bardsley.
     Siankasvattaja Dallben (Freddie Jones) ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Hän on oikeasti velho, joka esittää olevansa tavallinen maatilan omistaja. Dallbenin ainoa tarkoitus on lähettää Taran matkalleen ja siihen hänen osansa oikeastaan päättyykin.
     Matkallaan Taran kohtaa Purri-nimisen otuksen, joka pitää omenoista. Purri on karvainen ja puhuu hassusti (itselleni hahmosta tuli mieleen Andy Serkisin esittämä Klonkku, eli Sméagol Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -leffasta - 2002). Hän on Hiidenpadan "the söpö hahmo", joka riemastuttaa lapsia ja lapsenmielisiä. Minunkin on pakko tunnustaa, että Purri on suloinen ja häntä katsoisi mielellään lisääkin. Hahmo on pelkuri, mutta hänestä löytyy tarpeen vaatiessa urheampikin puoli. Purria esittää John Byner.
     Taran kohtaa myös prinsessa Ellenin (Susan Sheridan) ja trubaduuri Harpon (Nigel Hawthorne). Prinsessa Ellen on päättäväinen ja urhea, eikä tunnu erityisemmin pelkäävän mitään. Onkin hienoa, että välillä naishahmo voi olla rohkeampi kuin pääroolissa oleva mies. Harpokin on hieman pelkuri ja hänessä mielenkiintoisinta on hänen lyyra-soittimensa, josta katkeaa aina kieli, kun Harpo valehtelee. Paikoitellen Harpo kuitenkin tuntuu hieman turhalta hahmolta.
     Hiidenpadassa nähdään Walt Disney -elokuvien pelottavin pahis, nimittäin John Hurtin ääninäyttelemä Hornansarvi. Hahmolla on synkkä kaapu ja hän on pelkkä luuranko, jolla on nimen mukaisestikin suuret sarvet. Ei mikään ihme, että lapsena pelkäsi tätä elokuvaa, sillä nykypäivänäkin katsottuna Hornansarvi näyttää karmivalta. Hän haluaa herättää kuolleiden armeijan Hiidenpadan avulla, joiden kanssa hän voisi hallita maailmaa. Nämä kuolleetkin ovat luurankoja. Hornansarvi voisi olla täydellinen pahis, mutta valitettavasti hän on liian alikäytetty. Ulkonäöllisesti hänet kuitenkin muistaa varmasti. Hornansarven ylin palvelija on outo vihreä pieni örkki, jonka nimeä ei kerrota elokuvassa. Hahmo ei kuitenkaan pidä Hornansarvesta - mitä luultavimmin sen takia, että hän joutuu kärsimään aina, jos jokin menee pieleen. Palvelijaörkin äänenä kuullaan Phil Fondacaro.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat keijukuningas (Arthur Malet) ja hänen avustajansa Doli (myös John Byner), sekä kolme ilkikurista noitaa Orddu (Eda Reiss Merin), Orwen (Adele Malis-Morey) ja Orgoch (Billie Hayes).

Hiidenpadalla on hyvät lähtökohdat. Aluksi katsojille selitetään myytti itse padasta, jonka jälkeen hahmot esitellään. Alku tuntuukin vielä mainiolta ja Prydainin maailmaan pääsee helposti mukaan. Yleisesti ottaen fantasiamaailmojen esittelyt tuntuvat hyviltä tarinoissa, mutta vain muutamat onnistuvat pitämään tasonsa loppuun asti, kuten esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Keski-Maahan sijoittuvat kertomukset. Hiidenpata ei valitettavasti onnistu. Vaikka mukana onkin paljon yksittäin toimivia asioita, ne eivät täysin tunnu toimivan yhdessä. Värikkään maalaismaiseman ja synkän Hornansarven linnan kontrastit ovat erinomaisia. Niiden esittelyn aikana maailma tuntuu sopivan hieman yli tunnin mittaiseen elokuvaan. Keijujen maailma kuitenkin tuntuu erittäin päälleliimatulta, eivätkä noidatkaan tunnu ihan täysin toimivan sellaisinaan. Niiden kohdalla elokuvan pituus tulee vastaan ja tuntuu siltä, että Hiidenpataan olisi tungettu mukaan liikaa.

Elokuva tosiaan kestää tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja sen kyllä huomaa. Tarina tuntuu kiirehtivän lähes kaiken aikaa. Tapahtumasta toiseen loikitaan nopeasti, eikä kertaakaan anneta kunnolla aikaa muulle kuin uusien asioiden lyhyille esittelyille. Välillä ei katsojana edes oikein tiedä, mitä päähenkilöt etsivät. Loppu tuntuu myös ratkeavan liian nopeasti, mikä on tietysti harmi, sillä katsojana odottaisi jotain eeppistä. Alunperin leffa kesti kymmenisen minuuttia kauemmin, mutta useita kohtia jouduttiin leikkaamaan pois, sillä leffa tuntui liian synkältä lapsille. Ja kyllähän se on synkkä pätkä. Itse omalla tavallaan pidän todella paljon leffan synkkyydestä ja sen karmivuudesta. Tällä tavoin se poikkeaa selkeästi aiemmista Disneyn elokuvista. Valitettavasti poikkeavuus on myös heikkous. Useaan otteeseen ei oikeastaan tiedosta katsovansa Disney-leffaa, eikä siinä ole kunnon Disneyn seikkailuhenkeä. Hiidenpadasta tulee lähinnä mieleen Taru sormusten herrasta -animaatio (The Lord of the Rings) vuodelta 1978, joka on aivan hirveä tekele. Vaikka Hiidenpatakaan ei ole kovin hyvä elokuva, se on selkeästi parempi kuin kyseinen Taru sormusten herrasta ja lähempänä sitä, mitä sen olisi pitänyt olla.

Hiidenpadasta löytyy kyllä seikkailua ja jos se kestäisi kauemmin, se voisi toimiakin paremmin. Tällaisenaan leffa tuntuu vain pintaraapaisulta, eikä siinä mitään, jos tarinalle olisi tullut jatkoa, mutta kun ei. Tarina viedään päätökseen elokuvan lopussa ja kun lopputekstit alkavat pyöriä, katsojana jää hieman hämillään tuijottamaan ruutua, että tässäkö tämä nyt oli. Ei mikään ihme, miksei elokuva menestynyt ja miksei siitä oikein pidetä. Hyviä hetkiä onneksi löytyy ja muutamat vitsit ovat hauskoja. Mukana on myös surullinenkin hetki. Ja kuten sanoin, Hornansarvi on todella hyvä ja karmiva pahis, ja Purri on söpö karvaheppu. Elokuva ei ole huono, mutta ei se hyväkään ole. Se on aluksi ihan kiva, mutta loppujen lopuksi vain heikko.

Elokuvan animointi on ihan hyvää. Etenkin taustat ovat tyylikkään näköisiä. Päähenkilöt näyttävät tyylillisesti perinteisiltä Disney-ihmisiltä, mutta Hornansarvi on onnistuneen uniikki. Elokuvaan animoitu usva on hienosti toteutettu, mutta kuolleiden armeija näyttää kaikessa karmivuudessaan hölmöltä, sillä jostain syystä armeijan luurangot kulkevat kaksinkertaisina ruudulla, mikä näyttää 3D-tehosteelta ilman 3D-laseja. Hauskana faktana, että leffaa oli työstämässä animaatiopuolella ohjaaja Tim Burton. Hiidenpadan ohjauksesta vastaavat Ted Berman ja Richard Rich, jotka olivat tätä ennen ohjanneet yhdessä Disney-klassikko 24:n, Topin ja Tessun (The Fox and the Hound - 1981). Tarinan sekavuuden ja pomppimisen voi selittää sillä, että elokuvalla on jopa yhdeksän käsikirjoittajaa. Heidän lisäkseen tarinaa oli työstämässä seitsemän muuta henkilöä. Ei siis mikään ihme, ettei tarina tunnu toimivan erityisen hyvin. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, jonka sävellykset ovat hyviä.

Leffassa nähdään muutamia "easter eggeja", eli viittauksia muihin hahmoihin, elokuviin jne. mutta ei kovin montaa. Mikki Hiiren pään siluetin voi huomata useassa eri paikassa piilotettuna ja Peter Panista (1953) tutun Helinä-keijun voi bongata keijujen maailmasta.

Yhteenveto: Hiidenpata sisältää hyvät lähtökohdat ja mielenkiintoisen maailman, mutta leffan tarina ei ole kovin kummoisesti toteutettu. Elokuva on liian lyhyt, jonka takia tarina kiirehtii eteenpäin. Hahmot ovat ihan hyviä, vaikka Harpo tuntuukin aika turhalta välillä. Suosikeiksi nousevat helposti söpö Purri ja karmiva Hornansarvi. Keijut tuntuvat väkinäisesti mukaan otetuilta, eivätkä noidatkaan oikein vakuuta. Elokuva ei saavuta sitä eeppisyyttä, mitä se yrittää. Loppuratkaisu selviää liian nopeasti. Animointi on ihan hyvin toteutettu, vaikkei tunnukaan täysin Disney-leffalta. Hiidenpata on todella synkkä, eikä sitä voi siksi suositella perheen pienimmille. Vaikka elokuva on K7, voivat seitsemänvuotiaatkin saada painajaisia tästä, jos ovat herkkiä. Disney-fanien täytyy tietenkin nähdä Hiidenpata, mutta monet tämä mitä luultavimmin jättää kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.parody.wikia.com
The Black Cauldron, 1985, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners II

Arvostelu: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound - 1981)

TOPI JA TESSU

THE FOX AND THE HOUND

Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens
Pääosissa: Keith Coogan, Corey Feldman, Mickey Rooney, Kurt Russell, Jack Albertson, Jeanette Nolan, Pearl Bailey, Sandy Duncan, Pat Buttram, Dick Bakalyan, Paul Winchell ja John Fiedler
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Fox and the Hound, eli suomalaisittain Topi ja Tessu on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 24. osa. Elokuva perustuu Daniel P. Mannixin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Monta Walt Disneyn animaatioleffaa peräkkäin ohjannut Wolfgang Reitherman luki kirjan ja tiesi heti, että siitä saisi aikaiseksi oivan elokuvan. Suunnittelu lähti käyntiin 1977 ja animointi vuotta myöhemmin. Topi ja Tessu ilmestyi kesällä 1981 ja vaikka se oli menestys, kriitikot eivät olleet siitä innoissaan. Leffaa ei haukuttu, mutta se ei myöskään saanut erityisiä kehuja, vaan jäi monen mielestä vain "ihan mukavaksi perhefilmiksi". Itse näin elokuvan pariin otteeseen lapsena ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan, katsoessani sen ystäväni kanssa joulukuussa 2015. Silloin en ollut enää yhtä innoissani leffasta ja pidin sitä jopa aika tylsänä. Ostin sen kuitenkin seuraavana kesänä, kun keräsin Disneyn klassikoita Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, oli jälleen aika katsoa Topi ja Tessu.

Kettupentu Topi ja ajokoira-pentu Tessu muodostavat epätavallisen ystävyyden. Mutta mitä tapahtuu, kun he kasvavat ja Tessu koulutetaan metsästämään kettuja?

Topi-kettu on pentuna utelias ja leikkisä. Hän vain haluaa itselleen leikkikaverin, eikä voi ymmärtää, miksi hänen parhaan ystävänsä tarkoituksena olisi tappaa hänet. Huipputehokkaalla hajuaistilla varustettu Tessu-koira haluaisi myös leikkiä, mutta tietää, ettei hän saisi veljeillä ketun kanssa. Leffan aikana onkin haikeaa seurata, kuinka ystävykset pakotetaan toisiaan vastaan, vaikka he ovatkin toisilleen juuri sitä, mitä he tarvitsevat. Vaikka elokuvan nimi onkin Topi ja Tessu, ja alkupäässä hahmot tuntuvat olevan yhtä lailla päähenkilöitä, niin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmaksi Topin osa kasvaa ja sitä enemmän Tessun rooli pienenee. Leffa onkin enemmän Topin tarina, vaikka hauva onkin siinä huipputärkeässä roolissa. Pentu-Topin äänenä kuullaan Keith Coogan, kun taas aikuista Topia ääninäyttelee Mickey Rooney. Tessua taas esittävät Corey Feldman (pentu) ja Kurt Russell (aikuinen).
     Filmin ihmishahmoja ovat rakastava Hilma-täti (Jeanette Nolan), joka ottaa Topi-pennun hoitoonsa, kun hän löytää yksinäisen ketun aitansa läheltä, ja Tessun ärhäkkä omistaja Aatu Remunen (Jack Albertson), joka inhoaa kettuja, eikä voi siis sietää Topia. Omistajahahmot ovat mukavuusasteeltaan täysin ääripäät toisistaan, jolloin on selvää, miksi päähenkilöt kasvavat tietynlaisiksi persooniksi. Vaikka Aatu haluaakin saada Topin hengiltä, ei hän kuitenkaan täysin paha ole ja leffan aikana hän osoittaa rakastavansa koiriaan. Häneltä löytyy myös pari ihan huvittavaakin hetkeä.
     Topin ja Tessun lisäksi leffan eläinhahmoja ovat Aatun vanhempi ajokoira Pösö (Pat Buttram), hellä Pöllömuori (Pearl Bailey), kettutyttö Kiki (Sandy Duncan), sekä lintukaksikko Näpsä (Dick Bakalyan) ja Nakkeli (Paul Winchell). Pösöä on koulutettu koko ikänsä metsästämään kettuja, joten hänkään ei pidä Topista yhtään. Pöllömuori sen sijaan tuntuu vain Hilma-tädin eläinversiolta, joka huolehtii Topista metsässä. Pieni Näpsä ja pitkä Nakkeli nähdään pääasiassa jahtaamassa toukkaa, jonka he aikovat popsia aamupalaksi, mutta operaatio ei tunnu luonnistuvan ja tuo mukaan komediaa. Hahmojen tarkoitus onkin vain tuoda huumoria tarinaan.

Huumoria Topi ja Tessu tarvitseekin, sillä ilman Näpsää ja Nakkelia kyseessä olisi aika iloton elokuva. Heti leffan alussa päästään jännitykseen mukaan, kun metsästäjä (kenties Aatu) jahtaa kettuemoa, joka juoksee läpi metsän ja pysähtyy vasta Hilma-tädin tilalle. Sinne hän jättää pienen Topi-pentunsa turvaan ja jatkaa matkaansa. Kauas hän ei kuitenkaan ehdi, sillä metsästä kuuluu traaginen laukaus. Bambin (1942) nimikkohahmon äidin kuoleman surullisuutta tämä ei saavuta, sillä hahmoa ei ehtinyt tuntea lainkaan, mutta kyseessä on silti voimakas ja Disneyltä hyvin erilainen tapa aloittaa lastenelokuva. Elokuvassa on muitakin koskettavia menettämisen hetkiä, joista ikävimmältä tuntuu se, kun Tessu-pentu lähtee Aatun ja Pösön kanssa kauas metsästämään ja kun he palaavat, ovat Topi ja Tessu jo aikuisia, eivätkä he enää voi olla lainkaan tekemisissä keskenään. Ystävyys on vahva teema läpi elokuvan, mutta sitä ei esitetä tavallisin tavoin, mitä lastenleffoissa on totuttu näkemään, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Elokuvan ensimmäinen kolmasosa on käytetty pääkaksikon esittelyyn ja heidän ystävyytensä muodostumiseen. Pentujen leikkimistä on mukava seurata ja sitä voisikin katsoa koko leffan ajan. Kun Tessu tulee aikuisena takaisin, aiheuttaa pahaa mieltä nähdä, miten Topi yrittää olla taas ystävänsä kanssa, mutta se ei olekaan mahdollista. Hieman yli puoleen väliin asti teos on todella hyvä, mutta valitettavasti sen jälkeen se alkaa hidastella ja muuttuu välillä hieman pitkäveteiseksi. Vaikka kettutyttö Kikin ilmestyminen mukaan tarinaan on kiva juttu Topille, kiinnostaisi katsojana seurata vain ystävyysteemaa, ilman ylimääräisiä rakastumisia. Loppuhuipennuksesta on onneksi saatu mainio ja hieman jopa jännittävä. Viimeinen kohtaus tuntuu valitettavasti liian lapsiystävälliseltä verrattuna aiempiin tapahtumiin, mutta sen kyllä ymmärtää, sillä lapsikatsojiahan tätä tehdessä on mietitty. Tai no, vaikka filmi kertookin tarinaa puhuvista eläimistä, on se tarinana kuitenkin enemmän aikuisille tehty, eivätkä lapset välttämättä edes saa siitä muuta irti kuin suloiset eläimet ja muutamat Näpsän ja Nakkelin hassuttelut. Aikuiset saattavat jopa miettiä tarinan vertauskuvana sille, että kahden eri uskonnon edustajat ystävystyvät, mutteivät voi sukujensa vakaumusten vuoksi olla yhdessä.

Topi ja Tessu ei ole musikaali, mutta mukana on kuitenkin muutama laulu, joista kolme ("Best of Friends", "Lack of Education" ja "Appreciate the Lady") laulaa Pöllömuori. Aatu hoilaa todella lyhyen, mutta viihdyttävän "A Huntin' Manin". Mukana on myös surullinen "Goodbye May Seem Forever". Valitettavasti laulut eivät ole muistettavia, vaikka ne toimivatkin pääasiassa ihan kivasti leffan aikana. Filmi on animoitu kuitenkin hyvin. Eläimissä on selkeää Disney-tyyliä, joka toimii aina. Taustat ovat usein maalaukselliset, mikä tuo oman miellyttävän lisäyksen visuaaliseen tyyliin ja sopii teokseen oivallisesti. Ohjaajakolmikko Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Bermanille ja Richille tämä on esikoisohjaus, mutta Stevens toimi ohjaajana jo Pelastuspartio Bernard ja Biancassa (The Rescuers - 1977). Berman on toiminut Disneyllä aiemmin kirjoittajana ja animaattorina, kun taas Stevens on tehnyt jälkimmäistä.

Leffa ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne., mutta noin puolessa välissä nähtävässä sadekohtauksessa puun oksaa pitkin juoksee orava, joka näyttää täysin Miekka kivessä -leffan (The Sword in the Stone - 1963) Artulta oravamuodossaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vain epätavallisista eläinystävistä kertova "Unlikely Friends" -pätkä, joka olisi mielenkiintoinen ilman rasittavaa selostajaa.

Yhteenveto: Topi ja Tessu on hyvä elokuva, joka on paljon surullisempi kuin lastenleffat yleensä. Huumoria ei ole mukana paljoa ja vaikka Näpsä ja Nakkeli tuovat oman keventävän lisäyksensä, ei filmin aikana saa nauraa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffassa käsitellään ystävyyttä tavoilla, joita ei lastenelokuvissa ole totuttu näkemään. Sen tarina on mielenkiintoinen ja tekee pahaa nähdä, miten ystävykset pakotetaan vihaamaan toisiaan. Topi ja Tessu ovat mainiosti kirjoitetut hahmot, vaikka hieman harmittaakin, miten pieni rooli jälkimmäisellä on loppupäässä tarinaa. Mukaan tungettu romanssi tuntuu ylimääräiseltä ja sen voisi poistaa kokonaan. Laulut toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Animointi on oivallista. Suosittelen katsomaan Topin ja Tessun, vaikkei lapsia löytyisikään, sillä se on enemmän koskettava draama kuin lasten eläinseikkailu. Lasten täytyy tämä silti tietty nähdä, mutta vasta ala-asteiässä, jotta he ymmärtävät paremmin teemojen merkitystä, josta kannattaa keskustella heidän kanssaan. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Topi ja Tessu 2 (The Fox and the Hound 2) vuonna 2006, mutta se ei saanut hyviä arvioita, enkä ole sitä vielä nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fox and the Hound, 1981, Walt Disney Productions