Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996) - elokuva-arvostelu

HÄMÄRÄSTÄ AAMUNKOITTOON

FROM DUSK TILL DAWN

Ohjaus: Robert Rodriguez

Näyttelijät: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis, Ernest Liu, Salma Hayek, Brenda Hillhouse, Cheech Marin, Michael Parks, Danny Trejo, Tom Savini ja Fred Williamson

Genre: rikos, kauhu, toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

From Dusk Till Dawn, eli suomalaisittain Hämärästä aamunkoittoon on Robert Rodriguezin elokuva. Robert Kurtzman keksi idean leffaan jo vuonna 1988, luodakseen töitä perustamalleen efektifirma KNB EFX Groupille. Vuonna 1990 Kurtzman teki Quentin Tarantinon kanssa diilin, jossa Tarantino kirjoittaisi hänen ideansa pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja vastapalveluna KNB tekisi efektit Tarantinon esikoiselokuvaan Reservoir Dogsiin (1992). Reservoir Dogsin ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) menestyksen myötä Tarantino vei Kurtzmanin idean pohjalta laatiman tekstinsä Miramax-yhtiölle, missä tartuttiin projektiin. Tarantino ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, vaan pyysi pestiin kaverinsa Robert Rodriguezin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1995 ja lopulta Hämärästä aamunkoittoon sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, sekä huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin leffan jo nuorempana, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. Kun huomasin Hämärästä aamunkoittoon viettävän 30-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Veljekset Seth ja Richie Gecko ovat ryöstäneet pankin, tappaneet useamman ihmisen ja yrittävät nyt paeta Meksikoon. Matkallaan he törmäävät lomailevaan perheeseen, jonka he ottavat panttivangikseen ja vetäytyvät yöksi Titty Twistersin majataloon, tietämättä mikä siellä odottaa...

Päärooleissa Seth ja Richie Geckona nähdään George Clooney ja käsikirjoittaja Quentin Tarantino, joka taisi vängätä itsensä rooliin, kirjoitettuaan Richielle kohtauksen, missä hän imuttelee Salma Hayekin varpaita. Tuolloin lähinnä hurmurirooleista tunnettu Clooney ja lähinnä kameran takana viihtynyt, mutta satunnaisia pikkurooleja tehnyt Tarantino tuntuvat kummatkin todella erikoisilta valinnoilta, mutta kenties juuri siksi homma toimii ja molemmat pääsevät irrottelemaan eri tavalla kuin ennen. He sopivat täydellisesti osiinsa rikollisveljeksiksi, jotka ovat juuri ryöstäneet pankin ja kaahaavatkin nyt kohti Meksikon rajaa. Hahmoina veljekset ovat onnistuneen erilaisia, joskin molemmat ovat varsin häikäilemättömiä paskiaisia. Seth on kaksikon aivot, kun taas Richie on huomattavasti arvaamattomampi tyyppi. Veljesten matkaa seuraa yllättävänkin kiinnostuneena, siitä huolimatta, että katsojan on vaikea tykätä näistä tyypeistä.

     Elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel Jacob Fullerina, entisenä pastorina, joka on menettänyt uskonsa, jäätyään vaimonsa kuoleman myötä yksinhuoltajaisäksi kahdelle lapselleen, Katelle (Juliette Lewis) ja Scottille (Ernest Liu), Brenda Hillhouse veljesten panttivankina pitävänä pankkivirkailija Gloria Hillinä, Danny Trejo Titty Twister -strippikapakan baarimikkona, sekä Salma Hayek tanssija Santanico Pandemoniumina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin karismaattinen Keitel perheenisänä, joka yrittää suojella lapsiaan, kun Geckot päättävät hyödyntää heidän asuntoautoaan rajan ylittämiseen.

Hämärästä aamunkoittoon on ehdottomasti niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa tietämättä niiden sisällöstä kovinkaan paljoa etukäteen. Leffa lähtee liikkeelle perinteisempänä rikostarinana, mutta puolen välin tietämillä se kiskaisee maton todella reippaasti katsojan jalkojen alta ja lähtee täysin uudenlaiseen suuntaan, vaihtamalla myös lajityyppiä täysin. En nyt lähde sen enempää paljastamaan, mitä salaisuuksia Titty Twisteristä löytyy, mutta sanon vain, että sen myötä elokuva pääsee kokonaan uudelle tasolle pitämään hauskaa. 

Kyseessä on kokonaisuutena aivan mahtava ja täysin omalaatuinen genreblenderi, joka toimii vakuuttavasti niin rikostarinana kuin, noh, mitä ikinä elokuvan toinen puolisko tarjoaakaan. On jo valmiiksi jännittävää seurata, kuinka veljesten pakomatka etenee, mutta myöhemmin meno äityy niin villiksi, että takaa-ajajatkin pääsevät unohtumaan. Jännittävän menon ja kekseliään yllättävien käänteiden lisäksi Hämärästä aamunkoittoon on myös todella hauska elokuva. Tarantino on mestari keksimään nasevaa dialogia, joka tarjoaa jo omat hupinsa, mutta sen myötä, kun leffa kääntää kaiken päälaelleen, ohjaaja Robert Rodriguez ymmärtää pitää kielen poskessa. Lopputuloksena on täysin omanlaisensa eri lajityyppejä tyylikkäästi yhdistelevä paketti, joka kannattaa ehdottomasti vilkaista. Sen käänne voi tuntua joidenkin katsojien mielestä typerältä ja luotaantyöntävältä, mutta omasta mielestäni tämä täysin puskista tuleva muutos vain parantaa leffaa ja sementoi elokuvan aseman omanlaisenaan klassikkona.

Hämärästä aamunkoittoon on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio, joskin sen parit tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitä otoksia. Titty Twisterin lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä. Maskeeraukset ovat vekkulit, eikä tekoveressä todellakaan säästellä sitten, kun toiminta käynnistyy. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

From Dusk Till Dawn, Yhdysvallat, 1996, Dimension Films, A Band Apart, Los Hooligans Productions, Miramax

Arvostelu: Sin City (2005)

SIN CITY

Ohjaus: Robert Rodriguez ja Frank Miller

Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.

Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.

Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.

Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.

Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios

Arvostelu: Alita: Battle Angel (2019)

ALITA: BATTLE ANGEL

Ohjaus: Robert Rodriguez
Pääosissa: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Keean Johnson, Mahershala Ali, Jennifer Connelly, Ed Skrein, Jackie Earle Haley ja Jorge Lendeborg Jr.
Genre: toiminta, seikkailu, scifi
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Alita: Battle Angel perustuu Yukito Kishiron luomaan japanilaiseen "Gunnm"-nimiseen mangaan (銃夢 - 1990-1995). Yhdysvalloissa ohjaaja-tuottaja James Cameron kiinnostui mangasta vuonna 2000 ja päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 2005 projekti pistettiin kuitenkin jäihin, kun Cameron alkoi työstämään scifiseikkailu Avataria (2009). Saatuaan sen valmiiksi, Cameron alkoi jälleen keskittymään "Gunnm"-leffaan, kunnes muuttikin jälleen mieltään ja alkoi työstämään Avatarin jatko-osia. 2015 Cameron luopui kokonaan elokuvan ohjaamisesta ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Robert Rodriguez, jolloin filmin tuotanto lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Näyttelijät saatiin roolitettua ja kuvaukset alkoivat viimein lokakuussa 2016. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2018, mutta sen julkaisua päätettiin viivästyttää ja vasta nyt Alita: Battle Angel on saanut ensi-iltansa... eikä itseäni voisi kovinkaan paljoa kiinnostaa. Menetin kiinnostukseni heti, kun näin leffan ensimmäisen trailerin, mikä näytti aika järkyttävältä. Itse Alita oli naurettavan näköinen ja aavistelin heti filmin floppaavan. Myöhemmät trailerit eivät parantaneet tilannetta, vaan itse asiassa saivat minut pitämään leffasta yhä vain vähemmän ja vähemmän, sillä vuoden viivästyksen vuoksi elokuvan traileria on näytetty noin vuoden ajan lähes joka kerta teattereissa ennen isoa viihdeleffaa. Olen joutunut katsomaan trailerin varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen kerta on vähentänyt kiinnostustani entisestään. Ajattelin jopa, että jättäisin filmin kokonaan väliin, kunnes lopulta päätin, että yritän mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin ja antaisin sille reilun mahdollisuuden. Ajattelin myös, että katselukokemus upeassa IMAX-salissa saisi minut pitämään filmistä enemmän kuin odotin.

Vuonna 2563 tiedemies Ido löytää kaatopaikalta kyborgitytön rikkinäisen kehon ja päättää korjata sen. Kyborgi herää takaisin eloon, muttei muista mitään menneisyydestään. Alitaksi nimetty kyborgityttö päättää saada selville, mistä hän on peräisin ja miksi hänet on alunperin rakennettu.

Ensimmäisen trailerin nähtyäni pidin tosiaan Rosa Salazarin näyttelemää Alitaa naurettavana ja kenties jopa hieman pelottavana. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Salazar on esittänyt hahmon eleet ja ilmeet, mitkä on myöhemmin animoitu digitaaliseksi hahmoksi. Tälle digitaaliselle hahmolle päätettiin sitten luoda isot silmät korostamaan hahmon manga-alkuperää, mikä vain loi todella, siis TODELLA häiritsevän kuvan. Itse elokuvassa hahmon ulkonäkö ei ole onneksi yhtä häiritsevä ja itse ainakin totuin Alitan silmiin yllättävän nopeasti. Yritin myös pitää mielessäni, että kyseessä on kyborgi, eikä oikea ihminen, joten hahmo voikin näyttää keinotekoiselta. Etukäteen pelkäsin, että Alitan ulkonäkö pilaisi koko filmin, mutta se toimikin oikein hyvin. Hahmo itsessään on harmillisesti aika tylsä. Välillä Alita vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun hän alkaa vähitellen muistamaan asioita menneisyydestään ja aluksi on hauska seurata, kuinka ihmeissään hän on kaikesta. Mutta heti kun hän alkaa taistelemaan, katoaa hänestä kiinnostavuus. Alita osoittautuu nimittäin täydelliseksi kaikessa. Mikään ei tunnu haasteelta hänelle, sillä hän on kaikkia muita parempi. Alita on myös paikoitellen hieman ärsyttävä, eikä hänen menneisyytensä syventäminen tapahdu kovin kummoisella tavalla. Salazarille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä hän pistää todella kaikkensa rooliin ja vetää homman niin täysillä kuin vain pystyy.
     Alitan löytävänä ja viimeistelevänä tiedemies Dyson Idona nähdään Christoph Waltz, joka on vuosien varrella osoittanut olevansa erinomainen näyttelijä... kunhan häntä ohjaa Quentin Tarantino. Tarantinon kaveri, Alita: Battle Angelin ohjaaja Robert Rodriguez ei näköjään saa paljoa irti Waltzista. Tai sitten Waltz tajusi, kuinka tylsä hänen roolinsa lopulta onkaan, eikä jaksa erityisemmin edes yrittää. Idolle on luotu ihan mielenkiintoista taustaa, mutta pääasiassa hahmo koostuu siitä, että hän kieltää Alitaa tekemästä jotain tai ei kerro hänelle jotain, kunnes hän lopulta antaa periksi. Ja tätä sitten tapahtuu yhä uudestaan ja uudestaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori kundi Hugo (erittäin puinen Keean Johnson), jonka kanssa Alitalla tietty syntyy säpinää, vaarallista moottoripallopeliä pyörittävä Vector (voi miksi suostuit tähän elokuvaan Mahershala Ali), häntä auttava Chiren (Jennifer Connelly ei edes yritä), palkkionmetsästäjäkyborgi Zapan (kehno Ed Skrein), sekä jättimäinen ja häijy kyborgi Grewishka (hukkaan heitetty Jackie Earle Haley). Hugoon on onnistuttu luomaan hieman lisäsyvyyttä, mutta se ei paljoa auta, kun Johnson on niin tylsä ja pökkelö roolissaan. Skrein tavallaan sopii ilkikurisen Zapanin rooliin, muttei silti ole hyvä osassaan. Alin upeat taidot valuvat täysin viemäriin tässä leffassa ja valitettavasti välillä jopa näkee, että hän itse tajuaa sen. Alle kuukausi sitten ilmestyneen Green Bookin (2018) jälkeen on jopa surullista nähdä hänet tässä filmissä.

Joku voisi sanoa, että olin jo etukäteen lytännyt Alita: Battle Angelin, enkä edes antanut sille mahdollisuutta ja siksi en pitänyt siitä, mutta haluan yhä painottaa, että pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kun istuin alas tuolilleni IMAX-salissa, olin jopa aidosti kiinnostunut, mitä filmi saattaisi tarjota. Jopa toivoin, että trailerit antoivat väärän kuvan ja itse filmi olisikin mitä viihdyttävin scifitoimintapläjäys. Elokuvan alkupää jopa kiehtoi minua jollain tavalla. Alitan tulevaisuudenkuva on karu, mutta samalla siinä on jotain kaunista. Tapahtumakaupunki Iron Cityä ja sen yllä leijuvaa hienostunutta Zalemia haluaisi heti päästä tutkimaan. Moottoripallopeli tuntuu paikoitellen oudolta lisäykseltä, vaikkakin samalla se sopii täydellisesti mukaan, kun muistaa, että filmi perustuu mangaan. Lisäksi vauhdikas moottoripallopeli jättimäisellä areenalla on todella viihdyttävää ja jännittävää seurattavaa, ja täytyy sanoa, että IMAX ja 3D todella toivat siihen omat lisäyksensä. On mielenkiintoista tutkia tätä maailmaa Alitan kanssa.

Silti en voi muuta kuin todeta, etten pitänyt tästä elokuvasta. Ei Alita: Battle Angel huono ole, mutta on se lopulta todella keskinkertainen ja laimea tekele. Kyseessä on paikoitellen jopa yllättävän tylsä leffa, sillä sen hahmot ovat niin tylsiä. Maailmaa olisi kiehtovaa tutkia, mutta kun filmi keskittyy tylsien hahmojen tylsään draamailuun, mikä on vielä todella kömpelösti toteutettua, aika kävi välillä yllättävänkin pitkäksi. Etenkin elokuvan pakotettu romanssi oli ällöjuustoista. Hahmojen motiivit jäävät myös paikoitellen liian epäselviksi tai laiskoiksi. Moottoripallopeliä lukuunottamatta leffasta ei löydy jännitettä, sillä taisteluissa Alita on jatkuvasti ylivoimainen. Lisäksi elokuvaa vaivaavat isot tarinankerronnalliset ongelmat. Rytmitys on kömpelöä ja läpi leffan oli vaikea sanoa, kauanko tässä on kulunut aikaa. Elokuva ei myöskään osaa käsitellä sen syvällisempää puolta Alitan itsetutkiskelussa. Välillä filmin taso nousi hieman korkeammalle ja ehdin jo ajatella, että nyt tämä voisi vihdoin lähteä oikein kunnolla käyntiin... mutta ei. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta lopussa, kun se alkaa pohjustamaan mahdollisia jatko-osia. Aluksi ajattelin, että ehkä se toinen osa voisi olla sitten parempi, mutta filmi onnistui tuhoamaan senkin ajatuksen. Leffan viimeinen vartti on nimittäin todella typerä ja tökerö. Elokuvalla on suuria vaikeuksia päättyä ja sen viimeiset kohtaukset tuntuvat siltä, että ne kuuluisivat vasta jatko-osaan. Etenkin yksi iso ratkaisu lopussa tuntui kuin läpsäisyltä naamalle, mikä jätti lopulta vain pahan mielen.

Elokuvan on ohjannut Robert Rodriguez, mutta filmi tuntuu vahvasti tuottaja James Cameronin ohjaamalta. Rodriguezin panos näkyy lähinnä irtoraajojen määrässä, mutta muuten vaikuttaa siltä kuin hän olisi parhaansa mukaan kopioinut, mitä Cameron teki Avatarissa. Cameron on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Laeta Kalogridisin kanssa ja vaikka filmi oli todella kauan esituotannossa, on teksti yllättävänkin hätiköiden kynäilty. Etenkin repliikit ovat usein oudonkin kehnoja tai sitten ihan vain kliseisiä. Käsikirjoitus myös hyppii paljon eteenpäin tai sitten leikkauksessa on poistettu paljon kohtauksia. Muuten leikkaus on sujuvaa ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu sekavaksi mössöksi. Muutenkin tekninen toteutus on erittäin taidokasta. Alita: Battle Angel on näyttävästi kuvattu, minkä lisäksi valotiimi pääsee leikkimään valaistuksella tyylikkäillä tavoilla. Asut ovat oivallisesti luodut ja lavasteet ovat hienot. Efektit ovat paikoitellen häikäisevänkin upeat ja kuten jo totesin, itseäni ei häirinnyt lainkaan, etteivät kyborgit näyttäneet uskottavilta ihmisiltä - hehän ovatkin robotteja. Äänimaailmaan on panostettu ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Alita: Battle Angel on tekniseltä puoleltaan huikea, mutta elokuvan muut osa-alueet eivät millään saavuta samaa tasoa. Filmi on pääasiassa laimea ja nousee joissain kohtauksissa  korkeintaan keskinkertaiseksi tai ihan meneväksi. Elokuvan maailma on kiehtova ja sitä haluaisi päästä tutkimaan kunnolla, mutta sen sijaan leffa keskittyy paljon tylsempiin asioihin. Itse hahmot ovat lähes kaikki tylsiä ja yksiulotteisia, ja hienojen näyttelijöiden kuten Waltzin ja Alin puolesta käy sääliksi, että he päätyivät tähän mukaan. Rosa Salazar pistää parastaan Alitana, mutta hänen hahmonsa on niin ylivoimainen, ettei hänen puolestaan jaksa jännittää. Tarinankerronta ja rytmitys ovat todella kömpelöitä, eikä ohjaaja Rodriguezin kädenjälkeä näy filmistä lähes lainkaan. Tämä tuntuu pelkältä Cameronin pikaiselta välityöltä Avatar-elokuvien kuvausten välissä. Elokuva tuntuu lähtevän käyntiin vasta loppupäässä ja onnistuu herättämään kiinnostusta jatkoa kohtaan, kunnes se rikkoo pienimmänkin kiehtovuutensa suoraan sanottuna surkealla viimeisellä vartilla. Visuaalisesti Alita: Battle Angel on häikäisevän hieno filmi ja jos aiot mennä katsomaan tämän teattereihin, suosittelen mahdollisimman isoa valkokangasta, mieluiten IMAXia, jossa kuva laajenee isojen toimintakohtausten ajaksi. Jos taas olet epävarma filmistä, kannattaa se suosiolla jättää väliin tai katsoa vasta vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alita: Battle Angel, 2019, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment, Troublemaker Studios, TSG Entertainment