VAIN MUUTAMAN DOLLARIN TÄHDEN
PER QUALCHE DOLLARO IN PIÙ
Ohjaus: Sergio Leone
Pääosissa: Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Gian Maria Volonté, Mario Brega, Luigi Pistilli, Aldo Sambrell, Klaus Kinski, Mara Krupp, Benito Stefanelli, Antoñito Ruiz, Josef Egger, Panos Papadopoulos, Tomas Blanco, Dante Maggio, Werner Abrolat, Frank Braña, José Canalejas, Rosemary Dexter ja Peter Lee Lawrence
Genre: western, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16
Sergio Leonen ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä lännenelokuva Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari - 1964) oli kriitikoiden aluksi nuivasta vastaanotosta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Kun Leone oli ryhtymässä kehittelemään jatko-osaa, ensimmäisestä elokuvasta ei ollut vielä olemassa englanninkielistä versiota, joten Eastwood ei ollut vielä nähnyt lopputulosta ja siten epäröi jatko-osaan suostumisesta. Leone kiirehtikin saadakseen Eastwoodille esitysversion katseltavaksi ja Eastwood oli niin myyty näkemästään, että suostui välittömästi tekemään lisää elokuvia miehen kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Vain muutaman dollarin tähden sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Tämäkin elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai aluksi vaisun vastaanoton kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella noussut kiistattomaksi klassikoksi ja jota pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista länkkäreistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Vain muutaman dollarin tähden -elokuvaa. Olin nähnyt Dollari-trilogian päätösosan Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) jo lapsena ja viime vuonna katsoin Kourallisen dollareita sen 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Kun huomasin Vain muutaman dollarin tähden juhlivan heti vuotta myöhemmin omia kuuskymppisiään, päätin vihdoin katsoa senkin ja samalla arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.
Kaksi palkkionmetsästäjää päättävät lyöttäytyä yhteen napatakseen vankilasta karanneen rikolliskoplan johtajan, josta tarjotaan mojovaa rahasummaa.
Clint Eastwood tekee paluun kenties tunnetuimpaan rooliinsa "mieheksi vailla nimeä", joka tosin kulkee tällä kertaa nimellä Manco. Manco on palkkionmetsästäjä, jonka päivät kuluvat lähinnä etsintäkuulutettujen tyyppien löytämiseen ja näiden nappaamiseen - elävänä tai kuolleena, sillä ei Mancolle juuri ole väliä, kunhan rahat saa. Eastwood on toistamiseen erinomaisessa vedossa roolissaan. Hän uhkuu karismaa, tuijotellessaan sikari suussa stetson-hattunsa alta. Kun Manco heittää ponchonsa olalleen, päästäkseen paremmin käsiksi revolveriinsa, niin katsoja kuin vastuskin tietävät, että se on menoa nyt.
Eastwood jää kuitenkin tässä elokuvassa pienesti sivurooliin ja paikoitellen tuntuu siltä, että keskiössä on toinen palkkionmetsästäjä, Douglas Mortimer, jota näyttelee Lee Van Cleef. Rooliin haluttiin alun perin Charles Bronson, mutta tämä kieltäytyi. Toisaalta hyvä niin, sillä Van Cleef on täydellinen valinta Mortimeriksi. Mies on virnuilevampi ja monisanaisempi palkkionmetsästäjä kuin Manco, mutta silti ihan yhtä taitava. Mahtava roolissaan on myös Gian Maria Volonté, joka esittää Mancon ja Mortimerin jahtaamaa rikolliskoplan johtajaa, El Indiota. Volonté nähtiin jo yhtenä Kourallinen dollareita -leffan pahiksista, Ramónina, mutta Vain muutaman dollarin tähden -elokuvassa hän pääsee paljon paremmin vauhtiin. Hän tekee hahmostaan uhkaavan, mutta myös todella kiehtovan.
Kourallinen dollareita oli jo todella hyvä lännenelokuva, joka ravisteli lajityyppiä ja loi perustan sille, millaisena westernit tunnettaisiin nykyään, lähtien tiivistunnelmaisista tuijotteluista, salaperäisestä pyssysankarista ja Ennio Morriconen ikonisista musiikeista. Tavallaan se kuitenkin tuntuu hassusti harjoitustyöltä, kun katsoo trilogian seuraavan osan, Vain muutaman dollarin tähden. Kyseessä on oikeastaan aika lailla joka osa-alueella parannus edelliseen elokuvaan, työryhmän uppouduttua tähän maailmaan entistä paremmin ja hiottua jälkeään entisestään. Tutut elementit ovat tallella, mutta kaikesta löytyy jotain piirun verran enemmän. Hahmot ovat monisävyisempiä, tarina vahvempi, ilmapiiri vangitsevampi ja toiminta jännittävämpää. Sekaan mahtuu jopa joitain todella hauskoja hetkiä, etenkin kun Manco ja Mortimer tapaavat ja selvittävät, mikä toinen on miehiään.
Jo edellisessä osassa oli mainio kertomus kaikessa ytimekkäässä yksinkertaisuudessaan, mutta toisaalta tarina kyläpoloista roistoilta suojelevasta sankarista ei ollut järin omaperäinen. Kourallinen dollareitahan oli itse asiassa luvaton uusintaversio japanilaisesta Yojimbo - onnensoturista (用心棒 - 1961). Vain muutaman dollarin tähden -leffan tarina samaa roistoa jahtaavista palkkionmetsästäjistä, jotka lyöttäytyvät yhteen, tuntuu uniikimmalta ja väkevämmältä. Kertomus nappaa heti mukaansa ja vain tiukentaa otettaan katsojan ympärillä edetessään. Päähenkilöt eivät ole mitään suorasukaisia sankareita ja osa jännitteestä syntyy siitä, pitävätkö Manco ja Mortimer sanansa, vai onko luvassa selkäänpuukotuksia. Jo leffan varrella nähdään useita todella jännittäviä tuijotuskisoja kahden hikisen, asettaan kohti hapuilevan miehen välillä, mutta äärimmäisen tiukka loppuhuipennus onnistuu tosissaan naulaamaan katsojan penkkiinsä jännittävyydessään.
Ohjaaja Sergio Leone vain parantaa otettaan tässä elokuvassa. Hän hallitsee niin isomman kokonaisuuden kuin tiiviit yksittäiset kohtaukset ja hänen lempihommaansa on selvästi pistää kamera mahdollisimman lähelle näyttelijöiden silmiä, kuvatakseen kun nämä pälyilevät toisiaan, että kuka nappaa aseensa ensimmäisenä esiin. Luciano Vincenzonin työstämä käsikirjoitus on vahva, etenkin kun loppupäässä hahmojen todelliset motiivit pelkän maallisen mammonan lisäksi selviävät. Vain muutaman dollarin tähden on myös visuaalisesti aivan pirun komea. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten jylhistä maisemaotoksista, huikeasti etu- ja taka-alaa hyödyntävistä kuvista tai niistä tiukoista lähikuvista näyttelijöiden katseista. Lavasteet ovat komeat, puvustus mainiota ja maskeerauskin onnistunutta. Ennio Morriconen säveltämät musiikit ovat vielä paremmat kuin viimeksi. Vaikka jo tunnussävelmä on mukaansatempaava, pidin erityisesti Indion kantaman kellon nätistä melodiasta, joka tuo kaunista herkkyyttä kaiken machopullistelun keskelle. Teknisen toteutuksen heikointa antia on kuitenkin äänitys. Kaikki dialogi on jälkikäteen äänitettyä ja osa vielä englantia puhuvien ääninäyttelijöiden dubbaamaa alkuperäisten italialaisnäyttelijöiden päälle, minkä kyllä huomaa läpi leffan. Osittain jo siksi elokuva on parhaimmillaan, kun hahmot pitävät suunsa kiinni ja Leone antaa kuvakerronnan ja Morriconen hoitaa kaiken replikoinnin puolesta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Per qualche dollaro in più, 1965, Produzioni Europee Associate, Arturo González Producciones Cinematográficas, Constantin Film
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti