Arvostelu: Tulikärpästen hauta (火垂るの墓 - 1988)

TULIKÄRPÄSTEN HAUTA

火垂るの墓

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Tsutomu Tatsumi, Ayano Shiraishi, Akemi Yamaguchi ja Yoshiko Shinohara

Genre: animaatio, sota, draama

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 12

火垂るの墓, eli suomalaisittain Tulikärpästen hauta on japanilaisen Studio Ghibli -yhtiön anime-elokuva, joka perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen, tositapahtumiin pohjautuvaan kirjaan vuodelta 1967. Vuosien varrella useat elokuvantekijät kysyivät Nosakalta, jos he voisivat tehdä hänen tarinastaan filmatisoinnin, mutta Nosaka kieltäytyi. Vasta kun ohjaaja Isao Takahata kysyi häneltä, voisiko tarinasta tehdä animaation, Nosaka kiinnostui elokuvaversion toteuttamisesta. Leffan työstäminen lähti liikkeelle ja se sai ensi-iltansa hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten, 16. huhtikuuta 1988, jolloin se julkaistiin yhdessä toisen Ghibli-leffan, Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988) kanssa. Elokuvaa ylistettiin, mutta se ei menestynyt kummoisesti, sillä sitä markkinoitiin lastenleffana, vaikkei se sitä oikeasti ollutkaan. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään monet pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse en kuitenkaan ollut koskaan ennen nähnyt Tulikärpästen hautaa. Olin kyllä kuullut siitä useita kertoja, mutta koska minua ei kiinnostanut anime, en katsonut filmiä. Vasta 2018 alussa aloin miettiä, miksi olen aina ollut niin ennakkoluuloinen animea kohtaan ja päätin ostaa kerralla kaikki Studio Ghiblin filmit. Katsoin ensimmäisenä Naapurini Totoron ja se sai minut niin innostuneeksi, että katsoin seuraavan viikon aikana monta muutakin Ghibli-animaatiota, mukaan lukien Tulikärpästen haudan. Ja koska elokuva täytti tänä vuonna 30 vuotta, päätin myös arvostella sen.

Teini-ikäinen poika Seita ja hänen pikkusiskonsa Setsuko yrittävät selvitä toisesta maailmansodasta Japanissa.

Sisarusten Seitan (Tsutomu Tatsumi) ja Setsukon (Ayano Shiraishi) välille on luotu upea side. Veljen ja siskon rakkauden toisiaan kohtaan voi aistia alusta alkaen ja on erittäin kiehtovaa seurata, kuinka he keksivät keinoja, joilla he voisivat selvitä vaikeista ajoista kahdestaan. Isoveljenä Seita katsoo jatkuvasti Setsukon perään, joka ei täysin ymmärrä, mitä maailmassa tapahtuu. Setsukon tehtävänä on taas muistuttaa Seitaa siitä, että maailmasta löytyy vielä paljon hyvääkin, kunhan vain pysähtyy katsomaan. Katsoja tykästyy samantien sisaruksiin ja heistä välittää paljon leffan loppuun saakka.
     Elokuva keskittyy pääasiassa vain Setsukoon ja Seitaan, mutta siitä löytyy muutama muukin hahmo, kuten heidän rakastava äitinsä (Yoshiko Shinohara), tympeä tätinsä (Akemi Yamaguchi), sekä lyhyesti esiintyvät setä ja serkku. Vaikka katsojana voi ymmärtää, miksi heidän tätinsä on usein niin tyly, on katsojana hyvin vaikea pitää hänestä. Täti on ihan oikeassa siitä, että sodan aikana jokaisen pitäisi tehdä työnsä, eikä Seita voi vaan loikoilla kotona, mutta kun täti ei vaikuta välittävän lapsista, voi hänet helposti nähdä julmana.

On todella kummallista, että Tulikärpästen hauta ja Naapurini Totoro näytettiin 20 vuotta sitten peräkkäin - niitä yhdistää vain se, että molemmat ovat animaatioita samalta yhtiöltä. Muuten ne ovat täysin erilaiset teokset. Siinä missä Naapurini Totoro on rakastettava satu kaikenikäisille, mikä sisältää suloisia olentoja, hassuja hetkiä ja yllättävää syvällisyyttä, Tulikärpästen hauta on traaginen kuvaus sodan kauheuksista. Kyseessä ei todellakaan ole lastenelokuva; sen huomaa jo ensimmäisten minuuttien aikana, kun joutuu näkemään pommituksia ja ihmisiä kuolemassa nälkään kaduilla, eikä kukaan auta heitä. Pommitusten jälkeen Seita ja Setsuko kävelevät läpi kylän, jonka raunioista ihmiset etsivät sukulaisiaan. Kyseessä on sydäntäsärkevä mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuvaa on hyvin, hyvin raskasta katsoa, eikä se koskaan päästä katsojastaan irti. Katsoja todella välittää sisaruksista, eikä halua nähdä mitään pahaa tapahtuvan heille. Elokuvan ilmapiiri ei kuitenkaan anna kovin suurta toivoa.

Yleensä katsoessani elokuvia kotona, puhun hieman filmin aikana - joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tulikärpästen haudan aikana en kyennyt puhumaan. Olin niin tiukasti siinä mukana, etten saanut sanaa suustani. Kun filmi päättyi, minun oli vain pakko halata tyttöystävääni pitkään ja yrittää kerätä itseäni, sillä elokuva sai minut niin herkäksi. Täytyy nimittäin olla aika sydämetön ihminen, jos tämä filmi ei kosketa. Se sisältää jatkuvasti yhä vain surullisempia ja surullisempia hetkiä. Ja sitten lopussa kuullaan lause, mitä katsoja on pelännyt läpi elokuvan. Ja minua ihan oikeasti pisti sydämestä, enkä enää pystynyt pidättämään kyyneliä. 

Onneksi filmi ei ole kuitenkaan alusta loppuun pelkkää katsojien piinaamista. Mukana on myös kauniita hetkiä, jotka ovat eri tavalla koskettavia. Yksi ihanimmista kohtauksista on, kun sisarukset piileskelevät pimeässä luolassa ja Seita tuo sisälle tulikärpäsiä, jotka valaisevat paikan lumoavasti. Minun "vau!" -reaktioni oli lähes yhtä voimakas kuin pienen Setsukon. Kohtaus saa katsojan välittämään hahmoista entistäkin enemmän, sillä se on niin voimakkaasti rakennettu. Naapurini Totoron jälkeen halusin vain katsoa filmin heti uudestaan, sillä se oli niin mielettömän hyvä ja ihana. Vaikka pidin Tulikärpästen haudasta vielä enemmän, kestää varmaan aikaa, ennen kuin pystyn katsomaan tämän uudestaan. Kaikessa täydellisyydessäänkään elokuvan katselu ei ole kovin miellyttävä kokemus.

Filmin on käsikirjoittanut ja ohjannut Isao Takahata, joka menehtyi huhtikuun alussa. Lepää rauhassa Takahata, olet sen todella ansainnut. Takahata on onnistunut luomaan aivan käsittämättömän upean tunnelman elokuvaan ja työstänyt mitä hienoimpia hetkiä. Hänen käsikirjoituksensa on erinomainen ja niin on myös filmin animointi. Realistiset sotataustat ovat kauheaa, mutta silti oudon kiehtovaa katseltavaa. Vehreät maisemat taas ovat kauniita, minkä lisäksi pidin kovasti muutamista hetkistä, jolloin tausta on ihan vain musta, jolloin keskittyminen on täysin siinä kohteessa, minkä tekijät ovat halunneet nostaa esille. Äänimaailma on upeasti luotu ja elokuvan musiikit säveltänyt Michio Mamiya on tehnyt loistotyötä tunnelmien vahvistamisessa.

Yhteenveto: Tulikärpästen hauta on traaginen ja koskettava mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Ohjaaja Isao Takahata on luonut mielettömän hienon tunnelman läpi elokuvan, mikä pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Läpi leffan nähdään mitä kauheimpia tapahtumia, jotka tekevät katselusta omalla tavallaan inhottavaa. Elokuva onnistuu kuitenkin lumoamaan niin, ettei katselua voi keskeyttää. Kauheuksien väliin Takahata on ymmärtänyt lisätä kohtauksia, jotka vahvistavat päähenkilöiden rakkautta toisiaan kohtaan. Tulikärpästen valaisema luola on äärimmäisen kaunis ja voimakas hetki. Visuaalisesti kyseessä on tietty todella vaikuttava kokemus. Elokuvan lopetus jättää helposti sanattomaksi ja voi kestää pidempikin tovi, ennen kuin pystyy kuvailemaan tunteitaan. Tulikärpästen hauta ei todellakaan päästä katsojaansa helpolla, mutta vaikka se tuottaa suurta surua, on sen näkeminen lopulta oudon palkitsevaa ja puhdistavaa. Vaikka kyseessä onkin animaatio, haluan vielä kerran painottaa, ettei tämä todellakaan ole lastenelokuva. Mutta kuten jo sanoin, mielestäni ihan jokaisen pitäisi nähdä Tulikärpästen hauta ainakin kerran elämässään, joten tarpeeksi vanhoille lapsille tämä kannattaa näyttää. Näin vaikuttavan elämyksen jälkeen en voi antaa Tulikärpästen haudalle mitään muuta kuin täydet pisteet!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmaffinity.com

火垂るの墓, 1988, Studio Ghibli, Shinchosha Company