FLORENCE FOSTER JENKINS (2016)
FLORENCE
Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, Nina Arianda, Allan Corduner ja Christian McKay
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: S
"Ihmiset voivat sanoa, etten osaa laulaa, mutta kukaan ei voi väittää, ettenkö olisi laulanut."
Olin kuullut Florence Foster Jenkinsistä jo vuosia sitten, mutten muistanut kyseisen naisen nimeä; muistin vain, että kyseessä on yhdeksi maailman kauheimmaksi laulajaksi valittu henkilö. Florence tietenkin muistui mieleeni, kun kuulin, että hänestä tehtäisiin elokuva. Kiinnostuin elokuvasta lähinnä sen takia, että halusin kuulla hirveäksi haukutun lauluäänen. Meryl Streepin kiinnittäminen pääosaan nosti kiinnostustani, muttei kuitenkaan niin paljoa kuin se, että mukana olisi myös The Big Bang Theory -sarjasta (2007-) Howard Wolowitzia esittävä Simon Helberg. Häntä en ole nähnyt lähes ollenkaan muissa rooleissa, joten minua kiinnosti nähdä, miten hän pärjäisi. En kuitenkaan ollut kovin innostunut elokuvasta, enkä käynyt katsomassa sitä sen lehdistönäytöksessä. Muutaman kerran kävi kuitenkin mielessä käydä vilkaisemassa elokuva, kun se oli jo saanut ensi-iltansa. Lopulta syyslomalla lähdin katsomaan Florence Foster Jenkinsiä (tai kuten se kulkee Suomessa yksinkertaisesti nimellä Florence), odottaen näkeväni ihan viihdyttävän pätkän.
Florence Foster Jenkins innostuu laulamisesta ja hän haluaakin myös laulajatähtöseksi. Harmi vain, ettei Florence osaa laulaa...
Meryl Streep ei vain tunnu tekevän huonoa roolisuoritusta. Hän on nimittäin aivan huikea pääroolissa Florencena! Hän kykenee esittämään koomiset osuudet vakavasti, sekä vakavat osuudet tarpeen vaatiessa koomisesti. Streep on täydellinen valinta Florenceksi, enkä usko, että kovin moni olisi pystynyt parempaan. Uskoisin Streepin jopa laulavan elokuvassa oikeasti ja hänellä on niin paljon tunnetta mukana esiintymisessään, ettei voi muuta kuin ihailla. Streepilla on jo kolme Oscar-pystiä, mutta kyllä hän ansaitsee edes ehdokkuuden tästä elokuvasta. Hänen eleensä ja ilmeensä ovat selkeästi mietittyjä, mutta silti niin luonnollisia. Jo pelkästään hänen suorituksensa vuoksi tämä elokuva kannattaisi käydä katsomassa. Hän ei kuitenkaan ole ainoa erinomainen näyttelijä tässä.
Romanttisista hömppäleffoista tuttu Hugh Grant on jo vanhentunut mies, joten enää hän ei voi näytellä samaa hurmuriheppua, jona hänet monet tietävät. Tässä hänellä on kyllä hurmurivaihde välillä päällä, mutta hän tekee sen tyylillä ja siinä on jotain eleganttia. Grant nähdään Florencen miehenä, St Clair Bayfieldinä, joka kannustaa täysillä vaimoaan kaikessa, mutta pettää tätä silti nuoremman naikkosen, Kathleenin (Rebecca Ferguson) kanssa. Grant on erittäin hyvä roolissaan. Hän oli kuulemma lopettamassa näyttelemisen, mutta halusi esiintyä Florence Foster Jenkinsissa, sillä hänelle koitui tilaisuus näytellä Meryl Streepin kanssa.
Kuka olisi uskonut, että hölmöä Howard Wolowitzia lähes kymmenen vuotta esittänyt Simon Helberg osaisi ihan oikeasti näytellä? Olin todella yllättynyt Helbergin suorituksesta. Hetken minulla kesti tottua hänen naamansa näkeminen, kun kyseessä ei ollutkaan The Big Bang Theory, mutta kun totuin, niin minun oli vain pakko ihailla, kuinka hyvä hän oli. Tässä hän näyttelee Florencen pianistia, Cosmé McMoonia. Helbergin täytyy osata soittaa pianoa oikeasti, sillä useissa kuvissa näkyy sekä hänen naamansa, että hänen kätensä koskettimilla. Toivottavasti Helberg nähtäisiin tulevaisuudessakin elokuvissa, sillä mieheltä löytyy kyllä lahjoja muuhunkin kuin vain tiettyyn rooliin yhdessä sarjassa, vaikka hyvä sarja onkin.
Muita hahmoja elokuvassa on mm. tärkeä henkilö Phineas Stark (Stanley Townsend) ja etenkin hänen uusi naisensa Agnes (Nina Arianda), joka pitää aluksi Florencea vitsinä. Christian McKay esittää lahjomatonta Earl Wilson -journalistia ja John Kavanagh nähdään kuuluisana kapellimestari Arturo Toscaninina.
Elokuva kertoo Florencen viimeisestä vuodesta, jolloin hän päätti nousta takaisin pinnalle laulajana. Konsertin innoittamana hän palkkaa McMoonin pianistikseen, sekä ottaa laulutunteja. Lahjomalla kaikki tietysti ihailevat Florencea, mutta McMoon ei välillä kykene hyväksymään asemaansa kamalan kuuloisen naisen säestäjänä. Välttääkseen kritiikin, Bayfield ja McMoon myyvät lippuja Florencen konserttiin vain valituille ja yrittävät keksiä tekosyitä, mikseivät muut pääsisi katsomaan naisen esiintymistä. Ongelmat alkavat, kun Florence itse päättää julkaista levyn ja pitää konsertin Carnegie Hallissa.
Koska elokuva perustuu tositapahtumiin, niin täytyy siinä tietysti lukea siitä maininta heti alussa. En edes tiedä, mikä minua ärsyttää siinä, että minkä tahansa elokuvan alussa lukee "perustuu tositapahtumiin", mutta se kai vain tuntuu todella käytetyltä jutulta. Tässä se sai minut kohottamaan kulmiani, muttei vienyt makua lainkaan elokuvan alusta, sillä se nappaa mukaansa välittömästi. Aika kulkee todella nopeasti elokuvan parissa ja ennen kuin huomaakaan, se on jo loppunut. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä tylsiä kohtia löydy. Useat kohtaukset ovat pitkiä, mutta niissä on niin paljon toimivaa sisältöä, ettei elokuvan ote irtoa katsojasta.
Tunnelma on todella hienosti saatu toimimaan ja se yhdistelee useita tunteita samaan aikaan. Sen voisi laskea hyvänmielen elokuvaksi, joka menee komedian puolelle, mutta siitä löytyy surullisempikin puoli, jolloin kyseessä on selkeä draama. Florencella on nimittäin syfilis, joten hänen kuntonsa ei ole mitä parhain. Monet kohdat liikuttavat, etenkin kun ne kerrotaan ensimmäistä kertaa, jolloin katsoja tajuaa elokuvan todellisen luonteen. Onneksi elokuvassa on paljon huumoria, mikä keventää surullisuutta ja tuo täydellisen tasapainon tunteiden välille. Joka kerta, kun Florence alkaa laulaa, ei katsojana voi muuta kuin alkaa nauraa. Jossain kohtaa kuitenkin nauru vähenee, kun tajuaa, että nainen kuitenkin laulaa tunteella, vaikka hirveältä kuulostaakin. Loppujen lopuksi se onkin taidetta, mitä Florence tekee. Voisi sanoa, että kauneus on kuulijan korvassa. Ja sitten Florence taas rääkäisee todella epävireisesti, eikä voi muuta kuin purskahtaa nauruun.
Olen erittäin yllättynyt, kuinka voimakkaita tunteita Florence Foster Jenkins aiheutti itsessäni. Menin katsomaan elokuvaa, jonka luulin olevan "ihan hyvä" ja minulle tarjottiinkin todella upea elokuva, joka menee helposti vuoden kymmenen parhaan joukkoon ja on jälleen osoitus, että kaikki elokuvat pitäisi mennä katsomaan. Elokuva sai minut nauramaan, liikuttumaan ja tuntemaan suurta myötätuntoa (sekä myös myötähäpeää) päähenkilöä kohtaan. Kyllähän sitä yleisön mukana nauraa, kun kuulee Meryl Streepin kirkuvan, mutta kun näkee elokuvan hahmojen nauravan Florencelle ja näkee Florencen reaktion, oma nauru lakkaa samantien ja alkaa miettiä, oliko oikein nauraa hänelle? Todella ristiriitaiset tunteet elokuva aiheuttaa koskien Florencen lauluääntä, enkä oikein tiedä vieläkään kuulostaako hän kissalta, jota kidutetaan, vai onko kyseessä sittenkin taidetta?
Elokuvan on ohjannut Stephen Frears ja käsikirjoituksesta vastaa Nicholas Martin. Kaksikko on saanut luotua toimivan kokonaisuuden, jonka he ovat toteuttaneet yhdessä muun taidokkaan työryhmän avulla. Kuvaus on erittäin sujuvaa; kuvat ovat tasaisia ja hienosti aseteltuja. Leikkaus toimii myös hienosti, vaikka aluksi häiritsikin, kun ensimmäisen kerran kuva liukuu pois toisen päältä. Lavastus ja puvustus ovat hienosti toteutettuja, ja mielestäni ajankuva toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Alexandre Desplat ja vaikka taidokas säveltäjä hän onkin, elokuvan oma musiikki ei jää mieleen, sillä päähän jää vain soimaan Mozartin "Queen of the Night".
Yhteenveto: Florence Foster Jenkins on erittäin yllättävä ja oikeasti todella erinomainen elokuva. Meryl Streep on pääroolissa aivan tolkuttoman hyvä. Hugh Grant vetää myös todella hyvän suorituksen. Simon Helbergin kyvyt yllättivät minut täysin. Toivottavasti hänet nähdään jatkossakin elokuvissa, eikä vain The Big Bang Theoryssa. Elokuvan monet tunteet kulkevat täydellisessä tasapainossa keskenään ja se pystyy koskettamaan katsojaa syvästi. Aina, kun Florence alkaa laulaa, saa katsoja nauraa oikein kunnolla. Toivottavasti tämä on ehdolla eri kilpailuissa, sillä kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista. Se yllätti minut täysin ja suosittelen menemään katsomaan sen, sillä se voi yllättää myös teidät!
Kirjoittanut: Joonatan, 20.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Florence Foster Jenkins, 2016, Qwerty Films, Pathé Pictures International, BBC Films
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti