Freddy vs. Jason (2003) - elokuva-arvostelu

FREDDY VS. JASON

Ohjaus: Ronny Yu

Näyttelijät: Monica Keena, Robert Englund, Ken Kirzinger, Jason Ritter, Kelly Rowland, Katharine Isabelle, Chris Marquette, Lochlyn Munro, Brendan Fletcher, Kyle Labine, David Kopp, Jesse Hutch, Tom Butler, Jack Ward, Garry Chalk ja Paula Shaw

Genre: kauhu, toiminta

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 18

Vuonna 1980 ilmestynyt kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th) ja vuonna 1984 ilmestynyt Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) olivat menestyksiä, jotka saivat useita jatko-osia, sekä vannoutuneet fanikuntansa. Jo 1980-luvulla fanit alkoivat toivoa elokuvaa, jossa Perjantai 13. päivä -leffasarjan murhaaja Jason Voorhees kohtaisi Elm Street -elokuvien murhaajan Freddy Kruegerin. Elokuvasarjojen oikeudet omistavat Paramount Pictures ja New Line Cinema ryhtyivät jo vuonna 1987 suunnittelemaan elokuvaa näiden tappajien yhteentörmäyksestä, mutta kun yhtiöt eivät päässeet yhteisymmärrykseen raha-asioista, projekti kaatui. Kun Perjantai 13. päivä VIII: Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989) epäonnistui taloudellisesti, Paramount suostui myymään elokuvasarjan New Line Cinemalle. Yhtiön ensimmäinen oma Perjantai 13. päivä -elokuva Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993) vihjaili lopussa Jasonin ja Freddyn yhteiselokuvasta, mutta kun alkuperäisen Painainen Elm Streetillä -leffan ohjaaja Wes Craven päätti tehdä Uuden painajaisen (Wes Craven's New Nightmare - 1994), suunnitelmat yhteisleffasta viivästyivät jälleen ja Perjantai 13. päivä -sarja jatkui elokuvalla Jason X (2001). 2000-luvun alussa New Line Cinema ryhtyi tosissaan työstämään Jasonin ja Freddyn yhteiselokuvaa. Vuosien varrella pelkkään leffan käsikirjoitukseen oli palanut muutama miljoona, koska uutta kirjoittajaa pestattiin kerta toisensa perään, mutta studio oli tyytymätön lukemaansa. Mark Swift ja Damian Shannon saivat lopulta tekstinsä läpi vuonna 2002 ja Ronny Yu palkattiin ohjaajaksi pitkän taivuttelun jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja lopulta Freddy vs. Jason sai ensi-iltansa elokuussa 2003. Elokuva oli taloudellinen hitti, menestyen paremmin kuin yksikään hahmojen soololeffoista, mutta kriitikoilta se sai nuivan vastaanoton. Itse olen katsonut Freddy vs. Jasonin kerran aiemmin, mutten juuri piitannut siitä. Kuitenkin kun ryhdyin arvostelemaan Painajainen Elm Streetillä -elokuvia läpi, arvosteltuani Perjantai 13. päivä -elokuvat jo aiemmin, päätin katsoa Freddy vs. Jasonin uusiksi ja arvostella sen nyt, perjantai 13. päivän kunniaksi.

Unimurhaaja Freddy Krueger on menettänyt voimansa, kun kukaan ei enää muista tai pelkää häntä. Freddy manipuloi Jason Voorheesin matkaamaan Crystal Lakelta Elm Streetille ja aiheuttamaan kauhua, jotta paikalliset nuoret luulisivat Freddyn palanneen.

Robert Englund palasi kahdeksatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Freddy Kruegeriksi, lasten tappajaksi, joka murhattiin suuttuneiden vanhempien toimesta, mutta joka palasi nuorten uniin, pystyen tappamaan heidät sitä kautta. Valitettavasti Kane Hodder ei kuitenkaan saanut jatkaa Jason Voorheesinä, joka lapsena hukkui Crystal Lakella ja palasi sitten tappamaan kaikki, jotka kehtasivat saapua retkeilemään järvellä. Ohjaaja Ronny Yulla oli oma visionsa Jasonista, eikä Hodder sopinut siihen, jolloin hänet korvattiin Ken Kirzingerillä, joka oli tehnyt stuntteja Jason Manhattanilla -elokuvaan. Englund on tietty kuin kotonaan Freddynä, varastaen show'n eksentrisen persoonansa kanssa hitaasti köntystävältä ja mykältä järkäleeltä Jasonilta. Freddyn räikeä persoona ja Jasonin persoonattomuus tekevätkin näistä kahdesta ikonista täydelliset vastaparit toisilleen, eikä siis ihme, että juuri heidät haluttiin nähdä ottamassa miehestä mittaa.

     Elokuvassa nähdään myös toki pakollinen joukko teinejä, jotka joutuvat näiden kahden tappajan välienselvittelyn keskelle. On pariskunta Lori (Monica Keena) ja Blake (David Kopp), pariskunta Gibb (Katharine Isabelle) ja Trey (Jesse Hutch), heidän ystävänsä Kia (Kelly Rowland), pelokas Linderman (Chris Marquette), pössyttelijä Freeburg (Kyle Labine), sekä uniongelmien takia mielisairaalassa olevat Will (Jason Ritter) ja Mark (Brendan Fletcher). Kuten arvata saattaa, nämä teinit ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, joista monen haluaakin nähdä kuolevan jommankumman kauhuikonin terästä. Näyttelijöiden työ on lähinnä huvittavaa, useiden ylinäytellessä tiensä läpi leffan.

Sanotaan se nyt suoraan: Freddy vs. Jason on aika kehno elokuva. Jo paperilla sen tarina, jolla nämä kaksi kauhulegendaa yritetään pistää napit vastakkain, on suorastaan pöljä. Freddy Krueger on unohdettu, minkä seurauksena kukaan ei osaa pelätä miestä, minkä seurauksena taas Freddy on menettänyt voimansa tappaa teinejä näiden unissa. Mutta miehessä on silti tarpeeksi virtaa tunkeutua Jason Voorheesin uneen ja tämän äitiä esittämällä komentaa Jason marssimaan Elm Streetille tappamaan nuoria - mutta niin huomaamattomasti, että ihmiset luulisivat Freddyn tehneen paluun. Jason pääsee kuitenkin tappamisen makuun, pilaten Freddyn suunnitelmat ja niinpä unien herra ottaa tämän matojen syömän elävänkuolleen kohteekseen. Niin ja siinä samalla Elm Streetin teinit yrittävät saada selville paikallista mysteeriä.

On jotenkin jopa älytöntä, että vuosia kestäneen käsikirjoittajien torjumisen jälkeen tämä on se teksti, johon New Line Cinemalla oltiin tyytyväisiä. Käsikirjoitus on todella höttöinen ja hölmö, mutta eipä tässä leffassa olekaan pointtina mikään kunnon tarina. Tärkeintähän on toki päästä näkemään Freddy Krueger ja Jason Voorhees samassa elokuvassa ja vaikka leffan laatutaso onkin mitä on, täytyy myöntää, että kun näiden kahden mittely alkaa, en voinut olla viihtymättä. Vähäinenkin kauhu katoaa kokonaan ja hahmot menettävät paljon uhkaavuudestaan, kun he vuoronperään riepottelevat toisiaan kuin räsynukkeja. Freddy vs. Jason on huono elokuva, mutta sentään se on niin huono, että sen huonous tekee siitä hauskan. Se on vekkuli osa kummankin kauhuikonin valkokangashistoriaa, sekä muutenkin omanlaisensa merkkitapaus kauhugenressä. Kun kerää kaverit kasaan tämän leffan pariin, nämä (onneksi vain puolitoistatuntiset) tukkanuottaset viihdyttävät passelisti.

Pitkän taivuttelun jälkeen ohjaajan pestin otti vastaan hongkongilainen Ronny Yu, joka oli aiemmin tehnyt Chuckyn morsiamen (Bride of Chucky - 1998). Yun yritykset rakentaa jännitettä ovat latteita ja hän pääseekin vauhtiin vasta loppusuoralla, kun hän pääsee vihdoin pistämään Freddyn ja Jasonin mätkimään toisiaan turpaan ja vetääkin homman sopivasti yli. Teknisiltä ansioiltaan Freddy vs. Jason on ailahteleva. Kameratyöskentely on tarpeeksi kelvollista ja leikkaus paikoin kömpelöä (yhdessä kohtaa Freddy on Jasonin riepoteltavana, mutta ilmestyykin yhtäkkiä juoksemaan teinien perässä, selittämättä miten hän pääsi itse karkuun). Lavasteet ovat mainiot ja niin Freddyn kuin Jasonin asut ja maskeeraukset hienot. Tietokonetehosteet ovat naurettavan huonot ja äänimaailma luottaa liikaa koviin böö-pelotteluihin. Graeme Revellin sävellykset yhdistelevät ihanasti kummankin hahmon tunnusmusiikkeja, mutta lähinnä leffasta jää mieleen 2000-luvun alulle ominaiset nu-metal-rymistelyt, joita elokuva käyttää muka-coolisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freddy vs. Jason, 2003, New Line Cinema, Avery Pix, British Columbia Hydro Authority, Crystal Lake Entertainment, Sean S. Cunningham Films, WTC Productions, Yannix Technology Corporation

Arvostelu: Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998)

CHUCKYN MORSIAN

BRIDE OF CHUCKY

Ohjaus: Ronny Yu

Pääosissa: Brad Dourif, Jennifer Tilly, Nick Stabile, Katherine Heigl, John Ritter, Gordon Michael Woolvett, Alexis Arquette, Michael Louis Johnson, James Gallanders ja Janet Kidder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös hitti, mutta Child's Play 3 (1991) osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi. Elokuvasarjan luoja Don Mancini ja tuottaja David Kirschner päättivät, että sarja tarvitsisi uudenlaisen suunnan, jotta homman voisi pitää raikkaana. Mancini alkoi kehitellä uutta tarinaa nähtyään Frankensteinin morsiamen (Bride of Frankenstein - 1935) ja kehitteli filmin tyylin nähtyään Screamin (1996). Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bride of Chucky, eli suomalaisittain Chuckyn morsian sai ensi-iltansa lokakuussa 1998. Kriitikoilta leffa sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lipputulojensa puolesta elokuva oli siihen asti sarjansa menestynein. Itse tutustuin elokuvasarjaan katsomalla alkuperäisen filmin joitain vuosia sitten Netflixistä, minkä lisäksi kävin katsomassa Child's Play -uudelleenfilmatisoinnin, kun se ilmestyi kesällä 2019. Kun huomasin elokuvasarjan jatkuvan nyt Chucky-televisiosarjan (2021-) voimin, päätin katsoa vihdoin kaikki leffat läpi. Noin kuukausi Child's Play 3:n jälkeen katsoin Chuckyn morsiamen.

Charles Lee Rayn entinen heila Tiffany löytää tuhotun Chucky-nuken, parsii sen kasaan ja saa herätettyä sen takaisin henkiin. Häijy Chucky päättää tehdä Tiffanysta morsiamensa, tappamalla tämän ja siirtämällä tämän sielun toiseen nukkeen.

Brad Dourif kuullaan neljättä kertaa tappajanukke Chuckyn roolissa, joka on tässä kohtaa selvinnyt ties mistä höykytyksistä, joten ei ihme, että hahmo on jatkuvasti huonolla tuulella. Siinä, missä edellisissä osissa Chucky on joka kerta korjattu uudenveroiseksi, luoden aina aluksi mielikuvan suloisesta veitikasta, tässä tekijät ovat säilyttäneet hahmon tuhoutuneen ulkonäön ja nyt Chucky näyttääkin yhtä häijyltä kuin on luonteeltaan. Chucky nostetaan entistä isommin päärooliin ja toisin kuin edelliset leffat, joissa seurattiin Chuckyn tappokohteita, filmi keskittyy juurikin nukkeen. Harvan kauhuhahmon kohdalla voisi kokeilla tällaista, mutta Chucky on persoonaltaan sellainen vekkuli, että hänet näkee mielellään parrasvaloissa.

     Siitä huolimatta, että Chucky on leffan keskiössä, joutuu hän nyt jakamaan valokeilan toisen nuken, eli Jennifer Tillyn esittämän Tiffanyn kanssa. Tiffany on veikeä pari Chuckylle. Hahmo on lähes yhtä sekopäinen ja tämän uuden romanttisen murhaajanukkekaksikon seikkailuja ryhtyy seuraamaan virne kasvoilla. Idea hahmolle on täysin selvästi ryövätty Frankensteinin morsiamesta, mutta leffa hyödyntää itseironisuutta pistämällä hahmot jopa katsomaan kyseistä elokuvaa televisiosta. Frankensteinin morsian ei todellakaan jää ainoaksi kauhuklassikoksi, johon leffassa on viittauksia. Kauhufanien kannattaa pitää silmät tarkkana erityisesti elokuvan avauskohtauksen aikana...

Tällä kertaa Chucky ei ole enää poloisen Andy-pojan perässä, vaan elokuva esittelee kokonaan uuden ihmisten hahmogallerian. On nuorimies Jesse (Nick Stabile) ja tämän tyttöystävä Jade (Katherine Heigl), heidän kaverinsa David (Gordon Michael Woolvett), Jaden poliisi-isä Warren (John Ritter), hömelö poliisi Neulanenä (Michael Louis Johnson), sekä Tiffanyn kaveri Damien (Alexis Arquette). Harmillisesti ihmishahmot ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia ja tylsempiä, eikä kenenkään hengissä pysymisen puolesta jaksa jännittää. Itse asiassa teinihahmojen jopa toivoo kuolevan nopeasti Chuckyn ja tämän uuden morsiamen vahakäsissä.

Child's Play 3:n heikon taloudellisen menestyksen vuoksi sarjan luonut Don Mancini ja tuottaja David Kirschner tosiaan kokivat, että elokuvasarja tarvitsisi uudenlaisen lähestymistavan ja sellaisen he totta vieköön saivat aikaan. Chuckyn morsian toki sisältää saman tuittupäisen murhaajanuken, mutta muuten se on lähes täysin erilainen filmi kuin kolme aiempaa osaa - eipä siis ihme, ettei elokuvalle annettu nimeä "Child's Play 4", vaan Chucky päätettiin nostaa myös nimessä keskiöön. Tarina kerrotaan täysin näiden kahden nuken näkökulmasta, tuoden jo siten jotain erilaista ja raikasta kauhugenreen. Kauhuksi tosin filmiä on hieman vaikea kuvailla. Jo edellisistä osista löytyi kauhun seasta huumoria, mutta Chuckyn morsian on lähes puhtaasti mustan huumorin komedia, josta löytyy vain elementtejä, pieniä ripauksia kauhusta. 

Jos jotain elokuvasta pitää kehua, niin sitä, että tekijät eivät lähde jarruttelemaan uuden suuntansa kanssa, vaan painavat kaasu pohjassa kohti sekopäisyyttä. Se on itsetietoisen tyhmä leffa ja paikoitellen sen ironiset pilkat ovat hilpeitä. Toisinaan taas elokuvan yritykset olla itsetietoinen kolahtavat väärin tavoin omaan nilkkaan. On selvää, että leffa tehtiin itsetietoisen Screamin jalanjäljissä, mutta mielestäni Chuckyn morsian ei saavuta samoja korkeuksia - ei kauhuosastolla, eikä nokkeluudessa. Toisaalta leffa on miellyttävästi kieron veijarimainen, mutta samalla filmin vitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka. Vaikka pääpari toimii, nuket käyvät jossain kohtaa hieman ärsyttäviksi. Ja kuten jo totesin, ihmishahmot ovat toinen toistaan tylsempiä ja pelkästään heihin keskittyvät kohtaukset haluaisi hypätä yli kokonaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ronny Yu, joka oli tätä ennen tehnyt elokuvia pääasiassa vain kotimaassaan Hongkongissa. Yu ei selvästi ole edes pyrkinyt tehdä kauhuelokuvaa, vaan synkkää komediaa ja onnistuukin siinä aina silloin tällöin. Filmin viat syntyvät lähinnä Don Mancinin käsikirjoituksesta, jossa keskitytään liikaa tylsiin hahmoihin ja jossa sekoilua ei ymmärretä lopettaa ajoissa. Chuckyn morsian on kelvollisesti kuvattu ja leikattukin ihan pätevästi. Chuckyn toteutus on jopa parempi kuin edellisissä leffoissa. Myös Tiffany on onnistuneesti luotu ja paikoitellen immersio toimii niin hyvin, että katsoja saattaa unohtaa tekotavan täysin. Lavasteet, asut ja veriset maskeeraukset ovat mainioita, mutta äänimaailma luottaa jopa liikaakin vähän väliä pauhaavaan raskaaseen musiikkiin. Ja en siis puhu Graeme Revellin säveltämistä musiikeista - nekin hukkuvat täysin monien hevi- ja metallikappaleiden alle, joita filmin aikana kuullaan.

Yhteenveto: Chuckyn morsian on vekkulimainen piristysruiske kauhuleffasarjaan väsähtäneen Child's Play 3:n jälkeen, mutta silti jokin tärkeä uupuu. Kauhuksi tätä elokuvaa on aika vaikea kutsua, vaan leffa luottaa lähinnä komediaan. Monet vitseistä toimivat mainiosti, mutta jotkut läpät taas eivät iske millään. Elokuvan itsetietoinen yleisvitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka, eikä elokuva muutenkaan osaa päättyä ajoissa. Lisäksi filmi käyttää liikaa aikaa tylsien ihmishahmojen kanssa. Vioistaan huolimatta elokuvaa on silti viihdyttävää seurata. Chuckyn nostaminen päähenkilöksi on oiva ratkaisu ja tappajanukke pääsee nyt vielä paremmin valloilleen omana kieron hilpeänä itsenään. Chuckyn rinnalle luotu Tiffany on hyvä lisäys ja tämän häijyn parin seikkailuja seuraa virne kasvoilla. Vaikkei Chuckyn morsian ole ihan sellainen kauhukomedian napakymppi kuin mihin sillä olisi ainekset, se on silti ilahduttavan erilainen teos - ei vain omassa elokuvasarjassaan, vaan yleisesti kauhugenressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bride of Chucky, 1998, Universal Pictures, Midwinter Productions Inc.