Arvostelu: Hiidenpata (The Black Cauldron - 1985)

HIIDENPATA

THE BLACK CAULDRON

Ohjaus: Ted Berman ja Richard Rich
Pääosissa: Grant Bardsley, Freddie Jones, John Byner, Susan Sheridan, Nigel Hawthorne, John Hurt, Arthur Malet ja Phil Fondacaro
Genre: animaatio, fantasia
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 7

The Black Cauldron, eli suomalaisittain Hiidenpata on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 25. osa. Elokuva perustuu Lloyd Alexanderin kirjoittaman viisiosaisen "Prydainin kronikan" (1963-1968) kahteen ensimmäiseen kirjaan, eli "Kolmen kertomukseen" (1963) ja "Hiidenpataan" (1965). Disneyn tarkoituksena oli alunperin tehdä koko kirjasarja elokuviksi, mutta ongelmien takia Hiidenpata jäi ainoaksi leffaksi. Ensinnäkin se oli liian synkkä useiden mielestä, eikä se tuottanut takaisin kuin vain puolet budjetistaan. Toiseksi itse Lloyd Alexander ei erityisemmin pitänyt siitä. Silti joillekin elokuva kuuluu heidän suosikkianimaatioidensa joukkoon. Itse en ole lukenut Alexanderin kirjoja, mutta näin kyllä Hiidenpadan lapsena ja pelkäsin sitä, kuten varmasti muutkin lapset. Kului monia vuosia, enkä katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2015 loppupuolella vilkaisin sen jälleen. Leffa ei ollut mielestäni kovin erityinen, enkä ostanut sitä, kun ostin suurimman osan Walt Disneyn klassikoista. Yksi syy oli myös, ettei leffaa löytynyt Blu-raylta, vaan ainoastaan DVD-muodossa. Lopulta kuitenkin vuoden 2017 alussa, kun päätin kirjoittaa lähes kaikista Disney-klassikoista arvostelut, ostin Hiidenpadan DVD-version ja katsoin sen heti seuraavana päivänä.

Prydain-nimisessä maassa nuori sikopaimen Taran haaveilee olevansa suuri soturi. Kun oraakkelisika Hennikki näkee näyn, jossa paha Hornansarvi tietää possun kyvyistä, siankasvattaja Dallben lähettää Taranin viemään Hennikin piiloon. Jos Hornansarvi saisi Hennikin käsiinsä, hän voisi käyttää tämän voimia löytääkseen mystisen Hiidenpadan, jolla hän voi alistaa koko maailman valtaansa.

Elokuvan päähenkilö on sikopaimen Taran, joka on kyllästynyt elämään maatilalla ja haluaisi päästä sotimaan maailman pahuutta vastaan. Leffan aikana hän haaveileekin useasti olevansa suuri soturi ja löytäessään kepin maasta, hän kuvittelee sen olevan mahtava miekka. Taran on tavallaan kuin mikä tahansa muukin fantasiasankari. Kuten esimerkiksi "Hobitin" ("The Hobbit" - 1937) Bilbo, "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) Frodo ja "Harry Potterin" (1997-2007) nimikkohahmo, Tarankin on aluksi täysi nobody, josta vähitellen kasvaa tarinan sankari. Eipä siinä mitään, sillä sellainen hahmokaari toimii paljon paremmin kuin vaikkapa se, että hahmo olisi kaiken aikaa yhtä loistava. Loppupuolella elokuvaa Taran alkaa vakavoitua, eikä ota soturina olemista enää yhtä leikkisänä ajatuksena. Hahmon äänenä kuullaan Grant Bardsley.
     Siankasvattaja Dallben (Freddie Jones) ei kovin paljoa esiinny elokuvassa. Hän on oikeasti velho, joka esittää olevansa tavallinen maatilan omistaja. Dallbenin ainoa tarkoitus on lähettää Taran matkalleen ja siihen hänen osansa oikeastaan päättyykin.
     Matkallaan Taran kohtaa Purri-nimisen otuksen, joka pitää omenoista. Purri on karvainen ja puhuu hassusti (itselleni hahmosta tuli mieleen Andy Serkisin esittämä Klonkku, eli Sméagol Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -leffasta - 2002). Hän on Hiidenpadan "the söpö hahmo", joka riemastuttaa lapsia ja lapsenmielisiä. Minunkin on pakko tunnustaa, että Purri on suloinen ja häntä katsoisi mielellään lisääkin. Hahmo on pelkuri, mutta hänestä löytyy tarpeen vaatiessa urheampikin puoli. Purria esittää John Byner.
     Taran kohtaa myös prinsessa Ellenin (Susan Sheridan) ja trubaduuri Harpon (Nigel Hawthorne). Prinsessa Ellen on päättäväinen ja urhea, eikä tunnu erityisemmin pelkäävän mitään. Onkin hienoa, että välillä naishahmo voi olla rohkeampi kuin pääroolissa oleva mies. Harpokin on hieman pelkuri ja hänessä mielenkiintoisinta on hänen lyyra-soittimensa, josta katkeaa aina kieli, kun Harpo valehtelee. Paikoitellen Harpo kuitenkin tuntuu hieman turhalta hahmolta.
     Hiidenpadassa nähdään Walt Disney -elokuvien pelottavin pahis, nimittäin John Hurtin ääninäyttelemä Hornansarvi. Hahmolla on synkkä kaapu ja hän on pelkkä luuranko, jolla on nimen mukaisestikin suuret sarvet. Ei mikään ihme, että lapsena pelkäsi tätä elokuvaa, sillä nykypäivänäkin katsottuna Hornansarvi näyttää karmivalta. Hän haluaa herättää kuolleiden armeijan Hiidenpadan avulla, joiden kanssa hän voisi hallita maailmaa. Nämä kuolleetkin ovat luurankoja. Hornansarvi voisi olla täydellinen pahis, mutta valitettavasti hän on liian alikäytetty. Ulkonäöllisesti hänet kuitenkin muistaa varmasti. Hornansarven ylin palvelija on outo vihreä pieni örkki, jonka nimeä ei kerrota elokuvassa. Hahmo ei kuitenkaan pidä Hornansarvesta - mitä luultavimmin sen takia, että hän joutuu kärsimään aina, jos jokin menee pieleen. Palvelijaörkin äänenä kuullaan Phil Fondacaro.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat keijukuningas (Arthur Malet) ja hänen avustajansa Doli (myös John Byner), sekä kolme ilkikurista noitaa Orddu (Eda Reiss Merin), Orwen (Adele Malis-Morey) ja Orgoch (Billie Hayes).

Hiidenpadalla on hyvät lähtökohdat. Aluksi katsojille selitetään myytti itse padasta, jonka jälkeen hahmot esitellään. Alku tuntuukin vielä mainiolta ja Prydainin maailmaan pääsee helposti mukaan. Yleisesti ottaen fantasiamaailmojen esittelyt tuntuvat hyviltä tarinoissa, mutta vain muutamat onnistuvat pitämään tasonsa loppuun asti, kuten esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Keski-Maahan sijoittuvat kertomukset. Hiidenpata ei valitettavasti onnistu. Vaikka mukana onkin paljon yksittäin toimivia asioita, ne eivät täysin tunnu toimivan yhdessä. Värikkään maalaismaiseman ja synkän Hornansarven linnan kontrastit ovat erinomaisia. Niiden esittelyn aikana maailma tuntuu sopivan hieman yli tunnin mittaiseen elokuvaan. Keijujen maailma kuitenkin tuntuu erittäin päälleliimatulta, eivätkä noidatkaan tunnu ihan täysin toimivan sellaisinaan. Niiden kohdalla elokuvan pituus tulee vastaan ja tuntuu siltä, että Hiidenpataan olisi tungettu mukaan liikaa.

Elokuva tosiaan kestää tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja sen kyllä huomaa. Tarina tuntuu kiirehtivän lähes kaiken aikaa. Tapahtumasta toiseen loikitaan nopeasti, eikä kertaakaan anneta kunnolla aikaa muulle kuin uusien asioiden lyhyille esittelyille. Välillä ei katsojana edes oikein tiedä, mitä päähenkilöt etsivät. Loppu tuntuu myös ratkeavan liian nopeasti, mikä on tietysti harmi, sillä katsojana odottaisi jotain eeppistä. Alunperin leffa kesti kymmenisen minuuttia kauemmin, mutta useita kohtia jouduttiin leikkaamaan pois, sillä leffa tuntui liian synkältä lapsille. Ja kyllähän se on synkkä pätkä. Itse omalla tavallaan pidän todella paljon leffan synkkyydestä ja sen karmivuudesta. Tällä tavoin se poikkeaa selkeästi aiemmista Disneyn elokuvista. Valitettavasti poikkeavuus on myös heikkous. Useaan otteeseen ei oikeastaan tiedosta katsovansa Disney-leffaa, eikä siinä ole kunnon Disneyn seikkailuhenkeä. Hiidenpadasta tulee lähinnä mieleen Taru sormusten herrasta -animaatio (The Lord of the Rings) vuodelta 1978, joka on aivan hirveä tekele. Vaikka Hiidenpatakaan ei ole kovin hyvä elokuva, se on selkeästi parempi kuin kyseinen Taru sormusten herrasta ja lähempänä sitä, mitä sen olisi pitänyt olla.

Hiidenpadasta löytyy kyllä seikkailua ja jos se kestäisi kauemmin, se voisi toimiakin paremmin. Tällaisenaan leffa tuntuu vain pintaraapaisulta, eikä siinä mitään, jos tarinalle olisi tullut jatkoa, mutta kun ei. Tarina viedään päätökseen elokuvan lopussa ja kun lopputekstit alkavat pyöriä, katsojana jää hieman hämillään tuijottamaan ruutua, että tässäkö tämä nyt oli. Ei mikään ihme, miksei elokuva menestynyt ja miksei siitä oikein pidetä. Hyviä hetkiä onneksi löytyy ja muutamat vitsit ovat hauskoja. Mukana on myös surullinenkin hetki. Ja kuten sanoin, Hornansarvi on todella hyvä ja karmiva pahis, ja Purri on söpö karvaheppu. Elokuva ei ole huono, mutta ei se hyväkään ole. Se on aluksi ihan kiva, mutta loppujen lopuksi vain heikko.

Elokuvan animointi on ihan hyvää. Etenkin taustat ovat tyylikkään näköisiä. Päähenkilöt näyttävät tyylillisesti perinteisiltä Disney-ihmisiltä, mutta Hornansarvi on onnistuneen uniikki. Elokuvaan animoitu usva on hienosti toteutettu, mutta kuolleiden armeija näyttää kaikessa karmivuudessaan hölmöltä, sillä jostain syystä armeijan luurangot kulkevat kaksinkertaisina ruudulla, mikä näyttää 3D-tehosteelta ilman 3D-laseja. Hauskana faktana, että leffaa oli työstämässä animaatiopuolella ohjaaja Tim Burton. Hiidenpadan ohjauksesta vastaavat Ted Berman ja Richard Rich, jotka olivat tätä ennen ohjanneet yhdessä Disney-klassikko 24:n, Topin ja Tessun (The Fox and the Hound - 1981). Tarinan sekavuuden ja pomppimisen voi selittää sillä, että elokuvalla on jopa yhdeksän käsikirjoittajaa. Heidän lisäkseen tarinaa oli työstämässä seitsemän muuta henkilöä. Ei siis mikään ihme, ettei tarina tunnu toimivan erityisen hyvin. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, jonka sävellykset ovat hyviä.

Leffassa nähdään muutamia "easter eggeja", eli viittauksia muihin hahmoihin, elokuviin jne. mutta ei kovin montaa. Mikki Hiiren pään siluetin voi huomata useassa eri paikassa piilotettuna ja Peter Panista (1953) tutun Helinä-keijun voi bongata keijujen maailmasta.

Yhteenveto: Hiidenpata sisältää hyvät lähtökohdat ja mielenkiintoisen maailman, mutta leffan tarina ei ole kovin kummoisesti toteutettu. Elokuva on liian lyhyt, jonka takia tarina kiirehtii eteenpäin. Hahmot ovat ihan hyviä, vaikka Harpo tuntuukin aika turhalta välillä. Suosikeiksi nousevat helposti söpö Purri ja karmiva Hornansarvi. Keijut tuntuvat väkinäisesti mukaan otetuilta, eivätkä noidatkaan oikein vakuuta. Elokuva ei saavuta sitä eeppisyyttä, mitä se yrittää. Loppuratkaisu selviää liian nopeasti. Animointi on ihan hyvin toteutettu, vaikkei tunnukaan täysin Disney-leffalta. Hiidenpata on todella synkkä, eikä sitä voi siksi suositella perheen pienimmille. Vaikka elokuva on K7, voivat seitsemänvuotiaatkin saada painajaisia tästä, jos ovat herkkiä. Disney-fanien täytyy tietenkin nähdä Hiidenpata, mutta monet tämä mitä luultavimmin jättää kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.parody.wikia.com
The Black Cauldron, 1985, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners II