Arvostelu: Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993)

JASON GOES TO HELL: THE FINAL FRIDAY

Ohjaus: Adam Marcus
Pääosissa: John D. LeMay, Kari Keegan, Steven Williams, Allison Smith, Kipp Markus, Erin Gray, Richard Gant, Steven Culp, Kathryn Atwood, Michelle Clunie, Michael B. Silver, Madelon Curtis ja Kane Hodder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osat Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981), Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi (Friday the 13th Part III - 1982), Friday the 13th: The Final Chapter (1984), Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku (Friday the 13th: A New Beginning - 1985), Perjantai 13. päivä, osa 6 (Friday the 13th Part VI: Jason Lives - 1986), Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri (Friday the 13th Part VII: The New Blood - 1988) ja Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989) olivat kaikki edes pienimuotoisia menestyksiä kriitikoiden haukuista huolimatta, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Alkuperäisen Perjantai 13. -elokuvan ohjaaja Sean S. Cunningham oli jo pitkään unelmoinut näkevänsä elokuvasarjan murhaaja Jason Voorheesin taistelemassa Painajainen Elm Streetillä -kauhuleffasarjan (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010) murhaaja Freddy Kruegeria vastaan. Hän saikin lopulta Paramount Picturesin neuvottelemaan Painajainen Elm Streetillä -leffoja tehtailevan New Line Cineman kanssa ja Paramount suostuikin antamaan Jasonin yhtiön käyttöön. Ohjaajaksi valittiin juuri elokuvaopinnoistaan valmistunut Adam Marcus ja kuvaukset käynnistyivät. Koska New Line Cinema sai käyttää vain Jason Voorheesia, eikä heillä ollut oikeuksia Perjantai 13. päivä -nimeen, uusi elokuva julkaistiin nimellä Jason Goes to Hell: The Final Friday 13. elokuuta 1993 (yllättäen tasan 28 vuotta sitten). Elokuva menestyi edellistä osaa paremmin, mutta niin kriitikot kuin fanitkin haukkuivat leffan lyttyyn. Itse tutustuin Perjantai 13. päivä -sarjaan vuonna 2015, kun katsoin vuoden 2009 uudelleenfilmatisoinnin Friday the 13th. Vuotta myöhemmin katsoin vihdoin sarjan avausosan ja arvostelin sen perjantai 13. päivälle. Siitä aloitinkin perinteen, missä olen jokaisena perjantai 13. päivänä arvostellut yhden sarjan leffoista. Nyt olemme päässeet jo sarjan yhdeksänteen osaan, Jason Goes to Hell: The Final Fridayhin.

FBI:n erikoisyksikkö onnistuu räjäyttämään Jason Voorheesin palasiksi. Ruumishuoneella Jasonin henki kuitenkin siirtyy kuolinsyytutkijaan, joka lähtee tappohommiin. Peräänsä hän saa ylimielisen sarjamurhaajien tappajan, Creighton Duken.

Kyllä, luitte oikein, Jason Goes to Hell: The Final Friday päättää heti ensikohtauksessaan räjäyttää Jason Voorheesin (Kane Hodder) ja siirtää hänen henkensä johonkin tuiki tavalliseen mattimeikäläiseen. Vau, kuinka pelottavaa. Leffa lässähtää välittömästi kasaan. Eikä vain sen takia, että elokuva repii jostain hanuristaan, että Jason muka olisikin pelkkä paha henki, joka on vain päättänyt tähän asti käyttää tiettyä ruumista kaikkien leffojen ajan. Isoin ongelma on, että zombimaisesti liikkuva, Jasonin hengellä varustettu uusi tappaja (Richard Gant) ei ole lainkaan uhkaava ja vielä vähemmän jännitettä tarjoavat ne parat, joihin henki leffan kuluessa siirtyy. Hodder-parka pääsee esiintymään Jasonina yhteensä ehkä minuutin koko puolentoista tunnin elokuvan aikana.

     Tällä kertaa Jasonin (tai siis hänen henkensä riivaamien yksilöt) joutuvat kohtaamaan mm. ärsyttävä muka-kovis Creighton Duke (Steven Williams), nuori Steven Freeman (John D. LeMay), tämän ex-tyttöystävä Jessica Kimble (Kari Keegan) ja tämän nykyinen mies Robert (Steven Culp), Jessican äiti Diana Kimble (Erin Gray), leireilevä kolmikko Alexis (Kathryn Atwood), Luke (Michael B. Silver) ja Deborah (Michelle Clunie), sekä raivostuttavan typerät kuppilanpyörittäjät Vicki (Allison Smith) ja Randy (Kipp Marcus), joiden kuolemaa katsoja odottaa siitä hetkestä lähtien, kun he ilmestyvät ruutuun. Jälleen kerran Perjantai 13. päivä -leffa (ai niin, eihän tätä saanut tekijänoikeudellisista syistä kutsua sillä nimellä) on täynnä toinen toistaan tylsempiä ja yksiulotteisempia tyyppejä, joiden kohtalot eivät voisi vähempää kiinnostaa. LeMay sentään yrittää kovasti Stevenin roolissa, mutta eipä hän onnistu leffaa yksin pelastamaan.

Kun ehdin jo luulla, että surkea Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla (tai siis pikemminkin "Jason veneilemässä ja sitten piipahtamassa Vancouverissa") on sarjan huonoin osa, eikä sitä pystyisi enää alittamaan, paikalle saapuu Jason Goes to Hell: The Final Friday, joka tarttuu haasteeseen ja onnistuu kaivamaan vielä pohjamutiakin syvemmälle. Ohjaaja Adam Marcus oli selvästi kyllästynyt Perjantai 13. päivä -elokuvien tiettyjä, tuttuja latuja kiertävään tarinaan ja halunnut vähän ravistella leffasarjaa. Eipä siinä, ihan hyvä idea, sillä nämä leffat ovat lopulta lähes täysin samanlaisia keskenään. Marcusin toteutus on vain aivan karsea. Kerta toisensa perään katsojan tekee mieli lopettaa leffan katselu, kun Marcus yrittää jollain uudella tavalla mullistaa elokuvasarjaa. Jos se ei riittänyt, että Jason tapetaan heti alussa ja katsoja joutuu seuraamaan toinen toistaan huonommin näytteleviä puupökkelöitä jahtaamassa teinejä, Marcus on myös jonain älynväläyksenä keksinyt, että Perjantai 13. päivä on muuten samaa sarjaa Sam Raimin Evil Dead -trilogian (1981-1992) kanssa!

Marcusta ei ole tainnut yhtään kiinnostaa tehdä oikeasti Perjantai 13. päivä -leffaa, vaan hän on vain päättänyt sekoilla kuten parhaakseen näkee. Tämä ilmenee jo sillä, että toisin kuin sarjan aiemmat osat, joissa on aina selitetty, kuinka Jason herää minäkin kertana takaisin henkiin, tässä ei vaivauduta selittämään, kuinka viime filmissä happoon syöpynyt Jason on jälleen vaanimassa Camp Crystal Lakella. Marcuksen ensikertalaisuus paistaa läpi leffasta ja filmi on täynnä toinen toistaan amatöörimäisempiä kohtauksia, joista monet jopa hävettävät. Vaikka Marcus on selvästi tarkoittanut leffansa raikkaaksi tuulahdukseksi ummehtuneessa elokuvasarjassa, lopputulos on juuri päinvastoin. Teos on väsähtänyt ja tylsä. Raakuuksista intoilevan katsojan pettymykseksi myös tapot ovat laimeita. Loppujen lopuksi elokuvan ainoa hyvä juttu taitaa olla Jason Voorheesin ja Freddy Kruegerin eeppistä taistelua mainostava lopetus. Ja jos toisen elokuvan vihjailu on leffan paras juttu... noh, ei voi olla kovin hyvä elokuva kyseessä.

Elokuva ei ole edes tekniseltä toteutukseltaan kaksinen, vaikka täytyy myöntää, että yksi lattialle sulava ruumis on tyylikkään kuvottava ilmestys. Jasonin uusi ulkonäkö jättää paljon toivomisen varaan. Toisaalta on siis kai onni, että hahmo näkyy leffassa vain sen minuutin ajan. Lavasteista löytyy onnistumisia ja parissa kohtaa tekoveressä ei ole onneksi säästelty, mutta kuvaus on aika keskinkertaista ja valaisu paikoitellen erittäin kömpelöä. Äänimaailma luottaa pitkälti koviin äkkisäikäytyksiin, jotta Jasonin hengen riivaamista saisi edes jotenkin pelästyttävät. Harry Manfredin säveltämät musiikit ajavat asiansa, mutta ikonisen "Ki-ki-ki ma-ma-ma" -tunnuskuiskailun käyttö tuntuu jopa pyhäinhäväistykseltä näin umpisurkeassa roskassa.

Yhteenveto: Jason Goes to Hell: The Final Friday on luokatonta roskaa ja aivan käsittämätön pohjanoteeraus Perjantai 13. päivä -kauhuleffasarjassa. Jasonin viime seikkailut koululaisristeilyllä ja New Yorkia korvaavassa Vancouverissa alkavat vähitellen tuntua sittenkin laadukkailta, kun joutuu kärvistelemään tämän leffan kanssa. Ensikertalaisohjaaja Adam Marcus on päättänyt ravistella leffasarjaa ihan tosissaan ja tekee toinen toistaan typerämpiä ratkaisuja elokuvan aikana. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Marcus yrittää väkisin yhdistää Jason Voorheesia Evil Dead -elokuviin, leffan katsominen tekisi mieli lopettaa. Pelottavaksi filmiä ei voi kutsua, vaan sen kauhun yritykset ovat läpikotaisin surkuhupaista säheltämistä. Kenenkään puolesta ei jaksa jännittää, mutta harmillisesti tätä leffaa katsoessa ei edes voi kannustaa Jasonia, sillä ajatus murhaajan hengestä riivaamasta muita ihmisiä ei millään lämmitä katsojan mieltä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on läpimätä kauhuraina, jonka ainoaksi hyväksi hetkeksi jää lopun vihjailu Jasonin ja Freddy Kruegerin tulevasta taistelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jason Goes to Hell: The Final Friday, 1993, New Line Cinema, Sean S. Cunningham Films

Arvostelu: Rocky V (1990)

ROCKY V

Ohjaus: John G. Avildsen
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Sage Stallone, Richard Gant, Tommy Morrison ja Michael Williams
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut urheiludraamaelokuva Rocky (1976) ja sen jatko-osat Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979), Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat menestyksiä, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kun päätähti Sylvester Stallone oli saanut käsikirjoituksen tehtyä, hän päättikin jättää ohjaajan pestin, jolloin sarjan ensimmäisen osan ohjaaja John G. Avildsen palasi takaisin sarjan pariin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rocky V sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1990. Elokuva kuitenkin tuotti paljon vähemmän kuin sarjan aiemmat osat, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen täysin lyttyyn. Filmi jopa sai seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin käsikirjoitus, huonoin miespääosa, huonoin naispääosa, huonoin miessivuosa ja huonoin alkuperäiskappale), muttei "voittanut" niistä yhtäkään. Vuosien varrella elokuvan maine on vain heikentynyt ja jopa sen tekijät ovat myöntäneet, etteivät pidä elokuvasta. Itse tutustuin Rocky-sarjaan lapsena, kun katsoin sarjan avausosan. Silloin pidin elokuvaa kuitenkin tylsänä nyrkkeilyleffana, enkä katsonut jatko-osia. Vuosien varrella olen pohtinut antaa filmeille uuden mahdollisuuden, mutta päätin tehdä sen vasta, kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa elokuvalla Creed II (2018). Niinpä ostin koko leffasarjan ja katsoin ensimmäisen Rockyn uudestaan, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä kyseessä on aivan erinomainen teos. Pidin myös Rockyn uusintaottelua loistavana, mutta sitten taso tippui hurjasti ja mielestäni Tiikerinsilmä - Rocky III ja Rocky IV olivat lähinnä hölmöä kertakäyttöviihdettä. Silti päätin katsoa Rocky V:n heti seuraavana päivänä neljännen osan jälkeen, sillä minua kiinnosti todella paljon tietää, mikä elokuvassa voi olla niin pielessä?

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III ja Rocky IV!

Ottelussaan Ivan Dragoa vastaan Rocky Balboa sai vakavan vamman päähänsä, mikä pakottaa hänet jäämään eläkkeelle. Tämän lisäksi Balboa-perheen rahat on kavallettu, jolloin perhe joutuu muuttamaan takaisin köyhempiin oloihin Philadelphiaan. Asiat alkavat kuitenkin näyttämään valoisammilta, kun Rocky alkaa kouluttaa lupaavaa nyrkkeilijänalkua, Tommy Gunnia.

Sylvester Stallone palaa viidettä kertaa Rocky Balboan rooliin, joka on tällä kertaa huomattavasti mielenkiintoisemmin kirjoitettu kuin parissa edellisessä leffassa. Niissä filmeissä Rockysta oli tehty enemmänkin kova toimintasankari ja kahden ensimmäisen elokuvan samaistuttavan inhimmillinen Rocky alkoi katoilla. Tässä leffassa Rocky menettää rahansa ja maineensa, ja hänet pakotetaan eläkkeelle, jolloin hänen täytyy keksiä jokin ratkaisu synkkään tilanteeseensa. On kurjaa nähdä, kuinka ylistetty maailmanmestari on lähes täysin rikki ja katsojana kannustaa Rockya uuteen nousuun. Stallonen roolityö ei kuitenkaan ihan vakuuta. Häneltä löytyy erinomaiset hetkensä, mutta paikoitellen hän saa Rockyn näyttämään totaaliselta idiootilta. Stallone on selvästi yrittänyt tehdä hahmosta samanlaisen kuin parissa ensimmäisessä elokuvassa, muttei pysty löytämään oikeaa mielentilaa siihen. Hölmöintä hahmossa on kuitenkin se, että hän on jostain syystä alkanut tekemään taikatemppuja... tai no, hän on opetellut yhden tempun, perinteisen vedän-korvasi-takaa-kolikon ja tekee sen tarpeettoman monta kertaa elokuvan aikana.
     Vanhat tutut hahmot Rockyn vaimo Adrian (Talia Shire) ja tämän veli Paulie (Burt Young) tekevät tietty paluun. Adrianille rahatilanteen muuttuminen on myös karua, mutta Paulien kurjuudesta ei voisi vähempää välittää, sillä on hänen syynsä, että Balboat ovat puilla paljailla. Mielestäni Balboat antavat tämän hänelle ihan liian helposti anteeksi ja heidän olisi pitänyt hylätä Paulie pilaamasta heidän elämäänsä enempää. Hahmon olisi muutenkin voinut poistaa, sillä Young on jopa rasittava roolissaan. Shire sen sijaan on oikein kelpo osassaan ja katsojana huomaa yllättäen olevan usein hänen puolellaan.
     Rockyn ja Adrianin poika Robert tuodaan edellisiä osia isommin esille ja tällä kertaa häntä näyttelee Sylvester Stallonen oikea poika, vuonna 2012 menehtynyt Sage Stallone. Sylvester on selvästi halunnut välittää todellista isä-poika -tunnetta elokuvaan, mutta se ei ihan täysin toimi, sillä Sage ei ole erityisen hyvä näyttelijä. Hänen hahmonsa on kuitenkin kirjoitettu mielenkiintoisesti ja hän saa siten katsojan sympatiat puolelleen. Hölmöintä hahmon roolivalinnassa on se, että elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin Rocky IV jäi, mutta Sage on tässä leffassa paljon vanhempi kuin Robertia neljännessä osassa näytellyt Rocky Krakoff.
     Tärkeimpänä uutena hahmona filmissä esitellään Tommy Gunn, jota näyttelee edesmennyt nyrkkeilijä Tommy Morrison. Tommy on todella kiinnostavasti kirjoitettu henkilö, sillä hän on kuumapäinen nyrkkeilijänalku, joka ei malta odottaa pääsevänsä todistamaan kykyjään. Rockyn tavoin katsoja näkee hänessä hieman Rockya nuorempana, jolloin on ymmärrettävää, että Rocky ottaa Tommyn koulutettavakseen. Hahmon kehittyminen on myös oivallisesti toteutettu ja vaikka Morrisonia on kovasti haukuttu, mielestäni hän sopii äkkipikaiseksi nuorukaiseksi.
     Toinen tärkeä uusi hahmo on Richard Gantin esittämä George Washington Duke, joka järjestää otteluita ja yrittää kerätä isot rahat taskuunsa nyrkkeilijöiden kustannuksella. Vaikka tämäkin hahmo on kiinnostavasti suunniteltu ja hän on ideatasolla erinomainen takapiru, ei toteutus ole mitä parhain. Gant vetää roolinsa välillä aika pahasti yli, jolloin hahmo ei sovi muuten maanläheisempään tarinaan. Yliampuvan hölmöön Rocky IV:ään Duke sopisi täydellisesti, mutta tähän leffaan hän ei oikein istu.

Rocky V ei nimittäin jatka samalla hömelöllä linjalla kuin sarjan edellinen osa, missä pystyi lopettamaan kylmän sodan pitämällä siirappisen puheen nyrkkeilyottelun jälkeen. Balboan talossa ei enää pyöri palvelijarobottia, mikä saa katsojan pyörittelemään silmiään, eikä ohutta tarinaa yritetä pitkittää musiikkivideomaisilla montaaseilla. Kahta edellistä Rocky-elokuvaa vaivasi pahasti se, että Rocky oli noussut nyrkkeilymaailman huipulle, joten leffoissa ei tuntunut enää olevan mitään kerrottavaa. Filmit kierrättivät kahdesta ensimmäisestä osasta tuttuja reittejä ja nostivat panoksia tekemällä hommasta viihteellisempää ja typerämpää. Rocky IV oli niin uskomattoman pöhkö filmi, että Rocky V tuntuu siltä kuin Stallone yrittäisi pyytää anteeksi edellisen osan tyhmyyksiä. Sen sijaan, että Rocky kohtaisi jälleen jonkun venäläisen supersotilaan ja nauttisi ylellisestä elämästään, Stallone vie hahmot takaisin juurilleen tekemällä heistä köyhiä. Samalla hän vie koko sarjan takaisin juurilleen. Rocky-sarja ei alkanut yliampuvana nyrkkeilyviihteenä, vaan syvällisempänä draamatarinana ja Rocky V yrittää jälleen olla sitä. Ja olen lähes varma, että elokuva floppasi aikoinaan siitä syystä, että ihmiset olivat unohtaneet, mistä sarjassa oli oikeasti kyse ja he olisivat halunneet nähdä lisää aivottomia mäiskintäleffoja. Paluu vanhaan ei käynyt heille, eivätkä he ole unohtaneet pettymystään. Toinen syy floppaamiselle oli tietty myös se, että filmi ilmestyi samana päivänä kuin perheleffa Yksin kotona (Home Alone - 1990), mikä nousi samantien megahitiksi.

Itse pidän erittäin paljon siitä suunnasta, minkä Rocky V otti. Kyseessä on heti paljon mielenkiintoisempi tarina ja itse asiassa muutenkin paljon raikkaampi kertomus kuin pari edellistä leffaa. Tätä ennen jokaikinen Rocky-leffa pistää päähahmonsa ensin alakuloiseksi, kunnes tämä löytää voimansa ja sitten nähdään tunnelmaa nostattava treenimontaasi, minkä jälkeen elokuvat huipentuvat suureen loppuotteluun nyrkkeilykehässä. Eipäs vaan tässä leffassa! Monille muille tämä taisi tulla pettymyksenä, mutta itse iloitsin siitä, että Stallone keksi vihdoin jotain uutta sarjaan, eikä vain kierrättänyt vanhaa. Rocky ei kohtaa tällä kertaa ketään nyrkkeilyottelussa, vaan huipennukseksi on keksitty katutappelu, mikä on aivan mahtava idea! Katutappelussa ei ole sääntöjä, vaan meno voi äityä ties kuinka brutaaliksi. Harmi vain, ettei tappelu itsessään ole yhtä hulppea kuin idea siitä. Tämä on itse asiassa muutenkin Rocky V:n isoin ongelma. Siinä on loistavia ideoita, mutta niitä ei osata viedä täysin loppuun, jolloin kokonaisuus jää keskeneräiseksi. Tämän lisäksi leffan draamapuoli muuttuu paikoitellen turhan siirappiseksi ja puolessa välissä filmiä nähdään kaksi aivan liian pitkää montaasia lähes peräkkäin. Toinen niistä olisi riittänyt ihan hyvin.

Elokuvan kantava voima on kuitenkin sen sisältämä isä-poika -suhde. Filmin alussa nähdään loistava kohtaus, missä Rocky ihailee Robertin piirroksia ja löytää hieman kyseenalaisen työn, mikä johtaa ehdottomasti koko leffan hauskimpaan hetkeen. Tämä ei kuitenkaan itsessään tee kohtauksesta vielä hienoa, vaan Rocky sanoo siinä tärkeitä asioita pojalleen, mitkä nousevat myöhemmin leffassa hyvin esille. Rocky kertoo, kuinka hän kykenee poikansa kautta elämään nuoruuttaan uudestaan ja että he olisivat ikuinen tiimi, mutta Tommyn tullessa kuvioihin, Robert huomaa, että Rocky alkaakin elämään nuoruuttaan Tommyn kautta. Rocky jopa sanoo samoja asioita Tommylle kuin leffan alussa Robertille, jolloin pojalla alkaa täysin ymmärrettävä kapinavaihe. Toki tämä saa katsojan näkemään päähenkilön valitettavan huonossa valossa, mutta tosielämässä hyväsydämisimmätkin henkilöt voivat tehdä harmillisia virheitä. Tätäkin juonikuviota vaivaa se, ettei sitä osata viedä kunnolla loppuun, mutta se tuo silti jotain uutta ja raikasta mukaan sarjaan.

Sarjan paluuta juurilleen vain korostaa se, että ohjaajana toimii ensimmäisen Rockyn ohjannut John G. Avildsen. Herra ei valitettavasti tee läheskään yhtä huikeaa työtä elokuvan kanssa, mutta on silti hyvä, että maanläheisempi Avildsen on puikoissa kuin pää pilvissä ohjannut Stallone. Stallone on kuitenkin tietty vastuussa käsikirjoituksesta ja hän on vihdoin ja viimein löytänyt itselleen tarinan kerrottavaksi. Jostain syystä Stallone on päättänyt lisätä mukaan täysin tarpeettomia hölmöyksiä, kuten hetken, jossa Robertin uusi kaveri Jewel (Elisebeth Peters) kehuu Robertin takapuolta. Jos hän olisi karsinut niitä ja panostanut enemmän eri juonikuvioiden ratkomiseen, kyseessä olisi oikeasti mainio teos. Rocky V on ihan kelvollisesti kuvattu ja leikattu, vaikka filmiä voisikin parista kohtaa tiivistää. Muuten tekninen puoli on kuitenkin ihan kunnossa. Jostain syystä elokuva on saanut kamalasti kritiikkiä sen musiikeista, joihin on sekoitettu 1990-luvun alussa suosiosta nauttinutta hip hopia. Monien mielestä tämän takia leffa on vanhentunut huonosti, mutta itse pidän filmin sävellyksiä huomattavasti laadukkaampina kuin Rocky IV:n kehnoja musiikkeja. Tässä musiikeista vastaa sentään vanha säveltäjä Bill Conti. Musiikeissa on hauskasti yhdistelty ensimmäisestä Rockysta ikoniseksi noussutta "Gonna Fly Now" -kappaletta Rocky III:n vielä tunnetumpaan "Eye of the Tiger" -lauluun.

Yhteenveto: Rocky V palauttaa sarjan vihdoin takaisin juurilleen kahden todella pöhkön elokuvan jälkeen ja keskittyy henkilödraamaan aivottoman mäiskeen sijaan. Harmi vain, ettei draamapuoli täysin onnistu, eikä juonikuvioita osata viedä kunnolla päätökseen, jolloin kokonaisuus jää aika keskinkertaiseksi. Leffan tarina on kuitenkin kiehtova ja sen isä-poika-suhde on jokseenkin toimiva, vaikkei Sage Stallone olekaan kaksinen näyttelijä. Näytteleminen ei muutenkaan ole parhaasta päästä tässä leffassa. Sylvester onnistuu paikoitellen löytämään oikean mielentilan Rockyyn, mutta saa hänet usein vaikuttamaan täysin tollolta. Burt Young on ärsyttävä Pauliena, eikä Richard Gantin yliampuva George Washington Duke sovi leffaan lainkaan. Tommy Morrison sopii kuitenkin ihan kelvollisesti äkkipikaisen Tommy Gunnin rooliin. Kokonaisuutena Rocky V jää siis lähinnä ihan kivaksi yritykseksi ja kahden ensimmäisen Rocky-elokuvan tason saavuttamiseen tarvittaisiin vielä paljon työtä. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti laadukkaampi teos kuin millaisena sitä yleisesti pidetään. Suosittelenkin sarjan faneja antamaan leffalle uuden mahdollisuuden ja muistamaan, mistä sarjassa oli alunperin kyse. Toisaalta jos urpo Rocky IV iski sarjasta kaikkein kovimmin, on ihan ymmärrettävää, jos Rocky V ei uppoa. Heikkouksistaan huolimatta Rocky V on kuitenkin askel oikeaan suuntaan - ainakin omasta mielestäni.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky V, 1990, United Artists, Star Partners III Ltd.