Arvostelu: Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974)

KUMMISETÄ OSA II

THE GODFATHER PART II

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Robert Duvall, Diane Keaton, John Cazale, Talia Shire, Lee Strasberg, Michael V. Gazzo, G. D. Spradlin, Gastone Mochin, B. Kirby Jr., Francesca De Sapio, Morgana King ja Dominic Chianese
Genre: draama, rikos
Kesto: 3 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon Kummisetä-kirjaan (The Godfather - 1969) perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) nousi ilmestyessään valtavaan suosioon. Sen lisäksi, että elokuva voitti mm. parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, siitä muodostui muutaman vuoden ajaksi kaikkien aikojen menestynein elokuva ja leffaa alettiin pian pitämään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana filminä. Olikin selvää, että jatkoa olisi tulossa. Puzo alkoi jo ennen ensimmäisen elokuvan valmistumista kirjoittamaan jatkotarinaa, joka toimisi samanaikaisesti esiosana ja jatko-osana ensimmäiselle leffalle. Ensimmäisen osan ollessa jättimenestys, Paramount tarttui heti Puzon jatkotarinaan - tosin suurella varauksella Puzon antamasta nimestä, The Godfather Part II, eli suomalaisittain Kummisetä osa II. Tuohon aikaan ei ollut tapana nimetä jatko-osaa vain lisäämällä ensimmäisen osan nimen perään numeroa ja Paramount pelkäsi, että yleisö luulisi kyseessä olevan vain ensimmäisen elokuvan toinen puolisko, eikä kokonaan uusi filmi. Puzo sai kuitenkin tahtonsa läpi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1973. Muutamaa viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä se joutui kuitenkin huonoon maineeseen kriitikoiden ja toimittajien toimesta, jotka pitivät elokuvan kerrontaa sekavana ja kömpelönä. Leffaa ruvettiinkin leikkaamaan uusiksi, ennen kuin Kummisetä osa II julkaistiin joulukuussa 1974. Alun heikko vastaanotto kääntyi nopeasti päälaelleen ja pian niin kriitikot kuin katsojat kehuivat filmiä. Taloudellisesti elokuva ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäisen osan veroinen jättihitti. Elokuva sai mm. kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, musiikki ja lupaavin tulokasnäyttelijä), voittamatta niistä yhtäkään ja neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus, lupaavin uusi päänäyttelijä ja paras miespääosa), joista se voitti vain jälkimmäisen. Oscar-gaalassa Kummisetä osa II teki kuitenkin historiaa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, jolloin siitä tuli ensimmäinen jatko-osa ikinä, joka voitti kyseisen pystin. Lisäksi Robert De Niro voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon roolistaan nuorena Vito Corleonena, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa, kun kaksi näyttelijää ovat voittaneet Oscarin samasta roolista. Elokuva voitti myös parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miespääosan, naissivuosan ja puvustuksen palkinnoista. Vuosien varrella Kummisetä osa II:n arvostus on vain kasvanut ja sen lisäksi, että sitä pidetään edeltäjänsä tavoin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana, monet pitävät sitä jopa edellistä osaa parempana. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun näin Kummisetä osa II:n ensimmäistä kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, en pitänyt näkemästäni. Ensimmäisen osan tavoin en ole katsonut leffaa toistamiseen, kunnes huomasin nyt ensimmäisen Kummisedän täyttävän 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin katsoa ja arvostella koko trilogian läpi ja katsoin Kummisetä osa II:n pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ja niille, jotka säikähtivät tuon äskeisen tunnustukseni takia, ei huolta; pidin elokuvasta nyt valtavasti enemmän.

Vuonna 1901 nuori Vito Corleone saapuu New Yorkiin ja vajoaa vähitellen rikollisiin hommiin. Vuosia myöhemmin Viton poika Michael on noussut Corleonen rikollisperheen johtoon, kun häntä vastaan hyökätään.

Al Pacino nähdään toistamiseen Michael Corleonena, joka on nyt ottanut isänsä rikolliset bisnekset haltuunsa ja toimii Corleonen rikollisperheen uutena kummisetänä. Ensimmäinen elokuva kuvasti mestarillisesti siloposkisen ja hyvää tahtovan sotasankarin lankeamista pimeyteen ja Kummisetä osa II jatkaa tätä tarinaa hienosti. Michaelista on tullut aika häikäilemätönkin rikollispomo, joka johtaa perhettä hyvin eri tavalla kuin isänsä. Pacino tekee vielä parempaa työtä roolissa kuin viimeksi ja hänestä löytyy vahvempaa karismaa kuin edellisessä osassa.

     Monet muutkin eloonjääneet hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Diane Keaton on vielä mainiompi Michaelin Kay-vaimona, joka alkaa kauhistella miehensä muutosta. Jopa Robert Duvallin näyttelemä Tom Hagen näyttäisi siltä, ettei pidä siitä, millainen hänen velipuolestaan on tullut. Samaa tuntee myös Michaelin sisko Connie (ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire), eikä Fredo-velikään (John Cazale) täysin lämpene uudelle tavalle johtaa perhebisneksiä. Uusina hahmoina kuvioihin tuodaan palveluksia Michaelilta pyytävä Frank Pentangeli (Michael V. Gazzo) ja toinen rikollispomo Hyman Roth (Lee Strasberg), johon Michael ei luota. Tuttuja hahmoja hyödynnetään taidokkaasti ja heidän kautta katsojakin kokee traagiseksi sen, millainen Michaelista on tullut. Uusista hahmoista etenkin Frank on mainio - lähinnä, koska Oscar-ehdokkuuden saanut Gazzo on roolissaan niin hyvä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa Michaelin tarinan seuraamista ja näyttää hänen matkaansa syvemmälle synkkyyteen, elokuva kertoo myös takaumien kautta Michaelin isästä, Vito Corleonesta nuorena, kun tämä saapuu New Yorkiin ja perustaa Corleonen rikollisperheen. Tällä kertaa roolissa nähdään tuohon aikaan lähes tuntematon Robert De Niro, joka oli ensimmäistä elokuvaa tehdessä ehdolla Paulien rooliin. De Niro on nappivalinta nuoreksi Vitoksi ja myy ajatuksen siitä, että tässä on Marlon Brandon esittämä hahmo nuorena. De Niro nappaakin joitain Brandon maneereja mukaan, sekä tietty Viton kähisevän puheäänen. Brandonkin oli tarkoitus palata takaisin yhtä takaumakohtausta varten, mutta hän ei saapunut paikalle ja tekijöiden oli pakko kirjoittaa kohtaus lennosta uusiksi. 

Tässä vaiheessa moni teistä varmaan tuumii, kummasta Kummisetä-elokuvasta pidän enemmän; ensimmäisestä vai toisesta. Vaikka tämä Kummisetä osa II onkin hieno teos, minun täytyy silti kallistua ensimmäisen elokuvan puoleen. Sen tarina on vahvempi ja ytimekkäämpi. Lisäksi vaikka De Niro onkin loistava nuorena Vitona, Brandon roolisuoritus oli jotain täysin omaa luokkaansa. Kun näin Kummisetä osa II:n esiteininä, en tosiaan erityisemmin piitannut siitä. Olin jopa samaa mieltä joidenkin leffan ensireaktioiden kanssa, jotka sanoivat leffan koostuvan vain kirjan jämäpaloista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen osaan ja jotka on nyt venytetty ylipitkäksi, lähes kolmen ja puolen tunnin filmiksi. Toisella katselulla en olisi voinut olla enempää eri mieltä vanhan mielipiteeni kanssa. Kummisetä osa II on erinomainen elokuva, joka rakentuu upeasti molemmilta puolilta alkuperäisleffan ympärille, tukien sen kertomusta niin esiosana kuin jatko-osana.

Kun ensimmäisellä katselulla mietin, ettei Mario Puzo tainnut osata päättää, haluaako hän kertoa tarinan Vitosta nuorena vai Michaelista vanhempana ja päätti yhdistää nämä yhdeksi filmiksi, toisella katselulla pidin valtavasti siitä, kuinka nämä kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä. Välillä näemme, kuinka Vito alun perin rakensi rikollisperheen ja välillä taas, kuinka Michael nyt johtaa perhettä. Ero isässä ja pojassa on suuri ja siitä syntyy sykkivä sydän, joka voimistaa teosta. Vaikka Vitokin oli loppujen lopuksi vajonnut aikamoiseen synkkyyteen, hän silti piti tietyn kohteliaisuuden ja lämmön yllä. Samaa ei voi sanoa yhä vain kylmemmäksi muuttuvasta Michaelista. Näiden kahden hahmon ja heidän tekemistensä vertailu on todella koukuttavaa ja kiehtovaa. Siirtymät "nykyhetken" ja menneisyyden välillä ovat taidokkaasti rytmitetyt ja kummassakin ajassa viivytään juuri oikean ajan verran. Tämä ajassa siirtyminen saa leffan myös tavallaan kulkemaan nopeammin, eikä Kummisetä osa II lopulta edes tunnu niin pitkältä teokselta kuin se on. Kenties katselua helpottaa se, että noin kahden tunnin kohdalla on väliaika ja siten leffan pakottaa pitämään tauon. Ajan voi käyttää joko pohtimiseen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee vielä käymään tai etsimään kaapista lisää leffaherkkuja.

Aikakaudesta toiseen siirtyminen vain vahvistaa Kummisetä-saagan epookkimaisuutta, mitä jo ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Filmi onkin monin tavoin edellistä osaa mahtipontisempi ja jälleen katsojassa herää tunne siitä, että on kokemassa jotain elämää suurempaa. Tunnelma on tässäkin teoksessa vahvasti rakennettu - etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vahvasti tunnelma saattaa vaihtua, kun hypätään ajasta toiseen. Viton tarina on paljon toiveikkaamman ja energisemmän tuntuinen, kun taas Michaelin osuus maalailee synkkyyksiä ja painostavuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on kuitenkin niin väkevää, että hän osaa tasapainotella vakuuttavasti kahden erilaisen hengen kanssa. Välillä teos on todella jännittävä, toisinaan taas aika hauskakin. Coppola tekee niin pitkistä keskusteluista kuin nopeista ja brutaaleista tapoista vangitsevia ja sähäköitä. Elokuva onnistuu myös liikuttamaan, etenkin lopetuksellaan, joka nivoo nämä kaksi filmiä hienosti toisiinsa.

Tekninen puolikin on erinomainen. Kuvaus ja valaisu on yhtä tyylikästä kuin viime leffassa ja varjoilla korostetaan taas ihmisten pimeitä puolia. Kun ensimmäisen elokuvan alussa Michael oli selvästi valossa, Kummisetä osa II:ssa hänen kasvonsa ovat jatkuvasti varjojen peitossa. Takaumakohtauksissa seepiamaista värimaailmaa on korostettu, mikä luo elokuvalle hyvin tunnistettavan ulkonäön. Etenkin takaumakohtauksissa lavastus ja puvustus ovat huikeasti toteutetut. New Yorkin kadut vuodesta 1901 eteenpäin muutaman vuosikymmenen ajan ovat hienosti rakennetut. Aikahyppelyn onnistumisesta en tosin tiedä, että kehuako enemmän käsikirjoitusta vai leikkausta. Kriitikoiden ensireaktioiden jälkeen elokuvaa leikattiin uudestaan, joten kenties leikkaus ansaitsee kehut. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Nino Rota tunnelmoi toistamiseen fantastisesti musiikeillaan. Tutut ja mahtavat sävelmät ovat mukana edellisestä elokuvasta, minkä lisäksi mukana on paljon uusiakin melodioita. Viton tarinaa säestävä reipas musiikki on äänipuolella paras lisäys leffaan.

Yhteenveto: Kummisetä osa II toimii upeasti niin esiosana kuin jatko-osana mestarilliselle alkuperäiselokuvalle, tukien ensimmäistä leffaa vaikuttavasti molemmin puolin tarinaa. Viton nuoruusvuosien ja Michaelin rikollisuran kertominen samanaikaisesti on erittäin kekseliäs ratkaisu ja on kiehtovaa seurata, kuinka erilaisia isä ja poika ovatkaan. Al Pacino jatkaa hienoa työtään Michael Corleonena ja Robert De Niro hyppää taidokkaasti nuoren Viton saappaisiin. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti päällekkäin kulkevien kertomusten ansiosta. Francis Ford Coppolan ohjaus on tässäkin erinomaista ja hän pitää katsojasta tiukasti kiinni. Coppolan ja Mario Puzon käsikirjoitus on myös onnistunut ja sitä tukee taidokas leikkaus. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Kaikin puolin Kummisetä osa II on fantastinen jatkoteos Kummisedälle, joskin itse suosin yhä ensimmäistä elokuvaa. Nyt siirrynkin innoissani Kummisetä osa III:n (The Godfather Part III - 1990) kimppuun, sillä sitä filmiä en ole koskaan aiemmin nähnyt!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part II, 1974, Paramount Pictures, The Coppola Company, American Zoetrope

Arvostelu: Kummisetä (The Godfather - 1972)

KUMMISETÄ

THE GODFATHER

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Marlon Brando, Robert Duvall, James Caan, Diane Keaton, Talia Shire, Gianni Russo, John Cazale, Morgana King, Lenny Montana, Richard Castellano, Johnny Martino, Al Martino, Al Lettieri, Sterling Hayden, John Marley, Richard Conte, Abe Vigoda, Simonetta Stefanelli ja Salvatore Corsitto
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

"I'm gonna make him an offer he can't refuse."

The Godfather, eli suomalaisittain Kummisetä perustuu Mario Puzon samannimiseen menestyskirjaan vuodelta 1969. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Picturesilla oltiin kiinnostuttu Puzon tekstistä ja koska Puzo oli siihen aikaan pahasti veloissa, hän suostui heti myymään kirjan elokuvaoikeudet. Paramountin edellinen gangsterielokuva Mafiaveljekset (The Brotherhood - 1968) ei ollut toivottu hitti, minkä Paramount pohti johtuvan siitä, ettei työtiimissä ollut italialaistaustaisia tekijöitä, eikä leffa siten tuntunut tarpeeksi autenttiselta. Studio päättikin palkata Kummisetää varten jonkun italialaistaustaisen ohjaajan ja aluksi hommaa ehdotettiinkin Sergio Leonelle. Leone oli kuitenkin jo siinä kohtaa työstämässä omaa mafiaelokuvaansa, Suurta gangsterisotaa (Once Upon a Time in America - 1984), joten studio kääntyi Francis Ford Coppolan puoleen. Coppola ei kuitenkaan piitannut Puzon kirjasta, eikä aluksi suostunut. Hänkin oli kuitenkin suurissa veloissa ja rahan tarpeessa otti pestin vastaan. Koska Paramountin viime leffat eivät olleet menestyneet kummoisesti, studio ei aluksi halunnut pistää paljoa rahaa kiinni filmiin ja yritti säästää kaikessa. Coppola oli kuitenkin sitä mieltä, että jos tämä nyt kerran tehdään, niin tehdään sitten kunnolla ja väänsi vastaan Paramountin säästöyrityksissä. Järkeilemällä, että kirjan ollessa valtava hitti, niin elokuvastakin tulisi tietty hitti, Coppola sai Paramountin lopulta heltymään rahan suhteen. Niin Coppola kuin kirjailija Puzo itse työstivät elokuvan käsikirjoituksen, mitä varten Coppolalla oli hyvin erikoinen tyyli. Hän repi Puzon kirjasta irti sivuja, joita ei kokenut filmin tarvitsevan ja kirjoitti jäljelle jääneen tekstin päälle muistiinpanojaan. Gangsteri Joseph Colombon johtama Italian-American Civil Rights League vaati saada lukea käsikirjoituksen ennen kuvauksia ja käski tekijöitä poistamaan kaikki kerrat, kun sana "mafia" lausutaan. Coppola ja Puzo suostuivat ja Colombo ja IACRL hyväksyivät tekstin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1971 ja lopulta Kummisetä sai maailmanensi-iltansa 14. maaliskuuta 1972 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, joka ei noussut vain ilmestymisvuotensa menestyneimmäksi elokuvaksi, vaan siinä kohtaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi, kunnes vuonna 1975 Tappajahai (Jaws) kiilasi kärkeen. Niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät filmiä. Kummisetä sai mm. parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, lupaavin tulokasnäyttelijä ja puvustus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja musiikin palkinnot, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, puvustus, leikkaus, ääni ja kolme kertaa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, käsikirjoituksen ja miespääosan palkinnot, joista jälkimmäistä Marlon Brando ei suostunut ottamaan vastaan, boikotoidessaan Oscar-gaalaa siitä, ettei Hollywoodissa huomioitu Amerikan alkuperäiskansan näyttelijöitä. Myös toinen päätähti Al Pacino boikotoi Oscareita, koettuaan vääryydeksi, että hän oli ehdolla miessivuosan palkinnosta, eikä miespääosan, vaikka hänellä on eniten ruutuaikaa leffassa. Vuosien varrella Kummisedän arvostus on kasvanut valtavasti. Siitä ei ole muodostunut vain klassikkoa, vaan sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. American Film Institute on jopa nimennyt Kummisedän kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi amerikkalaiselokuvaksi, heti Citizen Kanen (1941) jälkeen. Elokuva on listakakkosena myös IMDb-sivuston kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien listalla. Lisäksi leffaa pidetään usein niinä harvoina filmatisointeina, jotka ovat alkuperäiskirjaa parempia. Itse olin nähnyt Kummisedän kerran aiemmin, varmaankin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten. Vaikka pidin näkemästäni, en silloin ollut erityisen kiinnostunut mafiatarinoista, joten koin liki kolmen tunnin filmin ajoittain pitkäveteiseksi. Vuosien varrella olen kuitenkin kiinnostunut elokuvasta täysin uudella tavalla ja tehnyt paljon lisätutkimuksia esimerkiksi siitä, millä tavalla se on vaikuttanut elokuvateollisuuteen viime vuosikymmenien aikana. Kun huomasin Kummisedän täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se juhlavuoden kunniaksi. Pääsin näkemään leffan ihan Maximin tunnelmallisessa elokuvateatterissa, yhdessä Vernus-arvostelukanavaa tekevän kaverini kanssa!

Kun 1940-luvulla Corleonen rikollisperheen johtajaa, kummisetä Vitoa kohtaan hyökätään, alkaa sota rikollisperheiden välillä. Aiemmin perheen bisneksistä erossa pysyneen Viton pojan Michael Corleonen täytyy vihdoin päättää paikkansa kaiken keskellä.

Itse nimikkohahmona, rikollisperheen pomona ja kummisetänä, don Vito Corleonena nähdään Marlon Brando, joka tosiaan voitti roolityöllään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, muttei suostunut ottamaan palkintoa vastaan. Brando kyllä ansaitsi kaikki palkintonsa leffasta, sillä hän tarjoaa aivan mielettömän upean roolisuorituksen. Kyseessä on niitä roolitöitä, jotka naulitsevat katsojan penkkiinsä ja lukitsevat katseet heti, kun näyttelijä astelee ruutuun. Pelkkä Brandon läsnäolo on vaikuttava ja jylhä, ja kun hän avaa suunsa, katsojan on aivan pakko kuunnella hiirenhiljaa se, mitä hänellä on sanottavanaan. Kyseessä on ehdottomasti yksi elokuvahistorian legendaarisimmista roolisuorituksista, eikä ihme, että Brandon työtä matkitaan, kopioidaan ja parodioidaan yhä tänäkin päivänä niin muista mafiafilmeistä aina perheleffa Zootropolis - eläinten kaupunkiin (Zootopia - 2016) asti. Nykyään Brandon mukana olo on toki itsestäänselvyys, mutta elokuvaa tehdessä Puzon ja Coppolan piti taistella Paramountia vastaan, jotta he saivat Brandon mukaan. Studio koki, että Brandon ura oli jo hiipunut, minkä lisäksi oli yleistä tietoa, että Brandon kanssa oli vaikea tehdä töitä. Millainen leffa tästä olisikaan tullut ilman häntä...

     Brando ei suinkaan ollut ainoa näyttelijä, jonka kohdalla Coppola ja Paramount päätyivät kiistaan. Paramount halusi mafiapomo Vito Corleonen pojan, Michaelin rooliin jonkun tunnetun näyttelijän, kuten Robert Redfordin, Dustin Hoffmanin, Warren Beattyn tai Martin Sheenin, mutta Coppola halusi jonkun tuntemattoman ja uskoi tuohon aikaan vasta parissa leffassa esiintyneeseen Al Pacinoon. Jälleen Coppola sai tahtonsa läpi ja katsoja ei voi muuta kuin pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut eri näyttelijällä - ja ennen kaikkea, olisiko Pacinosta kasvanut stara ilman tätä leffaa? Pacino on vaikuttava löytö ja tulkitsee hienosti monipuolista hahmoaan. Michael saapuu elokuvaan toisesta maailmansodasta palanneena sotasankarina, mutta alkaa hitaasti vajoamaan mukaan rikollisiin hommiin. Hahmon kehityskaari on fantastinen ja leffa todella uppoutuu tutkiskelemaan Michaelin muutosta. Ymmärrän täysin Pacinoa; hänen olisi pitänyt olla ehdolla parhaasta miespääosasta sivuosan sijaan.

Elokuvassa nähdään myös James Caan, John Cazale ja ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Viton muina lapsina ja Michaelin sisaruksina Sonnyna, Fredona ja Conniena, Gianni Russo Connien miehenä Carlona, Morgana King Viton vaimona Mama Corleonena, Robert Duvall Corleonen perheen adoptiopoika ja consigliere Tom Hagenina, Diane Keaton Michaelin tyttöystävänä Kay Adamsina, Richard Conte ja Al Lettieri kilpailevina rikollispomoina Barzinina ja Sollozzona, Sterling Hayden korruptoituneena ylikomisario McCluskeyna, sekä Al Martino laulajatähti Johnny Fontanena, joka on menetyksensä velkaa Corleonen perheelle ja joka pohjautuu laulaja Frank Sinatraan, jolla uskotaan olleen yhteyksiä mafiaan. Sivunäyttelijätkin tekevät loistotyötä. Gangsterien esittäjät vakuuttavat iskevästi joko puhtaasti rikollisina hahmoina tai sellaisina, joista niin katsoja kuin hahmot itsekään eivät osaa sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerralla pidin Kummisedästä, mutta se ei tehnyt vielä silloin erityistä vaikutusta - lukuun ottamatta Brandon roolisuoritusta, jota ihailin suuresti jo silloin. Ajan saatossa elokuva on kuitenkin alkanut kiehtomaan minua enemmän ja enemmän, kuten myös mafiakertomukset. Sen lisäksi, että näin filmin vaikutukset kaikissa tämän jälkeen ilmestyneissä mafiateoksissa - tunnetuimpina varmaankin Mafiaveljet (Goodfellas - 1990) ja The Sopranos -sarja (1999-2007) - Kummisetä-viittauksia alkoi löytymään ties mistä. Nyt kun katsoin filmin uudestaan, en yhtään ihmettele, että siitä ammennetaan yhä 50 vuotta myöhemmin. Kyseessä todella on elokuvateollisuuden mestarillinen merkkityö, joka on kestänyt aikaa täydellisesti.

Viime vuonna Citizen Kane -elokuvan arvostelussani pohdin sitä, kuinka parhaan elokuvan maine voi tehdä jopa hallaa itse leffalle ja kuinka se titteli voi vieraannuttaa katsojaa näkemästään. Samaa voisi pohdiskella myös Kummisedästä ja täytyy myöntää, että ymmärrettyäni vuosien varrella paremmin elokuvan suuren maineen, minua jännitti enemmän katsoa leffa nyt uudestaan kuin silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Jännite katosi kuitenkin heti ensikohtauksen myötä. Heti ensimmäinen kuva, pitkä otos, jossa Salvatore Corsitton näyttelemä Bonasera saapuu anelemaan apua Vito Corleonelta, imaisi minut täysin mukaansa. Sen lisäksi, että jo pelkkä avauskuva saa ihailemaan tekijöiden osaamista kameran takana ja näyttelijöiden eläytymistä kameran edessä, kuva ja sen aloittama kohtaus ovat täydellinen tapa kuljettaa katsoja tälle matkalle. Ja todella tarkoitan matkaa. Vaikka periaatteessa Kummisedän voisi mieltää "vain" henkilödraamaksi, jossa henkilöt sattuvat olemaan rikollisia, tuntuu läpi leffan siltä kuin olisi kokemassa jotain elämää suurempaa. Ja kun elokuva voi aiheuttaa sellaisen tunteen, ei tarvitse kyseenalaistaa, miksi sitä pidetään niin korkeassa arvossa.

Elokuvan avauskohtaus (tai pikemminkin avausosio, sillä elokuvan käynnistävä hääpäivä sisältää itsessään useita kohtauksia) esittelee täydellisesti sen, kuinka mafia toimii ja mitä loppuleffalta voi odottaa. Jos kuulut tähän rikollisperheeseen, olet heidän suojattinsa, kunhan teet kuten pyydetään, etkä petä perheen luottamusta. Saat taloudellista tukea ja muita hyötyjä, ja jos sinulle tehdään jotain pahaa, voit olla varma, että puolestasi kostetaan. Jos taas petät heidän luottamuksensa... noh, sanotaan näin, että siinä ei hyvin käy - se käy useasti selväksi leffan aikana. Nykypäivänä tällaisista rikollisperheistä tehdään paljon tarinoita, mutta Kummisetä oli tässä tapauksessa ihka ensimmäisten joukossa. Oli gangsterileffoja toki nähty ennen tätä, mutta aiemmin rikolliset haluttiin pitää pahiksina ja poliisit hyviksinä. Kummisetä rikkoi tätä "sääntöä" ja sai katsojat rikollisten puolelle, esittämällä heidät monipuolisina ja -mutkikkaina ihmisinä. Se, kuinka elokuva kertoo tästä mafiamaailmasta, on valtavan kiehtovaa ja yksi leffan monista koukuista. Elokuvan tapa saada katsoja kannustamaan rikollisia on erittäin vakuuttava.

Kun Kummisetä sisältää näin kiehtovan kuvauksen tietynlaisesta kulttuurista ja kuinka se kulttuuri pyörittää maailmaa herkullisen häikäilemättömästi ympärillään, minkä lisäksi mukana pyörii todella kiinnostavia hahmoja, joita esittävät erinomaiset näyttelijät, elokuva pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Siinä, missä ensimmäisellä katselulla koin leffan lähes kolmen tunnin keston usein raskaaksi, tällä kertaa elokuva oli mielestäni yllättävänkin äkkiä ohi. Kesto todella käytetään täydellisesti hyödyksi ja tarina on tarpeeksi vahva, jotta se kantaa läpi keston. Tarina on itse asiassa aika häkellyttävänkin vahva. Kuten jo totesin, elokuvassa tuntuu olevan jotain elämää suurempaa ja iso osa siitä syntyy juurikin tarinasta. Kiinnostavasti esitetty mafiasota ja etenkin todella kiehtova hahmotutkiskelu Michaelin lankeamisesta pimeälle polulle herättävät tätä tunnetta. Kun elokuva vielä kattaa suunnilleen vuosikymmenen tapahtumat, on se epookkimainen taru. Toisaalta leffa on pienimuotoinen, mutta samalla hyvin eeppinen.

Sen lisäksi, että katsoja pohtii, mitä leffasta olisi tullut eri näyttelijöillä kuin Marlon Brandolla ja Al Pacinolla, on myös pakko pohtia, mitä elokuvasta olisi tullut, jos Francis Ford Coppola ei olisi suostunut ohjaajaksi? Coppolan ohjaus on todella voimakasta ja hän onnistuu kuljettamaan aika hitaasti etenevää tarinaa vauhdikkaasti. Hän rakentaa jännitystä esimerkillisen lahjakkaasti ja katsojan sydän pamppaileekin kovempaa tahtia moneen otteeseen leffaa katsoessa. Coppola tietää tasan tarkkaan, milloin nostaa jännite huippuunsa ja todella shokeerata katsojaansa. Nopeasti ikoniseksi muodostunut hevosenpää-kohtaus on vain esimakua siitä, mitä on luvassa. Pitkät juonittelut tuottavat tulosta äärimmäisen brutaaleissa ja väkivaltaisissa kohtauksissa, joissa katsoja aina hetkellisesti muistaa, että "ai niin, nämä hahmot eivät olleetkaan hyviksiä". Suuri loppuhuipennus on mielettömän upea, etenkin kun siinä leikataan niin mestarillisesti kahta hyvin erilaista hetkeä toisiinsa, muodostaen todella symbolistisen ja vaikuttavan päätöksen elokuvalle.

Eikä pidä tietenkään unohtaa Coppolan ja kirjailija Mario Puzon yhteistuumiin laatimaa käsikirjoitusta. Ottaen huomioon, että Kummisetää pidetään yleisesti niinä harvoina elokuvina, jotka ovat jopa parempia kuin kirjat, mihin ne perustuvat, on käsikirjoituksen teko yhteistyössä ohjaajan ja alkuperäisen kirjailijan kanssa ollut selkeä lottovoitto. Puzo on voinut työstää kirjaansa uuteen muottiin ja pakottanut itsensä poistamaan turhempia kuvioita pois, kun taas Coppola on voinut tuoda mukaan vahvan elokuvallisen näkökulman, tietäen, mikä kirjasta siirtyisi voimakkaimmin elokuvamuotoon. Lopputulos on hieno teksti täynnä unohtumattomia kohtauksia ja repliikkejä, joka syventyy niin esittelemäänsä kulttuuriin kuin päähenkilönsä mielenmaisemaan täydellisesti.

Myös elokuvan tekninen puoli on erittäin ihailtavaa. Kummisedässä ei nähdä mitään elokuvahistoriaa mullistaneita erikoistehosteita, vaan sen visuaalinen ilme on eri syistä todella näyttävä. Ensinnäkin filmi on upeasti kuvattu. Kameratyöskentely ja kuvasommittelu on hiottu täydellisyyteen asti, mutta kuvien todellinen voima syntyy niiden valaisusta ja värimäärittelystä. Valoilla ja varjoilla kuvastetaan hienosti hyvää ja pahaa. Suurin osa rikollisesta juonittelusta tapahtuu pimeässä. Gangsterihahmojen kasvot on valaistu vain puoliksi, korostaen heidän eri puoliaan. Michaelin kasvot ovat aluksi valossa, mutta ne vaipuvat varjoihin leffan edetessä. Erityisen tyylikkäät ovat Viton silmien peittävät varjot, korostaen hänen totaalista rooliaan rikollisuuden ytimessä. Värimäärittelyllä elokuvasta on tehty suorastaan kaunis, vaikka mukana onkin paikoitellen aika karuakin kuvastoa. Filmi on täynnä kuvia, jotka voisi kehystää seinälle. Vahvan visuaalisen ilmeen parhaana ystävänä toimii tietysti hyvä äänimaailma. Onnistuneiden ääniefektien lisäksi Nino Rotan säveltämät musiikit ovat huikeat. Rotan surumielinen ja alakuloinen, mutta silti voimakas ja toiveikas tunnelmointi musiikkiensa kanssa on yksi lisätekijä siihen, miksi katsojasta tuntuu siltä kuin kokisi jotain elämää suurempaa. Leffan rakkausteemamusiikki kuuluu elokuvahistorian parhaimpiin sävellyksiin.

Yhteenveto: Kummisetä on kiistaton mestariteos ja yksi elokuvahistorian parhaista filmeistä. Elokuva todella on klassikkoasemansa ja palkintonsa ansainnut. Se tarjoaa katsojalle elämää suuremman elämyksen ja vie matkalle, jonka jälkeen katsoja voi hetkellisesti kokea muuttuneensa. Liki kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, sillä erinomainen rikostarina vie niin hyvin mukanaan. Michael Corleonen matka läpi elokuva on vaikuttavasti toteutettu ja Al Pacino on huikean hyvä roolissa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita ja kirkkaimpana tähtenä esille nousee tietty Marlon Brando itse kummisetä Vitona. Brandon työ tässä leffassa on täysin ansaitusti jäänyt elämään suorastaan legendaarisena. Francis Ford Coppolan ohjaus on vangitsevaa ja hänen ja Mario Puzon käsikirjoitus sykähdyttävä. Leffa on teknisiltä ansioiltaankin upea. Erityisesti varjoilla leikittelevä kuvaus on todella tyylikästä. Kummisetä on yksi elokuvateollisuuden merkkipaaluista, jonka jokaisen leffaharrastajan täytyy nähdä. Ja onhan se muutenkin hyvä sivistää itseään tällaisella megaklassikolla. Elokuvaa ei turhaan pidetä korkeassa arvossa ja jos se on syystä tai toisesta jäänyt näkemättä, on 50-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin katsoa Kummisetä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather, 1972, Paramount Pictures, Alfran Productions