Dead Man's Wire (2025) - elokuva-arvostelu

DEAD MAN'S WIRE

Ohjaus: Gus Van Sant

Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä. 

Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.

Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.

Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.

Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.

Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions

Arvostelu: Elvis (2022)

ELVIS

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey

Genre: draama, musiikki, historia

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...

Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.

     Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.

Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.

Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.

Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.

Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.

Yhteenveto: Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries

Arvostelu: Power Rangers (2017)

POWER RANGERS (2017)

Ohjaus: Dean Israelite
Pääosissa: Dacre Montgomery, RJ Cyler, Naomi Scott, Ludi Lin, Becky G., Bryan Cranston, Bill Hader ja Elizabeth Banks
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Japanilaiset Super Sentai -sarjat (1975-) innoittivat Haim Sabania aloittamaan Yhdysvalloissa samanlaisen supersankaritarinan, josta syntyi Mighty Morphin Power Rangers tai lyhyesti pelkkä Power Rangers. Sarjassa käytettiin paljon arkistokuvia Super Sentai -sarjoista Kyōryū Sentai Zyuranger (1992-1993), Gosei Sentai Dairanger (1993-1994) ja Ninja Sentai Kakuranger (1994-1995). Sarja oli erittäin suosittu - niinkin suosittu, että vuonna 1995 ilmestyi Mighty Morphin Power Rangers: The Movie ja pari vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Turbo: A Power Rangers Movie (1997). Niiden lisäksi Mighty Morphin Power Rangersia jatkettiin useilla muilla sarjoilla, kuten Mighty Morphin Alien Rangers (1996), Power Rangers Turbo (1997), Power Rangers Lightspeed Rescue (2000), Power Rangers Time Force (2001), Power Rangers S.P.D. (2005), Power Rangers Jungle Fury (2008), Power Rangers Samurai (2011-2012), Power Rangers Dino Charge (2015-2016), jne. Jos teillä on Netflix-käyttäjät, niin sieltä löytyy kaksikymmentäyksi eri Power Rangers -sarjaa, sekä seitsemän spesiaalijaksoa. Itsekin katsoin lapsena joitain niistä sarjoista, mm. Power Rangers Dino Thunderia (2004) - josta minulla oli myös yksi hahmoista leluna - ja Power Rangers Mystic Forcea (2006). Näin myös Mighty Morphin Power Rangers: The Movien, kun se tuli televisiosta joskus. En kovin paljoa siitä muista, paitsi että sen tehosteet eivät olleet mitä laadukkaimmat. Kun kuulin, että Power Rangersista tulisi uusi elokuva, olin jokseenkin innostunut. Ajattelin, että kyseessä voisi olla toimiva uusi tehosteleffasarja, jota katsoo mielellään aina muutaman vuoden välein, kun uusi osa ilmestyy teattereihin. Kuitenkin kun trailereita alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski - vaikka niissä soikin lyhyt, hieman muuteltu pätkä alkuperäisen sarjan tunnuskappaleesta. Kävin silti tietenkin katsomassa leffan, odottaen viihdyttävää aivot-narikkaan teosta, jonka voisi helposti katsoa joskus uudestaan.

Viisi nuorta löytävät avaruusaluksen ja mystiset, eriväriset kivet, jotka antavat heille yli-inhimmillisiä voimia. Niiden voimien avulla heidän kohtalonaan on suojata maapalloa pahalta Rita Repulsalta ja muuttua supertiimi Power Rangersiksi.

Pääroolissa punaisena johtaja-Rangerina, eli Jason Scottina nähdään hämärästi Zac Efronia muistuttava Dacre Montgomery, joka on ihan kelpo valinta rooliin. Montgomeryn näyttelijätyö ei ole kovin ihmeellistä, mutta tarpeeksi toimivaa, jotta hän on ihan uskottava ja jokseenkin pidettävä elokuvan ajan. Jason oli joskus kova urheilemaan, mutta jossain kohtaa hän aloitti hölmöilyn, jonka takia hän on joutunut suuriin ongelmiin. Jasonin isä (David Denham) haluaisi poikansa olevan kaikista paras, mutta Jason on kyllästynyt tähän. Elokuvan aikana Jason kokee mainion kehityksen hölmöilijästä johtajahahmoksi.
     Sinisenä Rangerina, eli Billy Cranstonina nähdään RJ Cyler. Ainakin itselläni Billy nousi suosikiksi elokuvan hahmoista. Billy on autisti, joka tuo oman lisäyksensä hahmoon, sillä hänen käytöksensä poikkeaa normaalista. Hän on porukan "nörtti", joka tietää paljon asioita ja innostuu muita enemmän superhommista, vaikka aluksi pelästyykin voimakkuuttaan. Cyler on hyvä roolissaan.
     Vaaleanpunaisena Rangerina, eli Kimberlynä nähdään Naomi Scott. Kimberly on joskus tehnyt jotain pahaa, josta hän on itselleen erittäin vihainen. Elokuvan aikana hän alkaa tajuamaan, ettei voi elää kaiken aikaa vihaten itseään, vaan hänen täytyy hyväksyä virheensä ja jatkaa elämää. Kimberly on paikoitellen hieman pinnallinen teinityttö, mutta hänestä löytyy onneksi muitakin puolia. Scott on ihan "ookoo" roolissaan, muttei kovin ihmeellinen.
     Mustana Rangerina, eli Zackina nähdään Ludi Lin. Hahmo on todella energinen tapaus, joka innostuu erittäin paljon uusista voimistaan ja haluaa heti päästä testailemaan niitä monin eri tavoin. Kun aiemmin mainitut kolme hahmoa pohjustetaan edes jotenkin, Zack vain ilmestyy yhtäkkiä mukaan tarinaan, jotta Rangereita olisi tarvittava määrä. Onneksi myöhemmin elokuvassa Zackista paljastuu traagisempikin puoli, jolloin hahmoon saadaan mainiota lisäsisältöä, eikä hän ole vain pakollinen komediatapaus. Scottin tavoin myös Lin on ihan "okei" näyttelijä.
     Jos Zack tuntuu tulevan mukaan yhtäkkiä, niin täysin puskista tulee keltainen Ranger, eli Trini, jota näyttelee Becky G. Valitettavasti Keltainen Ranger ei oikein toimi, sillä Trinin hahmoa ei pohjusteta tarpeeksi, eikä Becky G. ole kovin kummoinen näyttelijä. Ainoa mikä hahmosta tekee mielenkiintoisen, on se, että leffassa viitataan hieman Trinin olevan homoseksuaali. Kun muut neljä hahmoa ovat tutkimassa kaivosta, josta mystiset avaruuskivet löytyvät, Trini vain päätyy paikalle, koska miksipä ei. Ja koska hänkin ottaa yhden kivistä, hänenkin täytyy ryhtyä sankarihommiin, vaikka ne eivät aluksi kiinnosta häntä lainkaan.
     Nuoria yrittää valmentaa entinen Power Ranger nimeltä Zordon, jota esittää Bryan Cranston. Pääasiassa Zordon nähdään vain seinässä liikkuvana, isona diginaamana, joka höpisee. Cranstonin lahjat eivät erityisemmin pääse esille missään kohtaa elokuvan aikana. Hänen apunaan toimii Alpha 5 -robotti, jonka äänenä kuullaan Bill Hader. Alpha 5:n olisi kai tarkoitus olla joko hauska tai suloinen, mutta hän ei ole oikeastaan kumpaakaan.
     Elokuvan pahis on Rita Repulsa, jota esittää Elizabeth Banks. Repulsan tarkoitus on olla uhkaava tapaus, mutta valitettavasti lopputuloksena on aika koominen tyyppi. Hahmo on myös aika tylsä, sillä hän tuntuu olevan paha vain, koska pahuus on kivaa. Yhdessä kohtaa kerrotaan, että Repulsa oli aikoinaan vihreä Ranger, mutta hän päätyi pimeälle puolelle. Syytä tähän ei kuitenkaan anneta. Repulsa aikoo tuhota maapallon, koska sekin on varmaan kivaa. Siihen hän tarvitsee jättimäisen Goldar-hirviön. Banks on hyvä näyttelijä, mutta tässä hänen taitonsa menevät ihan hukkaan.

Elokuvan alussa näytetään, kuinka miljoonia vuosia sitten Rita Repulsa päihittää Power Rangerit ja on valmiina tuhoamaan maailman. Viimeisillä voimillaan punainen Ranger, eli Zordon, päihittää Repulsan ja asettaa eriväriset avaruuskivet, eli kolikot, odottamaan uusia vaihtoehtoja Rangereiksi. Nykypäivänä viisi nuorta päätyvät eri syistä samaan aikaan kultakaivokselle, jonka seinämästä he löytävät nämä kivet. Jostain syystä kukaan ei ole näitä löytänyt miljoonien vuosien aikana, ottaen huomioon, että se näyttäisi olevan todella helppoa... Joka tapauksessa nuoret huomaavat saavansa niiden kautta outoja voimia ja päättävät kokeilla niitä hyppimällä suuria loikkia jne. Kaivoksesta he löytävät myös avaruusaluksen, jossa Zordon yrittää saada heidät muuntautumaan Power Ranger -pukuihin, jotta he voisivat taistella henkiinherännyttä Repulsaa vastaan. Nuoret eivät kuitenkaan kykene siihen, kunnes vasta elokuvan lopussa, kun tarve oikeasti vaatii. Ei ole mikään suuri juonipaljastus, että kyllä he ne puvut saavat, ottaen huomioon, että kaikissa mainoksissa heillä on ne päällään. Valitettavasti katsojan pitää odottaa puolitoista tuntia sitä hetkeä, kun puvut vihdoin laitetaan päälle. Vasta siinä kohtaa Power Rangers tuntuu lähtevän käyntiin.

Tätä ennen on tuntunut lähinnä siltä, että katsoo teinileffa The Breakfast Clubia (1985), jossa nuorilla on outoja voimia ja he käyvät välillä visiiteillä avaruusaluksessa. Tämä ei tietenkään ole kovin mieleistä, sillä oli tullut katsomaan, kun Power Rangerit mätkivät pahiksia turpaan, eikä tätä tapahdu kuin vasta ihan lopussa. Lopputaistelu on tietenkin todella jättimäinen - Repulsan Goldar-hirviö on todella iso, joten tietysti myös Rangerien pitää koota itselleen suuri taisteluhaarniska pienemmistä zord-dinoroboteista. Sarjan fanit voivat joko kokea elokuvasta suurta riemua, nähdessään vanhat tutut hahmot ja asiat päivitettyinä 2010-luvulle tai inhoavat kaikkea elokuvassa, sillä ne on tehty "väärin". Muuten elokuva on selvästi suunnattu ala-asteikäisille, jotka vasta aloittavat katsomaan supersankarielokuvia ja ovat lähestymässä esiteini-ikää. Heille lopun pikainen toimintarymistely tarjoaa varmaan kaiken tarvittavan, mutta aikuiskatsojille elokuvaa voi olla vaikea katsoa loppuun saakka.

Power Rangers ei ole hyvä elokuva. Eikä se toisaalta ole huonokaan. Kovin ihmeellistä teosta en tietenkään odottanut näkeväni, mutta toivoin, että leffa olisi kaikin puolin viihdyttävä, jolloin sen katsoisi uudestaankin muutamaan otteeseen aina silloin tällöin, kuten esimerkiksi Transformers-elokuvat (2007-). Valitettavasti lopputaistelua lukuunottamatta Power Rangers ei ole edes erityisen viihdyttävä. Alussa kun hahmoja esitellään, leffa tuntuu vielä toimivan, vaikka esittelyt ovatkin enemmän tai vähemmän hätäisiä. Avaruusalukseen asti elokuva on vielä ihan kiva, mutta siinä kohtaa, kun nuoret eivät vain saa pukuja ylleen (mikä vaatii sitä, että he todella olisivat yhteen hiileen puhaltava supertiimi), tarina alkaa laahaamaan. Vaikea sanoa, onko kyse siitä, ettei budjetti ollut tarpeeksi iso, vai mikseivät he voi saada asujaan ja mennä mätkimään pahiksia turpaan. Sitähän katsojat haluaisivat nähdä! Mukaan on tungettu paljon kehnoja vitsejä, jotka eivät valitettavasti naurata. Muutamaa heittoa lukuunottamatta Power Rangers ei ole hauska, vaikka se usein sitä yrittääkin. Se ei oikeastaan saa herätettyä minkäänlaista tunnetta katsojassa, jos ei lasketa puutumista, kun mitään ei tunnu tapahtuvan.

Onneksi lopputaistelu on pääasiassa viihdyttävä. Kun nuoret vihdoin saavat asunsa, fanit voivat riemastua, sillä tuttu tunnuskappale alkaa soimaan ja Rangerit mätkivät Repulsan kivihirviöarmeijaa maan tasalle. Valitettavasti he eivät paljoa vietä aikaa puvuissaan, vaan ottavat zordit käyttöönsä, jotta fanit riemastuisivat jälleen. Välillä tuntuukin siltä, että elokuva yrittää miellyttää kaikkia vasta ihan lopussa, mutta eihän se niin toimi. Leffaa voisi verrata pari vuotta sitten ilmestyneeseen Fantastic Fouriin (2015), jossa vasta lopussa yritetään saada aikaiseksi jotain, mutta kun ensimmäiset puolitoista tuntia ovat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, ei lopulla ole enää niin väliä katsojan silmissä. Loppujen lopuksi Power Rangers on heikko teos. Sen katsoo kyllä kerran, muttei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa. Mukana on toimivia kohtia, jolloin elokuva ei ole huono. Siitä kuitenkin puuttuu viihdyttävyysarvo, mitä se todella tarvitsisi. Elokuvasta puuttuvat myös käsien heilutukset, joita Rangerit tekevät valmistautuessaan taisteluun ja joiden aikana kuuluu jokaisella viuhahduksella hölmö äänitehoste. Tämä on Power Rangersin yksi tavaramerkki ja oli sääli, ettei niitä ollut mukana, vaikka kuinka idioottimaisia ne ovatkin.

Elokuvan on ohjannut Dean Israelite, joka on tätä ennen ohjannut elokuvan Project Almanac (2015). Israelite ei valitettavasti tunnu hallitsevan isoa kokonaisuutta, jolloin elokuva kulkee välillä miten sattuu. Käsikirjoittaja John Gatins ei ole tehnyt kovin kummoista työtä dialogin kanssa. Kuvaus on useasti turhan heiluvaa, mutta onneksi myös hyviäkin otoksia on mukana. Leikkaus on ihan sujuvaa. Avaruusaluslavasteet ovat tyylikkäät ja vielä tyylikkäämmät ovat Rangerien uudet puvut, joita näkisi mielellään paljon enemmänkin! Jotkut visuaaliset tehosteet ovat selkeästi parempia kuin toiset. Repulsan digitaalinen Goldar-hirviö ei erityisemmin vakuuta. Ääniefektit ovat toimivia, vaikka aiemmin mainitut viuhahdukset puuttuvatkin. Musiikista vastaa Brian Tyler, joka on tehnyt hyvää työtä säveltäessään eeppistä tunnelmointia mukaan. Välillä katsojana tuntuu siltä, että haluaisi ottaa Power Rangersin musiikit ja siirtää ne johonkin oikeasti eeppiseen sankarileffaan, johon ne sopisivat paremmin. Elokuvassa kuullaan myös esimerkiksi muunneltu versio Ben E. Kingin kappaleesta "Stand by Me".

Yhteenveto: Power Rangers on heikko yritys herättää monille tutut hahmot takaisin henkiin 2010-luvulle. Elokuvan alku on vielä ihan toimiva, kun hahmoja esitellään, mutta sitten se alkaa junnaamaan paikoillaan, kunnes lopputaistelu alkaa. Rangerien puvut tulevat mukaan liian myöhään, eikä niitä näytetä tarpeeksi lopputaistelussakaan. Valitettavasti sarjoista tutut taisteluun valmistumiseen tarvittavat käsien heilutukset hölmöjen ääniefektien kera ovat poissa. Nuorten näyttelijät eivät ole mitä parhaimmat, mutta pääasiassa ihan tarpeeksi toimivat. Tunnetut näyttelijät eivät pääse loistamaan ja Elizabeth Banksin pahisrooli on vain aika kehno. Jotkut jutut ovat ihan viihdyttäviä, mutta kokonaisuus ei ole. Vitsitkään eivät ole erityisen hauskoja, eivätkä tehosteet parhaasta päästä. Ei elokuva huono ole, mutta ei se saavuta tasoa "ihan kiva", vaikka lähelle välillä pääseekin. Leffa on tehty lähinnä ala-asteikäisille, jotka vasta tutustuvat samanlaisiin elokuviin. Sarjan fanit voivat tästä myös jotain riemua kokea, mutta muuten ei tämän takia kannata elokuvateatteriin asti raahautua. Kannattaa odottaa siihen, että Power Rangers ilmestyy joskus Netflixin valikoimaan. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka viittaa mahdolliseen jatko-osaan. Tavallaan toivon, että jatkoa tulisi, sillä silloin hahmot voisivat olla koko leffan ajan Rangereita, eivätkä vain viimeisen puolen tunnin ajan. Silti kuitenkin toivoisin, että tämä yritys jäisi vain tähän elokuvaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Power Rangers, 2017, Lionsgate, Saban Brands, Saban Entertainment, Temple Hill Entertainment, Walt Disney Studios Motion Picture