Arvostelu: Lehmäjengi (Home on the Range - 2004)

LEHMÄJENGI

HOME ON THE RANGE

Ohjaus: Will Finn ja John Sanford

Pääosissa: Roseanne Barr, Judi Dench, Jennifer Tilly, Cuba Gooding Jr., Randy Quaid, Carole Cook, Charles Dennis, Charles Haid, Joe Flaherty, Richard Riehle, Sam J. Levine, Patrick Warburton, Lance LeGault, G. W. Bailey, Dennis Weaver ja Steve Buscemi

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 16 minuuttia

Ikäraja: S

Home on the Range, eli suomalaisittain Lehmäjengi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 44. osa. 1990-luvun alussa ohjaaja Mike Gabriel ehdotti Disneylle ideoitaan villiin länteen sijoittuvasta seikkailuelokuvasta, mutta yhtiö tarttui mieluummin hänen toiseen ideaansa, josta muodostui historiaan pohjautuva Pocahontas (1995). Kun elokuva saatiin valmiiksi, Gabriel palasi studiopomojen luokse vanhojen ideoidensa kanssa ja sai johtohommissa työskennelleen Peter Schneiderin kiinnostumaan projektista, joka kulki aluksi nimellä "Seating Bullets". Elokuvan tarina muovautui kuitenkin villisti kehittelyvaiheessa - yhdessä kohtaa se kertoi jopa kummituskaupunkiin päätyneestä cowboysta. Vuonna 1999 piirtäjä Michael LaBash ehdotti ideaa karjavarasta jahtaavista lehmistä ja tämän pohjalta Will Finn ja John Sanford työstivät käsikirjoituksen. Kaksikko myös korvasi Mike Gabrielin ohjaajina, kun animointiprosessi käynnistyi. Lopulta Lehmäjengi sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt lippuluukuilla. Juuri tämän leffan huonot tulot johtivat Disneyn siirtymiseen käsin piirretyistä animaatioista tietokoneanimaatioihin. Itse kävin katsomassa Lehmäjengin tätini kanssa elokuvateatterissa, kun se saapui Suomeen syksyllä 2004. Pidin leffasta lapsena, mutta en ole tainnut katsoa sitä lapsuuden jälkeen kertaakaan uudestaan. Kun huomasin Lehmäjengin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vuosien tauon jälkeen ja samalla arvostella sen.

Kolme lehmää päättävät pelastaa tilansa, heidän omistajansa jouduttua pahoihin velkoihin pankin kanssa. Lehmät aikovat napata kiinni hävyttömän karjavarkaan, Alameda Slimin ja käyttää tästä saadut palkkiorahat velkojen kuittaamiseen.

Kuten elokuvan suomalainen nimi vihjaakin, tämän lännenleffan päähahmoina nähdään lehmiä. On entinen show-lehmä Maggie (äänenä stand-up-koomikko Roseanne Barr), tiukka rouva Calloway (Judi Dench), sekä muiden päätöksiin myöntyvä ja mukana kulkeva Grace (Jennifer Tilly). Melkeinpä parasta elokuvassa onkin tämä kolmikko. Sen lisäksi, että hahmot tuovat erilaista ja kaivattua naisenergiaa Disney-animaatioihin, on veikeä idea tehdä lehmistä, yleensä hitaina ja vähä-älyisinä mielletyistä eläimistä, seikkailun sankareita.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat lehmien asustaman Poutapilvi-farmin omistaja Pearl (Carole Cook), farmin muut eläimet, kuten äksy Jeb-vuohi (Joe Flaherty) ja Audrey-kana (Estelle Harris), paikallinen sheriffi Sam (Richard Riehle), tämän innokas hevonen Buck (Cuba Gooding Jr.), Buckin ihailema palkkionmetsästäjä Rico (Charles Dennis), sekä pahiksen virkaa toimittava karjavaras Alameda Slim (Randy Quaid), jolla on varsin hupaisa keino napata lehmiä ja muita maatilojen eläimiä. Sivuhahmot ovat ihan vekkuleita tapauksia, mutta he eivät ole erityisen muistettavia tapauksia. Alameda Slim on kelpo vihollinen, mutta hän kaipaisi pientä lisäpotkua herkullisen häijyyden suhteen.

Elokuvien suhteen yksi omista suosikkijutuistani aikuisiällä on huomata, kuinka monet lapsuuden suosikit toimivat edelleen. Oli kyse sitten nostalgiasta tai ihan vain aidosti hienoista filmeistä, esimerkiksi Leijonakuningas (The Lion King - 1994), Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995), Shrek (2001) ja Ihmeperhe (The Incredibles - 2004) ovat mielestäni kaikki aivan mahtavia filmejä, joiden teho ei ole hiipunut minnekään. Ehkä jopa päinvastoin ja pidän joistain niistä enemmän nykyään. Ja sitten on niitä, jotka viihdyttivät lapsena hyvin, mutta joista ei enää aikuisena irtoa juuri mitään. Lehmäjengi on harmillisesti tätä jälkimmäistä kastia. Lapsille se tarjoaa passelin seikkailun villin lännen maisemissa hassujen eläinhahmojen kanssa, mikä viihdyttää takuulla läpi tunnin ja vartin keston. On paljon menoa ja meininkiä, ja pääasiassa koheltamiseen liittyvä huumori naurattaa varmasti perheen pienempiä katsojia.

En kuitenkaan yhtään ihmettele, miksi Lehmäjengi sai niin lattean vastaanoton sekä kriitikoilta, että myös taloudellisesti. Samaan aikaan ilmestyneet Pixarin työstämät animaatioelokuvat olivat visuaalisesti jotain uutta digitoteutuksellaan, mutta samalla nämä leffat puhuttelivat lasten lisäksi myös aikuisia. Esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) herkisti vanhempia tehokkaammin kuin lapsia. Lehmäjengi on täydellisen keskinkertainen ja unohdettava leffa, jolla ei ole paljoa tarjottavanaan. Sen tarina tilaansa pelastavista farmieläimistä tuntuu aivan liian nähdyltä ja sen huumori jättää vanhemmat kylmäksi. Ei leffa sinänsä huono ole, se on vain todella yhdentekevä kertakäyttöraina, jota ei muista enää pari päivää myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasivat lopulta Will Finn ja John Sanford, joiden kynäilemä teksti on aika ponneton, ihan kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta. Kaksikko jättää leffan todella pintapuoleiseksi, eikä siitä löydy sellaisia syvyyksiä kuin mitä Disneyn animaatioilta voisi odottaa, jos sitä vertaa vaikkapa edellisvuonna ilmestyneeseen Karhuveljeni Kodaan (Brother Bear - 2003), jossa karhuksi muuttunut päähenkilö joutuu moraaliseen dilemmaan, ryhtyessään suojelemaan pientä karhupentua, tapettuaan aiemmin ihmisenä tämän emon. On myös paikoin turhauttavaa, kuinka tekijät eivät selvästi luota lasten älykkyyteen. Kohtaus, jossa Alameda Slim selittää kätyreilleen ilkikurista juontaan, on todella tyhmentävästi kirjoitettu, aivan kuin tekijät asettaisivat katsojan Slimin umpitollojen kätyreiden asemaan. Visuaalisesti Lehmäjengi on kuitenkin mainio. Animaattorit tekevät taidokasta työtä hupsujen eläin- ja ihmishahmojen kanssa ja heidän piirtämänsä maisemat ovat parhaimmillaan komeita näkyjä. Leffa on myös mukavan värikäs. Äänitehosteet muuttuvat kuitenkin toisinaan turhaksi melskaamiseksi. Alan Menkenin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa länkkärihenkeä, mutta elokuvassa kuullut laulut jäävät todella mitäänsanomattomiksi rallatuksiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Home on the Range, 2004, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003)

KUMMITUSKARTANO

THE HAUNTED MANSION

Ohjaus: Rob Minkoff

Pääosissa: Eddie Murphy, Marsha Thomason, Aree Davis, Marc John Jefferies, Terence Stamp, Nathaniel Parker, Wallace Shawn, Jennifer Tilly ja Dina Spybey

Genre: fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Haunted Mansion, eli suomalaisittain Kummituskartano perustuu löyhästi Walt Disneyn samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) aloittaneen haamubuumin takia. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin projekti alkoi oikeasti edetä ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002. Lopulta Kummituskartano sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot lyttäsivät sen. Itse näin Kummituskartanon joskus nuorempana, kun se tuli televisiosta. Muistan katseluhetken hyvin, mutten oikeastaan mitään itse filmistä - vain sen, että tuolloin pidin näkemästäni. Nyt kun huomasin Kummituskartanon täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Kiinteistönvälittäjäperhe Eversit saavat työkeikan suuresta kartanosta. Pian kartanoon päästessään he huomaavat paikan kummittelevan. Heidän täytyy selvittää, mitä aaveet haluavat, päästäkseen itse pois.

Eddie Murphy nähdään elokuvan pääroolissa Jim Eversinä, kiinteistönvälittäjänä, joka on niin innokas työstään, ettei hänellä tunnu jäävän aikaa perheelleen. Marsha Thomason näyttelee Jimin vaimoa, myös kiinteistönvälittäjänä työskentelevää Saraa, joka haluaisi, että Eversit voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Pariskunnan lapsia ovat kärsimätön Megan (Aree Davis) ja hämähäkkikammoinen Michael (Marc John Jefferies). Murphy on tietty roolissaan hupaisa, muiden hoitaessa tonttinsa vakavammin. Eversien perhedynamiikka toimii ihan passelisti, joskin Murphyn ja Thomasonin väliltä ei erityistä kemiaa löydy.

     Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Nathaniel Parker kartanon omistavana herra Graceynä, Terence Stamp hovimestari Ramsleynä, Wallace Shawn kartanon lakeijana Ezrana, Dina Spybey piikana Emmana, sekä Jennifer Tilly ennustajaeukko Madame Leotana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan toimivasti. Parasta työtä tekee jylhä-ääninen Stamp, joka sopii täydellisesti kolkon ja karmivan hovimestarin osaan.

Kummituskartano ei millään yllä Disneyn toisen samana vuonna ilmestyneen huvipuistolaiteleffan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) tasolle, mutta omillaan se toimii kyllä ihan kivana koko perheen kauhukomediana. Se pitää menon pääasiassa kepeänä ja perheystävällisenä, mutta seasta löytyy myös pari yllättävänkin karmivaa hetkeä, joita katsoessa moni lapsi saattaa herkästi vetäytyä vanhempansa kainaloon suojaan. Elokuvan ilmapiiri on sen parasta antia. Leffa uskaltaa olla jännittävä ja tarjota aika hurjiakin näkyjä, mutta samalla se on hupsua hömppää, joka pitää hymyä huulilla.

Elokuvan kompastuskiveksi koituu sen käsikirjoitus, joka on aika mitäänsanomaton. Kertomus ei ole kovinkaan kaksinen, eivätkä hahmot erityisen kiinnostavia. Vaikka tunnelma on oivallinen ja mukana on hyviä kohtauksia siellä täällä, käsikirjoitus tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Erityisesti loppuhuipennus tuntuu varsinaiselta antikliimaksilta. Konseptissa olisi potentiaalia enemmän ja mukana voisi olla lisää villejä ideoita. Kestoa voisi olla vaikka kymmenen minuuttia enemmän ja lisäminuutit voitaisiin hyödyntää tehokkaasti kartanon lisätutkimuksiin.

Leffan ohjauksesta vastaa Rob Minkoff, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) ja Stuart Littlen (1999). Minkoff tekeekin työnsä kelvollisesti, rakentaessaan tunnelmaa, mutta hänkään ei saa lopulta paljoa aikaiseksi David Berenbaumin käsikirjoituksen pohjalta. Kummituskartano on hyvin kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ovat parhaimmillaan todella hienot - erityisesti elävien luurankojen kohtauksessa - ja maskeerauksiakin hyödynnetään hyvin. Leffan erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoisesti kestäneet aikaa ja muutamat digiefektit ovat silmiinpistävän huonot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Mark Mancina tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Kummituskartano on ihan kiva koko perheen "kauhuelokuva". Se tarjoaa joitain jännittävämpiä kummittelukohtauksia, jotka saattavat olla hurjia perheen pienimmille, mutta se pitää kuitenkin lupsakan menon yllä alusta loppuun. Tunnelma on hyvin rakennettu, mutta tarina kaipaisi jotain enemmän. Tällaisena käsikirjoitus jää aika raakileeksi ja etenkin loppuhuipennus tuntuu hätäisten kyhätyltä. Eddie Murphy on hyvässä vedossa pääroolissa ja muukin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vähintään kelvollisesti. Puitteiltaan leffa näyttää hienolta, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Kummituskartano sopii oikein passelisti koko perheen yhteiseen leffailtaan, jossa halutaan katsoa jotain hieman jännittävämpää, mutta ihan kunnon kauhuelokuvien pariin ei voida vielä mennä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Haunted Mansion, 2003, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Doom Buggy Productions

Arvostelu: Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001)

MONSTERIT OY

MONSTERS, INC.

Ohjaus: Pete Docter, David Silverman ja Lee Unkrich
Pääosissa: John Goodman, Billy Crystal, Steve Buscemi, James Coburn, Jennifer Tilly, Mary Gibbs, Bob Peterson, Frank Oz ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Monsters, Inc., eli suomalaisittain Monsterit Oy on Pixar-animaatioyhtiön neljäs elokuva. Idea leffaan syntyi vuonna 1994, kun Pixarin työntekijät Pete Docter, John Lasseter, Andrew Stanton ja Joe Ranft lounastivat ja pohtivat tulevia projekteja sen jälkeen, kun saavat esikoiselokuvansa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) julkaistua. He puhuivat siitä, kuinka olivat lapsena uskoneet, että heidän lelunsa heräävät henkiin, kun lapset eivät ole huoneessa ja jatkoivat muihin uskomuksiinsa lapsina. Nelikko naureskeli, että uskoivat monstereiden vaanivan heidän kaapeissaan, mikä sai heidät menettämään usein yöunensa. Samalla he miettivät, mistä nämä monsterit oikein tulevat ja miksi he haluavat säikytellä lapsia? Kun muut siirtyivät työstämään Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998) ja Toy Story 2:a (1999), Docter jäi pohtimaan monsteri-ideaa lisää. Docter kehitti monenlaisia kertomuksia, kunnes lopulta innostui niin paljon yhdestä, että esitteli sen Pixarille ja Walt Disney -yhtiölle, jotka kiinnostuivat siitä kovasti. Kirjoitusprosessi alkoi, mistä siirryttiin äänityksiin ja animoimiseen. Animoinnissa suurta hankaluutta tuotti päähahmo Tarmo Karvasen turkki, mitä oli äärimmäisen hankala saada näyttämään luonnolliselta. Lopulta ongelmat saatiin selvitettyä ja Monsterit Oy sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Niin katsojat kuin kriitikot rakastuivat filmiin ja siitä tuli jättihitti; ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) jälkeen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, musiikki, laulu ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan laulun palkinnon. Sama laulu, Randy Newmanin If I Didn't Have You voitti myös Grammyn. Itse näin Monsterit Oy:n useaan otteeseen lapsena. Kesti joitain vuosia, kunnes katsoin sen taas uudestaan pariinkin kertaan, mutta viime katselusta on kulunut aikaa. Nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Hirviöiden asuttamassa Monsterilassa energia syntyy lasten kiljumisesta. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää ovat töissä Monsterit Oy:ssä, jossa he säikyttelevät lapsia ja keräävät energiaa maailmaansa. Eräänä yönä ihmismaailman lapsi kuitenkin livahtaa Monsterilaan, ja Tarmon ja Masin täytyy saada palautettua tämä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin viranomaiset nappaavat tämän tuhottavaksi.

Elokuvan päähenkilöt, Monsterit Oy:llä työskentelevät Tarmo Karvanen (äänenä John Goodman) ja Masi Pallopää (Billy Crystal) ovat fantastinen parivaljakko. Tarmo on suuri ja sininen, karhumainen monsteri, jolla on säikyttelytaitojen lisäksi valtava sydän. Masi taas on pieni mutta pippurinen kaveri, joka auttaa Tarmoa töissä niin säikyttelyissä kuin paperihommissa. He ovat todella erilaiset toisistaan ja siksi niin täydellinen duo. Heidän välille onnistutaan heti muodostamaan ystävyys, mikä on varmasti kestänyt vuosia. Kun outo tilanne iskee päälle ihmislapsen (Mary Gibbs) vuoksi, kaksikon hermot ja ystävyys pistetään kunnon koetukselle. Hahmoja syvennetään pitkin leffaa ja heistä huomaa tosissaan välittävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Monsterit Oy:n pomo, herra Rumilus (James Coburn), jolla on karmivan hämähäkkimäinen vartalo, Tarmon ja Masin pahin kilpailija Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka suojakyky toimii kameleontin tavoin, Masin tyttöystävä Sirkka (Jennifer Tilly), jolla on käärmeitä hiuksien tilalla, sekä yhtiön tympeä vastaanottovirkailija Raisa (Bob Peterson), joka tarjoaa makeat naurut tylyllä katseellaan ja halveksuvalla äänellään. Lisäksi Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger kuullaan kammottavana lumimiehenä. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja luovat jännittäviä vastoinkäymisiä, kun pääkaksikko yrittää suoriutua vaativasta tehtävästään.

Monsterit Oy tekee upeaa työtä rakentaessaan niin hahmojaan kuin tarinaansa ja maailmaansa. Monsterila herätetään hienosti henkiin ja katsojalle käy nopeasti selville, kuinka hirviöiden asuttama maailma toimii. Jo tämän toimintatavan kiehtovuus imaisee katsojan nopeasti elokuvaan mukaan. Elokuva on alusta alkaen täynnä nerokkaita ideoita. Mistä monsterit päätyvät lasten kaappeihin? Miksi monsterit säikyttelevät lapsia? Onko näillä monstereilla oma maailmansa ja millainen se on? Mitä monsterit pelkäävät? On aivan mahtavaa, että jotkut pohtivat tällaista niin pitkälle, että tekevät ajatuksista elokuvan. Ja vieläpä erinomaisen sellaisen. Monsterit Oy on alusta loppuun loistava animaatioteos, mikä tarjoaa paljon iloa niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse muistan, kuinka lapsena monsterit olivat paikoitellen pelottavia, mutta se juuri lisäsi haluani katsoa leffan. Sen lisäksi, että möröt voivat olla karmivia perheen pienemmille, filmi tarjoaa aitoa jännitettä aikuisillekin, sillä mitä pidemmälle tarina pääsee, sitä vaikeammaksi ihmislapsen palauttaminen kotiinsa on ja kaikenikäiset katsojat voivat huomata jännittävänsä Tarmon ja Masin operaation onnistumisen puolesta.

Pixarin tuttuun tyyliin kaikenlaiset tunteet isketään vahvoina pöytään ja jännityksen lisäksi luvassa on paljon hupia ja jonkin verran suruakin. Kun haikea hetki vihdoin alkaa, voi katsojan olla vaikea pitää kyynelhanoja kiinni. Joka katselukerralla minunkin alahuuleni alkaa väpättämään. Elokuvan huumorista voi nauttia kuka tahansa. Lapsille löytyy älykkäästi tehtyä kohellusta, missä on oivaa kekseliäisyyttä mukana. Vaikka monsterit voivat olla hurjia, ovat ne usein myös hassuja - etenkin ilmeiltään. Elokuvasta löytyy useita hupaisia oivalluksia, kuten että monsterit käyttävät hajuveden sijaan löyhkävettä. Aikuiset hoksaavat viittauksia ihmisten maailmaan, kuten siinä, että iso osa juonesta liittyy Monsterilan huutopulaan, sillä nykyajan lapset eivät vähästä säikähdä. Monsterit Oy -yhtiön täytyykin keksiä uusia keinoja luoda energiaa. Kaikenikäisille elokuva tarjoaa myös hyvää viestiä ennakkoluulojen ja pelkojen torjumisesta, sekä auttamisesta hädässä.

Elokuvan animaatiopuoli on vuosien varrella kärsinyt ja kun Pixar kehittyy kaiken aikaa, yhtiön alkupään leffat näyttävät visuaalisesti yksinkertaisemmilta ja pelkistetymmiltä. Silti animointi on pääasiassa oivallista ja niin hölmöltä kuin se kuulostaa, jos jokin on kestänyt aikaa niin Tarmon karvoitus. Tekijät näkivät suurta vaivaa tehdäkseen turkin liikkeestä luonnollista ja tämä työ palkitaan yhä 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Monstereiden kohdalla tekijät ovat keksineet paljon niin kammottavia kuin lystikkäitä ulkonäköjä. Andrew Stantonin ja Dan Gersonin mahtavan käsikirjoituksen lisäksi myös nämä kaikennäköiset möröt pitävät kiinnostusta yllä. Kirjoittajakaksikko onnistuu pitämään tarinan lähes jatkuvassa liikkeessä, ilman että se muuttuu hätiköiväksi. Oikeissa kohdissa elokuva osaa pysähtyä ja panostaa johonkin tiettyyn asiaan enemmän - oli kyse sitten hahmosta, tunteesta tai juonikuviosta. Ohjaaja Pete Docter ja häntä auttaneet Lee Unkrich ja David Silverman rakentavat tunteita taiturimaisesti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu hirviöiden karjaisuista Randy Newmanin säveltämiin musiikkeihin. Melodioista löytyy tuttuja juttuja Toy Storysta, mutta Newman tuo paljon uuttakin mukaan. Oscar- ja Grammy-palkinnot voittanut If I Didn't Have You -kappale on kyllä oikein mainio.

Tuttuun Pixar-tyyliin Monsterit Oy sisältää tietysti paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Heti alussa säikyteltävän lapsen hyllyltä löytyy lelulentokone Toy Storysta. Samaan elokuvaan viitataan myös pilvisellä taivastapetilla, mihin Räähkä soluttautuu harjoitellessaan kykyään. Buu-tytön huoneesta voi bongata Pixar-pallon ja Jessie-nuken Toy Story 2:sta. Pixarin seuraavaan elokuvaan Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) viitataan niin oikealla kalalla kuin lelulla ja sushi-ravintolan seinätapetilla. Ravintolassa nähdään myös sushiruokalaatikoita, joista syödään monissa muissakin Pixarin filmeissä. Loppuhuipennuksessa nähdään samassa kuvassa niin Pizza Planet -auto kuin Ötökän elämää -leffan asuntovaunu. Lisäksi Tarmo ja Masi kävelevät Hidden City -nimisen kahvilan ohi ja juuri sen nimisessä kahvilassa Docter, Lasseter, Stanton ja Ranft keksivät idean Monsterit Oy -elokuvaan.

Yhteenveto: Monsterit Oy on erinomainen animaatioelokuva, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Elokuvaan uppoutuu heti täysillä mukaan, sillä sen kiehtova maailma ja veikeä tarina ovat niin vahvat. Leffa leikittelee mielenkiintoisilla ideoilla ja on hilpeää nähdä, kuinka meille tutut asiat heijastuvat Monsterilassa. Tarina on todella mukaansatempaava, muuttuen jopa aika jännittäväksi, kun tapahtumavyyhti kulkee eteenpäin ja ihmislapsen palauttaminen kotiinsa käy yhä vain haastavammaksi. Menoon jää niinkin koukkuun, että hahmoista ja tapahtumista muodostuu yllättävänkin tärkeitä. Näin Pixar pääsee ovelasti ujuttautumaan katsojan tunteisiin ja voimakas herkistyminen onkin taattua. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää muodostavat loistokkaan kaksikon, jonka seikkailua ja koettelemuksia haluaa nähdä lisääkin. Animointi on nähnyt parhaat päivänsä, mutta jälki on silti yhä mainiota. Kaikin puolin Monsterit Oy on mahtava teos ja edelleen yksi Pixarin parhaimmista elokuvista. Jos sitä ei ole vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin tutustua leffaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters, Inc., 2001, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Cult of Chucky (2017)

CULT OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Alex Vincent, Brad Dourif, Michael Therriault, Adam Hurtig, Elisabeth Rosen, Grace Lynn Kung, Marina Stephenson Kerr, Zak Santiago, Ali Tataryn ja Jennifer Tilly

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli hitti, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti pettymyksen lipputuloillaan. Elokuvasarjan suuntaa päätettiin muuttaa ja tuloksena oli komediallisempi Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi sarjansa menestyneimmäksi osaksi. Vielä huumoripainotteisempi Seed of Chucky (2004) olikin haukuttu floppi, joten sarja päätettiin palauttaa takaisin kauhujuurilleen ja vuonna 2013 julkaistiin ailahtelevan vastaanoton saanut Curse of Chucky. Pian sen ilmestymisen jälkeen Mancini kertoi jo suunnittelevansa seuraavaa leffaa, jonka kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017. Cult of Chucky julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle saman vuoden lokakuussa. Leffa sai edeltäjiensä tavoin ailahtelevan vastaanoton, eikä se tuottanut kummoisesti myynneissään. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen klassikon, sekä vuoden 2019 uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin leffojen saavan nyt jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Vaikken pitänyt Curse of Chuckystä, katsoin elokuvasarjan toistaiseksi viimeisen osan Cult of Chuckyn jo alle viikkoa myöhemmin.

Perheensä murhasta lavastettu Nica Pierce on viettänyt neljä vuotta vankimielisairaalassa, missä hän on alkanut vakuuttua syyllisyydestään. Nican kertomukset tappajanukesta käyvät kuitenkin pian muille potilaille ja hoitajille kivuliaan todellisiksi, kun Chucky saapuu viimeistelemään aikomuksensa.

Fiona Dourif nähdään toistamiseen Nica Piercen roolissa, joka on lukittu vankimielisairaalaan epäiltynä perheensä murhasta Curse of Chuckyssä. Nica on viettänyt mielisairaalassa niin kauan aikaa, että on alkanut vähitellen uskoa kuvitelleensa koko tappajanuken ja tehneensä hirmuteot itse. Dourif ei vielä tässäkään leffassa tee erityistä vaikutusta - itse asiassa hän suoriutuu osastaan kehnommin kuin viimeksi. Fionan isä Brad Dourif sen sijaan ilahduttaa edelleen Chucky-nuken äänenä ja jo Dourifin äänestä voi kuulla, kuinka innoissaan hän on kerta toisensa jälkeen palaamassa tämän vinksahtaneen lelun rooliin.

     Nica ei jää ainoaksi paluun tekeväksi päähenkilöksi elokuvasarjasta, sillä kahdessa ensimmäisessä elokuvassa ja Curse of Chuckyn lopputekstikohtauksessa pikaisesti esiintynyt Alex Vincent nähdään pitkästä aikaa Andyna, joka lapsena joutui kohtaamaan Chuckyn hirmuisuuden. Vaikka onkin hienoa, että Vincent saatiin näinkin monien vuosien jälkeen takaisin leffasarjan pariin, täytyy todeta, ettei hän ole näyttelijänä paljoa kehittynyt.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. vankimielisairaalan tohtori Foley (Michael Therriault), joka yrittää saada Nican uskomaan, ettei mitään tappajanukkea ole, sekä mielisairaalan muut potilaat, kuten Malcolm (Adam Hurtig), Madeleine (Elisabeth Rosen), Claire (Grace Lynn Kung) ja Angela (Marina Stephenson Kerr), jotka ovat tietty mukana lähinnä potentiaalisiksi uhreiksi. Ja totta kai Jennifer Tillyn on pitänyt änkeä mukaan tähänkin filmiin Tiffanyna.

Siitä huolimatta, että Curse of Chucky oli kehno kauhuleffan yritys, oli se sentään askel oikeaan suuntaan kaamean Seed of Chuckyn jälkeen. Onkin siis harmi, ettei Cult of Chucky jatka tätä ylämäkeä, vaan vajoaa aika samoihin pohjamutiin kuin Seed of Chucky. Tämä leffa ei sentään sisällä transpilkkaa, masturboivaa Chuckyä tai alkutekstipätkää digisiittiöiden kera, mutta Cult of Chucky on silti omanlaisensa epäonnistuminen. Jos ohjaaja Don Mancini kompuroi edellisissä yrityksissään tehdä joko komedialeffaa tai kauhuelokuvaa, tässä hän läjähtää pärställeen yrityksessään yhdistää genret toisiinsa. Elokuva tuntuu olevan puoliksi kauhujatko-osa Curselle ja puoliksi komediajatko-osa Seedille. Lopputuloksena onkin hämmentävä ja päättömänä suuntaansa etsivä sekamelska, joka ei pelota tai naurata.

Suurimmaksi osaksi leffa on puuduttavan tylsää katseltavaa, vankimielisairaalakohtausten tarjotessa vain toinen toistaan kökömpää draamantynkää. Puisevasti kirjoitettuihin terapiasessioihin kyllästyy nopeasti ja sitten sitä vain odottaa, että Chucky saapuisi jo paikalle ja listisi kaikki. Chuckyn riehumisia todella saa odottaa, mutta sentään tässä elokuvassa tapot ovat veikeämpiä kuin edellisessä filmissä. Jännite puuttuu tästäkin elokuvasta täysin, osittain sen takia, koska yhdenkään hahmon kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Harmillisesti loppuhuipennus ei ole odotuksen arvoinen, Mancinin kehittelemien uusien ideoiden takia. Osalle katsojista nämä ratkaisut voivat toimia, mutta omasta mielestäni ne vain heikensivät filmiä entisestään.

Mancinin ohjaus pysyy yhä amatöörimäisenä ja kömpelönä. Hänen kauhuosastonsa koostuu vain toinen toistaan laiskemmista ja kehnommista äkkisäikäytyksistä kovien äänitehosteiden kera, kun taas hänen komediapuolensa rakentuu kiusallisista letkautuksista ja tönköstä slapstickistä. Hänen käsikirjoituksensa on ihan yhtä huono kuin ohjauksensa, hahmoineen, dialogeineen ja juonenkäänteineen kaikkineen. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen, vaikka Chucky sentään näyttää paremmalta kuin se kammotus Curse of Chuckystä. Kuvaus on surkuhupaista ylidramaattisen vinojen otosten kera, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus. Yhdessä kohtaa leikkaus meni siihen pisteeseen asti, että minun oli pakko pistää leffa tauolle hetkeksi, sillä olin liian hämilläni siitä, että se oli päässyt lopulliseen elokuvaan mukaan. Lavasteet ovat aika tylsät ja muutenkin elokuvasta huokuu halpuus. Erikoisefektit eivät vakuuta, etenkään vuoden 2017 leffaksi, eivätkä Joseph LoDucan musiikit onnistu luomaan vähäistäkään jännitettä.

Yhteenveto: Cult of Chucky on surkea kauhukomedia, joka viimeistään osoittaa, ettei Don Mancini osaa ohjata. Mancinin yritykset yhdistellä kauhua ja komediaa ovat vähintään kiusallisia, eikä leffa millään onnistu pelottamaan tai naurattamaan. Itse asiassa filmi on jopa aika tylsää katseltavaa. Mielisairaalan terapiasessiot ovat pitkäveteisiä ja draama väkinäistä. Suuren osan ajasta katsojana voikin huomata vilkuilevansa kelloa ja odottavansa Chuckyn pääsevän vauhtiin. Ja vaikka Chucky lopulta tarjoaakin muutamat veikeät tapot, on hahmon kohdalla tehty aika typeriä ratkaisuja, jotka saavat huipennuksen lässähtämään pahasti. Fiona Dourif ei onnistu vakuuttamaan traumatisoituneen Nican osassa, eikä harmillisesti Alex Vincentkään toimi enää Andyna. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, mikä on jo yksi syy sille, ettei leffaa katsoessa jännitä. Kauhuosasto koostuu hölmöistä böö-äkkisäikäyttelyistä ja huumori laiskasta pelleilystä. Cult of Chucky on kuin viimeinen naula Chuckyn haudassa ja pahoin pelkään, että Mancinin johdolla tuleva televisiosarjakaan ei enää onnistu pelastamaan tämän tappajanuken saagaa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Cult of Chucky, 2017, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Curse of Chucky (2013)

CURSE OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Danielle Bisutti, Brennan Elliott, Maitland McConnell, Summer H. Howell, Brad Dourif, Chantal Quesnel, A Martinez, Jennifer Tilly ja Alex Vincent

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös menestys, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti taloudellisen pettymyksen. Sarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan ja vuonna 1998 ilmestynyt komediallinen Chuckyn morsian (Bride of Chucky) nousi elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Samalla linjalla tehty Seed of Chucky (2004) oli kuitenkin fanienkin haukkuma floppi, joten Mancini päätti viedä sarjan takaisin juurilleen ja tehdä kuudennesta elokuvasta jälleen kauhua. Alun perin "Revenge of Chucky" -nimellä kulkeneen leffan kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Curse of Chucky sai ensi-iltansa elokuussa 2013. Koska elokuva julkaistiin vain muutamissa maissa teattereissa ja pääasiassa se pistettiin suoraan vuokralle ja myyntiin Blu-raylla ja DVD:llä, ei se menestynyt kummoisesti. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen osan ja sen uudelleenfilmatisoinnin, Child's Playn vuodelta 2019. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa uuden Chucky-televisiosarjan (2021-) myötä, päätin vihdoin katsoa ja samalla myös arvostella kaikki Chucky-elokuvat. Muutama viikko kamalan huonon Seed of Chuckyn jälkeen katsoin Curse of Chuckyn.

Alaraajahalvaantunut Nica Pierce saa anonyymin paketin, mikä sisältää Good Guy -nuken, joka kutsuu itseään Chuckyksi. Kun Nican perheenjäsenille alkaa käydä ikäviä asioita, Nican epäilykset osuvat mystiseen nukkeen.

Chuckyn ääninäyttelijä Brad Dourifin tytär Fiona Dourif näyttelee pyörätuolissa kulkevaa, alaraajahalvaantunutta Nica Pierceä, joka saa salaperäiseltä lähettäjältä lahjaksi Chucky-nuken. Tytär-Dourif ei harmillisesti erityisemmin vakuuta pääroolissa. Hänen esittämänsä reaktiot ja sanomansa repliikkinsä eivät näytä tai kuulosta luontevilta. Osasyyllinen tähän on varmasti leffan kömpelö ohjaus ja tönkkö käsikirjoitus, joihin palataan kohta tarkemmin.

     Nican lisäksi muita hahmoja ovat hänen äitinsä Sarah (Chantal Quesnel), siskonsa Barb (Danielle Bisutti) ja tämän mies Ian (Brennan Elliott) ja heidän pieni tyttärensä Alice (Summer H. Howell), tämän lastenhoitaja Jill (Maitland McConnell), sekä pappi Frank (A Martinez). Hahmogalleria koostuu toinen toistaan pahvisemmista ja tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Nican vielä haluaisi nähdä pääsevän pakoon, mutta muiden kohdalla en välittänyt lainkaan, elävätkö vai kuolevatko he tappajanuken käsissä. Sivunäyttelijät eivät tee kaksista työtä ja erityisesti Barb-siskoa esittävä Bisutti on huono osassaan.

     Harmillisesti Brad Dourif ei enää yksinään onnistu pelastamaan ympärillä lahoavaa elokuvaa - etenkään, kun hänen esittämä Chucky-nukkensakin on onnistuttu pilaamaan. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet käyttää täysin samannäköistä nukkea kuin edellisissä osissa, vaan nuken kasvoja on muokattu hieman, eikä muutos ole todellakaan tapahtunut parempaan päin. Chucky näyttää halvemmalta, mitä ei auta yhtään se, kuinka päivänselvästi tekijät käyttävät eri nukkea aina, kun Chucky alkaa puhua. Toteutus on surkuhupainen ja siitä tulee mieleen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) monet jatko-osat, joissa murhaaja Michael Myersin naamari näyttää todella tyhmältä.

Seed of Chucky -fiaskon jälkeen Don Mancini onneksi ymmärsi itsekin, että nyt oli menty liian pitkälle ja hän päätti kuljettaa Chuckyn takaisin juurilleen ja palauttaa kauhun sarjaan. Alusta asti Curse of Chuckyn henki onkin täysin erilainen kuin parissa edellisessä osassa. Huumori loistaa poissaolollaan ja elokuva yrittää olla synkkä ja karmiva. Valitettavasti viimeistään tässä elokuvassa käy selväksi, ettei Mancini osaa ohjata. Hän epäonnistui kaameasti Seed of Chuckyn komediapuolessa ja nyt hän osoittaa, ettei hän hallitse kauhuakaan. Kauhuosastolla Mancini luottaa mitä mielikuvituksettomiin ja nolompiin äkkisäikäytyksiin, eikä hänen yrityksensä rakentaa piinaavaa jännitettä onnistu, ei sitten millään. Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä böö-pelotteluja, kun joku hahmo hiipii pelokkaana pimeässä ja sitten joku toinen hahmo ilmestyy ruutuun tai tarraa pelokkaasta hahmosta kiinni kovan äänitehosteen säestämänä. Kenties joku kokee nämä pelottaviksi hetkiksi. Itse lähinnä tuhahtelin tylsistyneenä.

Curse of Chucky on nimittäin todella tylsä elokuva, mikä koituu sen isoimmaksi synniksi. Leffa palaa takaisin Child's Play -elokuvien kerrontaan siinä, että seuraamme ihmishahmoja Chuckyn sijaan. Kun Chuckyn morsiamessa ja Seed of Chuckyssä katsojan kuului kannustaa nukkea, ei paluu hahmon pelkäämiseen enää luonnistu. Tavallaan sitä haluaisi kannustaa nukkea listimään kaikki ihmishahmot, sillä he ovat niin tylsiä tyyppejä, mutta kun Chuckystakin uupuu se veikeys ja ennen kaikkea oikea ulkonäkö, ei katsoja haluaisi seurata ketään hahmoa - ihmistä tai nukkea. Leffa tuntuu myös todella tapahtumaköyhältä. Murhat ovat laiskoja, eikä Chuckyn riehumisen odottelu enää innosta. Kun leffassa alkaa vihdoin tapahtua, ollaan jo loppuhuipennuksessa. Ja sen lisäksi, että elokuvalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, sillä on vielä isompia vaikeuksia päättyä. Viimeinen kymmenminuuttinen on täynnä kohtauksia, joiden luulisi olevan filmin viimeinen, mutta sitten Mancini päättääkin "ei kun yksi kohtaus vielä".

Sen lisäksi, ettei Chuckyä ole tehty hyvin (yhdessä kohtaa nukke on jopa kiusallisen selvä digiluomus), ei elokuvan tekninen toteutus muutenkaan vakuuta. On päivänselvää, että elokuva tehtiin todella halvalla ja pääasiassa suoraan televisiokatseluun, niin halvalta televisiorainalta Curse of Chucky näyttää. Paria veikeää otosta lukuun ottamatta kuvaus on mitäänsanomatonta ja leikkauksessa vaikuttaisi jopa siltä, että mukaan on valmiiksi asetettu mainoskatkojen paikat. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta maskeeraukset heikot - erityisesti, kun ottaa huomioon, että leffa ilmestyi alle kymmenen vuotta sitten. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikäytysääniin, eikä säveltäjä Joseph LoDuca edes yritä tarjota mitään luovaa mukaan.

Yhteenveto: Curse of Chucky on harmillisen kehno yritys palauttaa leffasarja takaisin juurilleen kauhun ääreen. Katsojan vietettyä juuri pari viime elokuvaa kannustaen Chuckyä, on nyt vaikea palata takaisin pelkäämään nukkea. Karmivaa Chuckyssä onkin lähinnä hänen pilattu ulkonäkönsä, mikä tekee monista kohtauksista jopa kiusallisen katsottavan. Chuckyn riehumisen odottelu on pitkäveteistä puuhaa, eikä ohjaaja Don Mancini onnistu luomaan jännittävää tunnelmaa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa, sillä hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja näyttelijät aika lailla kaikki heikkoja. Elokuvasta huokuu läpi suoraan televisioesitystä varten tehdyn tuotannon halpuus efektejä myöten. Filmiä katsoessa onkin vaikea olla harmittelematta, kuinka alas tämä elokuvasarja onkaan vajonnut. Seuraavaksi sitten nähdään, voiko Dourifin leffasarjan toistaiseksi viimeinen osa, Cult of Chucky (2017) enää nostaa tasoa takaisin alkupään korkeuksiin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä on selvästi elokuvan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Curse of Chucky, 2013, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Seed of Chucky (2004)

SEED OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Jennifer Tilly, Brad Dourif, Billy Boyd, Redman, Hannah Spearritt, Steve Lawton, John Waters, Jason Flemyng, Keith-Lee Castle ja Rebecca Santos

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kriitikoiden kehuma menestys, mikä on vuosien varrella noussut klassikon asemaan. Sen jatko-osa Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen hitti. Jo vuotta myöhemmin ilmestynyt Child's Play 3 (1991) oli sen sijaan epäonnistuminen lippuluukuillakin. Sarjaa päätettiin viedä täysin uuteen suuntaan ja lopputuloksena oli kauhukomedia Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi leffasarjan menestyneimmäksi osaksi. Jo kaksi päivää Chuckyn morsiamen ilmestyttyä alkoi "Son of Chucky" -nimellä aluksi kulkeneen viidennen filmin teko. Universal Pictures kuitenkin torjui Mancinin ideat ja Mancinin täytyi etsiä uusi yhtiö rahoittamaan elokuva. Focus Features kiinnostui leffan teosta ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003. Lopulta Seed of Chuckyksi nimetty elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 2004 ja se oli kriitikoiden ja fanien lyttäämä floppi. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain alkuperäisen elokuvan, mutta pohdin koko leffasarjan arvostelemista kesällä 2019, kun uudelleenfilmatisointi Child's Play ilmestyi. Silloin se jäi pelkän pohdinnan tasolle, mutta nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Noin kuukausi Chuckyn morsiamen jälkeen katsoin Seed of Chuckyn.

Chuckyn ja Tiffanyn nukkelapsi Shitface kiinnostuu taustastaan ja matkaa Hollywoodiin, missä kuolleiden Chuckyn ja Tiffanyn ruumiita hyödynnetään elokuvantekoon. Shitface herättää vanhempansa takaisin henkiin ja pian Hollywood joutuu kohtaamaan nukkekolmikon häijyyden.

Sarjan edellisessä elokuvassa tappajanukke Chucky (äänenä jälleen Brad Dourif) sai itselleen morsiamen, Tiffanyn (äänenä Jennifer Tilly) ja filmin lopuksi sekopäinen pariskunta sai itselleen lapsen, jota nyt ääninäyttelee Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Pippininä parhaiten tunnettu Billy Boyd. Viisi vuotta Chuckyn morsiamen tapahtumien jälkeen tämä lapsi, nyt nimeltään Shitface, lähtee etsimään vanhempiaan ja samalla itseään. Shitface on nimittäin muunsukupuolinen, mistä tehdään hävettävän paljon vitsiä läpi leffan. Suuren osan ajasta Chucky ja Tiffany väittelevät, onko heidän lapsensa poika nimeltä Glen vai tyttö nimeltä Glenda - viittauksena Ed Woodin Glen tai Glenda -elokuvaan (Glen or Glenda - 1953). Chucky haluaisi, että Glen olisi psykopaattitappaja isänsä tavoin, kun taas Tiffany kokee äitinä suurta tarvetta parantaa tapansa ja kasvattaa Glendan hyväkäytöksisenä naisena. Tämä perhedynamiikka on jo itsessään aivan kamala ja hahmot ärsyttävät todella nopeasti. Chuckyn morsiamessa Chuckyn ja Tiffanyn kemiat iskivät hilpeästi yhteen, mutta tässä hahmot käyvät pahasti hermoille. Shitfacea/Gleniä/Glendaa käy kaiken aikaa sääliksi, muiden jatkuvasti pilkatessa häntä ei-binäärisyytensä tai ulkonäkönsä takia.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tiffanya ääninäyttelevän Jennifer Tillyn näyttelemä... Jennifer Tilly? Siis hetkinen, Tilly esittää leffassa sekä Tiffanya, että itseään? Elokuva yrittää liikkua aikamoisilla meta-tasoilla, sillä leffassa nähtävä Tilly on kuvaamassa elokuvaa Chuckysta, mutta hän haaveilee tekevänsä vakavammin otettavaa draamaa neitsyt Mariasta ohjaajan hommia kokeilevan rap-artisti Redmanin kanssa (Redman esittää myös itseään). On toisaalta hupaisaa, kuinka itseironinen Tilly osaa olla leffassa, mutta samalla tämä juonikuvio sai minut pudistelemaan päätäni. Lisäksi leffassa nähdään Steve Lawton Jennifer Tillyn kuskina Stanina ja Hannah Spearritt Jenniferin assistenttina Joanina.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katselun yhtä nopeasti kuin Seed of Chuckyn aikana. Elokuva nimittäin lähtee käyntiin alkutekstipätkällä, minkä aikana järkyttävän huonosti digianimoidut Chuckyn siittiöt kulkevat Tiffanyn sisällä kohti munasolua ja hedelmöittävät sen, minkä seurauksena Shitface/Glen/Glenda syntyy. Jos koet nämä alkutekstit hauskoiksi, mitä luultavimmin pidät loppuleffasta. Jos taas minun tavoin inhoat niitä ja haluat lopettaa leffan katselun jo ensimmäisen minuutin kohdalla, onnea vain loppuleffan kanssa, sillä Seed of Chucky on aikamoista paskaa.

Läpi elokuvan en voinut olla miettimättä, kuinka alas elokuvasarja voikaan vajota. Vaikka mukana onkin sama tappajanukke, koin vaikeaksi uskoa, että Seed of Chucky olisi samaa sarjaa alkuperäisen Child's Playn kanssa - niin erilaisia filmit ovat. Alkuperäinen Child's Play on aidosti vakuuttava ja tiivistunnelmainen kauhuelokuva, eikä Child's Play 2 - murhaava nukke ollut sitä kovin paljoa heikompi. Chuckyn morsian oli hölmöydessään ihan kiva piristysruiske laiskan Child's Play 3:n jälkeen, mutta tekijöiden päätös jatkaa Chuckyn morsiamen aloittamalla linjalla ja vieläpä nostaa kierroksia nollasta sataan ei johda millään lailla hyvään lopputulokseen. Parista hassusta jutusta huolimatta Seed of Chucky on jopa kivuliaan epähauska kauhukomedia, jossa ei ole kauhua enää lainkaan. Komedia on lähinnä aivokuollutta ja mautonta törkyilyä, eikä ole ihme, ettei Universal Pictures suostunut tekemään elokuvaa luettuaan Mancinin käsikirjoituksen. Ja on muuten käsittämätöntä, että koko Chucky-leffasarjan idean isä, Don Mancini on sekä käsikirjoittanut että myös ohjannut tämän katastrofin.

Seed of Chucky on Mancinin ensimmäinen ohjaustyö ja sen kyllä huomaa. Mancini on ottanut aivan liian ison palan purtavaksi ja hänen moponsa lähtee keulimaan todella vaarallisesti. Hän epäonnistuu niin kauhun kuin komedian puolella, saaden elokuvan lässähtämään naamalleen kuin homeinen pannukakku. Mancini tuo mukaan paljon kunnianosoituksia ja parodioita kauhuklassikoista, kuten Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho - 1960) ja Stanley Kubrickin Hohdosta (The Shining - 1980), mutta ne saavat katsojan lähinnä harmittelemaan, että joutuu katsomaan tällaista kuraroskaa niiden mestariteosten sijaan. Pari ihan veikeää kuolemaa mahtuu mukaan, mutta niiden tarjoama kiero riemu pyyhkiytyy nopeasti pois, kun joutuu katsomaan Chuckyn masturboimista. Kyllä, luit oikein. Ja sehän kohtaus kestää.

Elokuva ei ole edes teknisesti kummoinen. Sen kuvaus on hieman hutiloivaa, erityisesti alussa, kun kuvaaja ja leikkaaja yrittävät naamioida usean lyhyen otoksen yhdeksi pitkäksi kuvaksi ja on naurettavan selvää aina, milloin leikkaukset tapahtuvat. Mancini tavoitteli filmillä vanhan ajan kauhuleffojen henkeä toteutuksensa puolesta, mutta saa elokuvan näyttämään lähinnä halvalta. Chucky ja Tiffany ovat sentään onnistuneesti toteutetut kuten ennenkin, mutta sen sijaan Shitface/Glen/Glenda näyttää hätäisesti kyhätyltä. Tekoverta ei onneksi säästellä ja pari aika hurjaa maskeerausta mahtuu mukaan. Äänimaailma luottaa turhankin paljon äkkisäikyttelyyn. Jos jotain pitää kuitenkin kehua onnistuneemmaksi kuin Chuckyn morsiamessa, niin olen iloinen, että hermoille käynyt metallimusiikki on vaihdettu tässä kauhutunnelmaisiin sävelmiin, joista herää helposti mielikuvia Danny Elfmanin musiikeista Tim Burtonin leffoissa.

Yhteenveto: Seed of Chucky on aivan kamalan surkea kauhukomedia, joka ei pelota tai naurata - lähinnä vain ärsyttää. Chuckyn morsiamen suosion jälkeen Don Mancini päätti rohkeasti jatkaa leffasarjan uudella linjalla ja tehdä menosta entistä törkyisempää. Samalla Mancini kadottaa elokuvasta vähäisenkin viihdearvon. Filmi on pitkäveteistä roskaa, jota katsoessa saa hävetä silmät päästään sitä, kuinka alas elokuvasarja onkaan vajonnut. Se on myös todella kiusallinen muunsukupuolisiin kohdistuvan pilkkansa, sekä ällöttävien seksijuttujensa kera. Viime leffassa Chuckyn ja Tiffanyn seksikohtaus oli vielä ihan hilpeä, mutta tässä Chuckyn pitkä itsetyydytys saa katsojan pohtimaan vakavasti katselun lopettamista kokonaan. Elokuvan yritykset olla itseironisia töksähtelevät ja vähäinen kauhu koostuu pelkistä typerryttävistä äkkisäikäyttelyistä. Sentään Chucky ja Tiffany ovat oivallisesti toteutetut nuket ja musiikit ovat paremmat kuin edellisessä leffassa. Muuten Seed of Chucky on hirveä pökäle, jota ei voi suositella edes Chuckyn morsiamen vannoutuneimmille kannattajille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Seed of Chucky, 2004, Rogue Pictures, David Kirschner Productions, Castel Film Romania, La Sienega Productions

Arvostelu: Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998)

CHUCKYN MORSIAN

BRIDE OF CHUCKY

Ohjaus: Ronny Yu

Pääosissa: Brad Dourif, Jennifer Tilly, Nick Stabile, Katherine Heigl, John Ritter, Gordon Michael Woolvett, Alexis Arquette, Michael Louis Johnson, James Gallanders ja Janet Kidder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös hitti, mutta Child's Play 3 (1991) osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi. Elokuvasarjan luoja Don Mancini ja tuottaja David Kirschner päättivät, että sarja tarvitsisi uudenlaisen suunnan, jotta homman voisi pitää raikkaana. Mancini alkoi kehitellä uutta tarinaa nähtyään Frankensteinin morsiamen (Bride of Frankenstein - 1935) ja kehitteli filmin tyylin nähtyään Screamin (1996). Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Bride of Chucky, eli suomalaisittain Chuckyn morsian sai ensi-iltansa lokakuussa 1998. Kriitikoilta leffa sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lipputulojensa puolesta elokuva oli siihen asti sarjansa menestynein. Itse tutustuin elokuvasarjaan katsomalla alkuperäisen filmin joitain vuosia sitten Netflixistä, minkä lisäksi kävin katsomassa Child's Play -uudelleenfilmatisoinnin, kun se ilmestyi kesällä 2019. Kun huomasin elokuvasarjan jatkuvan nyt Chucky-televisiosarjan (2021-) voimin, päätin katsoa vihdoin kaikki leffat läpi. Noin kuukausi Child's Play 3:n jälkeen katsoin Chuckyn morsiamen.

Charles Lee Rayn entinen heila Tiffany löytää tuhotun Chucky-nuken, parsii sen kasaan ja saa herätettyä sen takaisin henkiin. Häijy Chucky päättää tehdä Tiffanysta morsiamensa, tappamalla tämän ja siirtämällä tämän sielun toiseen nukkeen.

Brad Dourif kuullaan neljättä kertaa tappajanukke Chuckyn roolissa, joka on tässä kohtaa selvinnyt ties mistä höykytyksistä, joten ei ihme, että hahmo on jatkuvasti huonolla tuulella. Siinä, missä edellisissä osissa Chucky on joka kerta korjattu uudenveroiseksi, luoden aina aluksi mielikuvan suloisesta veitikasta, tässä tekijät ovat säilyttäneet hahmon tuhoutuneen ulkonäön ja nyt Chucky näyttääkin yhtä häijyltä kuin on luonteeltaan. Chucky nostetaan entistä isommin päärooliin ja toisin kuin edelliset leffat, joissa seurattiin Chuckyn tappokohteita, filmi keskittyy juurikin nukkeen. Harvan kauhuhahmon kohdalla voisi kokeilla tällaista, mutta Chucky on persoonaltaan sellainen vekkuli, että hänet näkee mielellään parrasvaloissa.

     Siitä huolimatta, että Chucky on leffan keskiössä, joutuu hän nyt jakamaan valokeilan toisen nuken, eli Jennifer Tillyn esittämän Tiffanyn kanssa. Tiffany on veikeä pari Chuckylle. Hahmo on lähes yhtä sekopäinen ja tämän uuden romanttisen murhaajanukkekaksikon seikkailuja ryhtyy seuraamaan virne kasvoilla. Idea hahmolle on täysin selvästi ryövätty Frankensteinin morsiamesta, mutta leffa hyödyntää itseironisuutta pistämällä hahmot jopa katsomaan kyseistä elokuvaa televisiosta. Frankensteinin morsian ei todellakaan jää ainoaksi kauhuklassikoksi, johon leffassa on viittauksia. Kauhufanien kannattaa pitää silmät tarkkana erityisesti elokuvan avauskohtauksen aikana...

Tällä kertaa Chucky ei ole enää poloisen Andy-pojan perässä, vaan elokuva esittelee kokonaan uuden ihmisten hahmogallerian. On nuorimies Jesse (Nick Stabile) ja tämän tyttöystävä Jade (Katherine Heigl), heidän kaverinsa David (Gordon Michael Woolvett), Jaden poliisi-isä Warren (John Ritter), hömelö poliisi Neulanenä (Michael Louis Johnson), sekä Tiffanyn kaveri Damien (Alexis Arquette). Harmillisesti ihmishahmot ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia ja tylsempiä, eikä kenenkään hengissä pysymisen puolesta jaksa jännittää. Itse asiassa teinihahmojen jopa toivoo kuolevan nopeasti Chuckyn ja tämän uuden morsiamen vahakäsissä.

Child's Play 3:n heikon taloudellisen menestyksen vuoksi sarjan luonut Don Mancini ja tuottaja David Kirschner tosiaan kokivat, että elokuvasarja tarvitsisi uudenlaisen lähestymistavan ja sellaisen he totta vieköön saivat aikaan. Chuckyn morsian toki sisältää saman tuittupäisen murhaajanuken, mutta muuten se on lähes täysin erilainen filmi kuin kolme aiempaa osaa - eipä siis ihme, ettei elokuvalle annettu nimeä "Child's Play 4", vaan Chucky päätettiin nostaa myös nimessä keskiöön. Tarina kerrotaan täysin näiden kahden nuken näkökulmasta, tuoden jo siten jotain erilaista ja raikasta kauhugenreen. Kauhuksi tosin filmiä on hieman vaikea kuvailla. Jo edellisistä osista löytyi kauhun seasta huumoria, mutta Chuckyn morsian on lähes puhtaasti mustan huumorin komedia, josta löytyy vain elementtejä, pieniä ripauksia kauhusta. 

Jos jotain elokuvasta pitää kehua, niin sitä, että tekijät eivät lähde jarruttelemaan uuden suuntansa kanssa, vaan painavat kaasu pohjassa kohti sekopäisyyttä. Se on itsetietoisen tyhmä leffa ja paikoitellen sen ironiset pilkat ovat hilpeitä. Toisinaan taas elokuvan yritykset olla itsetietoinen kolahtavat väärin tavoin omaan nilkkaan. On selvää, että leffa tehtiin itsetietoisen Screamin jalanjäljissä, mutta mielestäni Chuckyn morsian ei saavuta samoja korkeuksia - ei kauhuosastolla, eikä nokkeluudessa. Toisaalta leffa on miellyttävästi kieron veijarimainen, mutta samalla filmin vitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka. Vaikka pääpari toimii, nuket käyvät jossain kohtaa hieman ärsyttäviksi. Ja kuten jo totesin, ihmishahmot ovat toinen toistaan tylsempiä ja pelkästään heihin keskittyvät kohtaukset haluaisi hypätä yli kokonaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ronny Yu, joka oli tätä ennen tehnyt elokuvia pääasiassa vain kotimaassaan Hongkongissa. Yu ei selvästi ole edes pyrkinyt tehdä kauhuelokuvaa, vaan synkkää komediaa ja onnistuukin siinä aina silloin tällöin. Filmin viat syntyvät lähinnä Don Mancinin käsikirjoituksesta, jossa keskitytään liikaa tylsiin hahmoihin ja jossa sekoilua ei ymmärretä lopettaa ajoissa. Chuckyn morsian on kelvollisesti kuvattu ja leikattukin ihan pätevästi. Chuckyn toteutus on jopa parempi kuin edellisissä leffoissa. Myös Tiffany on onnistuneesti luotu ja paikoitellen immersio toimii niin hyvin, että katsoja saattaa unohtaa tekotavan täysin. Lavasteet, asut ja veriset maskeeraukset ovat mainioita, mutta äänimaailma luottaa jopa liikaakin vähän väliä pauhaavaan raskaaseen musiikkiin. Ja en siis puhu Graeme Revellin säveltämistä musiikeista - nekin hukkuvat täysin monien hevi- ja metallikappaleiden alle, joita filmin aikana kuullaan.

Yhteenveto: Chuckyn morsian on vekkulimainen piristysruiske kauhuleffasarjaan väsähtäneen Child's Play 3:n jälkeen, mutta silti jokin tärkeä uupuu. Kauhuksi tätä elokuvaa on aika vaikea kutsua, vaan leffa luottaa lähinnä komediaan. Monet vitseistä toimivat mainiosti, mutta jotkut läpät taas eivät iske millään. Elokuvan itsetietoinen yleisvitsi ei jaksa kantaa ihan loppuun saakka, eikä elokuva muutenkaan osaa päättyä ajoissa. Lisäksi filmi käyttää liikaa aikaa tylsien ihmishahmojen kanssa. Vioistaan huolimatta elokuvaa on silti viihdyttävää seurata. Chuckyn nostaminen päähenkilöksi on oiva ratkaisu ja tappajanukke pääsee nyt vielä paremmin valloilleen omana kieron hilpeänä itsenään. Chuckyn rinnalle luotu Tiffany on hyvä lisäys ja tämän häijyn parin seikkailuja seuraa virne kasvoilla. Vaikkei Chuckyn morsian ole ihan sellainen kauhukomedian napakymppi kuin mihin sillä olisi ainekset, se on silti ilahduttavan erilainen teos - ei vain omassa elokuvasarjassaan, vaan yleisesti kauhugenressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bride of Chucky, 1998, Universal Pictures, Midwinter Productions Inc.