Arvostelu: Peikko (Troll - 2022)

PEIKKO

TROLL

Ohjaus: Roar Uthaug

Pääosissa: Ine Marie Wilmann, Kim Falck, Mads Sjøgård Pettersen, Gard B. Eidsvold, Anneke von der Lippe, Fridtjov Såheim, Karoline Viktoria Sletteng Garvang, Dennis Storhøi ja Billy Campbell

Genre: jännitys, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 13

Troll, eli suomalaisittain Peikko on norjalainen Netflix-elokuva. Ohjaaja Roar Uthaug oli kiehtoutunut norjalaisesta mytologiasta ja saatuaan valmiiksi Tomb Raider -videopelileffansa (2018), hän kertoi uudesta ideastaan Motion Blur Filmsille, joka tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Peikko julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022. Elokuva sai kriitikoilta positiivista palautetta ja se nousi Netflixin katsotuimmaksi ei-englanninkieliseksi leffaksi. Minulta Peikko meni ohi, kun se julkaistiin, mutta nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Peikko 2 (Troll 2 - 2025), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa alkuperäisen leffan.

Tunnelin kaivuutyö Dovren vuoristossa herättää muinaisen jättiläisolennon, joka ryhtyy kylvämään tuhoa ympäri Norjaa.

Norjan vuoriston uumenista heräävää peikkoa vastassa on pieni joukko hyvin erilaisia ihmisiä. On Ine Marie Wilmannin näyttelemä paleobiologi Nora, hänen myytteihin hurahtanut isänsä, Gard B. Eidsvoldin näyttelemä Tobias, Kim Falckin esittämä pääministerin neuvonantaja Andreas, sekä Mads Sjøgård Pettersenin esittämä sotilaskapteeni Holm. Nelikon jäsenet ovat sopivan erilaisia persoonia, jolloin he muodostavat kiinnostavan monipuolisen joukon, jota kannustaa katastrofin keskellä. Wilmann on oiva pääroolissa Norana ja Eidsvold kanavoi lystikkäästi isähahmoaan, jolla ei ole kaikki muumit laaksossa. Ei toki ole mikään uusi juttu, että elokuvassa on isä ja tytär, joista jälkimmäinen on lähtenyt vanhempansa luota, pidettyään tätä hulluna, vain hoksatakseen tämän olleen aina oikeassa. Noran ja Tobiasin vaikea suhde on kuitenkin kliseisyydessäänkin toimiva ratkaisu. Falck ja Pettersen ovat myös mainiot rooleissaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Anneke von der Lippe Norjan pääministeri Moberginä, Fridtjov Såheim puolustusministeri Markussenina ja Karoline Viktoria Sletteng Garvang tietokonevelho Sigridinä. Von der Lippe istuu osaansa pääministeriksi ja Garvang ajaa asiansa roolissaan, mutta Såheimin puolustusministerihahmo menee nopeasti kiusallisen karikatyyrin puolelle. Kyseessä on se pakollinen hahmo, joka vähättelee päähenkilöitä, uskoen tietävänsä parhaiten, kuinka suuresta uhkasta päästään eroon, kaikkien muiden tietäessä hänen olevan väärässä.

Peikko osoittautui ilahduttavaksi yllätykseksi ja vaikka osa sen hahmoista ovatkin turhan tuttua peruskauraa, kyseessä on silti oikein mainio ja viihdyttävä hirviöelokuva, joka ennen kaikkea vetää hyvin vertoja ison budjetin amerikkalaistuotannoille. Siis suoraan sanottuna pidin Peikosta enemmän kuin viime vuosina ilmestyneistä jenkkilän Godzilla- ja Kong-rainoista. Elokuva on ehdottomasti saanut vaikutteita Hollywoodin monsteriblockbustereista, mutta se on hyvä osoitus siitä, että vakuuttavia kaijurymistelyjä voidaan saada aikaiseksi muuallakin.

Elokuva menee nopeasti itse asiaan, eli kun jokin jättimäinen olento keskeyttää kaivuutyöt ja nousee riehumaan maan päälle. Peikon kunnollista paljastusta panttaillaan oivallisesti, rakentaen onnistunutta jännitettä ja kun tämä myyttinen olio vihdoin esitellään koko komeudessaan, ei jälkeä voi kuin ihailla. Peikon aiheuttamat tuhot ja ihmisten erilaiset yritykset pysäyttää otus ovat mukaansatempaavaa seurattavaa, mutta ei leffa pelkkää ryminää ole. Elokuva osaa rauhoittua oikeina hetkinä syventämään hahmojen välisiä suhteita ja itse hirviön mytologiaa. Vaikka leffa lainaileekin selvästi muista monsterileffoista, norjalaismytologia tuo menoon mukavaa raikkautta. Peikko on tiettyine vikoineenkin varsin miellyttävä teos, jota voi lämpimästi suositella genren ystäville. En nyt tiedä, kaipaako elokuva jatkoa, mutta jos taso pysyy tällaisena, katson mieluummin lisää Peikkoa kuin Godzillan ja Kongin yhteentörmäyksiä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Roar Uthaug, jolle katastrofielokuvat eivät ole uusi juttu - olihan hän jo muutamia vuosia aiemmin ohjannut luonnonkatastrofista kertovan The Waven (Bølgen - 2015). Uthaug onnistuu pätevästi yhdistelemään näyttävää (ja paikoin hirvittävää) tuhoa ihmisdraamaan. Espen Aukanin käsikirjoitus ei ole luovimmasta päästä, mutta se antaa hyvät raamit tekijöille ammentaa. Elokuvan todellinen yllättäjä on sen vaikuttava audiovisuaalinen toteutus. Peikko on hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisu on oivaa ja yökohtaustenkin aikana näkee hyvin, missä mennään ja mitä tapahtuu. Tärkeintähän toki on, että itse peikko on vakuuttava ilmestys. Tietokonetehosteilla luotu mörökölli on jopa hienompi kuin monissa Hollywoodin leffoissa esiintyvät monsterit tänä päivänä ja pidin valtavasti peikon ulkonäöstä, joka on kuin eloon heräävä sammaleinen kallio. Muutenkin efektit ovat hienot tuhokohtausten aikana. Äänimaailma jylisee mainiosti ja Johannes Ringenin säveltämät musiikit säestävät menoa oivasti, Ringenin ujuttaessa mukaan jylhän seikkailullista sovitusta Edvard Griegin klassikkotyöstä Vuorenkuninkaan luolassa (I Dovregubbens hall).

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Troll, 2022, Motion Blur Films

Arvostelu: Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 2025)

TIEDÄN MITÄ TEIT VIIME KESÄNÄ

I KNOW WHAT YOU DID LAST SUMMER

Ohjaus: Jennifer Kaytin Robinson

Pääosissa: Chase Sui Wonders, Madelyn Cline, Jonah Hauer-King, Sarah Pidgeon, Tyriq Withers, Freddie Prinze Jr., Jennifer Love Hewitt, Billy Campbell, Gabbriette Bechtel, Austin Nichols, Joshua Orpin ja Sarah Michelle Gellar

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

Lois Duncanin kirjaan perustuva kauhuelokuva Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1998) oli kohtalainen menestys, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi heti. Tuotanto jäi kuitenkin erinäisistä syistä jumittamaan, jolloin vanhat näyttelijät jättivät elokuvan. Kaiken säädön jälkeen lopputuloksena oli suoraan DVD:llä julkaistu ja haukuttu Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer - 2006). 2010-luvulla Mike Flanagan aikoi ohjata neljännen elokuvan, mutta projekti kaatui suunnitteluvaiheessa. Amazon yritti herättää franchisen takaisin eloon televisiosarjamuodossa, mutta Tiedän mitä teit viime kesänä -sarja (I Know What You Did Last Summer - 2021) otettiin niin huonosti vastaan, ettei sitä tehty yhtä kautta enempää. Vuonna 2022 Sony Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa aiheesta, aikeenaan tuoda alkuperäiset tähdet Jennifer Love Hewittin ja Freddie Prinze Jr:n takaisin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt uusi Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva saapuu teattereihin. Itse pidän alkuperäisestä elokuvasta ja mielestäni kakkososakin on vielä ihan kiva. Kolmas elokuva on kuitenkin aivan kaamean surkea, enkä pitänyt Amazonin sarjasovituksestakaan. Odotukseni uutta leffaa kohtaan eivät olleet korkeat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa uuden Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Aiheutettuaan vahingossa sivullisen kuoleman auto-onnettomuudessa, viisi ystävystä päättävät pysyä hiljaa tapahtuneesta. Kuitenkin seuraavana kesänä käy selväksi, että joku on saanut tietää ja päättänyt kostaa nuorille karmealla tavalla.

Chase Sui Wonders, Jonah Hauer-King, Madelyn Cline, Tyriq Withers ja Sarah Pidgeon nähdään Avana ja tämän entisenä poikaystävänä Milona, Danicana ja tämän kihlattuna Teddynä, sekä heidän entisenä kaverinaan Stevienä, jotka itsenäisyyspäivää juhliessaan aiheuttavat vahingossa auton syöksymisen mäeltä rotkoon, mikä koituu kohtalokkaaksi kuskille. Tuttuun Tiedän mitä teit viime kesänä -tyyliin viisikko päättää pitää suunsa kiinni tapahtuneesta, mutta vuotta myöhemmin teko palaa kummittelemaan. Wonders, Hauer-King, Cline, Withers ja Pidgeon ajavat asiansa rooleissaan, mutta ei kukaan heistä erityisemmin vakuuta. Ongelmaksi myös koituu se, että heidän hahmonsa ovat aika yhdentekeviä tyyppejä, joiden selviytymisestä ei lopulta huomaa juuri piittaavansa.

     Elokuvan isoin täky on toki se, että alkuperäisen elokuvan, sekä ensimmäisen jatko-osan Tiedän yhä mitä teit viime kesänä päätähdet Jennifer Love Hewitt ja Freddie Prinze Jr. palaavat rooleihinsa Julie Jamesiksi ja Ray Bronsoniksi, jotka onnistuivat lähes 30 vuotta sitten selviytymään kahdesti kalastajatakkisen murhaajan koukusta. Hewitt, joka on viime aikoina tehnyt lähinnä 9-1-1-sarjaa (2018-) ja Prinze Jr., jota ei ole aikoihin nähty juuri missään, palaavat uransa kenties tunnetuimpiin rooleihinsa selvästi hyvillä mielin, mutta varoitan jo nyt, että sarjan vannoutuneimmat fanit eivät välttämättä tykkää yhtään siitä, kuinka hahmoja leffassa kohdellaan.

Kun alkuperäinen Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva tehtiin Screamin (1996) synnyttämän uuden slasherbuumin vanavedessä, on vain osuvaa, että vuoden 2025 Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva on tehty vuoden 2022 Screamin perintöjatko-osabuumin vanavedessä. Kaikki perintöjatko-osien piirteet ovat mukana. On uusi hahmojoukko, joka joutuu tutun skenaarion keskelle ja tarvitsee apua alkuperäisleffan hahmoilta, jotka onnistuivat selviytymään vastaavasta pinteestä. Kohtauksia on kierrätetty, toisinaan pienten käänteiden kanssa, seassa on selviä silmäniskuja ja kuullaanpa se franchisen ikonisin repliikkikin varsin kornisti ja laiskasti mukaan ympättynä.

Suurimmaksi osaksi ajasta uusi Tiedän mitä teit viime kesänä on ihan kivaa slasherkauhuilua, joka kalpenee alkuperäisleffalle, mutta elokuva on kuitenkin valtava tasonnosto ripuliroska Tiedän mitä teit viime kesänä 3:n ja Amazonin kehnon sarjayrityksen jälkeen. Kauhukohtaukset ovat ihan jännittäviä, vaikka ne rakentuvatkin turhan paljon kovaäänisten bööpelottelujen varaan ja on toki kivaa arvuutella, kuka piileskeleekään tällä kertaa ikonisen kalastaja-asun alla. Valitettavasti elokuvan loppuhuipennus lässähtää lähes totaalisesti ja riippuukin katsojan suhteesta alkuperäisleffaan, että tykkääkö finaalin tietyistä rohkeista vedoista vai ei.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jennifer Kaytin Robinson, joka on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä Sam Lanskyn kanssa. Robinsonin ohjaus ja tunnelmointi on menevää, mutta hänen ja Lanskyn teksti ei ole kummoinen, etenkään replikoinnin puolesta, joka on paikoitellen todella kökköä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Tiedän mitä teit viime kesänä on hyvin tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, veriset maskeeraukset vakuuttavat ja tuttua kalastajatakkia myöten puvustus on kunnossa. Äänimaailma luottaa tosiaan turhan paljon kovaäänisiin pelotteluihin helppona kikkana ja Chanda Dancyn säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää taustameteliä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa petaava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I Know What You Did Last Summer, 2025, Columbia Pictures, The South Australian Film Corporation, Original Film

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films