Pieni talo preerialla, kausi 1 (Little House on the Prairie - 2026) - sarja-arvostelu

PIENI TALO PREERIALLA - KAUSI 1

LITTLE HOUSE ON THE PRAIRIE

Luoja: Rebecca Sonnenshine

Näyttelijät: Alice Halsey, Luke Bracey, Crosby Fitzgerald, Skywalker Hughes, Warren Christie, Jocko Sims, Meegwun Fairbrother, Alyssa Wapanatâhk, Wren Zhawenim Gotts, Xander Cole, Kowen Cadorath, Barrett Doss, Mary Holland, Michael Hough, Thosh Collins, Maclean Fish ja Rebecca Amzallag

Genre: draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 13

Little House on the Prairie, eli suomalaisittain Pieni talo preerialla perustuu Laura Ingalls Wilderin Pieni talo -kirjasarjaan (Little House - 1932-1971), joka pohjautui Ingalls Wilderin omaan lapsuuteen. Kirjojen pohjalta oli jo tehty useampi adaptaatio, joista tunnetuin on yhdeksän tuotantokauden ajan esitetty televisiosarja Pieni talo preerialla (Little House on the Prairie - 1974-1983). Loppuvuodesta 2020 Paramount TV Studios ja Anonymous Content ilmoittivat työstävänsä uutta televisiosarjasovitusta kirjojen pohjalta ja alkuvuodesta 2025 Netflix nappasi projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt uuden Pieni talo preerialla -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ingalls Wilderin kirjoja ja 1970-luvun televisiosarjastakin olen vain sivusilmällä katsonut muutaman jakson vuosia sitten. Kun luin uuden adaptaation olevan tekeillä, en ollut juuri kiinnostunut, mutta päätin antaa sarjalle mahdollisuuden. Katsoin uuden Pieni talo preerialla -sarjan avauskauden läpi viikossa.

Ingallsin perhe päättää jättää vanhan kotinsa Wisconsinissa ja matkaa Kansasin Independenceen, rakentaakseen uuden kodin preerialla.

Pieni talo preerialla kertoo osittain tosipohjaisesti ja osittain fiktiivisesti kirjailija Laura Ingalls Wilderin lapsuudesta. Itse Laura Ingallsia näyttelee Alice Halsey ja hänen perheeseensä kuuluvat myös isosisko Mary (Skywalker Hughes), sekä vanhemmat Charles-isä (Luke Bracey) ja Caroline-äiti (Crosby Fitzgerald). Ingallsit ovat päättäneet jättää hyisten talvien piinaaman Wisconsinin taakseen ja matkaavat koiransa Jackin kanssa preerialle, Kansasin Independenceen rakentaakseen uuden kodin. Hahmot ovat mainiot ja heidän parissa lähtee mielellään tälle uskaliaalle matkalle täynnä mutkia. Halsey on nappivalinta Lauraksi, jota tavanomaisemmat tyttömäiset jutut eivät juuri kiinnosta, vaan joka haluaa mieluummin metsästää ritsallaan ja pukeutua saappaisiin ja cowboy-hattuunsa. Myös mainion Hughesin esittämä Mary-sisko taas on kiinnostunut neulomisesta ja muista enemmän naisten jutuiksi mielletyistä puuhista. Bracey ja Fitzgeraldkin ovat oivalliset vanhempina ja yhdessä he onnistuvat tuntumaan aidolta perheeltä.

     Muita hahmoja sarjan avauskaudella ovat muun muassa Ingallseja talon rakennuksessa auttava herra Edwards (Warren Christie), tohtori Tann (Jocko Sims), sekatavarakauppaa pyörittävä Emily (Barrett Doss) ja häntä auttava Caleb-poika (Kowen Cadorath), osage-intiaaniheimoon kuuluva perhe William-isä (Meegwun Fairbrother), White Sun -äiti (Alyssa Wapanatâhk) ja Good Eagle -tytär (Wren Zhawenim Gotts), sekä rautatielle työskentelevä Eli James (Michael Hough) ja hänen vaimonsa Jemma (Mary Holland). Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia tyyppejä, joista avataan enemmän avauskauden edetessä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa.

Kuten kerroin, en ole lukenut Ingalls Wilderin kirjoja, enkä ole varsinaisesti katsonut sitä tunnetuinta Pieni talo preerialla -sarjaa kuin korkeintaan sivusilmällä muutaman jakson verran. En siis voi arvostelussani sanoa, onko Netflixin uutuussarja uskollinen adaptaatio, enkä voi verrata sitä aiempiin versioihin aiheesta. Jos siis odotat minun sanovan, että kyseessä olisi kamala, lapsuuden nostalgiset muistot pilaava pyhäinhäväistys, kannattaa lukea jonkun muun arvio. Minä nimittäin pidin Netflixin Pienestä talosta preerialla ja katson kyllä mielelläni sarjaa lisääkin. Ja minulle heräsi kiinnostus myös jonain päivänä tutustua oikein kunnolla siihen 1970-luvun sarjaan.

Mielsin Pienen talon preerialla oikein ihastuttavaksi tapaukseksi, joka onnistui nappaamaan minut heti koukkuunsa. On erittäin kiinnostavaa seurata Ingallsien matkaa Independenceen ja sitten perheen yritystä saada rakennettua sen pienen talonsa sinne preerialle. On myös mielenkiintoista tutustua paikallisiin asukkaisiin ja nähdä, kuinka erilaiset ihmissuhteet muovautuvat hissuksiin kauden varrella. Joka jaksosta löytyy hetkensä, jotka nostavat hymyn huulille, mutta eipä sarja kaihda rankempiakin tilanteita ja teemoja. Erityisesti kauden loppusuoralla pohditaan onnistuneesti eettistä kysymystä siitä, että Independence on rakennettu osagen maille. Toisaalta katsoja haluaisi, että Ingallsit saavat pidettyä kotinsa, mutta samalla sitä tietää, miten valkoiset ovat kohdelleet intiaaneja ja heille haluaisi oikeutta. Kauden kahdeksaan tunnin mittaiseen jaksoon uppoutuu niin, että minua jopa harmitti, ettei tuotantokausi ollut edes pari jaksoa pidempi. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan jo työn alla olevaa kakkoskautta.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa mainiosti ja saavat näyttelijöistä pätevät suoritukset irti. Rebecca Sonnenshinen johtama käsikirjoitustiimi taas antaa hyvin tilaa eri hahmoille kasvaa, sekä tuo erilaisia pulmia Ingallsien ratkottavaksi ryöstelijöistä karuihin säätiloihin. Teknisesti Pieni talo preerialla on erittäin laadukas. Sarja on taitavasti kuvattu ja upeita maisemia esitelläänkin koko rahan edestä. Lavasteet ja asut ovat niin hienot, että olisin yllättynyt, jos niitä ei noteerata ensi vuoden Emmy-gaalassa. Myös äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Dan Romerin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan kunnon introa sarjalle selvän tunnusmelodian kera, sillä nyt sarja vain tylsästi pistää logon ruutuun, sen enempää yrittämättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Little House on the Prairie, Yhdysvallat, 2026-, AC Studios, Anonymous Content, CBS Studios, Evoke Entertainment, Friendly Family Productions, Joy Coalition, Paramount TV

Arvostelu: Elvis (2022)

ELVIS

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey

Genre: draama, musiikki, historia

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...

Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.

     Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.

Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.

Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.

Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.

Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.

Yhteenveto: Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries

Arvostelu: Hacksaw Ridge / Aseeton sotilas (2016)

HACKSAW RIDGE (2016)

ASEETON SOTILAS

Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Vince Vaughn, Sam Worthington, Hugo Weaving, Rachel Griffiths ja Luke Bracey
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

En ole suuri sotaelokuvien ystävä. Onhan niitä hyviäkin tietty tullut vastaan, kuten The Hurt Locker (2008) ja American Sniper (2014), mutta sitten taas esimerkiksi ylistetty Saving Private Ryan (1998) ei erityisemmin iskenyt minuun. Full Metal Jacket (1987) tuntui toimivan erittäin mainiosti, kunnes itse sotaan lähdettiin, jolloin elokuvan taso putosi kerralla. Pidän toimintaelokuvista, mutta jostain syystä sotaelokuvissa toimintaosuudet ovat yleensä puuduttavaa katsottavaa. En siis erityisen paljoa odottanut Hacksaw Ridgeltä. Kun kuulin, että Mel Gibson olisi ohjaamassa uutta, tositapahtumiin perustuvaa sotaelokuvaa, en oikeastaan innostunut ja mielenkiintoni heräsi vasta, kun ilmoitettiin, että pääosassa olisi The Amazing Spider-Manilla (2012) isoksi nimeksi noussut Andrew Garfield. Hieman varautuneena menin katsomaan Hacksaw Ridgen, eli suomalaisittain Aseettoman sotilaan ja toivoin lähinnä, ettei se olisi kovin tylsä.

Toisessa maailmansodassa lääkintämieheksi pyrkivä aseistakieltäytyjä Desmond Doss yrittää lähteä Yhdysvaltain armeijan kanssa sotimaan Japanin Okinawaan.

Andrew Garfield näyttelee Desmond Doss -nimistä nuorta miestä, joka ei uskonsa takia suostu tarttumaan aseeseen. Silti hän haluaa palvella maansa puolesta ja lähteä sotatantereelle muiden ikäistensä miesten kanssa. Omien sanojensa mukaan Desmond haluaa pelastaa ihmisiä, ei tappaa heitä, joten hän pyrkii lääkintämieheksi. Garfield on pääroolissa todella hyvä. Alussa on useasti nähtävissä hänen tuttu, hieman hölmö hymynsä, mutta hymy kyllä hyytyy, kun taistelu alkaa ja toverit vierellä kaatuvat omasta verestään koostuviin lammikoihin.
     Desmondilla on isä Thomas (Hugo Weaving), äiti Bertha (Rachel Griffiths) ja veli Harold (Nathaniel Buzolic), joista isä on isoimmassa roolissa. Thomas-isä oli aiemmin sodassa ja se jätti hänelle omat henkiset arpensa, jolloin Thomasista tuli alkoholisti ja hän on kohdellut perhettään väkivaltaisesti pitkään. Weaving on loistava juoppoisän roolissa ja vaikka hahmo on välillä vastenmielinen, niin hänen syynsä romahtamiselle voi ymmärtää, vaikkei se oikeutakaan lastensa ja vaimonsa hakkaamiseen. Bertha-äiti ei kovin paljoa esiinny elokuvassa ja Harold-veli katoaa alkupuolen jälkeen aika nopeasti tarinasta.
     Desmond rakastuu hoitajaan nimeltä Dorothy, jona nähdään Teresa Palmer. Dorothy ei aluksi kykene hyväksymään sitä, että hänen rakkaansa lähtee sotimaan, sillä mitä luultavimmin Desmond ei koskaan palaisi takaisin. Palmer suoriutuu osastaan mainiosti ja hän olisi voinut esiintyä vielä lopussa, sillä nyt hän vain katoaa suunnilleen puolen välin kohdalla.
     En pidä Vince Vaughnista lähes ollenkaan, joten en ollut kovin innostunut, että hän olisi isossa roolissa tässä elokuvassa. Vaughn kuitenkin yllätti minut totaalisesti ja oli todella hyvä. Hän näyttelee kersantti Howellia, josta tulee helposti mieleen Full Metal Jacketin vääpeli Hartmanin, joka tylyttää sotamiehiä todella voimakkaalla kielenkäytöllä. Kersantti Howell ei ole ihan yhtä aggressiivinen tapaus ja esimiestensä läsnäollessa hän käyttäytyy asiallisesti, mutta olisi hän silti inhottava henkilö tavata. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat pääasiassa puhdasta kultaa.
     Sam Worthington näyttelee kapteeni Gloveria, joka ei pidä yhtään siitä, että hänen kommennuksessaan olisi aseeton sotilas ja yrittääkin saada Desmondin potkittua pihalle armeijasta. Worthington ei ole näyttävän Avatarin (2009) ja kauhean Clash of the Titansin (2010), sekä sen vielä hirveämmän jatko-osan Wrath of the Titansin (2012) lisäksi ollut paljoa esillä, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet valkokankaalla. Worthington ei minusta ole kovin kummoinen näyttelijä, enkä kyennyt aluksi ottamaan häntä tosissaan kapteenin roolissa, mutta onneksi hän parantaa suoritustaan, kun sotaosio alkaa.
     Elokuvassa nähdään myös sotilaita, kuten Smitty (Luke Bracey), Hollywood (Luke Pegler), Ghoul (Goran D. Kleut) ja Lucky Ford (ohjaajan poika Milo Gibson), mutta heidän nimensä mainitaan lähes kaikki kerralla, eikä katsoja kykene muistamaan jokaista, jolloin sotilaiden kuollessa ei välillä edes tiedä, kenestä oli sillä kertaa kyse.

Auttaessaan haavoittuneen miehen sairaalaan, Desmond tapaa Dorothyn ja hän ihastuu tähän ensisilmäyksellä. Desmond ja Dorothy alkavat tapailla ja päättävätkin mennä naimisiin. Kuitenkin Desmondia alkaa painaa syyllisyys siitä, ettei hän ole muiden miesten kanssa rintamalla ja päättää liittyä armeijaan lääkintämieheksi. Siellä ongelmat alkavat, kun käy ilmi, ettei hän suostu käyttämään asetta, eikä edes koskemaan sellaiseen. Kapteeni Glover ja kersantti Howell yrittävät saada Desmondin potkittua pois armeijasta, mutta itsepäinen Desmond pystyy lopulta jäämään ja lähteekin muiden ryhmäläistensä kanssa Japanin Okinawaan taistelemaan Hacksaw Ridgelle.

Tositapahtumiin kun perustuu, niin on elokuvan tietenkin pakko mainita siitä alussa lyhyellä tekstillä "tositarina". Alkupuolella esitellään hienosti, millainen henkilö Desmond on ja näytetään, millainen meininki hänen perheessään on. Desmondin ja Dorothyn suhde rakennetaan nopeasti, mutta toimivasti. Päätös lähteä sotaan tulee hieman puskista, mutta Desmondin perustelut sille ovat hyvät. Koulutusosio on erittäin mielenkiintoinen ja siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain uutta, jolloin aika tuntuu kulkevan nopeasti. Osio, jossa Desmond joutuu oikeuskäsittelyyn aseistakieltäytymisensä takia kestää hieman liian kauan, ottaen huomioon, että katsojat tietävät hänen kuitenkin pääsevän lopulta rintamalle. Sitä aiempi osio, jossa Desmond yritetään saada luovuttamaan, on erittäin onnistunut ja siinä näytetään, mistä löytyy päähenkilön vahvuus. Kun ensimmäinen puolikas toimi todella hyvin, aloin pelätä myös tälle käyvän sen, että itse sodan alkaessa elokuvan taso laskisi roimasti.

Pelkäsin kuitenkin täysin turhaan. Saman tien, kun yhteen sotilaista osuu luoti ja veri roiskahtaa, yllättynyt ilme levisi kasvoilleni. Hacksaw Ridgessä sodan raakuutta ei ole peitelty ollenkaan. Verta lentää, ihmisiä räjähtää, raajoja irtoaa, suolia valuu vatsoista ulos, sotilaat juoksevat palavina ympäriinsä, jotkut esittävät olevansa haavoittuneita, jottei heidän tarvitsisi taistella ja jotkut käyttävät kuolleita tovereitaan ihmiskilpinä. Kumpikaan osapuoli ei anna armoa ja kaikista tulee tappajia. Kaikista paitsi Desmondista, joka juoksee ympäri taistelutannerta auttamassa ryhmäläisiään, eikä ammu laukaustakaan elokuvan aikana. Tässä elokuvassa sotaosio ei todellakaan käy tylsäksi, vaan tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta katsojan hämmästeltäväksi - vaikka hämmästelyn aihe olisikin vain se, miten raaka leffa kyseessä on. Kun taistelu hieman rauhoittuu, rotat saapuvat jyrsimään ruumiita.

Suurin ongelmani elokuvassa on, että Yhdysvallat on kuvattu suurena sankarivaltiona, mutta japanilaiset niin onttoina ja epäinhimmillisinä, etteivät he oikeastaan tunnu todellisilta ihmisiltä. Tämä on yleensä ongelmani sotaelokuvien kanssa, sillä niissä ei onnistuta löytämään sitä, että toinen puoli voi toimia samalla tavalla kuin toinen ja kumpikin osapuoli kokee olevansa hyviksiä. Sodassa ei ole samalla lailla hyviksiä ja pahiksia, mutta useissa sotaelokuvissa vastustettava maa ja sen kansalaiset esitetään yleensä pahiksina. Onneksi elokuvassa on kohtaus, jossa näytetään, että Desmond arvostaa myös japanilaisten elämää, eikä jätä haavoittunutta vastapuolen sotilasta kuolemaan, vaikka tämä takuulla tekisi niin Desmondille. Mielestäni on upeaa, ettei elokuva kaunistele erityisemmin asioita ja sillä on munaa näyttää sodan tylyys selkeästi katsojille kuin sanoen: "Tätä tämä oli. Pyritään siihen, ettei tällaista tarvitse enää koskaan tapahtua."

Elokuvan ohjauksesta vastaa Mel Gibson, joka tuntuu pitävän raakuudesta. En ole nähnyt hänen ohjaamaansa The Passion of the Christia (2004), mutta olen kuullut sen olevan yksi verisimmistä ja raaimmista elokuvista, mitä on tehty. Gibson toimii mielestäni paremmin kameran takana ja hän on tehnyt hienoa työtä elokuvan parissa. Näyttelijäohjaus hänellä on hallussa ja visiota selvästi löytyy. En yhtään ihmettelisi, jos tämä elokuva olisi ehdolla useastakin Oscar-palkinnosta ensi vuoden kilpailussa. Hacksaw Ridge on hyvin kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja niihin on saatu ikuistettua todella näyttäviä hetkiä. Leikkaus on todella sujuvaa. Maskeerauksessa on tehty erittäin hyvää työtä sota-arpien ja -haavojen kanssa. Äänimaailmalla on tuotu lisää tuntua sotaan. Elokuvasta ei osaa oikein sanoa, mitkä asiat on toteutettu oikeasti ja mitkä ovat tietokoneella tehtyjä. Dialogi on usein hienoa ja siitä saadaan kiittää käsikirjoittajakaksikkoa Andrew Knightia ja Robert Schenkkania. Musiikista vastaa Rupert Gregson-Williams, mutta elokuvan musiikki ei erityisemmin jää mieleen.

Yhteenveto: Hacksaw Ridge on yksi parhaista, ellei jopa paras sotaelokuva, jonka olen nähnyt. Se ei kaunistele sotaa, vaan näyttää sen hirveydet kunnolla katsojille. Olin erittäin yllättynyt, kuinka selkeästi siinä näytettiin verta, irtoraajoja ja suolenpätkiä. Lastenelokuva ei siis todellakaan ole kyseessä. Andrew Garfield on erinomainen pääosassa ja Hugo Weaving on todella hyvä juoppoisänä. Vince Vaughn on yllättävän mainio kersantti Howellina ja Sam Worthington on hakevan alun jälkeen myös hyvä. Teresa Palmer on hyvä ja olisin toivonut hänen esiintyvän vielä lopussa. Tässä elokuvassa toimii täydellisesti se, että ensimmäinen puolisko on hahmojen esittelyä, sekä koulutusta ja toinen puolikas taistelua. Hieman ärsytti, että japanilaisia ei esitetty ihmisinä, vaan he olivat vain tyyppejä, joita yhdysvaltalaiset tappoivat. Onneksi Desmond näyttää empatiaa myös japanilaisia kohtaan. Mel Gibson kuuluu ohjaajan penkille ja toivon, että häneltä tulisi joskus joku toinenkin sotaelokuva. Hacksaw Ridge pääsee kilpailemaan vuoden parhaan tositapahtumiin perustuvan elokuvan tittelistä Florence Foster Jenkinsin (2016) kanssa. Jos olette pitkään halunneet nähdä hyvän sotaelokuvan, niin tässä on aivan loistava vaihtoehto. Sotaelokuvien ystäville suosittelen tätä todella paljon, kuten myös niille, joita sotapätkät eivät nappaa, kuten itseäni. Uskon todella, että tämä tullaan huomioimaan tulevissa palkintojenjaoissa.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hacksaw Ridge, 2016, Cross Creek Pictures, IM Global, Icon Productions, AI-Film, Pandemonium Films, Permut Presentations, Windy Hill Productions, Vendian Entertainment, Demarest Media, Kilburn Media, Argent Pictures, Bliss Media, Cosmos Filmed Entertainment, Kylin Pictures