Heroes, kausi 1: Genesis (2006-2007) - sarja-arvostelu

HEROES - KAUSI 1: GENESIS

Luoja: Tim Kring

Näyttelijät: Sendhil Ramamurthy, Milo Ventimiglia, Hayden Panettiere, Masi Oka, Ali Larter, Adrian Pasdar, Jack Coleman, Greg Grunberg, Santiago Cabrera, Tawny Cypress, James Kyson Lee, Noah Gray-Cabey, Zachary Quinto, Leonard Roberts, Ashley Crow, Thomas Dekker, Lisa Lackey, Jimmy Jean-Louis, Christine Rose, Christopher Eccleston, Randall Bentley, Eric Roberts ja Malcolm McDowell

Genre: draama, jännitys, fantasia

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: 42 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 16 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Heroes on Tim Kringin luoma supersankarisarja. Kring sai idean erilaisesta supersankaritarinasta ja kertoi siitä NBC-kanavalle, missä innostuttiin valtavasti. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 2006 ja lopulta Heroesin ensimmäinen tuotantokausi, lisänimeltään Genesis alkoi pyöriä televisioissa 25. syyskuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suureen suosioon, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai parhaan draamasarjan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan draamasarjan, ohjauksen, miessivuosan, lavastuksen, leikkauksen, äänityksen, stunt-työskentelyn ja erikoistehosteiden Emmy-ehdokkuudet. Itse olen tiennyt Heroesista siitä asti, kun sen esitys alkoi Suomen televisioissa ja lapsena halusin todella paljon nähdä sarjan, mutta jostain syystä en ole koskaan aiemmin katsonut kohtaustakaan sarjasta. Kuitenkin nyt kun huomasin sarjan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa Heroesin läpi ja samalla arvostella sarjan.

Ihmiset ympäri maailman hoksaavat omaavansa erikoisia voimia lentämisestä näkymättömyyteen ja ajatusten lukemisesta ajan hallitsemiseen. Pian he joutuvat myös huomaamaan, että eri tahot jahtaavat heitä näiden kykyjen takia.

Heroes kertoo toisilleen pääasiassa tuntemattomista ihmisistä, jotka huomaavat omaavansa erilaisia voimia, mitkä muuttavat heidän elämänsä pysyvästi. Hahmoja ovat muun muassa newyorkilainen senaattori Nathan Petrelli (Adrian Pasdar), joka osaa lentää, hänen veljensä Peter (Milo Ventimiglia), joka pystyy käyttämään lähellään olevien yli-ihmisten voimia, huumeaddikti Isaac Mendez (Santiago Cabrera), joka pystyy näkemään tulevaisuuteen, high schoolia käyvä huutosakkilainen Claire Bennet (viime kuussa menehtynyt Hayden Panettiere), jonka saamat ruhjeet ja vammat paranevat samantien itsestään, poliisi Matt Parkman (Greg Grunberg), joka pystyy lukemaan muiden ajatuksia, yksinhuoltajaäiti Niki Sanders (Ali Larter), jonka sisällä piilee hänen paha versionsa Jessica, sekä oma suosikkini, japanilaismies Hiro Nakamura (Emmy- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Masi Oka), joka pystyy kontrolloimaan aikaa ja avaruutta ja kokeekin kohtalonsa olevan supersankaruus.

     Muita hahmoja sarjassa ovat tutkija Mohinder (Sendhil Ramamurthy), jonka isä (Erick Avari) etsi näitä supervoimaisia yksilöitä ja joka jatkaa isänsä jalanjäljissä, kun tämä murhataan, Clairen vanhemmat Noah (Jack Coleman) ja Sandra (Ashley Crow), Isaacin tyttöystävä Simone (Tawny Cypress), Mattin vaimo Janice (Lisa Lackey), Nikin poika Micah (Noah Gray-Cabey), Hiron paras kaveri Ando (James Kyson Lee), supervoimaisia jahtaava Sylar (Zachary Quinto), sekä mysteerinen herra Linderman (Malcolm McDowell), jolla vaikuttaisi olevan näppinsä pelissä vähän kaikessa. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja jokaista syvennetään onnistuneesti läpi kauden. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja Okan vilpitön into sarjaa kohtaan tarttuu katsojaan joka kerta, kun totaalisen sympaattinen mies on ruudulla.

Heroes liittyy Lostin (2004-2010), Paon (Prison Break - 2005-2017) ja Supernaturalin (2005-2020) joukkoon 2000-luvun alkupään sarjoista, joista en voi olla soimaamatta itseäni siitä, etten ollut älynnyt katsoa niitä aiemmin. Kaikkien näiden avauskaudet ovat erinomaisia ja toivon toki, ettei Heroesille käy sama kuin niille, eli että myöhemmillä kausilla taso tippuisi kuin lehmän häntä. Minä olen tässä viimeisten parin vuosikymmenen aikana ehtinyt nähdä jos jonkinlaista supersankaritarinaa, mutta silti Heroes pääsi yllättämään edelleen raikkaalta tuntuvalla lähestymistavallaan. Sarja saattaa olla täynnä supervoimaisia yli-ihmisiä, mutta nämä tyypit eivät ole järin kiinnostuneita auttamaan viattomia voimillaan, vaan he yrittävät lähinnä itse pärjätä kummallisen tilanteensa kanssa.

Sarjasta kyllä huomaa, että sen luoja Tim Kring kyseli neuvoa Lostia työstäneeltä ystävältään Damon Lindelofilta, sillä vaikka konseptit ovatkin täysin erilaiset, Lostin vaikutus näkyy Heroesissa. Kyseisen sarjan tapaan myös tässä on yllä vahva mysteerihenki, joka nappaa välittömästi koukkuunsa. Mistä ihmeestä nämä hahmot yhtäkkiä saivat voimansa? Kuka kumma on herra Linderman? Miksi Sylar jahtaa näitä superihmisiä? Ja miksi Clairen isä on niin hemmetin epäilyttävä? Enpä olekaan hetkeen katsonut näin vangitsevaa sarjaa, jonka vajaan kolmen vartin mittaiset jaksot tuntuvat kulkevan kuin siivillä ja jonka joka jakson päätteeksi on pakko päästä näkemään, mitä näille hahmoille seuraavaksi tapahtuu.

Avauskauden 23 jaksoa ovat poikkeuksellisen hyvin hyödynnetyt, eikä sekaan oikeastaan mahdu turhempaa tyhjäkäyntiä lainkaan. On erittäin mielenkiintoista seurata näitä kaikkia hahmoja ja kuinka he suhtautuvat tilanteeseensa eri tavoin. Pikkuhiljaa käy selväksi, että heitä kaikkia yhdistää muukin kuin yliluonnolliset kyvyt ja vähitellen nämä lukuisat risteilevät juonikuviot alkavat sulautua selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Jaksojen varrelta ei tosiaankaan koukkuja ja käänteitä puutu ja jännitekin pidetään vähän väliä korkealla. Se, mistä intoilin paljon, oli kauden tietty haikeus ja filosofisuus, joka loi mukaan omanlaistaan mystiikkaa. Kausi vie tietyllä tavalla tarinansa päätökseen, mutta jättää samalla oven auki uusille seikkailuille, enkä malta odottaa näkeväni, kuinka Heroes tästä jatkuu. Aivan fantastinen startti!

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat ilmapiiriä vakuuttavasti ja pitävät pakkaa taitavasti kasassa. Useat juonikuviot toteutettiin niin, että jokainen käsikirjoittaja sai työstettäväkseen jonkun hahmon tarinan, jotka sitten joku heistä sai tehtäväkseen yhdistää koherentiksi jaksoksi. Toteutustapa toimii ja juonikuviot kulkevat sulavasti lomittain, vain parin jakson keskittyessä yhteen ainoaan kertomukseen. Heroes on myös hyvin kuvattu ja leikattu, sekä sen voimakkaassa värimäärittelyssä on oma viehätyksensä. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa läpi pienehkö televisiobudjetti ja parit siisteiksi tarkoitetut jutut näyttävät näin 20 vuotta myöhemmin aika kököiltä. Äänityöskentely on pääasiassa oivallista ja Wendy Melvoinin ja Lisa Colemanin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2025 - Muokattu 16.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Heroes, Yhdysvallat, 2006-2010, Tailwind Productions, NBC Universal Television

Etsin sinut (I Will Find You - 2026) - sarja-arvostelu

ETSIN SINUT

I WILL FIND YOU

Luoja: Robert Hull

Näyttelijät: Sam Worthington, Britt Lower, Erin Richards, Logan Browning, Jonathan Tucker, Milo Ventimiglia, Peter Outerbridge, Chi McBride, Hugh Thompson, Madeleine Stowe, Aaron Ashmore, Kate Vernon, Tara Rosling, Darrin Baker, Ashton Cressman, Jasper Rainn Lawrence, Jefferson Brown, Tom Morton ja Clancy Brown

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 35 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 13

I Will Find You, eli suomalaisittain Etsin sinut perustuu Harlan Cobenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Robert Hull kiinnostui Cobenin kirjasta ja teki diilin sen sovittamisesta televisiosarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Etsin sinut on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Cobenin alkuperäinen kirja ei ollut tuttu, mutta pidin tammikuussa ilmestyneestä, Cobenin kirjaan myös perustuvasta jännärisarjasta Verenperinnöstä (Run Away - 2026). Kiinnostuin siis, kun Netflix alkoi mainostaa toista saman kirjailijan työn adaptaatiota. Ryhdyinkin katsomaan Etsin sinut -sarjaa heti sen ilmestyttyä.

David Burroughs on joutunut vankilaan poikansa murhasta, mitä mies ei tehnyt. Viisi vuotta myöhemmin Davidin ex-vaimon sisko saapuu vankilaan vierailulle, mukanaan todiste siitä, että Davidin poika onkin yhä elossa. Davidin täytyy keplotella itsensä ulos vankilasta, selvittääkseen totuuden.

Avatar-elokuvista (2009-) tuttu Sam Worthington näyttelee David Burroughsia, joka löysi eräänä yönä pienen Matthew-poikansa julmasti murhattuna sängyssään. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että David olisi ollut hirmuteon takana ja niinpä hänet passitettiin syyttömänä miehenä vankilaan. Kun viiden vuoden jälkeen käy ilmi, että Matthew onkin yhä elossa, Davidin täytyy keksiä keino päästä vapauteen ja selvittää asian todellinen laita. Worthington on varsin passeli valinta rooliinsa ja hän tulkitsee hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia hyvin. Viiden vuoden jälkeen David on alkanut hissuksiin hyväksyä kohtaloaan, mutta tieto pojan selviytymisestä tuo häneen uutta puhtia. Hahmo on mainio ja hänen haluaa nähdä todistamassa muut vääriksi ja saamassa poikansa takaisin.

     Sarjassa nähdään myös Erin Richards Davidin ex-vaimona Cherylinä ja Aaron Ashmore tämän uutena miehenä Ronaldina, Britt Lower Cherylin siskona Rachelina ja Milo Ventimiglia hänen ex-poikaystävänään Haydenina, Hugh Thompson Davidin isänä Lennynä, Jonathan Tucker Davidin parhaana ystävänä Adamina ja Peter Outerbridge tämän isänä, vankilaa johtavana Philipinä, sekä Chi McBride FBI-agentti Williamsina ja Logan Browning hänen tyttärenään, myöskin FBI:lle töitä tekevänä agentti Greerinä. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, joskin kukaan ei tee mitään erityisen isoa vaikutusta.

Etsin sinut sisältää erittäin hyvän pohjaidean potentiaalisesti tehokkaalle trillerille. Syytön mies viruu vankilassa poikansa murhasta, kunnes vihdoin joku saapuu paikalle todisteen kanssa siitä, että poika onkin yhä elossa. Kuka sieppasi Matthew'n? Kuka lavasti Davidin syylliseksi? Kenen lapsen ruumiin David löysi? Miksi tämä kaikki on tapahtunut? Muun muassa nämä kysymykset auttavat sarjaa nappaamaan katsojan saman tien koukkuunsa ja olin erittäin kiinnostunut selvittämään Davidin kanssa totuuden. Sarjan alkupää, missä David keplottelee itsensä ulos vankilasta, on myös onnistuneen jännittävä.

Mutta sitten sarja harmillisesti hieman lässähtää. Alun lupaava meno hiipuu, kun päästään vihdoin ulkomaailmaan ja selvitystyö pääsee oikeasti käyntiin. Jo sarjan puolenvälin tietämillä aloin tuumia, että kahdeksan jakson minisarjan sijaan Etsin sinut olisi todennäköisesti kannattanut tehdä elokuvaksi, koska tarinaa venytellään tarpeettomasti. Jännite ei jaksa kantaa ja valitettavasti paljastukset avausjakson esittämiin kysymyksiin olivat mielestäni toinen toistaan isompia pettymyksiä tai ihan vain epäuskottavia ja hölmöjä ratkaisuja. Sarja käynnistyy vahvasti, mutta heikkeni mielestäni jakso jaksolta. Lopputuloksena on aika keskinkertainen trilleri. Sääli.

Sarjan ohjaajat näyttävät ajoittain osaamistaan, mutta ongelmaksi käy Robert Hullin johtaman käsikirjoitustiimin työ, sekä pohjalla oleva Harlan Cobenin kirja. Sentään teknisesti Etsin sinut on pätevä. Sarja on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus kelvollista ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, joskin Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

I Will Find You, Yhdysvallat, 2026, Final Twist Productions, I Have An Idea Productions, Netflix Worldwide Productions, Take 5 Productions

Arvostelu: Creed II (2018)

CREED II

Ohjaus: Steven Caple Jr.
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Florian Munteanu, Dolph Lundgren, Phylicia Rashad, Wood Harris, Russell Hornsby, Brigitte Nielsen ja Milo Ventimiglia
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Creed II on Rocky-elokuvasarjan kahdeksas osa. Alkuperäinen Sylvester Stallonen tähdittämä Rocky (1976) oli iso menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös sen jatko-osa Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli kehuttu hitti, mutta sen jälkeen taso putosi. Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat kassamagneetteja, mutta saivat palkintoja lähinnä huonoudestaan. Rocky V (1990) oli floppi niin lippuluukuilla kuin katsojien ja kriitikoiden mielestä. 2006 sarjaa yritettiin herättää henkiin leffalla Rocky Balboa (2006), mutta vaikka se oli pidetty elokuva, ei se ollut kovin iso hitti. Elokuvan oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta 2015 ilmestyikin tarinaa jatkava lisäosaleffa Creed: The Legacy of Rocky (Creed), mikä oli sekä katsojien että kriitikoiden mieleen. Kovin iso hitti ei sekään ollut, mutta rahaa tuli tarpeeksi, jotta studio päätti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt Creed II on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin alkuperäisen Rocky-elokuvan. Se ei kuitenkaan erityisemmin iskenyt, sillä minua ei ole koskaan kiinnostanut urheilu. Olen välillä pohtinut uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta tämä pohdinta päätyi toteutukseen vasta, kun kuulin Creed II:n olevan tekeillä. Katsoin Rockyn uudestaan ja vihdoin ymmärsin sen hienouden, mikä sai minut innostumaan sarjasta. Rockyn uusintaottelukin oli mahtava leffa, mutta sitten taso putosi ja kiinnostuksenikin alkoi kadota. Innostukseni onneksi palasi oikein kunnolla, kun pääsin vihdoin ensimmäiseen Creediin asti, mikä osoittautui aivan loistokkaaksi teokseksi ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Creed II:n sen ensi-iltapäivänä Stallonea fanittavan isäni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V, Rocky Balboa ja Creed: The Legacy of Rocky!

Nyrkkeilijä Adonis Creed yrittää keskittyä suhteeseensa laulajatyttöystävänsä Biancan kanssa, kun hänen isänsä Apollon tappajan, Ivan Dragon poika Viktor haastaa hänet otteluun...

Michael B. Jordan osoittaa jälleen lahjakkuutensa palatessaan Adonis Creedin rooliin. Jordan pistää jatkuvasti itsensä koville, ja treeni- ja nyrkkeilykohtauksissa on vaikuttavaa nähdä, minkälaiseen rääkkiin hän on valmis itsensä pistämään roolin vuoksi. Valitettavasti Jordanin hahmo ei ole mitä parhaiten kirjoitettu. Adonikselta löytyy hyviä juttuja leffan aikana, mutta katsojan on vaikea päästä hänen päänsä sisälle ja hyväksyä hänen ratkaisuja, kun kyseessä on nyrkkeily. On ymmärrettävää, että Adonis haluaa kostaa isänsä kuoleman kohtaamalla Viktor Dragon kehässä, mutta tämä motiivi ei saa katsojan sympatioita puolelleen.
     Tessa Thompson palaa Adoniksen tyttöystävän Biancan rooliin ja hänen hahmoaan onnistutaan syventämään hyvin. Pidin ensimmäisessä Creed-elokuvassa paljon siitä, kuinka Biancallekin oltiin kirjoitettu oma tarinansa kuulovian vuoksi ja tässä sitä jatketaan kiinnostavasti. Katsojana saattaakin huomata tuntevansa enemmän kuuloansa menettävää laulajaa kohtaan kuin tämän nyrkkeilijämiestä. Thompson on erittäin mainio roolissaan ja häneltä löytyy hieno lauluääni.
     Rocky Balboana nähdään tietysti kahdeksatta kertaa Sylvester Stallone, joka meinaa jatkuvasti varastaa show'n ollessaan ruudulla. Itse asiassa vain nyrkkeilykohtauksissa Stallone osataan jättää taka-alalle ja muuten hän todella varastaa show'n. Hänelle on kirjoitettu aidosti koskettavaa draamaa, mikä on myös kiinnostavampaa kuin Adoniksen kostoreissu. Stallone vakuuttaa vahvoilla puheillaan ja katsoja on Rockyn puolella, kun tämä yrittää saada Adonista jäämään kotiin ja unohtamaan Dragot kokonaan. Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön, kuten häneltä voi näissä leffoissa odottaakin.
     Yllättäen parasta koko elokuvassa ovat itse Dragot. Rocky-leffoissa on ollut isona ongelmana, etteivät niiden vastustajahahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, vaan he jäävät aika ohuiksi hahmoiksi, mutta tämä elokuva on vahva poikkeus. Rocky IV:ssä nähty Dolph Lundgren palaa järkälemäisen Ivan Dragon rooliin ja tämän poikana Viktorina nähdään Florian Munteanu. Hahmojen välinen isä-poika-suhde on aivan huikean hyvin rakennettu ja heillä on todella mielenkiintoinen tausta, minkä vuoksi katsojana saattaa jopa kannustaa heitä Adoniksen sijaan! Dragot ovat edelleen vähäsanaisia miehiä, mitä on käytetty mahtavasti hyväksi, jolloin heidän katseisiinsa on panostettu ja niistä voi tehdä isoja päätelmiä siitä, mitä heidän välillä on meneillään. Lundgren yllätti minut täysin tarjoamalla aidosti hienon roolisuorituksen. Tässä hän ei ole vain isokokoinen tuhokone, vaan hän tuntuu ihmiseltä. Ensikertalaisnäyttelijä Munteanu tekee myös vahvan roolityön (enkä tarkoita vain sitä jättimäistä lihasmassaa, mikä häneltä löytyy) ja hänen ja Lundgrenin väliltä löytyy oikeaa kemiaa uskottaviksi isäksi ja pojaksi.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Phylicia Rashad Adoniksen huolehtivana äitipuolena, Wood Harris Adoniksen valmentajana Little Dukena ja Russell Hornsby Dragojen managerina.

Creed II onneksi jatkaa ensimmäisen Creedin asettamalla erittäin hyvällä linjalla, vaikkei pääsekään samalla mahtavalle tasolle. Elokuvassa tasapainotellaan taidokkaasti väkivaltaisten nyrkkeilyotteluiden ja koskettavamman draaman kanssa. Nyrkkeilymatseja nähdään enemmän, mutta meno ei onneksi muutu aivottomaksi mäiskeeksi, kuten Rocky-sarjalle tapahtui 1980-luvulla, vaan draamapuoli on vahvasti esillä sekä kehässä että sen ulkopuolella. Adoniksen haaveet maineesta ja kunniasta eivät onnistu säväyttämään, mutta onneksi hänen ja Biancan parisuhde kiinnostaa vielä enemmän kuin viime filmissä. Parille on luotu kiinnostavia juonikuvioita, joihin voisi välillä uppoutua koko loppuleffankin ajaksi ja unohtaa koko nyrkkeilyn. Tietty silloin, kun matsit alkavat, niitä voisi katsoa pidempään, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Ensimmäisen Creedin otteluiden tasolle ei päästä teknisellä toteutuksella eikä jännityspuolella, mutta matsit pitävät mielenkiinnon yllä, meiningin muuttuessa yhä vain rajummaksi.

Rocky-elokuvia on toisesta leffasta lähtien haitannut tietty kaavamaisuus. Lähes jokainen leffa kulkee eteenpäin hyvin samanlaisia reittejä pitkin, vaikka töyssyt ja mutkat reitin varrella vaihtelevatkin. Ensimmäinen Creed kopioi paikoitellen hyvinkin vahvasti alkuperäistä Rockya, mutta onnistui luomaan jotain todella raikasta ja voimakasta mukaan, mikä sai elokuvan tuntumaan lähestulkoon tuoreelta. Harmi vain, että Creed II tuntuu hieman liiankin kaavamaiselta. Jälleen kerran mukana on niitä mutkia esimerkiksi päähenkilöiden parisuhteesta, mitkä luovat jotain uutta mukaan, mutta nyrkkeilypuolen kertomuksena elokuva on aika ennalta-arvattava. Tämä valitettavasti johtaa siihen, ettei muuten vaikuttavista nyrkkeilyotteluista tunnu löytyvän jännitettä ja sellaisia "hei vau" -fiiliksiä, mitä ensimmäisen Creedin matseista löytyi. Yksi syy jännitteen puuttumiseen on myös se, ettei Adonis ole yhtä kiinnostavasti kirjoitettu hahmo kuin viimeksi ja se että katsoja saattaa huomata kannustavansa Dragoja tällä kertaa. Jos leffa nojaisi liikaa pelkkään nyrkkeilyyn, kyseessä olisi varmasti yksi heikommista Rocky-sarjan elokuvista. Onneksi mukana onkin sitä vahvaa draamaa otteluiden väleissä ja erinomaisesti kirjoitettuja ihmissuhteita, mitkä nostavat leffan tasoa korkeammalle. Dragojen loistavasti luotu isä-poika-suhde on lisäpisteen arvoinen.

Creed: The Legacy of Rockyn ohjaaja Ryan Coogler siirtyi tekemään supersankarileffan Black Panther (2018), minkä vuoksi hänet täytyi korvata Steven Caple Jr.:lla. Caple Jr. on tätä ennen tehnyt vain pienen indiedraaman The Land (2016) ja paikoitellen tuntuu siltä, että hyppääminen siitä Rocky-sarjan kahdeksanteen osaan oli kenties liian iso pala purtavaksi. Caple Jr. näyttää lahjansa draamapuolella, mutta isoissa nyrkkeilyotteluissa jää kaipaamaan Cooglerin hienoa visiota. Käsikirjoituksesta vastaavat Juel Taylor ja Sylvester Stallone, ja olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Stallone itsensä isompaan rooliin, vai onko hänen ansiotaan, että Dragoihin on panostettu niin paljon. Voi myös olla, että ennalta-arvattavuus johtuu juurikin Stallonen käsikirjoitustyöstä ja hänen olisi varmaan pitänyt pysyä kameran edessä. Kamerasta puheenollen Creed II on mainiosti kuvattu, vaikka paikoittelen käsivaralta otettu kuva heiluu liikaa. Leikkaus on taidokasta, eikä filmi tunnu edeltäjänsä tavoin liian pitkältä. Valotiimi on päässyt pitämään hauskaa nyrkkeilyareenoiden showvalaistuksen kanssa, kun taas maskeeraajat pääsevät jälleen kerran valmistamaan erilaisia ruhjeita. Lavastus on taidokkaasti luotu ja nyrkkeilyotteluissa kiinnostaisi tietää, kuinka paljon areenasta on totta ja kuinka iso osa toteutettiin tietokoneella. Äänisuunnittelijat ovat päässeet taas kerran leikkimään vahvoilla nyrkiniskuilla. Valitettavasti Ludwig Göranssonin sävellykset eivät tällä kertaa tee kovin kummoista vaikutusta, sillä ne jäävät täysin elokuvassa käytettyjen kappaleiden varjoon. Minua jäi myös häiritsemään, että Göransson hyödynsi ikonista Rocky-tunnaria, "Gonna Fly Now'ta" täysin samalla tavalla kuin edellisessäkin Creedissä.

Yhteenveto: Creed II on oikein mainio jatko-osa, mikä jää kuitenkin ensimmäisen Creed-elokuvan jalkoihin. Michael B. Jordan on erittäin hyvä nimikkoroolissa, mutta valitettavasti hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu kaikkein parhaimmalla tavalla. Adonikselta löytyy kiinnostavaa draamaa tyttöystävänsä kanssa, mutta hahmona Bianca on tällä kertaa mielenkiintoisempi. Stallone pistää jälleen parastaan Rocky Balboana ja onkin kai itse nostanut omaa osuuttaan isommaksi. Yllätyksenä kaikkein parasta koko leffassa ovatkin sen roistot, eli isä ja poika Drago, joihin on panostettu upeasti. Hahmojen vähäsanaisuutta käytetään hienosti hyödyksi, ja Lundgren ja Munteanu tarjoavat loistavat roolisuoritukset. Ohjaaja Steven Caple Jr. osaa asiansa draamapuolella, mutta nyrkkeilyotteluihin kaipaisi hänen edeltäjänsä Cooglerin kosketusta. Otteluista puuttuu jännite, sillä leffa on hyvin ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon hyvää, jolloin se nousee Rocky-sarjan paremmalle puolelle. Suosittelenkin Creed II:a kaikille Rocky-sarjan faneille, etenkin niille, jotka innostuivat Creed: The Legacy of Rockysta. Jos Adoniksen tarina ei viime kerralla kiinnostanut ja mielestäsi koko homma olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, niin sitten ei kannata käyttää aikaa tähän filmiin. Itse en pistäisi pahitteeksi, jos Creed-sarjaa jatkettaisiin vielä ainakin yhdellä elokuvalla - kunhan itse Creed-hahmo kirjoitetaan paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed II, 2018, Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer Studios, New Line Cinema

Arvostelu: Rocky Balboa (2006)

ROCKY BALBOA

Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Burt Young, Geraldine Hughes, Milo Ventimiglia, Antonio Tarver, James Francis Kelly III ja Tony Burton
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Sylvester Stallonen tähdittämä nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli kriitikoiden ylistämä suurmenestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Jatkoa oli siis tietysti luvassa. Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) ja Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) olivat vielä pidettyjä niin kriitikoiden kuin katsojien keskuudessa, mutta Rocky IV (1985) oli korkeista lipputuloistaan huolimatta monien haukkuma raina. Rocky V (1990) oli kuitenkin sekä haukuttu että huonosti menestynyt leffa, jolloin sarja päätettiin jättää siihen. Kuitenkin vuosien varrella Stallonea itseään alkoi kaduttaa, millainen Rocky V:stä tuli ja hän halusi tehdä vielä yhden elokuvan hahmostaan, aivan kuin anteeksipyyntönä faneille sarjan edellisestä osasta. Niinpä hän alkoi työstämään sarjan kuudetta osaa. Lopulta Rocky Balboaksi nimetty filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2006 (Suomeen leffa saapui vasta tammikuussa 2007). Elokuva ei ollut toivottu hitti, mutta sai kuitenkin niin fanit kuin kriitikotkin tyytyväisiksi. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan aloitusosan, mutten erityisemmin innostunut sen nyrkkeilyteemasta. Olen kuitenkin vuosien aikana pohtinut, että antaisin sarjalle uuden mahdollisuuden. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Creed II (2018), päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa ja arvostella koko Rocky-sarjan. Rocky Balboaa katsoessani tajusin parissa kohtaa, että olen joskus tainnut jäädä seuraamaan sitä, kun se on näytetty televisiossa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV ja Rocky V!

Rocky Balboa on jäänyt eläkkeelle ja yrittää päivä päivältä selvitä vaimonsa Adrianin menehtymisestä. Synkältä vaikuttava tulevaisuus saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun Rocky haastetaan palaamaan takaisin kehään ja kohtaamaan nuori maailmanmestari Mason Dixon.

Sylvester Stallone palaa Rocky Balboan rooliin kuudentoista vuoden tauon jälkeen ja tekee huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin sarjan muutamassa edellisessä osassa. Jälleen käy selväksi, ettei Rocky ole mitä fiksuimmasta päästä, mutta Stallone ei tällä kertaa vedä tätä piirrettä millään lailla yli, vaan muistaa, että vaikkei Rockylla välttämättä ole suurimmat aivot, hänellä on mitä suurin sydän. Rocky on äärimmäisen pidettävä hahmo tässä elokuvassa, minkä lisäksi katsoja ei voi olla kokematta suurta empatiaa häntä kohtaan. Rocky on menettänyt vaimonsa, hänen poikansa ei halua olla tekemisissä hänen kanssaan, eikä hän voi enää edes nyrkkeillä. Rocky on murtunut mies ja hänen suruaan on kauhea seurata sivusta. Stallone tuo upeasti esille Rockyn kokemat tunteet ja pistää kaikkensa peliin läpi leffan niin näyttelijänä kuin käsikirjoittajana ja ohjaajanakin. On aivan mahtavaa nähdä, että hänellä on vihdoin kunnon tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huokuu, kuinka paljon hän välittää tästä sarjasta.
     Muutama muukin vanha tuttu hahmo tekee paluun. Valitettavasti Burt Young tekee erittäin kehnon roolityön Rockyn kaverina Pauliena. Young on todella rasittava osassaan, eikä tilannetta helpota yhtään, millainen Paulie on hahmona - itsekeskeinen, ailahtelevainen, kiittämätön, huonokäytöksinen mulkvisti, joka saa ihan liian paljon ruutuaikaa. Tiedän, että Rocky on liian hyväsydäminen hylätäkseen Paulien, mutta kun ottaa huomioon, kuinka kaltoin Paulie kohteli Adriania ja kuinka Paulie hävitti Balboan perheen kaikki rahat ja kuinka tympeä hän on kaverilleen, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi Rocky enää sietää häntä. On todella surullista, että Paulie on lähes kaikki, mitä Rockylla on enää jäljellä vanhasta elämästään.
     Rockyn poikana, Robertina nähdään tällä kertaa Milo Ventomiglia, eikä Stallonen oikea poika Sage Stallone, kuten Rocky V:ssä. Harmillisesti muutos ei ole kovin kummoinen askel parempaan suuntaan, sillä hahmo pysyy yhä aika samanlaisena valittajana, joka ei kestä isänsä mainetta. Ventomiglia ei myöskään ole kaksinen roolissaan. Apollo Creedin entinen valmentaja Dukekin (Tony Burton) nähdään lyhyesti, kun hän yrittää pistää Rockyn takaisin kuntoon viimeistä ottelua varten.
     Oikea nyrkkeilijä Antonio Tarver näyttelee Rockyn tämänkertaista vastusta, Mason Dixonia. Onneksi Tarver on huomattavasti parempi näyttelijä kuin sarjan edelliset nyrkkeilijänäyttelijät Mr. T ja Tommy Morrison, vaikkei hänellä ollut aiempaa elokuvakokemusta. Tarver sopii täydellisesti nuoren nyrkkeilijän osaan, joka haluaa todistaa kykynsä. Hahmo ei kuitenkaan ole mikään liian itsevarma tapaus, jolloin hänestä voi jopa pitää katsojana. Harmillisesti Mason jää kuitenkin aika vaisuksi ja yksiulotteiseksi hahmoksi, eikä hänestä oteta kaikkea irti.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Geraldine Hughes baarimikko Mariena, johon Rocky tutustuu, sekä James Francis Kelly III Marien poikana, Stepsinä. Marien lisääminen on erittäin kekseliästä ja on hauska, kuinka hahmo yhdistetään sarjan alkuperäiseen osaan, mutta hänen poikansa tuo filmiin vain keskeneräiseksi jäävän sivujuonen.

Suoraan sanottuna Rocky Balboa ei todellakaan ole ongelmaton elokuva. Se sisältää selkeitä heikkouksia, mutta silti kyseessä on huomattavasti parempi filmi kuin sarjan kolme edellistä osaa ja ensimmäinen hyvä Rocky-leffa sitten vuoden 1979. Elokuvasta huomaa, että Stallonea on alkanut kaduttamaan edellisissä osissa tekemänsä asiat. Enkä tarkoita vain yleisesti inhottua Rocky V:ä, vaan Tiikerinsilmä - Rocky III:n ja Rocky IV:n aivotonta kasarihölmöilyä. Rocky V yritti viedä sarjan takaisin juurilleen ja olla jälleen puhdas draamafilmi, muttei oikein onnistunut yrityksessään ja jäi lopulta aika keskinkertaiseksi tekeleeksi. Rocky Balboassa Stallone on vihdoin löytänyt sen oikean tunteen sarjan kahdesta ensimmäisestä elokuvasta ja panostaa hyvin elokuvan draamapuoleen. Hän on halunnut tehdä mahdollisimman samanhenkisen teoksen, mikä on hienoa, mutta siitä löytyy varjopuolikin. Paikoitellen filmi tuntuu jopa liian nostalgian tunnetta kalastelevalta tekeleeltä kuin omalta tarinaltaan. Elokuva käyttää ensimmäiset parikymmentä minuuttia ihan vain siihen, että Rocky muistelee alkuperäisen leffan tapahtumia. Vaikka tämä auttaa katsojaa ymmärtämään Rockyn kokeman surun, menee muistelu jopa liian pitkälle. Ja vaikka lähes inhosinkin Paulieta tässä elokuvassa, puhuu hän yhdessä kohtaa viisaasti, kun hän toteaa, että Rocky elää elämäänsä taaksepäin, kun hänen pitäisi suunnata eteenpäin.

Turhan melodramaattiseksi paisuvan muistelun lisäksi elokuvassa on ongelmana myös sen tarinankerronnallinen rakenne. Leffa käyttää niin paljon aikaa nostalgiaan, ettei sillä jää tarpeeksi aikaa uusiin juttuihin. Kuten jo sanoin, Stepsin juonikuvio tuntuu todella keskeneräiseltä, aivan kuin Stallone olisi unohtanut käsikirjoitusvaiheessa viedä homman loppuun saakka. Tämän lisäksi Rockyn ja hänen poikansa rikkinäinen suhde vaatisi lisää aikaa, jotta se voitaisiin käsitellä kunnolla. Onneksi Rocky pääsee yhdessä kohtaa pitämään Robertille vaikuttavan puheen, minkä aikana Stallone oikein loistaa. Elokuva kestää alle tunnin ja kolme varttia, ja mielestäni se voisi ihan hyvin kestää noin kaksikin tuntia, jolloin siinä olisi riittävästi aikaa käydä läpi hahmojen välisiä suhteita.

Ja tietenkin, kun mukana on alkuperäisen Rocky-elokuvan muistelemista, sekä joitain samanlaisia kohtauksia, täytyy ennen loppuottelua olla treenimontaasi ja minkäs muunkaan kuin Bill Contin "Gonna Fly Now" -kappaleen säestämänä. Tässä kappaleen kierrättäminen ei todellakaan haittaa, sillä montaasi on erittäin mainiosti tehty ja saa katsojan oikeaan tunnelmaan. Itse ottelu Rockyn ja Mason Dixonin välillä on jännittävää katseltavaa. Stallone halusi otteluun mukaan arvaamattomuutta ja realistisempaa otetta, minkä vuoksi tarkan koreografian sijaan Stallone ja Tarver improvisoivat ja mätkivät toisiaan oikeasti päin lättyä, mikä johti jopa aitoon nenäverenvuotoon! Harmillisesti jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin lähes pilanneet koko ottelun jälkituotannossa. Miksi ihmeessä leikkaajat päättivät pilkkoa osan tappelusta ihan silpuksi ja miksi helvetissä värimäärittelijät päättivät pistää osan kuvista mustavalkoisiksi, osan sinisiksi ja osan punaisiksi?! Turha ja ennen kaikkea typerä kikkailu saa ottelun menettämään ison osan hohdostaan, mikä on todella suuri sääli. Ongelmistaan huolimatta Rocky Balboa on kuitenkin kokonaisuutena parempi teos kuin muutama edeltäjänsä ja ehdottomasti selkeä askel parempaan suuntaan. Alkuperäisen Rockyn ja Rockyn uusintaottelun tasoa ei vieläkään saavuteta, mutta innolla jään odottamaan, mitä ensimmäisellä Creed-leffalla (2015) on tarjottavanaan...

Näyttelemisen lisäksi myös Stallonen ohjaus ja käsikirjoitus ovat vahvempaa kuin viime osissa. Silti hän olisi voinut karsia alusta joitain nostalgiahetkiä pois ja keskittyä aloittamaan uutta tarinaa. Tämän lisäksi jotkut draamakohdat menevät jopa hieman yliampuvan nyyhkyilyn puolelle, joten Stallone olisi voinut vain kirjoittaa idean ja näytellä, ja antaa jonkun muun hoitaa ohjaamisen ja käsikirjoittamisen. Rocky Balboa on kuitenkin taitavasti kuvattu elokuva. Nyrkkeilymatsin aikana on luvassa muutamia erittäin tyylikkäitä kamera-ajoja ja laajaa, areenaa kiertävää kuvaa olisi voinut näyttää enemmänkin. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit ovat hoitaneet hommansa ansiokkaasti, vaikkakin jälkimmäisen ei tarvinnut tuhlata tekoverta, kun näyttelijät tarjosivat aitoa tavaraa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, eivätkä nyrkiniskut ole yhtä yliampuvia kuin muutamassa edellisessä osassa. Musiikit on tottakai säveltänyt Bill Conti, joka kierrättää paljon vanhaa, mutta saa tuttuihin melodioihin myös jotain uutta.

Yhteenveto: Rocky Balboa palauttaa sarjan vihdoin takaisin plussan puolelle, mutta jää silti kauas kahden ensimmäisen Rocky-leffan tasosta. Elokuva käyttää alkupäässään ihan liikaa aikaa vanhan muistelemiseen, jolloin filmillä kestää harmillisen kauan lähteä käyntiin. Melodramaattinen muistelu vie myös tarpeellista aikaa tämän tarinan kertomiselta, jolloin jotkut juonikuviot tuntuvat turhan kiirehtiviltä. Tämän lisäksi Burt Young tekee armottoman kehnon roolityön ärsyttävänä Pauliena, mutta muuten kyseessä on mainio elokuva. Sylvester Stallone loistaa Rockyn roolissa ja pistää useassa kohtaa parastaan. Antonio Tarver sopii erittäin hyvin haastajanyrkkeilijän osaan ja Masonista on jopa saatu jollain tapaa pidettävä hahmo. Loppupäässä vanhan muistelu ei enää haittaa samalla tavalla ja treenimontaasi "Gonna Fly Now'n" tahtiin herättää juurikin toivotun tunteen katsojassa. Loppuottelusta löytyy jännitystä ja hetkiä, joissa näkee, että näyttelijöitä sattuu aidosti, jolloin onkin suuri sääli, että ottelun hienoutta yritetään pilata tökeröllä leikkauksella ja typerällä värikikkailulla. Filmi kuitenkin päättyy hyvin ja Rocky Balboa toimisi kelpo päätöksenä Rockyn saagalle. Creed kuitenkin tehtiin, enkä malta odottaa näkeväni sen! Kahden ensimmäisen Rocky-elokuvan fanille Rocky Balboa on varmasti ilahduttavaa katseltavaa, etenkin jos välissä ilmestyneet kolme leffaa eivät iskeneet. Jos taas pidät enemmän Rockyn kasariseikkailuista, elokuva voi helposti jättää kylmäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky Balboa, 2006, Metro-Goldwyn-Mayer, Columbia Pictures, Revolution Studios, United Artists, Chartoff-Winkler Productions