Mercy (2026) - elokuva-arvostelu

MERCY

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Näyttelijät: Chris Pratt, Rebecca Ferguson, Kali Reis, Kylie Rogers, Annabelle Wallis, Chris Sullivan, Kenneth Choi, Rafi Gavron ja Jeff Pierre

Genre: scifi, trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Mercy on Chris Prattin tähdittämä scifitrilleri. Marco Van Belle työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Timur Bekmambetov hyppäsi projektiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Mercy saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana. Sen juonikuvaus on kuulostanut kiinnostavalta, mutten ole ollut erityisen luottavainen tekijätiimiin. Näillä fiiliksillä kävin katsomassa Mercyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 2029 Yhdysvaltojen oikeudenkäynnit tapahtuvat tekoälyn kautta. Kun etsivä Chris Ravenia syytetään vaimonsa murhasta, hänellä on puolitoista tuntia aikaa vakuuttaa tekoälytuomari syyttömyydestään tai hänet teloitetaan.

Chris Pratt näyttelee Los Angelesin poliisivoimiin kuuluvaa etsivää Chris Ravenia, joka joutuu itse oikeuden eteen, kun häntä syytetään vaimonsa Nicolen (Annabelle Wallis) murhaamisesta. Chris itse ei muista päivän aiemmista tapahtumista juuri mitään, mutta hän on silti varma, ettei hän olisi edes pahimmissa raivoissaan voinut vahingossakaan tappaa rakastaan. Pratt istuu rooliinsa passelisti. Usein vitsiniekkaa esittävä Pratt pääsee enemmän synkistelemään, kun hän esittää niin surevaa kuin epätoivoista miestä, puolitoistatuntisen oikeudenkäynnin kellon tikittäessä eteenpäin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kylie Rogers Chrisin tyttärenä Brittinä, Kali Reis Chrisin työparina Jaqina, sekä Rebecca Ferguson Yhdysvaltojen uuden Armo-oikeudenkäyntijärjestelmän tekoälytuomari Maddoxina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Fergusonin ollessa Prattin jälkeen elokuvan näkyvin osapuoli. Toisinaan Ferguson ei ihan onnistu vakuuttamaan, että hän esittäisi tekoälyn luomaa virtuaali-ihmistä, tietäen kuinka tekoälyt oikeasti keskustelevat ihmisten kanssa. Mutta sitten taas Mercy sijoittuu kolmen vuoden päähän tulevaisuuteen, joten eihän sitä tiedä, kuinka ihmisen kaltaisesti tekoälyt kommunikoivat vuonna 2029 tosielämässäkin.

Mercy osoittautui hieman ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, josta löytyy selvät kehuttavat puolet kuin myös juttuja, jotka eivät ihan toimineet kohdallani. Elokuvan kiinnostavinta antia on sen ajatus tulevaisuudesta, missä oikeudenkäyntikin jätettäisiin tekoälyn harteille. "Syytön kunnes toisin todistetaan" -konsepti on kääntynyt päälaelleen muotoon "syyllinen kunnes toisin todistetaan" ja Maddoxin eteen päätyvillä syytetyillä on vain puolitoista tuntia aikaa todistaa syyttömyytensä tai muuten he kuolevat. Jos leffa olisi tehty vuonna 2006, olisi se tuntunut ihan höpöhöpö-scifiltä, mutta näin vuonna 2026 se maalailee pelottavan mahdollista kuvaa tulevaisuuden maailmasta. Tekoälyn virkaa pohdiskellaankin mielenkiintoisesti. Se näyttäytyy leffan aikana niin hyödyllisenä työkaluna kuin myös viallisena ja vaarallisenakin järjestelmänä.

On myös pakko nostaa hattua, kuinka sujuvasti leffa yhdistelee scifiä, oikeussalidraamaa, murhatutkimusta ja ohjaaja Timur Bekmambetovin suosikkitaiteenmuotoa, screenlifea. Mercy esitetään osittain erilaisten ruutujen, kuten puhelinkameroiden, tietokonenäyttöjen ja valvontakamerakuvien kautta. Yhdistelmä toimii yllättävänkin hyvin - huomattavasti paremmin kuin Bekmambetovin tuottamassa viimevuotisessa fiaskossa, ylipitkässä Amazon-mainos Maailmojen sodassa (War of the Worlds - 2025). Tällä toteutustavallakin pohdiskellaan tekoälyä. Todistaakseen syyttömyytensä Chris saa oikeussalissa pääsyn kaikkialle todistaakseen syyttömyytensä, jopa ihmisten puhelimiin ja firmojen tietojärjestelmiin. Tämä auttaa Chrisiä hänen pyrkimyksissään, mutta esittää samalla huolta tekoälyn mahdollisuuksista valvoa kaikkia ja kaikkea koko ajan. Myös hallitusten ylitarkka valvonta saa osakseen kritiikkiä.

Mutta siinä, missä elokuva onnistuu konsepteissaan ja teemoissaan, se kompuroi tarinassaan. Itse murhatutkimus ei lopulta ole järin kiinnostava tai jännittävä, etenkin kun sen käänteet ovat lopulta erittäin ennalta-arvattavia. Leffan lopetus on myös täynnä korneja ja väkinäisiä repliikkejä ihmisten ja tekoälyn yhteistyön merkityksestä, joka tuntuu vesittävän hieman aiempia vahvuuksia. Mercy olikin siis mielestäni kiinnostavampi genrekokeiluna kuin kertomuksena. Mielenkiinnolla odotan näkeväni, tuleeko leffa olemaan edellä aikaansa, vai jäävätkö sen maalailemat uhkakuvat pelkiksi uhkakuviksi.

Teknisesti Mercy on ihan hyvin tehty. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ruutujen seuraamisella ehtii usein unohtaa, että lähes koko elokuva tapahtuu vain kolkossa oikeussalissa, missä ei ole juuri muuta kuin Chris Pratt sidottuna tuoliin. Puvustus on oivallista ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät hyviltä, mutta muutamat selvät difiefektit pistävät silmään keskeneräisen ja halvan näköisinä. Äänityöskentely on menevää ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat elokuvan parempaa antia, yrittäen luoda jännittävää ilmapiiriä silloin, kun Bekmambetovin ohjaus takeltelee.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mercy, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Atlas Entertainment, Bazelevs Entertainment, Bazelevs Production, Big Indie Pictures

Arvostelu: Presence (2024)

PRESENCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Callina Liang, Chris Sullivan, Lucy Liu, Eddy Maday, West Mulholland, Julia Fox, Natalie Woolams-Torres ja Lucas Papaelias

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Presence on ohjaaja Steven Soderberghin uusi elokuva. David Koepp kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2023. Presence sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, tammikuussa 2024 Sundancen elokuvajuhlilla. Nyt, yli vuotta myöhemmin elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse odotin positiivisin mielin elokuvan näkemistä. Pidän Soderberghin elokuvista ja innostuin, kun kuulin, miten leffa oli toteutettu. Kävinkin katsomassa Presencen heti sen ensi-iltapäivänä.

Paynen perhe muuttaa uuteen taloon ja alkaa vähitellen uskoa, että talossa kummittelee.

Presence keskittyy uuteen taloon muuttavaan Paynen perheeseen, johon kuuluvat äiti Rebekah (Lucy Liu) ja isä Chris (Chris Sullivan), tytär Chloe (Callina Liang) ja poika Tyler (Eddy Maday). Perheellä ei mene erityisen hyvin. Rebekah-äidillä on meneillään jotain hämärää, mikä on saanut Chris-isän varpailleen, eikä pariskunnan välillä vaikuta pahemmin enää lempi leiskua. Chloe-tytär taas on masentunut parhaan ystävänsä kuoleman jälkeen, mitä ei auta se, että äiti ei anna juuri mitään tukea hänelle, keskittyessään vain Tyler-pojan lupaavaan urheilu-uraan. Perheen ankea arki saa kuitenkin aikamoisen käänteen, kun he alkavat yksi kerrallaan huomata, että heidän talossaan huonekalut liikkuvat itsestään ja jokin "presenssi" vaikuttaisi vahtivan heitä. Perheen näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Chloeta näyttelevä Liang, joka huomaa kummat tapahtumat ensimmäisenä ja isää esittävä Sullivan, joka yrittää pitää perhettä epätoivoisesti kasassa. Sen sijaan elokuvan aikamoiseksi kompastuskiveksi muodostuu Tylerin kaveria ja Chloesta kiinnostunutta Ryan-poikaa esittävä West Mulholland, joka on kiusallisen huono ja jopa karikatyyrimaisen yliampuva roolissaan.

Presencen juonikuvaus voi kuulostaa miljoonaan kertaan nähdyltä kauhurainalta. Perhe muuttaa uuteen kotiin ja pikkuhiljaa he huomaavat, että jokin yliluonnollinen on läsnä talossa. Presence on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavanomainen kummitteluleffa ja onkin heti kättelyssä selvää, että elokuva jakaa katsojat taatusti voimakkaasti kahtia. Toiset pitävät elokuvan poikkeavaa lähestymistapaa aiheeseensa tylsänä, kun taas toiset innostuvat sen raikkaasta visiosta.

Elokuvan isoin täky on se, että koko elokuva on kuvattu kummituksen vinkkelistä. Seuraamme siis tapahtumia kaiken aikaa kuin leijuen vieressä tai tarkkaillen kauempaa. Jokainen kohtaus on toteutettu yhdellä pitkällä otoksella, jossa Soderbergh itse on kuljetellut kameraa näyttelijöiden ympärillä ja hän onkin pääasiassa onnistuneesti luonut fiiliksen siitä kuin katsoisi tapahtumia jonkin näkymättömän olennon kautta. Tällä herätetään katsojaan epämukavan tunkeileva, jopa hitusen perverssi fiilis. Toteutustapa on mainio ja elokuva pistääkin pohtimaan, onko kyseessä jokin paha voima, joka haluaa perheelle ikävyyksiä, vai joku talon aiempi asukas, joka on kuollut, eikä yksinkertaisesti pääse talosta minnekään, vai ehkä jopa jonkin sortin suojelusenkeli?

Vaikka Presence sisältääkin kiehtovan omalaatuisen lähestymistavan kummitustalokonseptiin, elokuva ei silti ollut sellainen loistotapaus kuin olisin toivonut. En mieltänyt elokuvaa missään kohtaa tylsäksi, mihin vaikuttaa myös napakan tiukka, jopa alle puolentoista tunnin kesto, mutta pakko sanoa, etten missään kohtaa myöskään kokenut leffaa pelottavaksi. Se, mistä leffan todellisen jännitteen pitäisi syntyä, kaatuu rähmälleen surkean näyttelijäsuorituksen takia. Toinen, ei nyt välttämättä kompastuskivi, mutta mielestäni loppujen lopuksi täysin turha seikka, oli äitihahmon mahdollinen hämäräbisnes, jolla yritetään väkisin luoda konfliktia vanhempien välille, kun jo se, että äiti ei huomioi juuri yhtään masentunutta tytärtään olisi ollut tarpeeksi.

Steven Soderbergh ei saa rakennettua erityisen pelottavaa ilmapiiriä, vaan kauhuosastolla leffa jää lähinnä vain epämukavaksi. Enemmänkin se on kummitustarinana aika haikea ja paikoin jopa nätti, vähän samaan tapaan kuin liki kymmenen vuotta sitten ilmestynyt A Ghost Story (2017), jolle Presence ei tosin vedä lainkaan vertoja. David Koeppin käsikirjoitus jättää dialogin puolesta paikoin toivomisen varaa ja etenkin nuorten dialogi kuulostaa juuri siltä kuin iäkkäämpi kirjoittaja yrittäisi laatia repliikkejä teineille: vaivaannuttavalta. Elokuvan tekninen toteutus ansaitsee kuitenkin vielä lisäkehut. Soderberghin kameratyöskentely on tyylikkään sulavaa ja hieman pyöristävä laajakuva vahvistaa mielikuvaa siitä, että katsoisi tapahtumia jonkun silmien kautta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Zack Ryanin kaihoisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Presence, 2024, Extension 765, The Spectral Spirit Company

Arvostelu: Megamind vs. Tuomiosyndikaatti (Megamind vs. the Doom Syndicate - 2024)

MEGAMIND VS. TUOMIOSYNDIKAATTI

MEGAMIND VS. THE DOOM SYNDICATE

Ohjaus: Eric Fogel

Pääosissa: Keith Ferguson, Laura Post, Josh Brener, Maya Aoki Tuttle, Emily Tunon, Scott Adsit, Talon Warburton, Chris Sullivan, Roger Craig Smith, Todd Haberkorn, Eric Murphy, Joey Rudman, Tony Hale ja Adam Lambert

Genre: animaatio, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Megamind (2010) sai positiivista palautetta kriitikoilta ja se oli pienimuotoinen menestys lippuluukuilla. Elokuvan suosio on kuitenkin kasvanut tosissaan vasta viime vuosien aikana, mikä huomattiin DreamWorksilla. Yhtiö alkoi tehdä yhteistyötä Peacock-kanavan kanssa, työstääkseen Megamind-televisiosarjan, joka kulki aluksi nimellä "Megamind's Guide to Defending Your City". Sarjasta muovautui Megamind Rules! (2024-), jonka mainostamiseksi yhtiöt päättivät tehdä pikaisesti suoratoistoelokuvan, joka toimisi samanaikaisesti niin jatko-osana alkuperäiselokuvalle kuin pitkänä avausjaksona uutuussarjalle. Tuttuihin rooleihin palkattiin uudet näyttelijät ja animointi ulkoistettiin DreamWorksilta 88 Picturesille ja Dobertman Picturesille. Megamind vs. Tuomiosyndikaatti julkaistiin maaliskuun alussa Peacock-kanavalla ja Suomeen se on saapunut nyt Viaplay-palvelun kautta. Itse kävin katsomassa Megamindin, kun se alun perin ilmestyi 14 vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Kun kuulin, että elokuva saa yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen vihdoin jatkoa, ilahduin. Sitä iloa kesti ehkä minuutin, kunnes katsoin leffan trailerin ja järkytyin, kuinka luokattoman halvalta elokuva näytti. Kun Megamind vs. Tuomiosyndikaatti saapui kaikessa hiljaisuudessa Viaplayn valikoimaan, päätin toki katsoa, onko itse elokuva yhtä kaamea kuin traileri antoi ymmärtää.

Megamind omaksuu uuden maineensa Metro Cityn sankarina, mutta riemua ei kestä kauan, kun hänen entinen rikollisjenginsä Tuomiosyndikaatti saapuu kaupunkiin.

Yksikään alkuperäisen Megamind-elokuvan ääninäyttelijöistä ei tee paluuta tässä uudessa jatko-osassa. Liekö kyse sitten pienestä budjetista (josta on kuitenkin riittänyt rahaa Adam Lambertin pikkurooliin) tai alkuperäisten näyttelijöiden kieltäytymisestä, mutta Will Ferrellin sijaan itse Megamindina kuullaan tällä kertaa Keith Ferguson, tätä auttavana Minionina kuullaan David Crossin sijaan Josh Brener ja reportteri Roxannena kuullaan Tina Feyn sijaan Laura Post. Alkuperäiselokuvan lopuksi Megamind luopui rikollisuuden polusta ja nousi Metro Cityn uudeksi supersankariksi. Nyt hän nautiskelee positiivisemmasta maineestaan, samalla kun hahmosta on tehty kummallisesti tyhmempi kuin ennen. Viimeksi Megamind nähtiin rakentamassa huipputeknologisia vempaimia ja nyt hän ei osaa käyttää edes leivänpaahdinta. Minion kulkee tällä kertaa nimellä Kamu, luultavasti sen takia, ettei DreamWorks halua, että hahmoa sekoitetaan Illuminationin Itse ilkimys -animaatioista (Despicable Me - 2010-2024) tuttuihin keltaisiin pölvästeihin. Roxanne taas on nyt Megamindin mielitietty ja jääkin muuten aika tylsäksi sivuhahmoksi. Uutena hahmona tutut tyypit kohtaavat nuoren Megamind-fanin Keikon (Maya Aoki Tuttle), joka on lähinnä vain rasittava näsäviisas kakara.

     Kuten leffan nimestä voikin jo päätellä, Megamind saa vastaansa Tuomiosyndikaatin, entisen rikollisryhmänsä, joka ei katso hyvällä Megamindin käännöstä. Poppooseen kuuluvat myrskyinen Lady Doppler (Emily Tunon), hypnoottinen Pierre Pakotus (Scott Adsit), varjoinen Lordi Hyväyö (Talon Warburton) ja laavamonsteri Behemoth (Chris Sullivan). Alati kinasteleva nelikko jää kelpo lähtökohdistaan huolimatta aika tylsäksi, eikä yhdestäkään hahmosta saada juuri mitään irti. Esimerkiksi pelottavaksi itseään luulevan Lordi Hyväyön vitsi käy nopeasti vanhaksi ja Lady Doppler on vain mitäänsanomattoman tönkkö joukon johtajana.

Alkuperäinen Megamind-elokuva oli nokkela supersankariparodia, joka mullisti genreä oivaltavasti, nauratti makeasti, tarjosi räjähtävää toimintaa, näytti visuaalisesti hyvältä ja sisälsi hyviä teemoja muun muassa ihmisten käyttäytymismalleja tutkivasta luonto vastaan kasvatus -ideasta. Megamind vs. Tuomiosyndikaatti ei sisällä lainkaan samoja piirteitä. Se on ärsyttävä, epähauska ja puuduttavan pitkäveteinen rahastus, jonka ainoa funktio on yrittää myydä uutta Megamind Rules! -televisiosarjaa. Megamindille jatko-osaa yli kymmenen vuoden ajan toivoneille vastassa on karvas pettymys, jota tuskin antaa DreamWorksille anteeksi. Kyseessä taitaa jopa olla animaatioyhtiön surkein elokuva.

Paperilla elokuvassa olisi aineksia. On ajatuksen tasolla kiinnostavaa nähdä, kuinka entinen superrikollinen yrittää totutella uuteen asemaansa aiemmin uhkaamansa kaupungin nykyisenä suojelijana. Ja vaikka Tuomiosyndikaatista ei ole aiemmin ollut mainintaakaan, on ihan kiinnostavaa nähdä myös, kuinka Megamind yrittää hoitaa entisistä kavereistaan syntyvän uuden ongelman. Näistä puolista ei kuitenkaan saada mitään mielenkiintoista aikaiseksi. Megamindin ja Tuomiosyndikaatin kohtaukset ovat lähinnä vaivaannuttavaa seurattavaa, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Leffan aikana ei pääse nauramaan lainkaan, vaan se pikemminkin tylsistyttää. Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja se ehtii silti käydä uuvuttavaksi koettelemukseksi. Käsikirjoitus on tuskastuttavan laiskasti rustattu, mikä on pöyristyttävää, kun ottaa huomioon, että siitä vastaa sama kaksikko kuin ykkösosasta! Uuden ohjaajan, Eric Fogelin työ vain korostaa laiskuutta. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin.

Mätänä kirsikkana lässähtäneen kakun päällä on vielä se fakta, että Megamind vs. Tuomiosyndikaatti on visuaalisesti suoraan sanottuna ruma elokuva. Leffasta huokuu, että se tehtiin kiireessä, sillä niin hätiköityä animointi on. Hahmojen ulkoasut ovat periaatteessa oivat, mutta taustat käyvät naurettavan kököiksi ja itseään toistaviksi leffan edetessä. Pelkistetyt rakennukset, usein täysin tyhjät kadut, vähän siihen suuntaan renderöidyt taustaihmiset, yhdensävyiset väripinnat ja hirveä valojen ja varjojen käyttö ovat jo omiaan tekemään leffasta vaikeaa katseltavaa. Elokuva näyttää usein joltain PlayStation 2:n pelin välivideolta, mutta leffa ei houkuta yhtään pelaamaan sitä ja mikä pahinta, se saa haluamaan pysymään kaukana uudesta Megamind Rules! -sarjasta. Ja kun elokuva tehtiin pitkälti vain sarjan markkinoimiseksi, taitaa olla sanomattakin selvää, että lopputulos on epäonnistunut.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megamind vs. the Doom Syndicate, 2024, DreamWorks Animation, DreamWorks Animation Television