Arvostelu: Rush (2013)

RUSH

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara, Christian McKay, Julian Rhind-Tutt, Pierfrancesco Favino, David Calder, Natalie Dormer, Stephen Mangan, Alistair Petrie ja Colin Stinton

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Rush perustuu tositapahtumiin vuoden 1976 Formula 1 -kilpailusta ja kilpa-ajajien James Huntin ja Niki Laudan välisestä vimmaisesta kisasta. Peter Morgan kiinnostui tästä tositarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Alun perin Paul Greengrassin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päätyikin vaihtamaan projekteja Ron Howardin kanssa, jonka oli tarkoitus ohjata Captain Phillips (2013). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2012 ja lopulta Rush sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan draamaelokuvan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan brittiläiselokuvan, miessivuosan, äänen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Rushia, vaikka se on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

1970-luvulla brittiläinen James Hunt ja itävaltalainen Niki Lauda ryhtyvät armottomasti kisaamaan Formula 1:ssä.

Marvelin elokuvauniversumista Thorina tunnettu Chris Hemsworth ja saksalainen leffastara Daniel Brühl näyttelevät James Huntia ja Niki Laudaa, eri maiden Formula-kuskeja, joilla on suuret haaveet maailmanmestaruudesta. Eri tavoin lahjakkaat kuskit päätyvät välittömästi nokittain ja kaikki muut kuljettajat joutuvat seuraamaan sivusta näiden kahden taistelua kultapaikasta. Hemsworth ja Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hemsworth istuu kuin valettu virnuilevaksi Huntiksi, joka tykkää juhlimisesta ja vaihtaa naisia ehkä jopa tiuhempaan tahtiin kuin renkaita autoonsa. Brühl häikäisee Laudana, joka on huomattavasti laskelmoivampi ja totaalisesti kilpailuun keskittyvä. Kummatkin persoonat ovat kiinnostavat ja heidän välistä kilpailuaan jää seuraamaan kiehtoutuneena - tiesi tosielämän lopputulemasta tai ei.

     Elokuvassa nähdään myös Christian McKay Huntin kilpailua rahoittavana lordi Heskethinä ja Julian Rhind-Tutt Huntin tallipäällikkö Bubblesina, Natalie Dormer ja Olivia Wilde Huntin parina tyttöystävänä monista, Pierfrancesco Favino Laudan tiimikumppani Regazzonina, sekä Alexandra Maria Lara Laudan tapaamana Marlenena. Sivunäyttelijätkin tekevät kelpo työtä osissaan, mutta Rush on silti täysin Hemsworthin ja Brühlin show.

Rush osoittautui erittäin väkeväksi urheiludraamaksi, joka nappaa heti vauhdikkaaseen kyytiinsä, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit alkavat rullata merkiksi kilpailun päättymisestä. Sen lisäksi, että itse Formula 1 -ajot ovat täynnä nopeatempoisia ja vaarallisuudessaan jännittäviä ajokohtauksia, jotka ovat toinen toistaan tyylikkäämmin toteutettuja, itse elokuvakin kulkee varsin ytimekkäästi eteenpäin. Noin kuuden vuoden tapahtumat on hyvin saatu tiivistettyä parin tunnin leffaan ja vaikka se tietääkin sitä, että joitain mutkia oiotaan suoriksi, otetaan vapauksia tositapahtumista ja sivuhahmot jäävät hieman pahvisiksi, homma toimii erittäin mainiosti. Tylsää hetkeä ei ole, vaan elokuva on nopeasti ohi, varsinkin loppupäässä, kun homma muuttuu yhä vain jännittävämmäksi.

Vielä hurjia Formula-kilpailukohtauksia mielenkiintoisempaa on seurata näitä kahta päähenkilöä, Huntia ja Landaa, jotka ovat valmiita pistämään lähes kaiken likoon voittaakseen. Nuorten sällien naljailu muuttuu vähitellen hengenvaaralliseksi taisteluksi, eivätkä kaksi kuskia enää näe muita kuljettajia, keskittyessään vain toistensa päihittämiseen. Kyse ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoisesta vihasta, vaan kaksikon kilpailusta löytyy monenlaisia puolia ja heidän muutamat yhteiset keskustelunsa ovatkin kenties jopa elokuvan parasta antia. Tiivistunnelmaisten kohtausten lisäksi tämä kuskien vimmainen kisa johtaa myös koskettaviin hetkiin.

Elokuvan ohjasi tosiaan lopulta Ron Howard, joka sopii mielestäni paremmin tämän teoksen rattiin kuin alun perin pestiin palkattu Paul Greengrass. Greengrassin äkkipikainen tyyli heiluvan kameratyöskentelynsä ja silppuleikkauksensa kanssa olisi saattanut pilata kilpakohtaukset, mutta Howard hoitaa ne lahjakkaasti ja tyylikkäästi. Howard myös pitää energisyyttä yllä kaiken aikaa. Peter Morganin käsikirjoitus on oivallinen, syventyen keskittymään näiden kahden miehen kilpailuviettiin ja konfliktiin. Rush on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, sekä erityisesti Brühlin tapauksessa myös onnistuneita maskeerauksia. Erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta värimäärittely on paikoitellen hieman ruma ylikorostetun saturaationsa ja kontrastinsa kanssa, millä on nostettu turhan paljon esimerkiksi vihreän sävyjä sinne, minne ne eivät luontaisesti tunnu kuuluvan. Äänimaailma on voimakkaasti rakennettu jyliseviä efektejä ja Hans Zimmerin dramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Rush on vaikuttava autourheiluelokuva ja kiinnostava katsaus tositapahtumiin kahden kuskin välisestä hurjasta kisasta. James Hunt ja Niki Lauda ovat todella erilaiset persoonat toisistaan ja heidän yhä vain vimmaisemmaksi muuttuvaa kilpailua maailman parhaan formulakuskin tittelistä jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Chris Hemsworth ja Daniel Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa, tuoden hyvin esille hahmojensa vaikean, mutta silti moniulotteisen suhteen. Kilpakohtaukset ovat toinen toistaan säväyttävämpiä ja jännittävämpiä, mutta pääkaksikon yhteentörmäykset niiden ulkopuolella ovat kenties vielä väkevämpiä. Kertomukseen uppoutuu lopulta niin syvälle, että parin tunnin kesto kulkee vauhdikkaasti. Ron Howardin ohjaus on vahvaa ja Peter Morganin käsikirjoitus on tietyistä mutkien oikomisista ja tositapahtumien muokkauksista huolimatta onnistunut. Ajoittain tökeröä värimäärittelyä lukuun ottamatta elokuva on myös visuaalisesti komea. Rushia voi suositella täysillä autourheilun ystäville, mutta myös monenlaisista tositarinoista kiinnostuneille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rush, 2013, Imagine Entertainment, Working Title Films, Double Negative, Exclusive Media Group, Cross Creek Pictures

Arvostelu: Taistelija (The Fighter - 2010)

TAISTELIJA

THE FIGHTER

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Mark Wahlberg, Christian Bale, Amy Adams, Melissa Leo, Jack McGee, Mickey O'Keefe, Frank Renzulli ja Sugar Ray Leonard
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Fighter, eli suomalaisittain Taistelija pohjautuu HBO:n dokumenttiin High on Crack Street: Lost Lives in Lowell vuodelta 1995. Scout Productions kiinnostui dokumentissa esiintyneistä Wardin nyrkkeilijäveljeksistä ja päätti tehdä heistä elokuvan vuonna 2003. Alunperin käsikirjoittajiksi valittiin Eric Johnson ja Paul Tamasy, mutta tekstiä työstettiin uudestaan vuosien varrella niin Lewis Colickin, Paul Attanasion kuin Scott Silverinkin toimesta. Päärooleihin veljeksiksi valittiin Mark Wahlberg ja Brad Pitt, mutta vuonna 2008 Pitt vaihdettiin Christian Baleen. Martin Scorsesea toivottiin ohjaajaksi, mutta tämä ei kiinnostunut projektista, joten hommaan pestattiin Darren Aronofsky. Tämä kuitenkin poistui elokuvasta tehdäkseen Black Swanin (2010). Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Taistelija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mitä kriitikot kehuivat ja mikä sai kolme BAFTA-ehdokkuutta (paras miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti jälkimmäisen, sekä seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt leffaa, mutta olen ollut kiinnostunut siitä muutamien vuosien ajan - etenkin kun tosissaan innostuin nyrkkeilygenren klassikosta, Rockysta (1976). Nyt kun huomasin Taistelijan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Micky Ward yrittää luoda uraa varteenotettavana nyrkkeilijänä, mutta hänen aikoinaan huipulla ollut, mutta sittemmin huumeisiin vajonnut veljensä, sekä kehnosti managerina toimiva äitinsä tuntuvat vain pidättelevän Mickyä.

Mark Wahlberg tekee yhden uransa vahvimmista roolisuorituksista pääosassa Micky Wardina. Wahlberg on tehnyt kelpo työtä monissa leffoissa, mutta hän tekee todella harvoin vaikutusta. Tässä hän pistää parastaan ja panostaa kovasti Mickyyn. Katsojana on heti hahmon puolella, kun tämä yrittää näyttää taitonsa nyrkkeilyssä, mutta ei tunnu saavan tilaisuutta siihen. Leffan aikana onkin kiinnostavaa seurata Mickyn pyrkimyksiä irtautua perheensä kahleista.

Filmin todellinen tähti on kuitenkin täysin ansaitusti parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -pystit napannut Christian Bale, joka näyttelee Mickyn veljeä Dickyä. Dicky oli aiemmin suosittu nyrkkeilijä, joka kuitenkin alkoi käyttämään huumeita ja käykin nyt omaa, erilaista taisteluaan kehän ulkopuolella. Roolia varten Balen piti laihduttaa paljon ja onkin jälleen täysin ällistyttävää seurata hänen touhuaan läpi leffan. Bale antautuu aina täysillä rooliensa vietäväksi ja tekee saman taas kerran. Todellisella Dickyllä oli erittäin omaperäinen tapa puhua ja liikehtiä, ja Bale teki valtavan määrän tutkiskelua ja harjoittelua, jotta sai omaksuttua nämä tavat, eikä kuuleman mukaan hylännyt tapoja silloinkaan, kun kamera ei kuvannut. Bale on mielettömän hyvä roolissaan ja vaikka hän onkin täynnä energiaa läpi elokuvan, katsoja säälii Dickyä suuresti.
     Sekä Amy Adams, että Melissa Leo saivat naissivuosaehdokkuudet Oscareissa ja Golden Globeissa, mutta molemmissa Leo nappasi pystin. Leo näyttelee Wardin veljesten äitiä, joka uhriutuu Mickyn managerina, syyttäen poikaansa siitä, että hän on käyttänyt elämänsä poikansa menestymiseen. Leokin eläytyy upeasti osaansa. Adams on myös tuttuun tyyliinsä erittäin hyvä baarissa työskentelevänä Charlenena, johon Micky iskee silmänsä. Parhaimmillaan Adams ja Leo ovat silloin, kun heidän hahmonsa päätyvät toisiaan vastaan, sillä kukaan muu ei uskalla sanoa äiti-Wardille, mitä tämä tekee väärin.

Vaikka nyrkkeileminen onkin vahvasti läsnä Taistelijassa, ei elokuvassa loppujen lopuksi ole niinkään kyse siitä, vaan Wardin rikkinäisestä perheestä ja veljeksistä. Katsojasta tuntuu jatkuvasti pahalta, kun katsoo perheen menoa. Ainoa, johon Micky voi luottaa, on hänen veljensä, eikä tämäkään ole täysin luotettavimmasta päästä. Vahvojen roolisuoritusten ansiosta tähän kaikkeen uppoutuu kunnolla. Elokuvasta löytyy useita vaikuttavia hetkiä, jotka syntyvät juurikin näyttelijöiden heittäytymisen vuoksi. Riitatilanteet ja konfliktit tuntuvat aidoilta, ja näyttelijät saavat uskomaan, että sanat satuttavat tosissaan. Silti jokin perhedraamassa jää hieman keskeneräiseksi leffassa. Joitakin lankoja ei tunnuta solmivan loppupäässä, vaan konfliktit tuntuvat paikoitellen jäävän levälleen ilman kunnon lopputulosta. Niitä käsitellään pitkään erinomaisesti, mutta panostaminen ei täysin riitä loppuun saakka.

Nyrkkeilyä on kyllä mukana, mutta hillitysti. Kun nyrkkeilymatsit vihdoin alkavat, on meno brutaalia. Minun on edelleen vaikea käsittää lajin viehättävyyttä, mutta toisaalta kun saan hyviä elokuvia aiheesta, niin miksi kummastella? Draamanäyttelijänä Wahlberg ei ole vastanäyttelijöidensä veroinen ja hän hieman hukkuukin valtavan lahjakkuuden vierellä, mutta nyrkkeilyotteluissa hän pääsee loistamaan. Nyrkkeilyosuus filmissä on tietysti tutun kaavamainen. Kun on ensimmäisen Rockyn nähnyt, on koko genre aika pitkälti hallussa. Yllätyksiä ei ole siis luvassa nyrkkeilyn puolella. Ilman suurimmaksi osaksi vahvaa draamapuolta ja fantastisia näyttelijäsuorituksia ei Taistelija olisikaan mikään erityisen ihmeellinen teos.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, joka aloitti Taistelijalla kolmen leffan erittäin hyvän putkensa, keräten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuudet tämän lisäksi myös Unelmien pelikirjasta (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlesta (2013). Russellin työ onkin taidokasta, mutta leffa kompastelee hieman usean kokin sopassa, käsikirjoituksessa, jolla on liian monta työstäjää, minkä takia tietyt asiat jäävät puolitiehen. Teknisesti Taistelijassa on erittäin kiehtova puoli siinä, miltä elokuva näyttää. Visuaalisesti se voisi olla kuin 1990-luvulla tehty elokuva ja tekijät ovatkin luultavasti hakeneet samaa tyyliä dokumentista, mihin filmi pohjautuu. Etenkin nyrkkeilyottelut näyttävät siltä kuin ne olisi kuvattu televisiolähetyksiin tarkoitetuilla kameroilla, eikä elokuvakameroilla. Riskinä on halvalta näyttävä lopputulos, mutta tekijät pitävät visuaalisuuden tyylikkäänä. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, ja nyrkkeilyotteluissa iskujen pamaukset kuulostavat siltä, että nyt oikeasti sattui. Michael Brookin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla, eivätkä erityisemmin nouse koskaan esille. Lähinnä mieleen jää The Heavyn kappale How You Like Me Now.

Yhteenveto: Taistelija on mainio nyrkkeilyelokuva ja vielä parempi perhedraama. Nyrkkeilyottelut esitetään brutaalisti ja lyönnit sattuvat kotikatsomossa asti. Vielä rankempaa on kuitenkin perheen vaikea suhde toisiinsa. Hahmojen välit ovat hyvin kirjoitetut ja sitäkin paremmin näytellyt. Mark Wahlberg tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Micky Wardina ja loistaa etenkin nyrkkeilykehässä. Silti Christian Bale ja Melissa Leo jättävät tämän varjoonsa Mickyn veljenä ja veljesten äitinä. Draama on vahvaa, mutta on harmi, kuinka tökkivästi osa kiinnostavista juonikuvioista viedään loppuun... jos viedään ollenkaan. Urheilupuoli ei tarinallisesti tarjoa mitään erityisen uutta. Hienot näyttelijäsuoritukset, voimakas ohjaus ja tyylikäs tekninen toteutus muodostavat kuitenkin erittäin hyvän filmin, mitä voi suositella kaikille urheiludraamojen ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Fighter, 2010, Relativity Media, The Weinstein Company, Closest to the Hole Productions, Fighter, Mandeville Films, The Park Entertainment

Arvostelu: Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019)

LE MANS 66 - TÄYDELLÄ TEHOLLA

FORD V FERRARI

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Christian Bale, Matt Damon, Caitriona Balfe, Josh Lucas, Jon Bernthal, Tracy Letts, Noah Jupe, Remo Girone ja Ray McKinnon
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Ford v Ferrari, eli suomalaisittain hieman hassusti ja turhan pitkästi nimetty Le Mans 66 - täydellä teholla perustuu tositapahtumiin vuoden 1966 Le Mans -autokilpailusta ja siihen liittyneestä Ford Motor Companyn ja Ferrarin välisestä kisasta. 20th Century Fox -yhtiö oli kiinnostunut tositarinan filmatisoimisesta jo vuosien ajan. Ohjaajaksi oli jo ehditty valita Joseph Kosinski, käsikirjoituksen olivat kirjoittaneet Butterworthin veljekset ja pääroolin oli kiinnitetty Tom Cruise ja Brad Pitt. Projekti ei kuitenkaan suostunut käynnistymään sellaisenaan. Helmikuussa 2018 Loganin (2017) ohjaaja James Mangold valittiin uudeksi tekijäksi ja pyörät pistettiin jälleen pyörimään. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden heinäkuussa ja nyt Le Mans 66 - täydellä teholla saa ensi-iltansa. Itse en erityisemmin perusta urheilusta ja etenkään sen katsomisesta. Kilpa-ajojen seuraaminen ei kiinnosta minua lainkaan. Silti tämä elokuva herätti heti mielenkiintoni, mutta lähinnä sen päänäyttelijöiden Christian Balen ja Matt Damonin takia. Kun aloin kuulla filmin saaneen paljon kehuja, aloin odottamaan sen näkemistä ja iloitsinkin, kun elokuvan lehdistönäytös järjestettiin Finnkinon isossa ISENSE-salissa, missä filmin ajokohtaukset todella pääsivät oikeuksiinsa.

Vuonna 1966 autonvalmistajayhtiö Ford päättää laajentaa kilpa-autojen puolelle, haastaakseen viitenä vuonna peräkkäin kuuluisan Le Mans -kilpailun voittaneen Ferrarin. Autosuunnittelija Carroll Shelby ja kilpa-ajaja Ken Miles saavat tehtäväkseen rakentaa Fordille parhaan mahdollisen auton kilpailuun.

Päärooleissa entisenä kuskina ja nykyisenä autosuunnittelijana Carroll Shelbynä, sekä tämän valitsemana kilpa-ajaja Ken Milesina nähdään tosiaan Matt Damon ja Christian Bale, jotka ovat molemmat tuttuun tapaansa mahtavia näyttelijöitä. Damon on pätevä ex-kuskina, joka haluaa pysyä hommissa mukana vaikka väkisin. Bale on kuitenkin elokuvan todellinen stara, tehden jälleen ilmiömäisen hienon roolisuorituksen. Viimeksi Bale nähtiin Vice - vallan oikeat kasvot -elokuvan (Vice - 2018) pääosassa, mihin hänen piti lihottaa itseään parisenkymmentä kiloa. Nyt hänen on suunnilleen vuoden sisään pitänyt laihduttaa saman verran. Bale ottaa työnsä selvästi todella vakavasti ja tarjoaakin aina parastaan. Hänen hahmonsa Ken Miles ei todellakaan ole persoona helpoimmasta päästä, sillä tämä on kehno sosiaalisissa tilanteissa ja muutenkin tympeä kaikille. Kenistä kuitenkin löytyy massiivinen vimma ajamista kohtaan ja Bale kanavoi tätä vimmaa upeasti. Jälleen kerran hän katoaa roolihahmonsa taakse ja muuttuu kovan luokan kilpa-ajajaksi. Damonin hahmo Carroll Shelbykin on mielenkiintoinen, mutta jää kuitenkin Kenin jalkoihin... vai pitäisikö sanoa Kenin jälkeen radalla?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Kenin vaimo Mollie (Caitriona Balfe) ja heidän poikansa Peter (Noah Jupe), Ford-yhtiön omistaja Henry Ford II (Tracy Letts), varatoimitusjohtaja Beebe (Josh Lucas), Fordin ja Ferrarin välisen taiston keksinyt Lee Iacocca (Jon Bernthal), sekä Ferrarin omistaja Enzo Ferrari (Remo Girone). Sekä Gironesta että Lettsistä löytyy arvokkuutta isoiksi yhtiöiden johtajiksi, kun taas Lucas tekee Beebe-hahmostaan erittäin vihattavan. Beebe on yksi ärsyttävimmistä mulkeroista, jonka olen vähään aikaan leffoissa nähnyt. Balfe on erittäin oivallinen Kenin vaimona, joka samanaikaisesti kannustaa että pelkää miehensä puolesta. Jupe on sympaattinen pariskunnan lapsena, joka ihailee isäänsä yli kaiken.

Vaikkei urheilun katsominen kiinnosta minua, pidän kyllä erilaisista urheilulajeista kertovista elokuvista. Elokuvista löytyy hahmoja ja heidän tarinansa, jota pääsee seuraamaan ja mitä kiinnostavampi tarina on ja mitä enemmän hahmoista välittää, sitä mielenkiintoisempia itse urheiluosuudet ovat, sillä katsoja todella haluaa päähahmon onnistuvan tavoitteessaan. Le Mans 66 - täydellä teholla on juurikin tällainen teos. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja heistä välittää, minkä lisäksi heille asetettu haaste on kiinnostava, jolloin elokuva pitää hyvin mukanaan. Itse asiassa se pitää ihan älyttömän hyvin mukanaan. Tällä elokuvalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, eikä se todellakaan tunnu siltä. Ei tämä tuntunut edes kahdelta tunnilta! Kyseessä on äärimmäisen mukaansatempaava leffa, mikä viihdyttää täysillä läpi kestonsa. En olisi etukäteen uskonut tai ajatellut, että elokuva voisi olla näin viihdyttävä. Tai hauska. Ei kyseessä mikään komedia ole, mutta kyllä sen aikana saa naurahtaa useaankin otteeseen, etenkin Balen veikeän roolityön ansiosta. Elokuvasta löytyy valtava määrä energiaa ja sitä on tehty samalla vimmalla ja intohimolla, millä Carroll ja Ken suunnittelevat, rakentavat ja testailevat autoa Fordille.

Kun vihdoin päästään itse kilpailuihin, on meno fantastisen upeaa. Autokaahailut ovat toteutettu erittäin vaikuttavilla stunteilla, eikä voi muuta kuin äimistellä, kuinka hullun uhkarohkeita nämä kuskit oikeasti ovat. Kilpailukohtaukset naulaavat katsojan penkkiinsä ja saavat puristamaan käsinojia jännityksestä. Meno käy yhä vain intensiivisemmäksi ja tilanteeseen voi upota niinkin vahvasti, että alkaa ihan hikoiluttaa. Kilpailuihin lisäkonfliktia tuo se, että tärkeässä asemassa Fordilla oleva Beebe ei pidä Kenistä eikä erityisemmin Carrollistakaan ja yrittääkin tökkiä kapuloita rattaisiin. Elokuvassa näytetään hyvin, kuinka näiden autofirmojen johtohenkilöt eivät luultavasti tiedä mitään itse ajamisesta. He katsovat vain erilaisia tilastoja sun muuta, eivätkä kysy itse kuluttajilta, mikä autoissa on hyvää ja mikä ei. Ken on Fordin paras kuski, mutta koska hän ilmaisee mielipiteensä usein tökerösti, yhtiö pelkää hänen haastattelujensa koituvan yhtiön kohtaloksi ja on siksi valmis erottamaan Kenin projektista. Ford haluaisi voittaa, muttei tajua, mitä voittoon vaaditaan. Kaahailun lisäksi myös draamapuoli on yllättävän iskevää. Kenin perheen asioista välittää ja hahmojen välinen suhde tuntuu aidolta.

James Mangoldin ohjaus on varmaa ja rautaista läpi filmin. Hän rakentaa loistokkaan tunnelman elokuvaan ja kertoo tarinaa mukaansatempaavasti Butterworthin veljesten ja Jason Kellerin työstämän todella hyvän käsikirjoituksen pohjalta. Mangoldilla on silmää upeille visuaalisuuksille ja kilpailukohtaukset ovatkin teknisesti täydellisyyttä hipoviksi hiottuja. Kameratyöskentely on mestarillista ja on hienoa, kuinka paljon leffassa käytetään laajoja kuvia, näyttämään tapahtuman suuruutta ja esittelemään näyttäviä stuntteja oikein tosissaan. Kilpa-autojen välissä kaahaa auto, johon on asennettu kameroita taltioimaan liikettä tyylikkäin konstein. Myös leikkaus on erinomaista ja tahditus on täysin kohdallaan, kun näin pitkähkö elokuva on saatu tuntumaan näin lyhyeltä. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku on herätetty taidokkaasti takaisin henkiin. Äänimaailma on mahtipontinen jyrisevien moottoreiden ja kaahaavien autojen kautta. Musiikeista vastaa Marco Beltrami, joka lisää jännityksen tasoja, mitä pidemmälle kisat etenevät.

Yhteenveto: Le Mans 66 - täydellä teholla on niin mukaansatempaava elokuva, että kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu alle kahdelta tunnilta. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja kertoo erittäin mielenkiintoisen tarinan. Carrollille ja Kenille asetettu haaste on vangitsevaa seurattavaa ja siihen tuodaan hyvin konflikteja itse Fordin puolelta, joka haluaa voittaa, muttei todellakaan tiedä, mitä voittaminen vaatii. Filmi viihdyttää iskevästi läpi kestonsa ja siinä saa nauraa yllättävänkin usein. Draamapuolikin on pääasiassa kohdillaan ja Kenin perheestä välittää. Itse kilpailukohtaukset ovat käsittämättömän upeasti toteutettuja ja katsoja seuraa hurjaa kaahaamista jännittyneenä paikoillaan. Ohjaaja James Mangold onnistuu rakentamaan intensiivistä tunnelmaa kisoihin ja jännityskierroksia vain lisätään, mitä pidemmälle kilpailut etenevät. Kaikki näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, mutta kyllä tämä on lopulta Christian Balen show. Hän hyppää rooliinsa kilpa-ajaja Keninä sellaisella vimmalla, ettei voi muuta kuin ihailla. Myös teknisesti kyseessä on hienosti tehty elokuva ja Le Mans 66 - täydellä teholla nousee vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon. Jos autot ja autourheilu kiinnostaa tai itse kertomus kiehtoo, suosittelen suurella lämmöllä katsomaan filmin. Itse en ole kiinnostunut autoista, enkä tosissaan siitä urheilusta, mutta tarina, hahmot, näyttelijäsuoritukset ja muutenkin toteutus olivat niin vakuuttavia, että pidin tästä elokuvasta todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ford v Ferrari, 2019, Twentieth Century Fox, Chernin Entertainment

Arvostelu: Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015)

CREED: THE LEGACY OF ROCKY

CREED

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Anthony Bellew, Phylicia Rashad, Graham McTavish ja Wood Harris
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli suuri menestys, joka nosti Sylvester Stallonen tähdeksi ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli arvostettu hitti, mutta sen jälkeiset osat Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982), Rocky IV (1985) ja Rocky V (1990) eivät enää olleet kriitikoiden mieleen, vaikka tuottivatkin isoja summia rahaa. Rocky V tosin oli sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma, eikä menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jolloin sarja ajateltiin jättää siihen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin Stallone tuli kuitenkin katumapäälle ja teki filmin Rocky Balboa (2006), minkä hän ajatteli olevan sarjan päätösosa. Toisin kävi ja vuonna 2013 ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Tekijät halusivat kuitenkin ottaa uuden suunnan ja nimesivät sarjan seitsemännen osan Creediksi. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Creed sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2015. Suomeen filmi saapui vasta tammikuussa 2016 lisänimellä The Legacy of Rocky, jotta katsojat varmasti ymmärtäisivät yhteyden. Elokuva menestyi oikein hyvin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan ensimmäisen osan. En kuitenkaan innostunut silloin, sillä en ole koskaan välittänyt urheilusta. Kun Creed: The Legacy of Rocky ilmestyi, pohdin uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta päätin tehdä sen vasta, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018). Ostinkin kerralla koko Rocky-sarjan Blu-raylla ja aloitin katsomisen. Kahden ensimmäisen mahtavan elokuvan jälkeen taso käväisi lähes pohjamudissa asti, mutta parempaa suuntaa osoittavan Rocky Balboan jälkeen olin innoissani, kun aloin vihdoin katsomaan Creed: The Legacy of Rockya.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V ja Rocky Balboa!

Rocky Balboa alkaa valmentamaan nuorta nyrkkeilijänalkua Adonis Johnsonia, joka paljastuu Rockyn edesmenneen vastustajaystävä Apollo Creedin pojaksi.

Pääroolissa Adonis Johnsonina nähdään Michael B. Jordan, jota olen aiemmin pitänyt kelpo näyttelijänä. Tässä roolissa Jordan kuitenkin näyttää oikean lahjakkuutensa ja sopii täydellisesti pääosaan äkkipikaiseksi nyrkkeilijänuorukaiseksi. Isänsä maineesta huolimatta - tai pikemminkin juuri sen takia - Adonis käyttää Johnson-sukunimeä, sillä hän haluaa erottua joukosta ja luoda omaa nimeään, sillä häntä pelottaa tulla leimatuksi Creedinä. Tämä luo hyvin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka tarinaan on helppo hypätä mukaan. Jordanin roolityön ja hahmon onnistuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä muuten katsoja menettää nopeasti kiinnostuksensa, eikä halua jatkaa Rocky-tarinaa jonkun toisen hahmon kautta.
     Itse Rocky Balboana nähdään tietty Sylvester Stallone, joka tekee parhaan roolisuorituksensa sitten alkuperäisen Rocky-leffan. Stallone sai roolityöstään Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi hän voitti lukuisia sivuosapalkintoja, ja kyllä hän myös ansaitsi ne. Stallone istuu rooliinsa ihan yhtä täydellisesti kuin vuonna 1976. Siinä, missä 1970-luvulla Stallone ja Rocky nousivat maailmanmaineeseen tullessaan lähes tyhjästä, tässä leffassa sekä Stallone että Rocky siirtyvät sivuun ja antavat uuden sukupolven jatkaa heidän perintöään. Stallonen roolisuoritusta vain vahvistaa, kuinka hyvin hänen hahmonsa on kirjoitettu. Hänen vaimonsa Adrian ja tämän veli Paulie ovat menehtyneet, ja hänen poikansa on jättänyt hänet yksin, mikä on tehnyt Rockysta todella rikkinäisen miehen. Hahmosta on tehty hyvin liikuttava ja siksi onkin hienoa, kun Rocky saa uuden "pojan" Adoniksesta, jolla ei taas ole koskaan ollut isää. Elokuvan aikana Adoniksen ja Rockyn välille muodostuu vahva side, mitä on aivan mahtavaa seurata.

Muita tärkeitä hahmoja ovat myös Tessa Thompsonin näyttelemä Adoniksen naapuri Bianca ja nyrkkeilijä Anthony Bellewin esittämä nyrkkeilijä Ricky Conlan. Biancan ja Adoniksen välille syntyy tietty säpinää, mutta on hienoa, ettei Biancan hahmo jää vain siihen. Bianca on laulaja, jolla on omat unelmansa, minkä lisäksi hänelle on kirjoitettu tiettyä traagisuutta, mikä luo hahmosta paljon syvällisemmän kuin perinteiset päähenkilöiden neitoset. Valitettavasti Ricky Conlan jättää hieman toivomisen varaan. Hahmosta löytyy kiinnostava tarina, mutta sitä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Bellew kuitenkin sopii osaansa (paremmin kuin sarjan aiemmat nyrkkeilijänäyttelijät), kuten sopii myös Thompson, joka tekee mainiota työtä hahmonsa kanssa.
     Elokuvassa nähdään heidän lisäksi Phylicia Rashad Adoniksen äitipuolena ja Graham McTavish Conlanin valmentajana.

Kuten jo sanoin, kahden ensimmäisen Rocky-leffan (alkuperäisen ollessa ehta klassikko ja Rockyn uusintaottelun ollessa mahtava jatko-osa takeltelevasta alustaan huolimatta) jälkeen taso putosi oikein kunnolla. Tiikerinsilmä - Rocky III oli ihan viihdyttävä, mutta aika turhanpäiväinen hömppä, mikä vaihtoi syvällisemmän draaman aivottomampaan mäiskeeseen. Rocky IV taas oli aivan käsittämättömän typerä leffa, mikä aiheuttaa minussa ärtymystä joka kerta, kun mietin sitä. Rocky V yritti viedä hommaa takaisin vakavamman draaman puolelle, mutta teki sen aika kömpelösti. Rocky Balboa oli kelpo paluu sarjan juurille, mutta tuntui loppujen lopuksi hieman liian paljon nostalgian varassa roikkuvalta ja melodramaattiselta teokselta. Ja sitten paikalle saapuu ohjaaja Ryan Coogler, joka tarjoaa parhaan Rocky-leffan sitten alkuperäisen osan! Creed: The Legacy of Rocky palauttaa sarjan takaisin mahtavalle tasolle, missä se ei ollut käynyt 1970-luvun jälkeen. Juuri kun katsoja on ehtinyt vuosia toivoa, että sarja olisi jo osattu lopettaa, tämä leffa näyttää, että vielä on paljonkin toivoa.

Alkuperäinen Rocky-filmi on selvästi tärkeä teos ohjaaja Cooglerille, sillä Creed: The Legacy of Rockysta paistaa tekijän rakkaus elokuvaa kohtaan. Coogler ottaa vaikutteita alkuperäisestä leffasta ja tämän filmin tarinakin on rakennettu aika samalla tavalla kuin ensimmäisen Rockyn, mutta silti Coogler saa tuotua oman vahvan visionsa ja tyylinsä mukaan, mikä tekee elokuvasta todella raikkaan ja luovan tuntuisen. Coogler ei luota pelkkään nostalgiaan, vaan hänellä on uusi tarina kerrottavanaan ja antaa kaikkensa sen kertomiseksi. Filmin onnistumisen huomaa jo siitä, että pidin elokuvasta paljon jo ennen kuin Rocky edes saapui kuvaan. Adonis on kiinnostava hahmo ja hänen tarinaansa on kiehtova seurata. Hänen ja Biancan romanssi istuu yllättävänkin hyvin mukaan, ja huomasin olevani kiinnostunut myös heidän suhteestaan. Onhan se toki upeaa, kun pääsee jälleen näkemään Stallonen Rockyna, mutta tämä johtuu pääasiassa juurikin siitä, että Cooglerilla on vahva tarina siinä ympärillä. Ohjaaja luo myös tunnelmaa todella hyvin ja surullisiksi tarkoitetut hetket oikeasti liikuttavat, sillä elokuva saa katsojan välittämään hahmoistaan. Mukana on useampikin koskettava hetki, joten suosittelen herkimpiä pitämään nenäliinoja lähistöllä leffaa katsoessa.

Kun Coogler kertoo tarinaa näin taidokkaasti, saa se katsojan innostumaan entistä enemmän nyrkkeilyotteluista. Ja voi pojat, että Coogler hallitsee nekin! Ensimmäinen kunnon matsi on mukana lähinnä vakuuttaakseen katsojat ja sivuhahmot Adoniksen taidoista, mutta se miten ottelu on toteutettu, sai suuni loksahtamaan auki. Ottelu on nimittäin kuvattu yhdellä todella pitkällä otolla. Koko matsin ajan vain tuijotin hämmästyneenä tätä huikeaa teknistä taidonnäytettä ja toivoin, ettei kuvasta leikattaisi pois. Eikä niin tehdä! Mestarillisen kuvauksen lisäksi ottelu on kiehtova myös siksi, että iskut tuntuvat oikeasti sattuvan. Tämän jälkeen Coogler alkaa hiljalleen rakentamaan tunnelmaa kohti finaalia. Ennen loppumatsia täytyy tietty olla mukana pakollinen treenimontaasi, mutta Coogler tuo siihenkin oman jälkensä, jolloin se tuntuu raikkaalta. Ja itse loppuottelu on myös aivan fantastinen. Sen lisäksi, että se on upeasti kuvattu, on se rakennettu niin hyvin, että katsoja todella jännittää, miten matsissa käy. Huomasin jossain kohtaa nousseeni istumaan sohvan reunalle, sillä olin niin täysillä mukana tapahtumassa.

Jos elokuvasta pitäisi heikkouksia löytää, niin hieman tylsästi kirjoitetun Ricky Conlanin lisäksi leffa on pienesti liian pitkä. Kyseessä on Rocky-sarjan pisin elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa. Suurimmaksi osaksi filmi on rytmitetty erinomaisesti ja leikattu loistavasti, mutta mukana on joitakin turhan pitkiä kohtia tai pari hetkeä, jotka voisi leikata kokonaan pois. Muuten leikkaus sujuu oikein mainiosti, minkä lisäksi elokuvan muukin tekninen puoli on kunnossa. Kuvaus on tosiaan aivan upeaa, mitä vahvistaa hieno valaisu nyrkkeilyotteluissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kelpo työtä, ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi ikävän näköisiä ruhjeita. Ääniefektit ovat erittäin toimivia ja lisäävät nyrkiniskujen tuntua. Säveltäjä Ludwig Göransson on saanut aikaiseksi yllättävänkin hyvää musiikkia. Göransson kierrättää todella minimaalisesti vanhoja tuttuja sävelmiä ja on onnistunut luomaan omat melodiansa, joista pari ovat jopa erinomaisen mahtipontisia. Ja kun Göransson hyödyntää Bill Contin ikonisia musiikkeja niin vähän, tuntuu entistäkin loistavammalta, kun katsoja vihdoin kuulee pätkän tuttua sävelmää.

Yhteenveto: Creed: The Legacy of Rocky on sarjan paras elokuva sitten alkuperäisen Rockyn! Ohjaaja Ryan Coogler on onnistunut luomaan mahtavan kertomuksen, mikä tekee hienosti kunniaa alkuperäiselle leffalle, mutta myös rakentaa suuntaa uusille nyrkkeilyseikkailuille. Hänellä on erittäin kiinnostava tarina kerrottavanaan, jolloin katsoja lähtee samantien Adoniksen mukaan jahtaamaan tämän unelmia. Elokuvassa on todella panostettu hahmoihin ja tunnelmaan, jolloin katsojana voi huomata olevansa yllättävänkin syvällä mukana tapahtumissa ja koskettavat hetket oikeasti liikuttavat. Nyrkkeilykohtaukset ovat myös aivan mielettömän hienosti toteutetut. Yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu nyrkkeilymatsi on teknisesti mestarillinen ja loppuotteluun on saatu koukuttavaa jännitystä. Coogler lainailee sulavasti asioita alkuperäisistä Rocky-leffoista, mutta tuo ne mukaan omalla tyylillään, jolloin ne eivät tunnu kuluneilta. On myös hienoa, että säveltäjä Göransson ei ratsasta Bill Contin ikonisilla musiikeilla, vaan luo uusia, oikeasti mahtipontisia melodioita. Michael B. Jordan on loistovalinta päärooliin ja Sylvester Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön vanhana Rockyna. Pientä miinusta leffa saa hieman liian pitkästä kestostaan, sekä alikehitetystä vastuksestaan, mutta nämä ovat vain pieniä ongelmia. Creed: The Legacy of Rocky on hieno teos, mikä jokaisen alkuperäisen Rocky-elokuvan fanin täytyy nähdä. Leffa sai minut todella innostumaan tulevasta Creed II:sta ja jännityksellä jään odottamaan, voiko se päästä lähellekään tämän filmin tasoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed, 2015, Metro-Goldwyn-Mayer, Warner Bros. Brothers, New Line Cinema, Chartoff-Winkler Productions

Arvostelu: Rocky Balboa (2006)

ROCKY BALBOA

Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Burt Young, Geraldine Hughes, Milo Ventimiglia, Antonio Tarver, James Francis Kelly III ja Tony Burton
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Sylvester Stallonen tähdittämä nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli kriitikoiden ylistämä suurmenestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) ja Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) olivat vielä pidettyjä niin kriitikoiden kuin katsojien keskuudessa, mutta Rocky IV (1985) oli korkeista lipputuloistaan huolimatta monien haukkuma raina. Rocky V (1990) oli kuitenkin sekä haukuttu että huonosti menestynyt leffa, jolloin sarja päätettiin jättää siihen. Kuitenkin vuosien varrella Stallonea itseään alkoi kaduttaa, millainen Rocky V:stä tuli ja hän halusi tehdä vielä yhden elokuvan hahmostaan, aivan kuin anteeksipyyntönä faneille sarjan edellisestä osasta. Niinpä hän alkoi työstämään sarjan kuudetta osaa. Lopulta Rocky Balboaksi nimetty filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2006 (Suomeen leffa saapui vasta tammikuussa 2007). Elokuva ei ollut toivottu hitti, mutta sai kuitenkin niin fanit kuin kriitikotkin tyytyväisiksi. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan aloitusosan, mutten erityisemmin innostunut sen nyrkkeilyteemasta. Olen kuitenkin vuosien aikana pohtinut, että antaisin sarjalle uuden mahdollisuuden. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Creed II (2018), päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa ja arvostella koko Rocky-sarjan. Rocky Balboaa katsoessani tajusin parissa kohtaa, että olen joskus tainnut jäädä seuraamaan sitä, kun se on näytetty televisiossa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV ja Rocky V!

Rocky Balboa on jäänyt eläkkeelle ja yrittää päivä päivältä selvitä vaimonsa Adrianin menehtymisestä. Synkältä vaikuttava tulevaisuus saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun Rocky haastetaan palaamaan takaisin kehään ja kohtaamaan nuori maailmanmestari Mason Dixon.

Sylvester Stallone palaa Rocky Balboan rooliin kuudentoista vuoden tauon jälkeen ja tekee huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin sarjan muutamassa edellisessä osassa. Jälleen käy selväksi, ettei Rocky ole mitä fiksuimmasta päästä, mutta Stallone ei tällä kertaa vedä tätä piirrettä millään lailla yli, vaan muistaa, että vaikkei Rockylla välttämättä ole suurimmat aivot, hänellä on mitä suurin sydän. Rocky on äärimmäisen pidettävä hahmo tässä elokuvassa, minkä lisäksi katsoja ei voi olla kokematta suurta empatiaa häntä kohtaan. Rocky on menettänyt vaimonsa, hänen poikansa ei halua olla tekemisissä hänen kanssaan, eikä hän voi enää edes nyrkkeillä. Rocky on murtunut mies ja hänen suruaan on kauhea seurata sivusta. Stallone tuo upeasti esille Rockyn kokemat tunteet ja pistää kaikkensa peliin läpi leffan niin näyttelijänä kuin käsikirjoittajana ja ohjaajanakin. On aivan mahtavaa nähdä, että hänellä on vihdoin kunnon tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huokuu, kuinka paljon hän välittää tästä sarjasta.
     Muutama muukin vanha tuttu hahmo tekee paluun. Valitettavasti Burt Young tekee erittäin kehnon roolityön Rockyn kaverina Pauliena. Young on todella rasittava osassaan, eikä tilannetta helpota yhtään, millainen Paulie on hahmona - itsekeskeinen, ailahtelevainen, kiittämätön, huonokäytöksinen mulkvisti, joka saa ihan liian paljon ruutuaikaa. Tiedän, että Rocky on liian hyväsydäminen hylätäkseen Paulien, mutta kun ottaa huomioon, kuinka kaltoin Paulie kohteli Adriania ja kuinka Paulie hävitti Balboan perheen kaikki rahat ja kuinka tympeä hän on kaverilleen, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi Rocky enää sietää häntä. On todella surullista, että Paulie on lähes kaikki, mitä Rockylla on enää jäljellä vanhasta elämästään.
     Rockyn poikana, Robertina nähdään tällä kertaa Milo Ventomiglia, eikä Stallonen oikea poika Sage Stallone, kuten Rocky V:ssä. Harmillisesti muutos ei ole kovin kummoinen askel parempaan suuntaan, sillä hahmo pysyy yhä aika samanlaisena valittajana, joka ei kestä isänsä mainetta. Ventomiglia ei myöskään ole kaksinen roolissaan. Apollo Creedin entinen valmentaja Dukekin (Tony Burton) nähdään lyhyesti, kun hän yrittää pistää Rockyn takaisin kuntoon viimeistä ottelua varten.
     Oikea nyrkkeilijä Antonio Tarver näyttelee Rockyn tämänkertaista vastusta, Mason Dixonia. Onneksi Tarver on huomattavasti parempi näyttelijä kuin sarjan edelliset nyrkkeilijänäyttelijät Mr. T ja Tommy Morrison, vaikkei hänellä ollut aiempaa elokuvakokemusta. Tarver sopii täydellisesti nuoren nyrkkeilijän osaan, joka haluaa todistaa kykynsä. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään liian itsevarma tapaus, jolloin hänestä voi jopa pitää katsojana. Harmillisesti Mason jää kuitenkin aika vaisuksi ja yksiulotteiseksi hahmoksi, eikä hänestä oteta kaikkea irti.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Geraldine Hughes baarimikko Mariena, johon Rocky tutustuu, sekä James Francis Kelly III Marien poikana, Stepsinä. Marien lisääminen on erittäin kekseliästä ja on hauska, kuinka hahmo yhdistetään sarjan alkuperäiseen osaan, mutta hänen poikansa tuo filmiin vain keskeneräiseksi jäävän sivujuonen.

Suoraan sanottuna Rocky Balboa ei todellakaan ole ongelmaton elokuva. Se sisältää selkeitä heikkouksia, mutta silti kyseessä on huomattavasti parempi filmi kuin sarjan kolme edellistä osaa ja ensimmäinen hyvä Rocky-leffa sitten vuoden 1979. Elokuvasta huomaa, että Stallonea on alkanut kaduttamaan edellisissä osissa tekemänsä asiat. Enkä tarkoita vain yleisesti inhottua Rocky V:ä, vaan Tiikerinsilmä - Rocky III:n ja Rocky IV:n aivotonta kasarihölmöilyä. Rocky V yritti viedä sarjan takaisin juurilleen ja olla jälleen puhdas draamafilmi, muttei oikein onnistunut yrityksessään ja jäi lopulta aika keskinkertaiseksi tekeleeksi. Rocky Balboassa Stallone on vihdoin löytänyt sen oikean tunteen sarjan kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja panostaa hyvin elokuvan draamapuoleen. Hän on halunnut tehdä mahdollisimman samanhenkisen teoksen, mikä on hienoa, mutta siitä löytyy varjopuolikin. Paikoitellen filmi tuntuu jopa liian nostalgian tunnetta kalastelevalta tekeleeltä kuin omalta tarinaltaan. Elokuva käyttää ensimmäiset parikymmentä minuuttia ihan vain siihen, että Rocky muistelee alkuperäisen leffan tapahtumia. Vaikka tämä auttaa katsojaa ymmärtämään Rockyn kokeman surun, menee muistelu jopa liian pitkälle. Ja vaikka lähes inhosinkin Paulieta tässä elokuvassa, puhuu hän yhdessä kohtaa viisaasti, kun hän toteaa, että Rocky elää elämäänsä taaksepäin, kun hänen pitäisi suunnata eteenpäin.

Turhan melodramaattiseksi paisuvan muistelun lisäksi elokuvassa on ongelmana myös sen tarinankerronnallinen rakenne. Leffa käyttää niin paljon aikaa nostalgiaan, ettei sillä jää tarpeeksi aikaa uusiin juttuihin. Kuten jo sanoin, Stepsin juonikuvio tuntuu todella keskeneräiseltä, aivan kuin Stallone olisi unohtanut käsikirjoitusvaiheessa viedä homman loppuun saakka. Tämän lisäksi Rockyn ja hänen poikansa rikkinäinen suhde vaatisi lisää aikaa, jotta se voitaisiin käsitellä kunnolla. Onneksi Rocky pääsee yhdessä kohtaa pitämään Robertille vaikuttavan puheen, minkä aikana Stallone oikein loistaa. Elokuva kestää alle tunnin ja kolme varttia, ja mielestäni se voisi ihan hyvin kestää noin kaksikin tuntia, jolloin siinä olisi riittävästi aikaa käydä läpi hahmojen välisiä suhteita.

Ja tietenkin, kun mukana on alkuperäisen Rocky-elokuvan muistelemista, sekä joitain samanlaisia kohtauksia, täytyy ennen loppuottelua olla treenimontaasi ja minkäs muunkaan kuin Bill Contin "Gonna Fly Now" -kappaleen säestämänä. Tässä kappaleen kierrättäminen ei todellakaan haittaa, sillä montaasi on erittäin mainiosti tehty ja saa katsojan oikeaan tunnelmaan. Itse ottelu Rockyn ja Mason Dixonin välillä on jännittävää katseltavaa. Stallone halusi otteluun mukaan arvaamattomuutta ja realistisempaa otetta, minkä vuoksi tarkan koreografian sijaan Stallone ja Tarver improvisoivat ja mätkivät toisiaan oikeasti päin lättyä, mikä johti jopa aitoon nenäverenvuotoon! Harmillisesti jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin lähes pilanneet koko ottelun jälkituotannossa. Miksi ihmeessä leikkaajat päättivät pilkkoa osan tappelusta ihan silpuksi ja miksi helvetissä värimäärittelijät päättivät pistää osan kuvista mustavalkoisiksi, osan sinisiksi ja osan punaisiksi?! Turha ja ennen kaikkea typerä kikkailu saa ottelun menettämään ison osan hohdostaan, mikä on todella suuri sääli. Ongelmistaan huolimatta Rocky Balboa on kuitenkin kokonaisuutena parempi teos kuin muutama edeltäjänsä ja ehdottomasti selkeä askel parempaan suuntaan. Alkuperäisen Rockyn ja Rockyn uusintaottelun tasoa ei vieläkään saavuteta, mutta innolla jään odottamaan, mitä ensimmäisellä Creed-leffalla (2015) on tarjottavanaan...

Näyttelemisen lisäksi myös Stallonen ohjaus ja käsikirjoitus ovat vahvempaa kuin viime osissa. Silti hän olisi voinut karsia alusta joitain nostalgiahetkiä pois ja keskittyä aloittamaan uutta tarinaa. Tämän lisäksi jotkut draamakohdat menevät jopa hieman yliampuvan nyyhkyilyn puolelle, joten Stallone olisi voinut vain kirjoittaa idean ja näytellä, ja antaa jonkun muun hoitaa ohjaamisen ja käsikirjoittamisen. Rocky Balboa on kuitenkin taitavasti kuvattu elokuva. Nyrkkeilymatsin aikana on luvassa muutamia erittäin tyylikkäitä kamera-ajoja ja laajaa, areenaa kiertävää kuvaa olisi voinut näyttää enemmänkin. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit ovat hoitaneet hommansa ansiokkaasti, vaikkakin jälkimmäisen ei tarvinnut tuhlata tekoverta, kun näyttelijät tarjosivat aitoa tavaraa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, eivätkä nyrkiniskut ole yhtä yliampuvia kuin muutamassa edellisessä osassa. Musiikit on tottakai säveltänyt Bill Conti, joka kierrättää paljon vanhaa, mutta saa tuttuihin melodioihin myös jotain uutta.

Yhteenveto: Rocky Balboa palauttaa sarjan vihdoin takaisin plussan puolelle, mutta jää silti kauas kahden ensimmäisen Rocky-leffan tasosta. Elokuva käyttää alkupäässään ihan liikaa aikaa vanhan muistelemiseen, jolloin filmillä kestää harmillisen kauan lähteä käyntiin. Melodramaattinen muistelu vie myös tarpeellista aikaa tämän tarinan kertomiselta, jolloin jotkut juonikuviot tuntuvat turhan kiirehtiviltä. Tämän lisäksi Burt Young tekee armottoman kehnon roolityön ärsyttävänä Pauliena, mutta muuten kyseessä on mainio elokuva. Sylvester Stallone loistaa Rockyn roolissa ja pistää useassa kohtaa parastaan. Antonio Tarver sopii erittäin hyvin haastajanyrkkeilijän osaan ja Masonista on jopa saatu jollain tapaa pidettävä hahmo. Loppupäässä vanhan muistelu ei enää haittaa samalla tavalla ja treenimontaasi "Gonna Fly Now'n" tahtiin herättää juurikin toivotun tunteen katsojassa. Loppuottelusta löytyy jännitystä ja hetkiä, joissa näkee, että näyttelijöitä sattuu aidosti, jolloin onkin suuri sääli, että ottelun hienoutta yritetään pilata tökeröllä leikkauksella ja typerällä värikikkailulla. Filmi kuitenkin päättyy hyvin ja Rocky Balboa toimisi kelpo päätöksenä Rockyn saagalle. Creed kuitenkin tehtiin, enkä malta odottaa näkeväni sen! Kahden ensimmäisen Rocky-elokuvan fanille Rocky Balboa on varmasti ilahduttavaa katseltavaa, etenkin jos välissä ilmestyneet kolme leffaa eivät iskeneet. Jos taas pidät enemmän Rockyn kasariseikkailuista, elokuva voi helposti jättää kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky Balboa, 2006, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Revolution Studios, United Artists, Chartoff-Winkler Productions

Arvostelu: Rocky V (1990)

ROCKY V

Ohjaus: John G. Avildsen
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Sage Stallone, Richard Gant, Tommy Morrison ja Michael Williams
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut urheiludraamaelokuva Rocky (1976) ja sen jatko-osat Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979), Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat menestyksiä, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kun päätähti Sylvester Stallone oli saanut käsikirjoituksen tehtyä, hän päättikin jättää ohjaajan pestin, jolloin sarjan ensimmäisen osan ohjaaja John G. Avildsen palasi takaisin sarjan pariin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rocky V sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1990. Elokuva kuitenkin tuotti paljon vähemmän kuin sarjan aiemmat osat, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen täysin lyttyyn. Filmi jopa sai seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin käsikirjoitus, huonoin miespääosa, huonoin naispääosa, huonoin miessivuosa ja huonoin alkuperäiskappale), muttei "voittanut" niistä yhtäkään. Vuosien varrella elokuvan maine on vain heikentynyt ja jopa sen tekijät ovat myöntäneet, etteivät pidä elokuvasta. Itse tutustuin Rocky-sarjaan lapsena, kun katsoin sarjan avausosan. Silloin pidin elokuvaa kuitenkin tylsänä nyrkkeilyleffana, enkä katsonut jatko-osia. Vuosien varrella olen pohtinut antaa filmeille uuden mahdollisuuden, mutta päätin tehdä sen vasta, kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa elokuvalla Creed II (2018). Niinpä ostin koko leffasarjan ja katsoin ensimmäisen Rockyn uudestaan, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä kyseessä on aivan erinomainen teos. Pidin myös Rockyn uusintaottelua loistavana, mutta sitten taso tippui hurjasti ja mielestäni Tiikerinsilmä - Rocky III ja Rocky IV olivat lähinnä hölmöä kertakäyttöviihdettä. Silti päätin katsoa Rocky V:n heti seuraavana päivänä neljännen osan jälkeen, sillä minua kiinnosti todella paljon tietää, mikä elokuvassa voi olla niin pielessä?

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III ja Rocky IV!

Ottelussaan Ivan Dragoa vastaan Rocky Balboa sai vakavan vamman päähänsä, mikä pakottaa hänet jäämään eläkkeelle. Tämän lisäksi Balboa-perheen rahat on kavallettu, jolloin perhe joutuu muuttamaan takaisin köyhempiin oloihin Philadelphiaan. Asiat alkavat kuitenkin näyttämään valoisammilta, kun Rocky alkaa kouluttaa lupaavaa nyrkkeilijänalkua, Tommy Gunnia.

Sylvester Stallone palaa viidettä kertaa Rocky Balboan rooliin, joka on tällä kertaa huomattavasti mielenkiintoisemmin kirjoitettu kuin parissa edellisessä leffassa. Niissä filmeissä Rockysta oli tehty enemmänkin kova toimintasankari ja kahden ensimmäisen elokuvan samaistuttavan inhimmillinen Rocky alkoi katoilla. Tässä leffassa Rocky menettää rahansa ja maineensa, ja hänet pakotetaan eläkkeelle, jolloin hänen täytyy keksiä jokin ratkaisu synkkään tilanteeseensa. On kurjaa nähdä, kuinka ylistetty maailmanmestari on lähes täysin rikki ja katsojana kannustaa Rockya uuteen nousuun. Stallonen roolityö ei kuitenkaan ihan vakuuta. Häneltä löytyy erinomaiset hetkensä, mutta paikoitellen hän saa Rockyn näyttämään totaaliselta idiootilta. Stallone on selvästi yrittänyt tehdä hahmosta samanlaisen kuin parissa ensimmäisessä elokuvassa, muttei pysty löytämään oikeaa mielentilaa siihen. Hölmöintä hahmossa on kuitenkin se, että hän on jostain syystä alkanut tekemään taikatemppuja... tai no, hän on opetellut yhden tempun, perinteisen vedän-korvasi-takaa-kolikon ja tekee sen tarpeettoman monta kertaa elokuvan aikana.
     Vanhat tutut hahmot Rockyn vaimo Adrian (Talia Shire) ja tämän veli Paulie (Burt Young) tekevät tietty paluun. Adrianille rahatilanteen muuttuminen on myös karua, mutta Paulien kurjuudesta ei voisi vähempää välittää, sillä on hänen syynsä, että Balboat ovat puilla paljailla. Mielestäni Balboat antavat tämän hänelle ihan liian helposti anteeksi ja heidän olisi pitänyt hylätä Paulie pilaamasta heidän elämäänsä enempää. Hahmon olisi muutenkin voinut poistaa, sillä Young on jopa rasittava roolissaan. Shire sen sijaan on oikein kelpo osassaan ja katsojana huomaa yllättäen olevan usein hänen puolellaan.
     Rockyn ja Adrianin poika Robert tuodaan edellisiä osia isommin esille ja tällä kertaa häntä näyttelee Sylvester Stallonen oikea poika, vuonna 2012 menehtynyt Sage Stallone. Sylvester on selvästi halunnut välittää todellista isä-poika -tunnetta elokuvaan, mutta se ei ihan täysin toimi, sillä Sage ei ole erityisen hyvä näyttelijä. Hänen hahmonsa on kuitenkin kirjoitettu mielenkiintoisesti ja hän saa siten katsojan sympatiat puolelleen. Hölmöintä hahmon roolivalinnassa on se, että elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin Rocky IV jäi, mutta Sage on tässä leffassa paljon vanhempi kuin Robertia neljännessä osassa näytellyt Rocky Krakoff.
     Tärkeimpänä uutena hahmona filmissä esitellään Tommy Gunn, jota näyttelee edesmennyt nyrkkeilijä Tommy Morrison. Tommy on todella kiinnostavasti kirjoitettu henkilö, sillä hän on kuumapäinen nyrkkeilijänalku, joka ei malta odottaa pääsevänsä todistamaan kykyjään. Rockyn tavoin katsoja näkee hänessä hieman Rockya nuorempana, jolloin on ymmärrettävää, että Rocky ottaa Tommyn koulutettavakseen. Hahmon kehittyminen on myös oivallisesti toteutettu ja vaikka Morrisonia on kovasti haukuttu, mielestäni hän sopii äkkipikaiseksi nuorukaiseksi.
     Toinen tärkeä uusi hahmo on Richard Gantin esittämä George Washington Duke, joka järjestää otteluita ja yrittää kerätä isot rahat taskuunsa nyrkkeilijöiden kustannuksella. Vaikka tämäkin hahmo on kiinnostavasti suunniteltu ja hän on ideatasolla erinomainen takapiru, ei toteutus ole mitä parhain. Gant vetää roolinsa välillä aika pahasti yli, jolloin hahmo ei sovi muuten maanläheisempään tarinaan. Yliampuvan hölmöön Rocky IV:ään Duke sopisi täydellisesti, mutta tähän leffaan hän ei oikein istu.

Rocky V ei nimittäin jatka samalla hömelöllä linjalla kuin sarjan edellinen osa, missä pystyi lopettamaan kylmän sodan pitämällä siirappisen puheen nyrkkeilyottelun jälkeen. Balboan talossa ei enää pyöri palvelijarobottia, mikä saa katsojan pyörittelemään silmiään, eikä ohutta tarinaa yritetä pitkittää musiikkivideomaisilla montaaseilla. Kahta edellistä Rocky-elokuvaa vaivasi pahasti se, että Rocky oli noussut nyrkkeilymaailman huipulle, joten leffoissa ei tuntunut enää olevan mitään kerrottavaa. Filmit kierrättivät kahdesta ensimmäisestä osasta tuttuja reittejä ja nostivat panoksia tekemällä hommasta viihteellisempää ja typerämpää. Rocky IV oli niin uskomattoman pöhkö filmi, että Rocky V tuntuu siltä kuin Stallone yrittäisi pyytää anteeksi edellisen osan tyhmyyksiä. Sen sijaan, että Rocky kohtaisi jälleen jonkun venäläisen supersotilaan ja nauttisi ylellisestä elämästään, Stallone vie hahmot takaisin juurilleen tekemällä heistä köyhiä. Samalla hän vie koko sarjan takaisin juurilleen. Rocky-sarja ei alkanut yliampuvana nyrkkeilyviihteenä, vaan syvällisempänä draamatarinana ja Rocky V yrittää jälleen olla sitä. Ja olen lähes varma, että elokuva floppasi aikoinaan siitä syystä, että ihmiset olivat unohtaneet, mistä sarjassa oli oikeasti kyse ja he olisivat halunneet nähdä lisää aivottomia mäiskintäleffoja. Paluu vanhaan ei käynyt heille, eivätkä he ole unohtaneet pettymystään. Toinen syy floppaamiselle oli tietty myös se, että filmi ilmestyi samana päivänä kuin perheleffa Yksin kotona (Home Alone - 1990), mikä nousi samantien megahitiksi.

Itse pidän erittäin paljon siitä suunnasta, minkä Rocky V otti. Kyseessä on heti paljon mielenkiintoisempi tarina ja itse asiassa muutenkin paljon raikkaampi kertomus kuin pari edellistä leffaa. Tätä ennen jokaikinen Rocky-leffa pistää päähahmonsa ensin alakuloiseksi, kunnes tämä löytää voimansa ja sitten nähdään tunnelmaa nostattava treenimontaasi, minkä jälkeen elokuvat huipentuvat suureen loppuotteluun nyrkkeilykehässä. Eipäs vaan tässä leffassa! Monille muille tämä taisi tulla pettymyksenä, mutta itse iloitsin siitä, että Stallone keksi vihdoin jotain uutta sarjaan, eikä vain kierrättänyt vanhaa. Rocky ei kohtaa tällä kertaa ketään nyrkkeilyottelussa, vaan huipennukseksi on keksitty katutappelu, mikä on aivan mahtava idea! Katutappelussa ei ole sääntöjä, vaan meno voi äityä ties kuinka brutaaliksi. Harmi vain, ettei tappelu itsessään ole yhtä hulppea kuin idea siitä. Tämä on itse asiassa muutenkin Rocky V:n isoin ongelma. Siinä on loistavia ideoita, mutta niitä ei osata viedä täysin loppuun, jolloin kokonaisuus jää keskeneräiseksi. Tämän lisäksi leffan draamapuoli muuttuu paikoitellen turhan siirappiseksi ja puolessa välissä filmiä nähdään kaksi aivan liian pitkää montaasia lähes peräkkäin. Toinen niistä olisi riittänyt ihan hyvin.

Elokuvan kantava voima on kuitenkin sen sisältämä isä-poika -suhde. Filmin alussa nähdään loistava kohtaus, missä Rocky ihailee Robertin piirroksia ja löytää hieman kyseenalaisen työn, mikä johtaa ehdottomasti koko leffan hauskimpaan hetkeen. Tämä ei kuitenkaan itsessään tee kohtauksesta vielä hienoa, vaan Rocky sanoo siinä tärkeitä asioita pojalleen, mitkä nousevat myöhemmin leffassa hyvin esille. Rocky kertoo, kuinka hän kykenee poikansa kautta elämään nuoruuttaan uudestaan ja että he olisivat ikuinen tiimi, mutta Tommyn tullessa kuvioihin, Robert huomaa, että Rocky alkaakin elämään nuoruuttaan Tommyn kautta. Rocky jopa sanoo samoja asioita Tommylle kuin leffan alussa Robertille, jolloin pojalla alkaa täysin ymmärrettävä kapinavaihe. Toki tämä saa katsojan näkemään päähenkilön valitettavan huonossa valossa, mutta tosielämässä hyväsydämisimmätkin henkilöt voivat tehdä harmillisia virheitä. Tätäkin juonikuviota vaivaa se, ettei sitä osata viedä kunnolla loppuun, mutta se tuo silti jotain uutta ja raikasta mukaan sarjaan.

Sarjan paluuta juurilleen vain korostaa se, että ohjaajana toimii ensimmäisen Rockyn ohjannut John G. Avildsen. Herra ei valitettavasti tee läheskään yhtä huikeaa työtä elokuvan kanssa, mutta on silti hyvä, että maanläheisempi Avildsen on puikoissa kuin pää pilvissä ohjannut Stallone. Stallone on kuitenkin tietty vastuussa käsikirjoituksesta ja hän on vihdoin ja viimein löytänyt itselleen tarinan kerrottavaksi. Jostain syystä Stallone on päättänyt lisätä mukaan täysin tarpeettomia hölmöyksiä, kuten hetken, jossa Robertin uusi kaveri Jewel (Elisebeth Peters) kehuu Robertin takapuolta. Jos hän olisi karsinut niitä ja panostanut enemmän eri juonikuvioiden ratkomiseen, kyseessä olisi oikeasti mainio teos. Rocky V on ihan kelvollisesti kuvattu ja leikattu, vaikka filmiä voisikin parista kohtaa tiivistää. Muuten tekninen puoli on kuitenkin ihan kunnossa. Jostain syystä elokuva on saanut kamalasti kritiikkiä sen musiikeista, joihin on sekoitettu 1990-luvun alussa suosiosta nauttinutta hip hopia. Monien mielestä tämän takia leffa on vanhentunut huonosti, mutta itse pidän filmin sävellyksiä huomattavasti laadukkaampina kuin Rocky IV:n kehnoja musiikkeja. Tässä musiikeista vastaa sentään vanha säveltäjä Bill Conti. Musiikeissa on hauskasti yhdistelty ensimmäisestä Rockysta ikoniseksi noussutta "Gonna Fly Now" -kappaletta Rocky III:n vielä tunnetumpaan "Eye of the Tiger" -lauluun.

Yhteenveto: Rocky V palauttaa sarjan vihdoin takaisin juurilleen kahden todella pöhkön elokuvan jälkeen ja keskittyy henkilödraamaan aivottoman mäiskeen sijaan. Harmi vain, ettei draamapuoli täysin onnistu, eikä juonikuvioita osata viedä kunnolla päätökseen, jolloin kokonaisuus jää aika keskinkertaiseksi. Leffan tarina on kuitenkin kiehtova ja sen isä-poika-suhde on jokseenkin toimiva, vaikkei Sage Stallone olekaan kaksinen näyttelijä. Näytteleminen ei muutenkaan ole parhaasta päästä tässä leffassa. Sylvester onnistuu paikoitellen löytämään oikean mielentilan Rockyyn, mutta saa hänet usein vaikuttamaan täysin tollolta. Burt Young on ärsyttävä Pauliena, eikä Richard Gantin yliampuva George Washington Duke sovi leffaan lainkaan. Tommy Morrison sopii kuitenkin ihan kelvollisesti äkkipikaisen Tommy Gunnin rooliin. Kokonaisuutena Rocky V jää siis lähinnä ihan kivaksi yritykseksi ja kahden ensimmäisen Rocky-elokuvan tason saavuttamiseen tarvittaisiin vielä paljon työtä. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti laadukkaampi teos kuin millaisena sitä yleisesti pidetään. Suosittelenkin sarjan faneja antamaan leffalle uuden mahdollisuuden ja muistamaan, mistä sarjassa oli alunperin kyse. Toisaalta jos urpo Rocky IV iski sarjasta kaikkein kovimmin, on ihan ymmärrettävää, jos Rocky V ei uppoa. Heikkouksistaan huolimatta Rocky V on kuitenkin askel oikeaan suuntaan - ainakin omasta mielestäni.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky V, 1990, United Artists, Star Partners III Ltd.

Arvostelu: Rocky IV (1985)

ROCKY IV

Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Carl Weathers, Dolph Lundgren, Brigitte Nielsen, Tony Burton, Rocky Krakoff ja Michael Pataki
Genre: urheilu, draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

Urheiludraamaelokuva Rocky (1976) oli menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja nosti Sylvester Stallonen tähdeksi, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osat Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) ja Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) olivat myös hittejä, joten neljännen elokuvan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin. Kuvauksissa koettiin kuitenkin ikäviä viivästyksiä, sillä näyttelijät Carl Weathers ja Dolph Lundgren eivät tulleet juttuun, ja Weathers jopa uhkasi lopettaa leffan teon, jos Lundgren on siinä mukana. Tämän lisäksi Stallone halusi, että hänen Rocky-hahmonsa ja Lundgrenin hahmon väliset nyrkkeilyottelut sisältäisivät oikeita iskuja autenttisuuden takia, mikä johti Stallonen sairaalareissuun. Lopulta filmi saatiin kuitenkin valmiiksi ja Rocky IV ilmestyi loppuvuodesta 1985. Elokuva nousi koko sarjan tuottoisammaksi osaksi ja pitää titteliään yhä tänäkin päivänä, mutta kriitikot haukkuivat elokuvan lähes lyttyyn. Leffa jopa sai 9 Razzie-ehdokkuutta, joista se "voitti" viisi: huonoimman miespääosan, huonoimman ohjauksen, huonoimman naissivuosan, huonoimman tulokkaan ja huonoimman musiikin palkinnot. Itse näin sarjan avausosa Rockyn ensimmäisen kerran liian nuorena, jolloin pidin sitä vain tylsänä nyrkkeilyleffana. Olen kuitenkin vuosien varrella pohtinut antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden sen saaman ylistyksen takia. Kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018), päätin, että nyt olisi vihdoin aika katsoa koko sarja alusta loppuun ja arvostella se. Pari viikkoa pettymyksen aiheuttaneen Tiikerinsilmä - Rocky III:n jälkeen oli aika katsoa Rocky IV.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu ja Tiikerinsilmä - Rocky III!

Neuvostoliittolainen nyrkkeilijä Ivan Drago saapuu Yhdysvaltoihin ja haastaa sekä Rocky Balboan että Apollo Creedin taistelemaan häntä vastaan.

Sylvester Stallone sai tosiaan tästä leffasta huonoimman miespääosan Razzie-palkinnon, mikä on mielestäni hieman kummallista, sillä hän tekee paremman suorituksen kuin Rocky III:ssa. Ei Stallone yhtä hyvä ole tässä kuin kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta hän osoittaa silti paikoitellen selkeää lahjakkuutta ja hän on jälleen pistänyt itsensä kovaan kuntoon. Myös Rocky-hahmo tuntuu paremmalta ja kiinnostavammalta tässä. Rocky III:a vaivasi paljon se, ettei Stallone vaikuttanut keksivän hahmolleen enää käyttöä, mutta tässä hänellä on edes jonkinlainen tarina kerrottavanaan.
     Rockyn lisäksi muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Rockyn vaimo Adrian (Talia Shire) on onneksi pidettävä hahmo alusta loppuun ja hän kannustaa miestään voittoon, vaikka samalla pelkääkin tämän puolesta. Yhdessä kohtaa hahmo kuitenkin kysyy Rockylta, onko tässä hommassa enää mitään järkeä ja tällä kertaa kysymys saa katsojankin pohtimaan, jolloin katsojana saattaa jopa olla Adrianin puolella. Adrianin Paulie-veli (Burt Young) on suurimman osan ajasta hieman ärsyttävä valittaessaan lähes joka asiasta. Nyrkkeilijä Apollo Creed (Carl Weathers) on tälläkin kertaa Rockyn puolella ja on jälleen hauska seurata, kun entiset vihamiehet puhaltavat yhteen hiileen. Weathers tekee filmin parhaan roolisuorituksen. Tony Burton palaa rooliinsa Apollon kouluttajana Dukena ja saa enemmän ruutuaikaa kuin aiemmin. Myös Rockyn ja Adrianin poika (Rocky Krakoff) pääsee isommin esille.
     Tällä kertaa Rocky ja Apollo saavat tosiaan vastaansa venäläisen Ivan Dragon, jota näyttelee Dolph Lundgren. Ivan Drago on huomattavasti kiinnostavampi tapaus kuin edellisen osan äkkipikainen Clubber Lang, joka jäi todella yksiulotteiseksi rähisijäksi. Ivanille luodaan hyvää persoonallisuutta ja jopa ihan kelpo hahmokehitystä, vaikka aluksi hän vaikuttaakin vain aivottomalta jättiläiseltä. Hahmon kanssa on tehty kiinnostavia ratkaisuja, jotka toimisivat vieläkin paremmin, jos niihin olisi keskitytty lisää. Lundgren sopii täydellisesti osaansa jo pelkän ulkonäkönsä takia.
     Elokuvassa nähdään myös Sylvester Stallonen entinen rakas Brigitte Nielsen Dragon vaimona, joka hoitaa puhumisen miehensä puolesta, sekä Michael Pataki Ivan Dragon managerina. Kummankin venäläiskorostukset ovat aika stereotyyppisen huvittavia, mutta sopivat toisaalta täydellisesti leffaan.

Siinä missä Rocky ja Rockyn uusintaottelu olivat hienoja draamaelokuvia, missä keskityttiin syventämään hahmoja ja luomaan merkitystä nyrkkeilylle, Tiikerinsilmä - Rocky III heivasi kaiken tuon menemään ja pyrki olemaan vain hyvin viihdyttävä urheiluleffa, mikä sisältäisi mahdollisimman paljon nyrkkeilemistä ja hikisiä äijiä pullistelemassa lihaksiaan. Rocky IV jatkaa samalla tiellä, vaikka yrittääkin hieman saada syvennettyä hahmoja. Mitään uutta leffa ei oikestaan tuo mukaan, mutta kyllä se ihan tarpeeksi "viihdyttää" puolentoista tunnin kestonsa ajan, jotta sen jaksaa juuri ja juuri katsoa loppuun asti. Elokuvasta löytyy omat hyvät ja omat todella huonot puolensa, ja aloitetaan niistä hyvistä puolista. Kuten jo sanoin, Ivan Drago on mainio uusi vastus ja sarjan jatkamiselle on löydetty kelpo syy. Elokuvasta löytyy jopa pientä koskettavuutta, minkä lisäksi Ivan Dragon ja Apollo Creedin välinen nyrkkeilyottelu saa jopa jännittämään, mihin yksikään Rocky III:n ottelu ei kyennyt. Matsit ovat brutaalia menoa ja niissä näyttää selkeästi sattuvan.

On myös hienoa, että tekijät ovat tajunneet jättää Bill Contin "Gonna Fly Now" -treenikappaleen pois, sillä hieno kappale tai ei, sen jatkuva käyttö alkoi jo käydä rasittavaksi. Älkää kuitenkaan huoliko, sillä treenimontaasi on kuitenkin yhä tallella. Mutta vaikka aluksi onkin hauska seurata, kuinka Rocky treenaa itseään lumivuorilla sijaitsevassa mökissä kaikella mitä sieltä löytää, samalla kun Ivan treenaa jossain Neuvostoliiton laitoksessa huipputeknologisilla laitteilla, treenaaminen vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos elokuva ei sisältäisi jo yhtä montaasia, missä Rocky muistelee vanhoja tapahtumia ja katsojat joutuvat katsomaan noin viiden minuutin ajan pätkiä edellisistä leffoista. Kohtaus tuntuu siltä kuin joku olisi tunkenut kaiken väliin pitkän musiikkivideon, mikä ei tunnu koskaan päättyvän. Sisältöä ei siis hirveästi löydy, jos jo näin lyhyttä elokuvaa on pitänyt venyttää musiikkivideoilla. Kohottelin muutenkin kulmia leffan voimakkaalle kasarihengelle, mitä lisäsivät musiikkien lisäksi ihan käsittämättömät hölmöydet ja vaivaannuttava "juustoisuus". Kun Rocky esittelee Paulielle uuden palvelijarobottinsa, ei voi olla miettimättä, kuinka kauas on menty siitä, kun näillä hahmoilla voitettiin Oscareita.

Pariin otteeseen elokuvan aikana mietin, että tämähän on parempi kuin sarjan kolmas osa, mutta aina kun ehdin niin ajatella, leffa alkoi näyttämään todellisia värejään. Vaikken pitänyt siitä, että Tiikerinsilmä - Rocky III hukkasi kunnon tarinan ja oli vain aivotonta nyrkkeilyhömppää, on se silti parempi kuin Rocky IV, mikä on loppujen lopuksi pelkkää poliittista sanomaa koko filmi. Tuohon aikaan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välit olivat hyvin kireät ja Stallone on yrittänyt ottaa kantaa tähän Rocky IV:llä. Elokuva yrittää viestiä, että nämä kaksi jättivaltiota voisivat yhdistyä niinkin simppelin jutun kuin nyrkkeilyn ansiosta ja kaikki voisivat olla keskenään kavereita. Ei siinä, ihan kaunis ajatushan tuo on, mutta sen toteutus on aivan järkyttävää. Loppuottelun aikana elokuvan sanoma menee pahasti typeryyden puolelle ja koko homma muuttuu niin naurettavaksi, että filmi alkaa tuntua fantasiasadulta. Rockyn pitämä puhe elokuvan lopussa on myös niin kammottavan siirappista sontaa, että hävetti. Tämä ei yksinään olisi vielä kovin paha juttu, jos leffa ei olisi ensimmäisen tuntinsa aikana viestinyt, että Ivan edustaa pahaa ja voimakasta (mutta aivotonta) Neuvostoliittoa, joka tulee marssien Yhdysvaltoihin tuhoamaan kaiken edestään. Ja leffan täytyy tietty osoittaa, että lujalla tahdolla ja kovalla periamerikkalaisella sisulla paha Venäjä saadaan kukistettua.

Mielestäni Sylvester Stallonen ei olisi pitänyt saada Razzie-palkintoa ohjauksestakaan, vaikkei hän mitään erityistä työtä teekään. Ongelmat syntyvät lähinnä hänen käsikirjoituksestaan, mitä hänen olisi pitänyt pohtia aika paljon uudestaan. Hänen olisi pitänyt myös saada hieman logiikkaa käsittelemiinsä teemoihin, jolloin filmin ideologia ei sotisi itseään vastaan. Rocky IV on kuitenkin kuvattu ihan oivallisesti, mutta leikkauksessa olisi voinut poistaa kokonaan tarpeettoman musiikkivideon tylsistyttämästä katsojia ja lyhentää muita tarpeettoman pitkiksi venytettyjä montaaseja. Valaisu on mainiota etenkin otteluissa ja lavastajat ovat pistäneet parastaan Ivan Dragon ja Apollo Creedin ottelun aikana. Filmin ääniefektit ovat hyviä, mutta Vince DiColan sävellykset ansaitsivat palkintonsa huonoimmasta musiikista. DiColan työ vain lisää juustoista kasarihenkeä ja tekee filmistä vaivaannuttavan kaikille, jotka eivät olleet nuoria 1980-luvulla.

Yhteenveto: Rocky IV:ssä saattaa olla enemmän syvällistä sisältöä kuin pöhkössä Tiikerinsilmä - Rocky III:ssa, mutta eipä elokuvaa ole älykkyydellä pilattu. Täysin sarjaan kuulumaton palvelijarobotti, stereotyyppinen kuvaus venäläisistä, kammottava siirappisuus ja lisäpituuden saaminen jatkuvilla montaaseilla vain lisäävät elokuvan typeryyttä, eikä ole mikään ihme, että filmi on niin haukuttu. Paikoitellen se vaikuttaa ihan menevältä hömpältä ja esimerkiksi Apollo Creedin ja Ivan Dragon ottelua on viihdyttävää seurata, mutta muuten elokuva tuntuu jatkuvasti menevän sieltä, mistä aita on matalin. Loppuottelussa filmi lakkaa totaalisesti yrittämästä ja vääntää tortut ensimmäisen Rocky-elokuvan Oscar-palkintojen päälle. Lopetus on aivan naurettavaa katsottavaa, mitä vain pahentaa Rockyn pitämä puhe leffan päätteeksi. On nätti ajatus, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto voisivat olla kavereita ja viihtyä yhdessä nyrkkeilyn parissa, mutta kun filmi käyttää ensimmäisen tuntinsa viestien, että venäläiset ovat aivottomia tuhokoneita, leffan kiva sanoma kompastuu omaan nilkkaan ja pahasti. Stallone, Weathers ja Lundgren tekevät mainiota työtä näyttelijöinä, joten onkin harmi, ettei elokuva heidän ympärillään ole tätä laadukkaampi. Rocky IV:n katsoo juuri ja juuri kerran, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä. Ensimmäisen Rockyn kovimmille faneille tämän seuraaminen voi olla jopa piinaavan tuskallista. Tämän jälkeen oikein pelottaa katsoa Rocky V (1990), sillä se on haukuttu vielä huonommaksi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky IV, 1985, United Artists, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982)

TIIKERINSILMÄ - ROCKY III

ROCKY III

Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Burt Young, Talia Shire, Carl Weathers, Burgess Meredith, Mr. T ja Hulk Hogan
Genre: urheilu, draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Urheiludraamaelokuva Rocky (1976) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, mikä voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja nosti päätähti Sylvester Stallonen kuuluisuuteen. Elokuvalle päätettiin samantien tehdä jatkoa ja vuonna 1979 ilmestyikin Rockyn uusintaottelu (Rocky II). Sekin oli menestys, joten jatkoahan oli jälleen luvassa. Lopulta Rocky III, eli suomalaisittain Tiikerinsilmä - Rocky III ilmestyi keväällä 1982 ja vaikka kriitikot eivät lämmenneet sille yhtä paljon kuin edellisille osille, se tuotti edellisiä osia enemmän rahaa. Nykyään elokuva on tunnettu lähinnä siinä käytetyn Survivor-yhtyeen "Eye of the Tiger" -kappaleen ansiosta. Itse tutustuin Rocky-sarjaan lapsena katsoessani ensimmäisen osan, mutta koska en välittänyt urheilusta, ei elokuva tehnyt minuun vaikutusta. Vuosien varrella olen kuitenkin miettinyt sarjan katsomista kokonaan ja kun ilmoitettiin, että sarjaa jatkettaisiin filmillä Creed II (2018), tajusin, että nyt olisi oiva aika katsoa sarja läpi ja arvostella se. Ostin Rocky-leffat Blu-ray -pakettina ja katsoin ensimmäisen osan huomatakseni, että sehän on todella erinomainen teos. Pidin myös Rockyn uusintaottelua loistavana filminä, joten muutamaa viikkoa myöhemmin aloitin innoissani Tiikerinsilmä - Rocky III:n katsomisen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky ja Rockyn uusintaottelu!

Kolme vuotta Rocky Balboa on nauttinut nyrkkeilyn maailmanmestarin tittelistä. Tilanteeseen saattaa kuitenkin tulla muutos, kun raivopäinen tulokas Clubber Lang haastaa hänet otteluun. Clubber osoittautuu aiempia vaativammaksi vastukseksi, minkä takia Rocky tarvitsee valmennusta vanhalta viholliseltaan, Apollo Creediltä.

Sylvester Stallone on treenannut itsensä todella kovaan kuntoon Rocky Balboan roolia varten, mutta valitettavasti siihen jää tällä kertaa ihailuni herraa kohtaan. Stallone tarjoaa ihan hyvän roolisuorituksen, mutta tässä elokuvassa on selkeästi huomattavissa, että hän ohjasi itseään. Stallonen loistokkuus edellisistä osista on kadonnut, mikä vaivaa myös hahmoa. Kaksi edellistä elokuvaa jännitimme, kuinka Rocky oikein pääsee huipulle ja nyt kun Rocky on huipulla, leffaa vallitsee kysymys, että mitä tässä on enää kerrottavana? Jonkinlaista henkistä kasvua hahmolle on yritetty kirjoittaa, mutta se on aika kömpelösti toteutettu.
     Rockyn lisäksi muutkin tutut hahmot edellisistä osista tekevät paluun. Adrianista (Talia Shire) on vihdoinkin saatu pidettävä, sillä tällä kertaa hän kannustaa miestään kunnolla, mutta harmillisesti hän jää todella pahasti kaiken muun varjoon. Sen sijaan hänen veljensä Paulie (Burt Young) nousee edellistä filmiä paremmin esille. Burgess Meredith on sama äksy vanha herra valmentaja Mickeynä, mutta pääsee näyttämään myös herkempää puoltansa. Ainoa todellinen kehitys, mitä vanhoille hahmoille on saatu aikaan, on että Apollo Creed (Carl Weathers) on tällä kertaa Rockyn puolella. On kiinnostavaa nähdä, kuinka vanhat vastustajat tekevät yhteistyötä, mikä on ehdottomasti elokuvan parasta antia. Weathers myös tarjoaa filmin parhaan roolisuorituksen.
     Nyt kun Creed on Rockyn puolella, on italialaiselle orille täytynyt keksiä uusi vastus ja se on Laurence Tureaudin, eli Mr. T:n näyttelemä Clubber Lang, joka vihaa Rockya, koska... koska tarina kai vaatii sitä? Hahmosta on yritetty luoda samanlaista kuin Creedistä edellisissä leffoissa, mutta häneen ei ole luotu mitään muuta sisältöä kuin raivokas viha Rockya kohtaan, jolloin hän jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi hahmoksi. Tämä saa katsojan kyllä kannustamaan Rockyn voittoon, mutta leffasta puuttuu näin syvällisempi puoli ottelusta. Vaikka Mr. T:kin on kovassa kunnossa, ei hän ole näyttelijänä kummoinen ja hän "voittikin" roolistaan huonoimman tulokkaan Razzie-palkinnon.

Elokuvaa tosiaan vaivaa kysymys siitä, onko Rocky Balboan tarinassa enää mitään kerrottavaa? Tässä leffassa on hädin tuskin. Stallone toimii jälleen käsikirjoittajana ja elokuvasta voi huomata, että hän haluaa jatkaa Rocky-leffojen tekoa, muttei enää keksi, mitä hahmon kanssa voisi tehdä. Niinpä hän vain kopioi asioita suoraan edellisistä osista. Mukana on jopa pakollinen treenimontaasi "Gonna Fly Now" -kappaleen säestämänä. Joo, kopioihan Rockyn uusintaottelukin hetkiä ensimmäisestä osasta, mutta siinä leffassa on se vissi ero, että se rakentaa todellista jännitettä kahden ottelijan välille, jotta itse huipennusottelu todella tuntuisi kotikatsomossa asti. Leffoissa on myös se ero, että ensimmäisessä Rockyssa Rocky ei voittanut, jolloin toinen osa rakensi tunnelmaa siihen, kun Rocky vihdoin vie voiton. Tiikerinsilmä - Rocky III tuntuu lähinnä laiskalta yhdistelmältä kahdesta edellisestä elokuvasta ilman kunnon yritystä. Rockyn uusintaotteluun oli sentään panostettu kunnolla ja sen treenimontaasi aiheutti siksi yhä kylmiä väreitä. Tässä "Gonna Fly Now" on mukana vain, koska se nyt kai on pakollinen osa näitä leffoja. Tiikerinsilmä - Rocky III ei tarjoa missään kohtaa kylmiä väreitä, se ei nosta ihoa kananlihalle, eikä tee erityistä vaikutusta. Siinä missä Rockyn uusintaottelu sai minut pomppaamaan ylös ja hurraamaan Rockyn voittaessa, tämän leffan päätyttyä ajattelin vain, että tulipahan se katsottua.

Siinä missä Rocky ja Rockyn uusintaottelu olivat enemmän hahmoihin syventyviä draamaelokuvia kuin nyrkkeilyleffoja, Tiikerinsilmä - Rocky III on lähinnä puhdasta nyrkkeilyviihdettä. Filmi yrittää parissa kohtaa saada herätettyä tunteita katsojassa, mutta tunteet syntyvät lähinnä sen takia, että edelliset osat tekivät niin hyvää työtä saadessaan katsojan välittämään hahmoista. Syvällisyyttä yritetään luoda motivaatiopuheella, jonka antaakin tällä kertaa Adrian. Kiva, että sen antaa vihdoin Rockyn rakas, mutta kohtaus on niin kömpelösti kirjoitettu ja näytelty, että ehkä olisi parempi, jos sen olisi vain poistanut kokonaan... Vaikka elokuvasta löytyykin kritisoitavaa, en silti sanoisi, että kyseessä on heikko tekele. Tiikerinsilmä - Rocky III kalpenee todella pahasti edeltäjiensä rinnalla, mutta omana viihdeleffanaan se on ihan menevä. Ottelu Clubber Langia vastaan ei tunnu miltään, mutta onhan se ihan hauskaa katsoa, kun kornisti machoilevat äijät vetävät toisiaan turpaan. Paras ottelu käydään kuitenkin Rockyn ja tosielämän painija Hulk Hoganin näyttelemän Thunderlipsin välillä. Siinä meno vasta vedetäänkin niin yliampuvaksi, ettei kohtauksesta voi olla nauttimatta!

Stallonen olisi tosiaan kannattanut antaa ohjaus- ja käsikirjoitusvastuu eteenpäin, sillä olen varma, että joku muu olisi löytänyt Rockyn tarinasta jotain enemmän. Filmi on kuitenkin ihan oivallisesti kuvattu. Leikkauksessa elokuvaa on selkeästi tiivistelty paljon ja kyseessä onkin sarjan tähän mennessä lyhyin osa. Valaisu on mainiota ja maskeeraajat ovat päässeet lotraamaan öljyä nyrkkeilijöiden kehoja pitkin. Ääniefektit ovat osuvia ja Bill Conti tekee jälleen menevää työtä musiikkien kanssa. Pääasiassa elokuvasta jää mieleen Survivorin "Eye of the Tiger" -kappale, mikä ihan ymmärrettävästi voitti parhaan laulun Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot.

Yhteenveto: Tiikerinsilmä - Rocky III on ihan kelpo viihdettä, mikä jää kuitenkin kauas kahden edellisen osan hienoudesta. Siinä missä kaksi ensimmäistä Rocky-elokuvaa keskittyivät erinomaiseen ihmisdraamaan, henkilökuvauksiin ja tunnelman rakentamiseen, tässä vain mätkitään turpaan, sillä mitään muuta kerrottavaa ei hahmoista taida enää löytyä. Leffasta paistaa läpi Stallonen innostus jatkaa sarjaa, mutta siitä huomaa myös selvästi, ettei Stallone enää tiedä, mitä tehdä hahmonsa kanssa. Niinpä filmi kärsii itseääntoistavasta käsikirjoituksesta, laiskasta ohjauksesta ja kömpelöstä näyttelemisestä. Onneksi mukana on joitain hyviä asioita, kuten Rockyn ja Creedin välille muodostuva toveruus, sekä tappelu Thunderlipsiä vastaan, mitkä pitävät katsojansa viihdytettyinä loppuun saakka. Mistään erityisestä filmistä ei todellakaan ole kyse, mutta kyllä Tiikerinsilmä - Rocky III:n ainakin kerran katsoo. Edellisten leffojen faneille se on aika takuuvarma pettymys, mutta jos edelliset osat tuottivat pettymyksen, koska niissä ei ollut tarpeeksi menoa ja mäiskettä, voi tämä tuntua paremmalta teokselta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky III, 1982, United Artists